1970- ja 80-luvuilla syntyneet: millainen isä teillä oli?

Meillä isä teki paljon töitä, joten ei viettänyt erityisen paljon aikaa lasten kanssa arkisin. Muuten kyllä kaikin puolin hyvä isä ja on vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihan hirveästi valittamista, varsinkaan kun muita vastauksia lukee ja niihin vertaa. Auttoi läksyissä ja tuki harrastuksia ja opetti käden taitoja. Ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan (ts. pari pulloa keskiolutta juhlan kunniaksi ehkä kerran vuodessa tai sitä luokkaa). Ei riidellyt äidin kanssa valehtelematta kirjaimellisesti koskaan (pienenä tuntui tästä syystä aina ihan kauhealta kun kaverien vanhemmat riitelivät tai jopa erosivat). Asetti selkeät rajat ja säännöt, mutta oli valmis siihen, että lapsi kyseenalaistaa ne hänelle, ja jopa valmis muuttamaan niitä jos lapsi osaa perustella riittävän hyvin eikä pelkästään kitistä.

Iso ero nykyiseen, kuten monella muullakin, oli se, että tällaiseen normaalin hyvään kasvatukseen kuitenkin yhdistyi vahva usko fyysisiin rangaistuksiin. Tukkapölly ja luunappi oli vakiomuotoisia palautteita hölmöilystä tai huonosta käytöksestä. Ja jos teki jotain oikeasti pahaa ja kielletyksi tietämäänsä, niin keittiön seinällä oli naulassa nahkavyö jonka sai itse hakea ja riisua housut, ja jälkikäteen mennä koko loppupäiväksi arestiin omaan huoneeseen (makaamaan sängyllä, kun istumaan ei ihan heti pystynyt). Ei ole jäänyt pahoja muistoja, mutta uskon sen johtuvan juuri siitä, että oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä.

M-79

Mihin se oikein johtaakaan, kun nykypolven mielestä lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle?

Minä, jolle kommentoit, en kyllä tunnista tällaista. Jos omat lapset tekevät tietoisesti pahaa, niin kyllä rangaistus tulee ihan samalla tavalla kuin minullekin. Myös kaikissa tuttujen perheissä on sama meininki, sikäli kuin tiedän. Erona omaan kasvatukseeni on vain se, että rangaistus ei nöyryyttävästi kajoa lapsen fyysiseen koskemattomuuteen. Mutta kyllä esim. puhelimen menettäminen määräajaksi on nykylapsille monta kertaa aivan yhtä kova paikka kuin itselle oli se että sain piiskaa vyöllä. Näitä kahta yhdistää sekin, että jos vanhempi on itse läsnä tilanteessa jossa lapsi tekee tyhmyyksiä, jo pelkkä niillä uhkaaminen suullisen varoituksen yhteydessä riittää välittömästi muuttamaan käytöksen. Pelotusvaikutus siis toimii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihan hirveästi valittamista, varsinkaan kun muita vastauksia lukee ja niihin vertaa. Auttoi läksyissä ja tuki harrastuksia ja opetti käden taitoja. Ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan (ts. pari pulloa keskiolutta juhlan kunniaksi ehkä kerran vuodessa tai sitä luokkaa). Ei riidellyt äidin kanssa valehtelematta kirjaimellisesti koskaan (pienenä tuntui tästä syystä aina ihan kauhealta kun kaverien vanhemmat riitelivät tai jopa erosivat). Asetti selkeät rajat ja säännöt, mutta oli valmis siihen, että lapsi kyseenalaistaa ne hänelle, ja jopa valmis muuttamaan niitä jos lapsi osaa perustella riittävän hyvin eikä pelkästään kitistä.

Iso ero nykyiseen, kuten monella muullakin, oli se, että tällaiseen normaalin hyvään kasvatukseen kuitenkin yhdistyi vahva usko fyysisiin rangaistuksiin. Tukkapölly ja luunappi oli vakiomuotoisia palautteita hölmöilystä tai huonosta käytöksestä. Ja jos teki jotain oikeasti pahaa ja kielletyksi tietämäänsä, niin keittiön seinällä oli naulassa nahkavyö jonka sai itse hakea ja riisua housut, ja jälkikäteen mennä koko loppupäiväksi arestiin omaan huoneeseen (makaamaan sängyllä, kun istumaan ei ihan heti pystynyt). Ei ole jäänyt pahoja muistoja, mutta uskon sen johtuvan juuri siitä, että oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä.

M-79

Mihin se oikein johtaakaan, kun nykypolven mielestä lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle?

