Lue keskustelun säännöt.
Keski-ikä ja toisen kierroksen parinmuodostus - tätäkö se oikeasti on?
14.01.2023 |
Meitä on eronneita nuoruudenkavereita nyt useampia. Tavallisia perheenäitejä, jotka eronneet pitkistä liitoista. Minä erosin ensimmäisenä, muut hiljattain. Olen treffaillut jonkun verran ja pari muutaman kuukauden juttuakin oli, ihan ok miesten kanssa, mutta kun en rakastunut heihin, niin päädyin lopettamaan suhteet. Ajattelin, että miten tuntuu kuin kaikki muut pariutuvat ja miten se on muille niin helppoa löytää uusi rakkaus. Nyt kaksi kaveriani on alkanut uusiin suhteisiin. Hämmentävää kyllä, he ovat kertoneet varsin suoraan, että oikeasta rakkaudesta ei varsinaisesti ole kyse. Toinen etsi maanisesti netistä kumppania, koska "ei todellakaan halua olla yksin". Toinen on jo varsin vakiintuneessa joskin tuoreessa suhteessa, mutta haaveilee avoimesti että "saispa vielä rakastua niin että järki lähtee". Miehellä on omakotitalo ja mökki, joten kaveri sai tosi kivat puitteet elämälleen. Näinkö se oikeasti menee, että syyt pariutumiselle ovat usein tällaisia. Ei kuulu minulle tietenkään, mutta jotenkin olen vieraantunut näistä kavereista, koska koen ajatusmaailmani niin erilaiseksi. Totta kai minäkin kaipaan kumppania ja tosiaan taannoiset tapailut oli sellaisia, että varmasti niistä olisin suhteen halutessani saanut. Mutta kun se ei ollut rakkautta, vaan esim. toisen kohdalla olisi myös ollut tarjolla kätevät remppakädet, hyvää ruokaa ja tosi mukavan oloinen perhe. Silti pitäisi kuitenkin olla sitä jotain aitoa sielujen sympatiaa myös. Miten muilla?
Kommentit (147)
Eroaa kerran niin eroaa toisenkin kerran.
Tämä on pääsääntö, aloittajankin kohdalla.
Kannattaa siinä tapauksessa keskittyä muuhun kuin parisuhteisiin. Miksi hakata päätään samaan seinään (tai peiliin) yhä uudelleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen rakastunut elämäni aikana isosti vain kahdesti.
Tällä hetkellä olen suhteessa miehen kanssa, johon syvästi rakastuin. Tähän liittoon saa tulla lapsikin, mikäli vielä tämän ikäisenä tärppää.
Mutta jos/kun olen vielä jonain päivänä kumppaniton ja lapsellinen nainen, en odottaisi suurta rakkautta, enkä haluaisi asua miehen kanssa yhdessä, vaan seuraksi riittäisi mukava ja viriili seura- ja seksikaveri. Siihen ei rakkautta tarvita.
Vain kahdesti isosti rakastunut? - Minusta se on aika monta kertaa olla isosti rakastunut. Itse taas toivon, että en kyynisty ja katkeroidu siihem että yksikään nainen ei ole koskaan niin isosti ihastunut puhumattakaaan, että olisi rakastunut minuun paljon, että olisi halunnut kanssani parisuhteeseen. En syytä tai moiti ketään siitä, että näin on käynyt ja näin olen joutunut kokemaan, mutta kyllä se on välillä kipeää tehnyt kun huomaa aina olevan se joukon sinkku. Ja varmasti olisin ihan rikki, ellei elämässäni olisi muita läheisiä ja arvokkaita ihmissuhteita. - Ihmisiä, jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen.
Niin, minusta se on aika vähän, etenkin kun huomioi ikäni ja parisuhdehistoriani. Olen toki seurustellut ja asunutkin yhdessä toisen ihmisen kanssa, vaikkei suhde ole ollut missään kohtaa suurta tunteenpaloa. Lasta en näihin suhteisiin ole kuitenkaan halunnut
Omalla kohdallani voisin todeta, että rakastuminen on harvinaista, rakastaminen helpompaa.
