Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tänään kuunneltuani 70 plus äitini valitusta ja aivoituksia en yhtään ihmettele vanhusten yksinäisyyttä
N 48
15.01.2023 |
Mikään asia ei ole hyvin.
"Radiosta tulee vain rokkia. Televisiokanavat pitäisi yhdenmukaistaa. Kolmelta kanavalta ei saisi tulla samaan aikaan suomenkielistä ohjelmaa kun yhtäkään niistä ei pysty seuraamaan! Missä on Putous-ohjelma? Sinä olet lihonut yli viisi kiloa! Söisit nyt edes hernesoppaa! Missä on joulunamit? Sellon etsivät ovat törkeitä! Miksi Putin ei mene itse sinne pommittamaansa taloon? Miltä asemalta tulee Kansanradion uusinta? Ulkomaalainen lääkäri määräsi Opamoksia ja nyt se lukee netissä ja en voi mennä toiselle lääkärille kun en tiedä mitä se ajattelee!"
Tätä jaksoin parituntisen ja keskustelun kääntyessä henkilökohtaisuuksiin nousin ylös ja lähdin menemään. Sinne se jäi tippa linssissä vilkuttamaan ja toivottamaan, että soitellaan. Meinaa ottaa nuo vierailut lujille...
Kommentit (711)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini ei kyllä 66v:nä ole yhtään tuollainen. Tuota elämättömän elämän surua on kyllä havaittavissa (nyt hän pystyisi kyllä matkustelemaan jo jos vain haluisi, mutta seuraa puuttuu).
Mutta koskaan ei lapsiinsa pura sitä ainakaan mitenkään toistuvasti ja puhu tuollaisia höpöjä. Liekö koulutustasolla myös vaikutusta miten aikaisin höperöityy?
Miten ihmeessä koulutustaso liittyisi tuohon??
Ehkä koulutetut ihmiset osaavat paremmin etsiä sisältöä elämäänsä (elämä ei siis pyöri vain kotiympyröissä tai ole pyörinyt)ja näin säilyy elämänilo paremmin.
Minä en ole kovin koulutettu, mutta aina on ollut sisältöä elämässä. Peruskoulutuspohjalla luen vieraalla kielellä (vähän toisellakin) ja siitä on tullut minulle tärkeä asia ja harrastus, mutta muitakin kiinnostuksen kohteita on. Vaikka puolison kanssa olemme aika lailla kotona viihtyviä ihmisiä, niin meillä on vahva ystäväpiiri ja sukulaisia, joiden kanssa seurustellaan ja tavataan eri yhteyksissä. Se on elämän suola, ja aina odotetaan tapaamisia ja pidetään yhteyttä. Jostakin syystä meidän sukulais- ja ystäväpiiriin ei kuulu valittajia ja ankeuttajia, vaikka kaikilla ei ehkä kuitenkaan ole superhieno elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehet pääsee helpommalla. Siellä ne istuu abc llä pyöreässä pöydässä.Olen aina ihmetellyt tätä ilmiötä. Jos siel ois naisten rinki niin niitä pidettäis laiskoina.
Ihme yleistystä. Isäni hoiti Alzheimeria sairastavaa äitiäni 12 vuotta, oli itse kasi-ysikymppinen. Uhrasi oman hyväkuntoisen vanhuutensa äidin hoitoon. Äiti kuoli viisi vuotta sitten, isä alkaa olla haudan partaalla. Tiedän paljon vanhan liiton miehiä, jotka kokevat velvollisuudekseen hoitaa puolisonsa kotona. Isäkin vastasi kun sairaanhoitaja kysyi, miksi on omaishoitaja: "Velvollisuus! Rakkaus!"
- Löytyyköhän polyamorikoilta samanlaista asennetta vanhuudessa? :)
Oman (yli 70 v.) äitini ja isäni kanssa meillä on aina hauskaa. Käydään heidän luona viettämässä viikonloppua aina kerran kuussa mieheni ja lastemme kanssa. Shoppaillaan, saunotaan ja syödään hyvin. Iskän kanssa joskus avataan konjakkipullo, kuunnellaan musiikkia ja parannetaan maailmaa. Isäni on pirteä ikäisekseen ja käy meidän perheen kanssa myös kesälomareissuilla, äitini ei enää jaksa vaivoineen lähteä mihinkään ostaria kauemmas. Onneksi on hyvät välit omien vanhempieni kanssa.