Tsemppiä sinulle! Yksinäisyys näissä asioissa on raskasta ja tekee kipeää, tiedän senkin omasta kokemuksesta.
Kiitos rohkaisevasti viestistäsi. Se oli huomattavasti paljon mukavampaa lukea kuin lukea niitä ihan liian usein toistuvia kliseitä ja stereotypioita, joita meihin ikisinkkuihin varttuneempiin (lue keski-iän ylittäneitä) sinkkuja tarkennetakoon vielä mies puolisia ikisinkku miehiä kohtaan tavataan toisinaan liittää. Esimerkiksi kuinka elämme omissa harhoissamme, olisimme jonkun erityisen (uskonnollisen) vakaumuksen omaavia. Kelpuuttaisimme kumppaniksemme jonkun, jonkan saaminen on miltei mahdotonta.
Suunnilleen täyspäinen ikisinkku joka tulee toimeen omillaan ja on sinut niin itsensä kuin ympärsitönsä kanssa on osalle -luojan kiitos ei kaikille- satuolento tai vähintään homoseksuaali, joka ei rohkene tulla kaapsita ulos. En itse ole homoseksuaali.
Mutta vaikka olisin, niin en ymmärrä, että mitä sillä olsi merkitystä. - Jos tai kun joku on homoseksuaali, niin kyllä hänellä on ihan yhtä lailla oikeus löytää ja kohdata itselleen kumppani kuin meidän heteroina itseämme pitävienkin.
Vierailija kirjoitti:
Eikai kukaan keski-iässä enää ole noin naiivi? Vaatisi varmaan LSD:tä tai jotain, että keski-iässä saisi samanlaiset hormonihuurut kuin joskus nuorena.
Ei vaadi LSD:tä tai muutakaan aineita. Ei edes alkoholia.
Tarvitaan vain juuri oikeanlainen kumppani, niin hormonihuurut on jopa kovemmat kuin teininä, uskokaa tai älkää. Tiedän, koska puhun kokemuksesta. Ainakin meille kävi näin. Ollaan kumpikin 50+.
Nuo järkiliiton toisella kierroksella solmivat ovat varmasti menneet ekallakin kierroksella järkiliittoon. Se on taatusti persoonakysymys.
Minä en ikinä voisi olla parisuhteessa miehennkanssa ilman oikeaa kemiaa. Olinkin ikisinkku koko nuoruuden ja vasta keski-iässä tapasin miehen, joka sai niin päätäpahkaa rakastumaan, että aloin seurustella ja menin naimisiinkin.
Minua säälittää aina, jos joku luulee, ettei oikeasti elämässä ja varsinkaan aikuisena olisi ns satumaisia romansseja. He jäävät paljosta paitsi. Itse en voisi tyytyä vähempään, jos tästä ero tulisi.
N54
Vierailija kirjoitti:
En minä mielestäni mitään Disney-satuja odota. Mutta olen silti kuvitellut, että parisuhteen muodostaminen nykypäivänä edellyttää kuitenkin jotain erityislaatuista tunnetta toista kohtaan. Ehkä olen naiivi, kiitos tuosta näkökulmasta. Tuntuu vain kun nyt on lapset isoja, taloudellinen itsenäisyys ja oma vapaus, että sellainen miltään tuntumaton ihminen rinnalla enemmänkin ottaa kuin antaa. Että kunhan joku on. Kaikki tietty tyylillään. Ap
Kautta aikojen naiset on tainneet joutua pariutumaan rahan vuoksi. Loput sitten varmaan yksinjäämisen pelon vuoksi tai lähipiirin painostuksen vuoksi. Painostusta kuulee nykyäänkin koko ajan. Rahan vuoksi ei tarvitse mutta kyllä moni nainen pysyy huonossakin suhteessa sen vuoksi ja siksi että pelkää asua yksin. Monet on syyt eikä rakkaus taida liimana olla monellakaan parilla. Itse en ottaisi, enkä saisikaan varmasti, miestä mistään hinnasta. Oma tupa, oma lupa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miten kukaan kehtaa enää keski-iässä olla alasti ja ylipäätään harrastaa seksiä jonkun ihan uuden kanssa??
Itse en ikinä kehtaisi, en usko, että edes kelpaisin kenellekään.
Voi hyvä tavaton.
Minä en myöskään ymmärrä miten voi alkaa suhteeseen jos ei ole kummoisia tunteita. Enkä tarkoita mitään ilotulitusta tai Disney-unelmia, mutta kyllähän parisuhteessa nyt soisi olevan toista kohtaan jonkinlaista muutakin tunnetta kuin että on ihan kivaa olla toisen kanssa eikä tarvitse olla yksin. Itse koen, että sellainen "ihan kiva" suhde enemmän ottaa kuin antaa. Olisihan se kiva löytää puoliso, mutta ei millainen puoliso tahansa, vaan sellainen joka tuntuu aidosti hyvältä ja tuo elämään jotain lisää tunnepuolella. Viihdyn liian hyvin itseksenikin luopuakseni siitä kenen tahansa takia. Juuri lopetin muutaman kuukauden tapailun tällaisen ihan kivan miehen kanssa joka oli paperilla hyvä, mutta tunnepuoli puuttui. En nähnyt mitään järkeä ryhtyä suhteeseen noilla lähtökohdilla. N32
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, on ns. järkiliittoja ja ns. "oikeita" romansseja, tämä oli uutinen kenelle? ..Useimmiten ne jotka odottavat "sitä oikeaa", ovat pidempään yksin.. Koska, noh, eipä sellaisia jalat alta vieviä persoonia ole omalle kohdallekaan kovin montaa elämän aikana sattunut... Ja sittenkin kun sellaiseen törmää, niin heidän pitäisi vielä olla (toivottavasti) vapaita ja myöskin kiinnostuneita.
Useimmiten jos ei halua olla yksin, haluaa perustaa perheen tms. niin on parempi vain ottaa se "ihan kiva".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miten kukaan kehtaa enää keski-iässä olla alasti ja ylipäätään harrastaa seksiä jonkun ihan uuden kanssa?
Itse en ikinä kehtaisi, en usko, että edes kelpaisin kenellekään.Yksi vanhenemisen hienoja puolia on turhan häpeän ja epävarmuuden väheneminen. Nuo on nuorilla naisilla (ja vähän myös miehillä) niitä onnellista elämää haittaavia ajatusvirheitä: että hävetään sitä sun tätä ja vielä varalta vähän tuota. Uskotaan median luomiin harhoihin miltä "pitää" näyttää, pyydellään anteeksi omaa olemassaoloa.
Vanheneminen antaa itseluottamusta ja suhteellisuudentajua, josta nuori voi vain haaveilla. Hyvässä lykyssä sinullekin käy niin ja pompottelet vielä vanhana menemään kokemuksen tuomalla varmuudella.
Tämä on niin totta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä tuli mieleen, että eikö se ole epäreilua toista kohtaan alkaa suhteeseen vaikka vain puitteiden tai yksinäisyyden pelon takia? Eikö näissä suhteissa koskaan sanota toiselle että "rakastan sua", vai sanotaanko vaikka ei tarkoiteta. Vai mitä ihmettä? Alapeukkuja tulee, eli en nyt kai tajua jotain. Selittäkää mulle jooko. Onko koko rakkaus pelkkää Disney-höttöä? Ap
Ei rakkaus ole höttöä kuin kyynikoille. Erosin ja pysyin yksin, kunnes rakastuin korviani myöten. Sitä tapahtuu keski-ikäiselle toisella kierroksella olevallekin, kun henkilökemiat kohtaa enkä tyytyisi parisuhteessa vähempään. Johan seksikin on sata kertaa parempaa rakastuneena.