Edesmennyt mummoni tosin oli juuri tuollainen kun kuvailit. Oli todella ankeaa käydä siellä kylässä. Hirveä arvostelu ja valitus päällä joka asiasta ja läheisistä juoruaminen ainoa puheenaihe. Lopulta meni maku ja lopetin siellä käymisen joksikin aikaa kun eräs jouluaatto ensimmäinen asia mitä suusta pääsi oven avaamisen jälkeen oli, että "Oletpas lihonut".
Minun äidilläni 70+ on päällimmäisenä puheenaiheena omat ja muiden sairaudet. Selostaa tarkasti kaikki menneet ja tulevat käyntinsä terveydenhuollon toimipisteissä, mm. mitä tuloksia labra- ja kuvantamistutkimuksissa oli. Sama tietysti muita sukulaisia koskien. Viimeksi kertoi yksityiskohtia sisarensa leikkauksesta. Varmasti oma heikkenevä terveys mietityttää, mutta toisaalta monella pitkäaikaissairaalla elämän fokus on ihan muualla. Luulen, että äitini taitaa vähän somatisoida murheitaan ja hakea myös hoivaa ja sympatiaa vuodatuksillaan. Harmi, että elämän ehtoopuoli menee tuollaisissa merkeissä. Ainakaan äitini ei vaikuta järin onnelliselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äidilläni sama ja koen että hän kipuilee nyt elämättä jäänyttä elämäänsä. On laitettu omat tarpeet aina sivuun eikä vielä tässäkään iässä löydetä sinne omiin mielenkiinnon kohteisiin sitten. Valitetaan mutta ei osata tehdä valintoja jotka johtaa ei-harmittavaan elämään. Uskon että seuraavalla sukupolvella tulee menemään paremmin.
Meillä tämä sama. On mulle koko mun aikuisuuteni jaksanut huomauttaa, ihmetellä ja moittia kun elän elämääni kuten haluan. Minun olisi pitänyt olla samanlainen.
Nyt kun on nähnyt, että minulla on hyvä, vuosikymmeniä kestänyt parisuhde ja läheiset lapset siitä huolimatta etten ole istunut kotona odottamassa miestä kotiin, on alkanut haikailemaan sitä elämätöntä elämää. Hän on varmasti nauttinut isosti kun on ollut se kodin hengetär, mutta se että oma elämä jäi kaiken muun taakse, on ihan oma valinta josta syyttää muita. Aika on toki ollut erilainen, mutta jos oletat asioita keskustelematta, niin sitten on kenenkään mahdoton tietää mitä juuri sinä haluat.
Minusta harmillista on se, että hän ei edelleenkään tee niitä voimaa antavia asioita vaan suorittaa koko ajan sellaista jotka väsyttää ja vie energiaa ja jaksamista. Olen ehdottanut että tehtäisiin yhdessä sellaista josta nauttii, mutta ei (aina kuitenkin kun vihdoin lähtee esim. teatteriin, on iloinen ja tyytyväinen jälkeen päin).
Pidän paljon yhteyttä puhelimitse kun en usein ehdi käymään, mutta juurikin kuulen rivien välistä syyllistämistä, kun hän ajatteli että kävisin (aina sovitaan etukäteen). Radiokanavat joita kuuntelee on juurikin niitä joissa vanhempi väki purnaa jostakin joten ei ihme, että oma mieli hänellä yhtä negatiivinen.
Hän siis ei kuitenkaan halua tehdä kanssani yhdessä niitä asioita joita minulle haikailee. Olen kyllä ehdottanut, mutta niin paljon ei seurani kiinnosta. Niin tai näin, aina väärin.[/qtuote]Vanhuksilta pitäisi oikeasti kieltää Kansanradion kuuntelu. Oletteko koskaan kuunnelleet, se on negatiivisin ohjelma ikinä. Kitkerät vanhukset soittelevat sinne ties mistä epäkohdista tässä maailmassa ja sitä purnaamistakin riittää. Kerran eräs nainen soitti ja valitti kun teeveessä esiintyvillä naisilla on nykyään liikaa huulipunaa ja ohjelmat menevät siitä pilalle. Ja muut mummut ja paapat kuuntelevat, että juu kyllä näin on. Kyllä vähemmästikin ihminen masentuu kun tuollaisia miettii.