Minulla ei tosin ollut ongelma olla yksin ja elää sinkkuna. Oikeastaan nautin siitä pitkän huonon suhteen jälkeen. Toiset taas ei osaa olla yksin ja kuka vaan käy.
Vierailija kirjoitti:
Niin, on ns. järkiliittoja ja ns. "oikeita" romansseja, tämä oli uutinen kenelle? ..Useimmiten ne jotka odottavat "sitä oikeaa", ovat pidempään yksin.. Koska, noh, eipä sellaisia jalat alta vieviä persoonia ole omalle kohdallekaan kovin montaa elämän aikana sattunut... Ja sittenkin kun sellaiseen törmää, niin heidän pitäisi vielä olla (toivottavasti) vapaita ja myöskin kiinnostuneita.
Useimmiten jos ei halua olla yksin, haluaa perustaa perheen tms. niin on parempi vain ottaa se "ihan kiva".
Sitten ihmetellään, miksi parisuhde sen "ihan kivan" kanssa päättyykin eroon, kun toinen havahtuu huomaamaan että on olemassa myös sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ihan oikeasti haluaa olla ja joita rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iän myötä yleensä kehittyy ymmärrys siitä, etteivät minun omat valintani, tuntemukseni, mieltymykseni, tapani ja mittarini ole mikään universaali mittatikku. Niille, jotka täällä kertovat, etteivät "ymmärrä" niitä ihmisiä, jotka toimivat toisin kuin itse toimii, vastaus on, että kannattaa kehittää ja laajentaa sitä omaa ymmärrystä ihmiselojen monimuotoisuudesta. Se, mikä toiselle näyttää "tyytymisenä" tavissuhteeseen, voi sille "tavissuhteessa" olevalle olla just sitä kuuminta hottia mitä haetaankin. Mehän ei oikeasti tiedetä, kuinka se arki siellä toisten ihmisten kodeissa toimii ja minkälaista rakkautta ja intohimoa siellä on, sellaista, mistä ei kerrota muille ja mikä ei näy päällepäin. Me nähdään ja kuullaan toisistamme niin kapea kaistale ja paljon jää näkemättä ja sanoittamatta.
Vierailija kirjoitti:
Eroaa kerran niin eroaa toisenkin kerran.
Tämä on pääsääntö, aloittajankin kohdalla.
Kannattaa siinä tapauksessa keskittyä muuhun kuin parisuhteisiin. Miksi hakata päätään samaan seinään (tai peiliin) yhä uudelleen?
Ensimmäisestä kerrasta oppineena toisella kerralla osaa valita paremmin. Niin ei tarvitse hakata päätä seinään. Sellainen on tyhmempien hommaa, että ei opi mokista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun aika vaatimattomista oloista lähtöisin oleva lapsuudenystäväni, joka on suht hyvännäköinen, meni kaksikymppisenä naimisiin vähän paremmista piireistä olevan miehen kanssa ja joutui sitten nelikymppisenä jätetyksi. Hän asuu aika pienellä paikkakunnalla ja kuinka ollakaan, sellainen varakkaanpuoleinen eronnut vähän vanhempi mies sai sitten hänestä oivan puolison. Ja pienipalkkainen lapsuudenystäväni sai näin talon, mökin, matkat ja autot. Moukan miehen myös, mutta olen ajatellut, että jos se hänelle on ok, niin mitäpä se minulle kuuluu. Ja jokuhan tässä keskustelussa totesi, että eihän se ole mitenkään sanottua, että ihminen koskaan elämässään väkevästi rakastuu. Parisuhteiden määrään tuolla asialla ei tarvitse olla mitään vaikutusta.