Yhden kerran olen kuunnellut ja voi luoja. Ei varmaan toista niin negatiivista ohjelmaa voi olla. Huh huh.
Mä en ole kuullut tollasesta. Onko se joku radiokanava vai radio-ohjelma? 😅
Voisiko olla, että vanhuksilla on tekemisen puutetta.
Siinä on sitten helppoa kehitellä "tekemistä" eli pikemminkin "mille kaikelle pitäisi tehdä jotain", kai aivot vain alkaa toimimaan niin että tekemistä haetaan kun yhteiskunta/työelämä ei sitä enää tarjoa.
Ja tästä sitten jutellaan kun ei muutakaan keksitä ja jostain pitää jutun juurta vääntää.
Kokeilkaa kääntää keskustelun suuntaa itse positiivisempiin asioihin. Yhtälaillahan tekin olette keskustelun osapuoli ettekä vain kuuntelijana. Asioista voi myös sanoa ihan suoraan, että ei huvittaisi tällainen keskustelun sävy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Helpottavaa lukea tätä palstaa. Suurinpiirtein kaikilla samanlaiset valittaja ja marttyyri äidit.
Minulla on vähän erilainen äiti. Hänkin nimittäin on kyllä erittäin negatiivinen, mutta on pikemminkin pessimisti kuin valittaja. Toisin sanoen kaikki on koko ajan huonosti ja mikään ei koskaan onnistu, mutta se ei ikään kuin ole minkään nimettävissä olevan tahon syytä, vaan asiat ovat luonnostaan niin. Itse koko todellisuus on jotenkin aina jo valmiiksi huono.
Tämä puhetapa on siinä mielessä erilainen kuin katkerien valittajavanhusten puhetapa, että siihen ei liity minkäänlaista kaunaa, vahingoniloa tms. negatiivisia tunteita, vaan pääasiallinen tunne on sellainen jonkinlainen... no, "suru" on ehkä sopivin sana sille. Sen sijaan että koko ajan tykättäisiin huonoa, koko ajan pelätään pahinta.
Vierailija kirjoitti:
Hei. Oletteko ihmiset oikeesti noin tyhmiä, että kuvittelette vanhusten luonteen muuttuvan negatiiviseksi "huvikseen"? Muistisairaudet alkavat luonteen muutoksella!!! No, parissa vuodessa ovat unohdettuna laitoksissa, niin voitte sitten keskittyä omaan napaanne ihan kokonaan. Surullinen olo tuli tästä aloituksesta. Vanhus on niin yksinäinen, että katkeroituu ja puhuu negatiivisia. Mitäs, jos yritettäis olla heidän kanssaan vielä, kun ehtii. Haudalla käynti ei enää heitä piristä.
Juuri näin. Ja suurin osa tänne kirjoittajista, jos ovat yli 25v ovat itse menossa kohti vanhuutta, kroppa rapistuu, avoissa tapahtuu muutoksia jne
Ja joku 70v on jo pitkällä, kun on saanut elää pitkän elämän. Aivolohkoissa jo paljon harmaita alueita, luusto ja hampaat haurastuneet, nivelet kuluneet, liikkeet hitaammat, reagointikyky alentunut jne. vaikka olisi perusterve.
He ovat riski liikenteessä ja siksi viimeistään 70v on iässä, auton ajo-oikeus lääkäri tarkistaa, ovatko edes kykeneviä ajamaan autoa, toisaalta monet roikkuvat vielä iäkkäissä vanhemmissa ja hoidattavat lapset ja lemmikit, vaikka he eivät ikänsä ja terveytensä puolesta kykeneviä. Ja nyt vielä vaaditaan hyvää seuraa ja puhekaveria.
Ja kyllä, 70v on oman aikansa lapsi, niin kuin jokainen tänne kirjoittava. Nykyään ihannoidaan nuoruutta ja vaaditaan 70v samaa seuraa kuin 30v vaikka molemmat oman aikansa lapsia.
Ja taas joku 15v kokevat 30v ikälopuksi ja vanhaksi mummoksi, jotka eivät murkuille ole kivaa seuraa, kun vuorot vaihtuvat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehet pääsee helpommalla. Siellä ne istuu abc llä pyöreässä pöydässä.Olen aina ihmetellyt tätä ilmiötä. Jos siel ois naisten rinki niin niitä pidettäis laiskoina.
Ihme yleistystä. Isäni hoiti Alzheimeria sairastavaa äitiäni 12 vuotta, oli itse kasi-ysikymppinen. Uhrasi oman hyväkuntoisen vanhuutensa äidin hoitoon. Äiti kuoli viisi vuotta sitten, isä alkaa olla haudan partaalla. Tiedän paljon vanhan liiton miehiä, jotka kokevat velvollisuudekseen hoitaa puolisonsa kotona. Isäkin vastasi kun sairaanhoitaja kysyi, miksi on omaishoitaja: "Velvollisuus! Rakkaus!"
- Löytyyköhän polyamorikoilta samanlaista asennetta vanhuudessa? :)
En usko, että tuollainen liittyy pelkkään velvollisuudentuntoon, vaan ihmisen luonteeseen. En siis näkisi, miksei voisi toteutua minkämuotoisessa suhteessa vain. Toteutuu myös adoptioissa ja eläinten kanssa, valinnasta kyse pikemminkin kuin sitovasta suhdemuodosta, mikä ei itsessään takaa vastuuntuntoa muista. Pikemmin yksilö-, kuin suhdekysymys.
Katkeruuden ja halvekseminen sijaan, kannattaa lukea Suomen historiaa, erityistesti lasten ja naisten, ehkä sieltä oivaltaa, miksi jotkut käyttäytyvät miten käyttäytyvät. Joidenkin kolmikymppisten on vaikea ymmärtää, kun on syntynyt korkean elintason maahan, mahdollisuus varhaiskasvatukseen ja kouluun, kuinka lyhyt on Suomen historia.
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat syntyneet 50-luvun alussa ja Suomi oli lähes kehitysmaa. Naisten ja lasten oikeudet ja asema heikko. Mistä he olisivat saaneet eväitä vanhemmuuteen tai sosiaalisiin taitoihin, kun lähdettiin 14v töihin tehtaisiin tai maalta kotiapulaiseksi ja jokainen elättämään itsensä, kun ei ollut yhteiskunnan tukia ja etuuksia.
Katkeruus syö ihmistä sisältä ja eikä se paranna tai hyödynnä ketään, eikä se paranna myöskään ap. tytär ja äiti suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vinkkinä kaikille vapaaehtoisesti lapsettomia säännöllisesti parjaaville: noin teidän tyttärenne teistä puhuvat, kun itse olette seitsemänkymppisiä. Lukekaa tämä ketju tarkkaan läpi ja sisäistäkää sen sanoma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpottavaa lukea tätä palstaa. Suurinpiirtein kaikilla samanlaiset valittaja ja marttyyri äidit.
Minulla on vähän erilainen äiti. Hänkin nimittäin on kyllä erittäin negatiivinen, mutta on pikemminkin pessimisti kuin valittaja. Toisin sanoen kaikki on koko ajan huonosti ja mikään ei koskaan onnistu, mutta se ei ikään kuin ole minkään nimettävissä olevan tahon syytä, vaan asiat ovat luonnostaan niin. Itse koko todellisuus on jotenkin aina jo valmiiksi huono.
Tämä puhetapa on siinä mielessä erilainen kuin katkerien valittajavanhusten puhetapa, että siihen ei liity minkäänlaista kaunaa, vahingoniloa tms. negatiivisia tunteita, vaan pääasiallinen tunne on sellainen jonkinlainen... no, "suru" on ehkä sopivin sana sille. Sen sijaan että koko ajan tykättäisiin huonoa, koko ajan pelätään pahinta.
Oman aikansa kasvatuksen tulos. Ennen 70-lukua lasta piti alistaa ja nöyryyttää, ettei hänestä tule ylpeä.
Ruumiillinen kuritus oli yleistä.
Lapsia ei pidetty sylissä tai annettu hellyyttä, koska lapsi oppii siihen. Myös hyvään käytökseen kuului, ettei tunteita näytetä, eikä itketty.
Englannin kuningatar tästä on hyvä esimerkki, kun palasi pitkältä valtiovierailulta, ei hän suinkaan halannut lapsiaan vaan tervehti virallisesti käsipäivällä, kuten muitakin. Ja sitä sen ajan vanhemmat ihailivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".
Niin yksinkertaista.
Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.
Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.
Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.
Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.