On se vähän itse ihmisestäkin kiinni, osa vähintään ihastuu palavasti kaikkiin potentiaalisiin ehdokkaisiin heti ja osa vaatii enemmän aikaa ennenkuin tunteet heräävät. Itse rakastan miestäni, mutta en rakastunut ns ensisilmäyksellä vaan meni kauemmin. Että jos tuntee näissä asioissa itsensä niin uskaltaa odottaa ja tapailla vähän ennenkuin tunteet heräävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miten kukaan kehtaa enää keski-iässä olla alasti ja ylipäätään harrastaa seksiä jonkun ihan uuden kanssa??
Itse en ikinä kehtaisi, en usko, että edes kelpaisin kenellekään.No kun ne kumppanitkin on yleensä kulahtaneita keski-ikäisiä itsekin niin mitä väliä!
-
Aikanaan, kun oli vielä tanssikapakoita ja soittoruokaloita, pystyi tanssitaitoinen hampaat harjannut ja suihkussa käynyt suhteellisen selvä mieshenkilö löytämään menemestoja viikon useimmille päiville ja siellä kohtaamaan aivan lukemattoman määrän suunnilleen vastaavassa elämäntilanteessa olleita daameja. Ainakin itsellä oli tilanne sellainen, että niitä todella mielenkiintoisia, 'tulevien lastemme äitiehdokkaita' ei tavannut läheskään joka vuosi.
Tietyllä tavalla ymmärrän avaajan tulokulman asiaan tavattoman hyvin, itsellä se ihmisen sata-sopivuus, ruuti ja kipinä meni heittämällä kauas ohi painoindeksin tai kuppikoon ja mikään puolivillainen järkiavioliitto ei olisi itselle mitenkään sopinut.
Edelliselle kirjoittajalle kertoisin hiukan härskinpuoleisen tarinan miesvaltaiselta työpaikalta. Nuoremmat juipit alkoivat kerran saunaillassa vitsailemaan, kenet firman sihteeriköistä ottaisivat mukaan autiolle saarelle, jos vain yhden voisi ottaa mukaan. Valinta meni kirkkaasti yhdelle, jonka painoindeksi oli ehkä 1,7 kertainen muihin keskiarvoon nähden, mutta hän oli samalla porukan ylivoimaisesti hauskin ja sydämmellisin persoona.
- Eli näyttää sille, että vastaavia mietteitä löytyi muiltakin kuin itseltä.
Vierailija kirjoitti:
On se vähän itse ihmisestäkin kiinni, osa vähintään ihastuu palavasti kaikkiin potentiaalisiin ehdokkaisiin heti ja osa vaatii enemmän aikaa ennenkuin tunteet heräävät. Itse rakastan miestäni, mutta en rakastunut ns ensisilmäyksellä vaan meni kauemmin. Että jos tuntee näissä asioissa itsensä niin uskaltaa odottaa ja tapailla vähän ennenkuin tunteet heräävät.
Ongelma vain on, että pitäsi löytää ja kohdata sellainen, joka on myös valmis siihen, että ei heti kiinny ja ihastu saati rakastu häneen.
Itse olen miehenä niin monta kertaa päätynyt tai päässyt mitenkä vain naisen kanssa kaveriksi tai jopa ystäväksi, että välillä käy mielessäni, että pilaanko omalla epävarmuudellani -joka tuskin on eritysien puoleensa vetävää- koko asian alkuunsa.
Tuo epävarmuus ei uskoakseni suoraan näy aina minusta päältäpäin mutta mielessäni jyskyttää jo tutuksi käynyt kaava, jossa kaikki menee kuten on mennyt je edennyt usein ennenkin.
Monta kertaa mielestäni minulla ja naisella on mennyt yhteinen aika (treffit., tosietkin treffit, tapailut ja ajan veitto yhdessä milloin missäkin) ihan mukaavsti ja olen ennättänyt luulemaan ja kuvittelemaan, että toinen olisi minusta vähän enempi kiinnostunut.
Kunnes koittaa hetki, jolloin hän haluaa kertoa -kauniisti ja huomaavaisesti, että haluaisi olla vastaisuudessa kanssani kaveri tai ystävä.