Ja se on taas ihan oma valinta että siellä maalla asuu. Olisko kannattanut muuttaa helpompaan paikkaan hyvän sään aikana. Sitten kuulee vielä sitä että ne maatalot on aivan tupaten täynnä sitä vuosikymmeniä hamstrattua roinaa joka aiheuttaa kaikille stressiä. Mistään ei voi luopua. Ei lapset ja lapsenlapset voi iso/vanhemmilleen elämäksi muuttua. Aikuisia ihmisiä on vanhukset ja omien valintojensa kanssa saavat elää.
Onko tullut mieleen, että kaikilla ei ole varaa muuttaa helpompaan paikkaan?
Miten ei olisi varaa? Jos ihan varaton on niin kela maksaa muuttokulut ja tekee takuuvuokraa varten maksusitoumuksen. Meillä on asumistukijärjestelmä joka korvaa osan vuokrasta. Kyllä varaa on, haluja ei taida olla
Kaikki ei halua olla kelan elättejä kuten sinä.
Ja hyvä niin, meille kaikille.Mutta sitten kuitenkin odotetaan että omat lapset jättävät oman elämänsä ja alkaa passaajiksi? Mielummin mä verorahoilla omia vanhuksia/köyhiä hyysään kuin että annetaan avokätisesti muualta tulleille. Mutta se onkin sitten toinen tarina ja nuo tarinathan poistetaan täältä välittömästi.
No eipä ole yhtään liikaa vaadittu, että omat lapset auttavat mahdollisuuksien mukaan tai edes kuuntelevat.
Lapsi päättää siitä mikä on liikaa vaadittu, ei se vaatija. Nimenomaan mahdollisuuksien mukaan, mutta kun työelämä vaatii (ei ole varaa jäädä siitä pois, huom meille työelämässä nyt oleville ei ole eläkkeitä luvassa kuin manulle illallinen kuten näille tämän hetken vanhuksille) ja omat lapset vaatii osansa. Kenenkään voimavarat ei ole rajattomat.
Jep jep, ja sepä onkin oiva tekosyy olla edes kuuntelematta.
Jos ei omilla lapsilla aikaa muuten auttaa, niin pitäisivät edes yhteyttä, kuuntelisivat ja hankkisivat niille vanhoille apua tarvittaessa, jos itse ei kykene konkreettisesti auttamaan.
Minä aion pitää huolen, ettei omalta äidiltäni puutu mitään. Jos hän tarvitsee siivousapua, sitä hommataan. Jos hän tarvitsee ruuanlaittoon apua, sitä hommataan. Ja niin edelleen. Tarvittaessa otan hänet vaikka meille.Yli tunti harhaluuloisen (diagnosoitu) höpinää puhelimessa ihan sekopäisiä juttua aiheuttaa sen, että omat yöunet menee, jonka jälkeen onkin rytmihäiriöt.
Monella vanhuksella on joko mt ongelma tai dementia. Useimmat lapset käyvät töissä ja heillä on omatkin lapset huolehdittavana.
Sovitut kotihoidon käynnit hän peruu itse.Juu tiedetään, ruokapalvelut ja kotihoidon käynnit perutaan, mutta sitten ne tilataan uudelleen niin monta kertaa että tottuu.
Ja lasten pikkulapsiaika on lyhyt, ei ne lapset sen jälkeen jatkuvaa huolehtimista tarvitse. Kyllä voit kuunnella tunnin höpinää puhelimessa.Edellinen kommentoija ei ehkä tajua, että hänelläkin on samoja geenejä kuin sillä hankalalla vanhuksella.
Yli puolet geeneistäni on samoja kuin tomaateilla. Se ei tarkoita, että minun pitäisi kokea jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta tomaattien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpottavaa lukea tätä palstaa. Suurinpiirtein kaikilla samanlaiset valittaja ja marttyyri äidit.
Minulla on vähän erilainen äiti. Hänkin nimittäin on kyllä erittäin negatiivinen, mutta on pikemminkin pessimisti kuin valittaja. Toisin sanoen kaikki on koko ajan huonosti ja mikään ei koskaan onnistu, mutta se ei ikään kuin ole minkään nimettävissä olevan tahon syytä, vaan asiat ovat luonnostaan niin. Itse koko todellisuus on jotenkin aina jo valmiiksi huono.
Tämä puhetapa on siinä mielessä erilainen kuin katkerien valittajavanhusten puhetapa, että siihen ei liity minkäänlaista kaunaa, vahingoniloa tms. negatiivisia tunteita, vaan pääasiallinen tunne on sellainen jonkinlainen... no, "suru" on ehkä sopivin sana sille. Sen sijaan että koko ajan tykättäisiin huonoa, koko ajan pelätään pahinta.
Oman aikansa kasvatuksen tulos. Ennen 70-lukua lasta piti alistaa ja nöyryyttää, ettei hänestä tule ylpeä.
Ruumiillinen kuritus oli yleistä.
Lapsia ei pidetty sylissä tai annettu hellyyttä, koska lapsi oppii siihen. Myös hyvään käytökseen kuului, ettei tunteita näytetä, eikä itketty.
Voi liittyä asiaan. Vielä omassakin kasvatuksessani oli näitä latistavia piirteitä, ruumiillista kuritusta jne. Mutta tajusin varmaan jo joskus ala-asteella, että siinä ei minun tapauksessani "ollut mitään henkilökohtaista". Koska ne samat negatiiviset piirteet, jotka olivat äitini suhtautumisessa minuun, tosiaan luonnehtivat hänen suhtautumistaan vähän kaikkeen muuhunkin maan ja taivaan välillä, ja myös häneen itseensä. (Tämän hahmottaminen jopa varmaan osittain auttoi itseäni kestämään sen kasvatuksen.)
Vierailija kirjoitti:
Minulle tekee pahaa lukea tämmöstä vanhusvihaa. Katsooko kirjoittajat koskaan peiliin odottaessaan että kaikki muut, työkaverit, äidit, anopit , sisarukset käyttäytyvät juuri kuin hän tahtoo, paapoisivat pientä viiskymppistä kuin ainakin pientä vähän lapseksi jäänyttä ressukkaa.
Minua ei ole kukaan muu kutsunut h***aksi toistuvasti kuin oma äiti. Sen lisäksi minua uhkailtiin kotoa pois heittämisellä monta kertaa kunnes sitten yksi päivä isä toteutti uhkauksen. Olin silloin lukiolainen. Oli kyllä surkea olo, kun tyhjin käsin lähdin kävelemään pakkaseen ja mietin, minne menisin. Olen kyllä hyvin kiittämätön ja pitkävihainen, kun en kykene unohtamaan. Äiti on kieltäytynyt puhumasta menneistä, koska " hän ei halua velloa negatiivisuudessa vaan keskittyy positiiviseen". Ei vaan näy missään.
Oma äiti pärjäsi hieman väliin autettuna 85 vuotiaaksi hyvin kotonaan. Sen jälkeenkin vielä pari vuotta heikentyen.
Onneksi täällä on nuorempia kuin minä suurten ikäluokkien edustana, mukava lukea teidän kirjoituksianne. Kiitän sinua aloittaja, olen saanut täältä nyt paljon ajateltavaa ja eväitä elämään. Luulin muka olevani jo täysin oppinut.
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti pärjäsi hieman väliin autettuna 85 vuotiaaksi hyvin kotonaan. Sen jälkeenkin vielä pari vuotta heikentyen.
Niin?
Alue: Aihe vapaa
Kiitos, kirjoitat kuin meidän elämästämme, kirjoitat kuin minä. Minäkin pyrin kaikin voimin pois katkeruudesta jota nuorempana toki tunsin. Olen lukenut, kirjoittanut, puhunut ja puhunut, näin olen selvinnyt. Isä pyysi anteeksi ja minä toivotin äidille hyvää matkaa isän luokse, kun isä kuoli aiemmin. Äiti oli kuolemaansa saakka surumielinen, ei halunnut puhua asioistaan, suuttui minulle kun yrtitin saada avautumaan. Ihania olivat isä ja äiti, tekivät parhaansa niinkuin minäkin olen yrittänyt tehdä, niillä eväillä mitä minulla on. Meidänkin kuusi vuotta sotinut isämme pehmeni, oli lämmin pappa lapsen lapsille, äidistä puhumattakaan ihana mummu.
Me kaikki kokoonnuimme vanhempiemme haudalle, vasta hautajaisten jälkeen tuli maininkeja joka rikkoi paljon, liian paljon. Osa sisaruksista on jäänyt katkeruuteen ja kateuteen, surullista.