Tiedänhän toki, että useimmille tällaine on kauniimpi tapa hyvästellä kuin vaikka ghostata, jolta olen onneksi välttynyt. Silti mieltäni hiertää, että miksi "taas" kävi näin.
Miksi niin moni tuntuu löytävän itselleen kumppanin niin paljon vaivattomammin ja mutkattomammin, vaikka välillä eroaisivat vain löytääkseen pian kohta (alle vuoden tai kahden sisällä) uuden, jos niin haluavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se vähän itse ihmisestäkin kiinni, osa vähintään ihastuu palavasti kaikkiin potentiaalisiin ehdokkaisiin heti ja osa vaatii enemmän aikaa ennenkuin tunteet heräävät. Itse rakastan miestäni, mutta en rakastunut ns ensisilmäyksellä vaan meni kauemmin. Että jos tuntee näissä asioissa itsensä niin uskaltaa odottaa ja tapailla vähän ennenkuin tunteet heräävät.
Ongelma vain on, että pitäsi löytää ja kohdata sellainen, joka on myös valmis siihen, että ei heti kiinny ja ihastu saati rakastu häneen.
Itse olen miehenä niin monta kertaa päätynyt tai päässyt mitenkä vain naisen kanssa kaveriksi tai jopa ystäväksi, että välillä käy mielessäni, että pilaanko omalla epävarmuudellani -joka tuskin on eritysien puoleensa vetävää- koko asian alkuunsa.
Tuo epävarmuus ei uskoakseni suoraan näy aina minusta päältäpäin mutta mielessäni jyskyttää jo tutuksi käynyt kaava, jossa kaikki menee kuten on mennyt je edennyt usein ennenkin.
Monta kertaa mielestäni minulla ja naisella on mennyt yhteinen aika (treffit., tosietkin treffit, tapailut ja ajan veitto yhdessä milloin missäkin) ihan mukaavsti ja olen ennättänyt luulemaan ja kuvittelemaan, että toinen olisi minusta vähän enempi kiinnostunut.
Kunnes koittaa hetki, jolloin hän haluaa kertoa -kauniisti ja huomaavaisesti, että haluaisi olla vastaisuudessa kanssani kaveri tai ystävä.
Tiedänhän toki, että useimmille tällaine on kauniimpi tapa hyvästellä kuin vaikka ghostata, jolta olen onneksi välttynyt. Silti mieltäni hiertää, että miksi "taas" kävi näin.
Miksi niin moni tuntuu löytävän itselleen kumppanin niin paljon vaivattomammin ja mutkattomammin, vaikka välillä eroaisivat vain löytääkseen pian kohta (alle vuoden tai kahden sisällä) uuden, jos niin haluavat.
Tilastotieteen näkökulmasta sinä toimit ihan oikein: sinä käyt treffeillä, nielet pettymyksesi, etkä luovuta. Todennäköisyytesi löytää kumppani on suurempi kuin niillä, jotka eivät edes uskalla yrittää pettymysten pelossa. Kun sanot, että joku näennäisesti löytää uuden kumppanin "vaivattomammin," niin voisiko olla niin, että itse asiassa hekin treffailevat/tekevät aloitteita vielä sinua enemmän odottelun sijaan, jolloin todennäköisyys parisuhteella kasvaa myös?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä tuli mieleen, että eikö se ole epäreilua toista kohtaan alkaa suhteeseen vaikka vain puitteiden tai yksinäisyyden pelon takia? Eikö näissä suhteissa koskaan sanota toiselle että "rakastan sua", vai sanotaanko vaikka ei tarkoiteta. Vai mitä ihmettä? Alapeukkuja tulee, eli en nyt kai tajua jotain. Selittäkää mulle jooko. Onko koko rakkaus pelkkää Disney-höttöä? Ap
Sinä tunnut olettavan, että nämä parisuhteiden toiset osapuolet ovat mukana rakkauden huumasta ja heitä huijataan, kun kumppani etsiikin vain tavallista, turvallista arkiparisuhdetta. Entäpä jos kuitenkin on niin, että nämä pariskunnat ovat ihan samalla kartalla toiveistaan: ettei tässä nyt etsitä mitään nuoruuden intohimoista rakkauden huumaa vaan mukavaa kumppania jakamaan arki ja arjen ilot ja surut. Välittämistä, arjen ja juhlan jakamista, läsnäoloa, tukemista. Arjen tekoja.
Olikohan Simone de Beauvoir joka sanoi, että on vaikea sanoa enää "rakastan sinua" uskottavasti, kun Hollywood on näytellyt saman kohtauksen jo tuhansia kertoja.
Ehkä ekstrovertit ja muut ihmisriippuvaiset haluavat tämmöisen kuvailemasi tavallisen arkiparisuhteen(!). Me muut edellytämme tunteen paloa suhteen pohjaksi. Kyllä arki saavuttaa myös rakkausuhteen. Mutta mielestäni juuri se pohjalla kytevä rakkaus ylläpitää parisuhdetta myös arjen harmaudessa ja vastoinkäymisissä.
Terv. introvertti, itsenäinen nainen, jolle ei ole ongelma pärjätä ihan keskenään rakastettavan ilmestymistä odotellessa
Älä yleistä. Minä olen introvertti ja huolisin ainoastaan järkiliiton juurikin siksi, että silloin kukaan ei odota minun kiehnäävän vieressä. En halua, että kukaan on kanssani rakkaudesta. Se tuntuisi liian kahlitsevalta.
Ap, ymmärrän sinua. Erosin itse avioliitosta jo kolmekymppisenä, ja reilusti yli 20 vuotta meni ennen kuin sitouduin uudestaan (tällä kertaa avo-, ei avioliittoon). Kyllä niihin vuosiin mahtui seurustelusuhteita, pisin kesti nelisen vuotta, toinen 1,5 vuotta, lisäksi oli lyhyempiä tapailuja, mutta kumpikaan/mikään niistä ei syventynyt avoliitoksi saakka. Tuon neljän vuoden suhteen jälkeen olin sinkkuna seitsemän vuotta ennen kuin tapasin nykyisen puolisoni. Niihin vuosiin ei sisältynyt edes seurustelua tai seurusteluyrityksiä, vain muutamia treffejä (joista muutama johti lyhyeen seksisuhteeseen tai yhden yön juttuun).
Minä en olisi sitoutunut puolisooni ellen olisi heti ensikohtaamisella ihastunut häneen korviani myöten ja ellei se ihastuminen olisi sittemmin syventynyt rakastumiseksi. Pärjäsin ja pärjäisin oikein hyvin itsekin, en tarvitse toista ihmistä tuomaan taloudellista turvaa, puitteita tai remppakäsiä. Sitä remppa-apua saa ostamalla ja ystäviltä.
Omassa ystäväpiirissäni on kaksi ystävää (kaveria/tuttavaa), jotka erosivat noin viisikymppisenä ja molemmat olivat vuoden sisällä uudessa avoliitossa ja seuraavan vuoden aikana uudessa avioliitossa. Molemmat olivat menneet nuorena naimisiin edellisen miehensä kanssa. He eivät ole niin läheisiä ystäviäni, että olisin voinut heiltä kysyä, miten he niin nopeasti löysivät uuden puolison tai miksi he niin nopeasti sitoutuivat avo- ja avioliittoon. Voisin kuitenkin ajatella, että jos on koko aikuisikänsä ollut jonkun kanssa yhdessä, niin se toisen kanssa eläminen on luonnollista. Päin vastoin kuin itselläni, joka olen suurimman osan aikuiselämästäni asunut yksin. Minä tarvitsin todella vahvoja tunteita ja todella vahvaa luottamusta suhteen kestävyyteen ennen kuin muutin saman katon alle puolisoni kanssa.