Minä, jolle kommentoit, en kyllä tunnista tällaista. Jos omat lapset tekevät tietoisesti pahaa, niin kyllä rangaistus tulee ihan samalla tavalla kuin minullekin. Myös kaikissa tuttujen perheissä on sama meininki, sikäli kuin tiedän. Erona omaan kasvatukseeni on vain se, että rangaistus ei nöyryyttävästi kajoa lapsen fyysiseen koskemattomuuteen. Mutta kyllä esim. puhelimen menettäminen määräajaksi on nykylapsille monta kertaa aivan yhtä kova paikka kuin itselle oli se että sain piiskaa vyöllä. Näitä kahta yhdistää sekin, että jos vanhempi on itse läsnä tilanteessa jossa lapsi tekee tyhmyyksiä, jo pelkkä niillä uhkaaminen suullisen varoituksen yhteydessä riittää välittömästi muuttamaan käytöksen. Pelotusvaikutus siis toimii.

Nimenomaan tuossa ylempänä kirjoitettiin, että lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle.

Rangaistusmahdollisuudet ovat nykyään kovin vähissä. Puhelimen pois ottaminen on isolle lapselle suunnilleen ainoa rangaistus josta ei tule alapeukkuja/lasuja. Pienillä lapsilla taas sitäkään ei voi käyttää, koska heillä ei puhelimia ole. Jos puhelimen ottaminen pois ei siis tehoa tai ole mahdollista, niin aika avuton sitä on vanhempana.

74-syntynyt, keskimmäinen lapsi. Lapsuudessa muistan isän kyllä turvallisena, mutta etäisenä. Teki vain töitä. Oli ulkomaanreissuhommissa aina 2vk putkeen, pari päivää kotona ja taas lähti. Kotona ollessa saattoivat äitin kanssa riidellä milloin mistäkin. Ei ollut mikään läsnäoleva vanhempi. Myöhemmin kun työ muuttui, ei silloinkaan kuitenkaan oikein osannut olla meidän lasten kanssa, ei edes veljen. Johtuukohan osaksi siitä, että kasvoi itse ilman isää. Kuoli kun hän oli parivuotias.

Mutta joo, silmät pyöreinä luen joidenkin kirjoituksia läsnäolevista 70-luvun isistä! Olihan niitä joillain kavereilla, mutta tuntuu, että suurin osa oli aika ulkopuolisia ja työhön uppoutuneita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihan hirveästi valittamista, varsinkaan kun muita vastauksia lukee ja niihin vertaa. Auttoi läksyissä ja tuki harrastuksia ja opetti käden taitoja. Ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan (ts. pari pulloa keskiolutta juhlan kunniaksi ehkä kerran vuodessa tai sitä luokkaa). Ei riidellyt äidin kanssa valehtelematta kirjaimellisesti koskaan (pienenä tuntui tästä syystä aina ihan kauhealta kun kaverien vanhemmat riitelivät tai jopa erosivat). Asetti selkeät rajat ja säännöt, mutta oli valmis siihen, että lapsi kyseenalaistaa ne hänelle, ja jopa valmis muuttamaan niitä jos lapsi osaa perustella riittävän hyvin eikä pelkästään kitistä.

Iso ero nykyiseen, kuten monella muullakin, oli se, että tällaiseen normaalin hyvään kasvatukseen kuitenkin yhdistyi vahva usko fyysisiin rangaistuksiin. Tukkapölly ja luunappi oli vakiomuotoisia palautteita hölmöilystä tai huonosta käytöksestä. Ja jos teki jotain oikeasti pahaa ja kielletyksi tietämäänsä, niin keittiön seinällä oli naulassa nahkavyö jonka sai itse hakea ja riisua housut, ja jälkikäteen mennä koko loppupäiväksi arestiin omaan huoneeseen (makaamaan sängyllä, kun istumaan ei ihan heti pystynyt). Ei ole jäänyt pahoja muistoja, mutta uskon sen johtuvan juuri siitä, että oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä.

M-79

Mihin se oikein johtaakaan, kun nykypolven mielestä lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle?

Henkisesti terveempiin sukupolviin.

Anarkia tuo lapselle kokemuksen välittämisestä ja hyväntahtoisuudesta, ja tätä kautta paremman henkisen terveyden? Sillä mitäpä muuta kuin anarkiaa on se, että sääntöjen rikkomisesta ei seuraa rangaistusta.

Jos nyt lukisit ketjun uudelleen ja ajatuksella.

Onko tämä siis joku omien isien haukkumisketju?

Täällähän on monenlaisia tarinoita, ei pelkkiä huonoja muistoja.

Elää vieläkin.

Ankara kasvattaja ja eläköityny toimitusjohtaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihan hirveästi valittamista, varsinkaan kun muita vastauksia lukee ja niihin vertaa. Auttoi läksyissä ja tuki harrastuksia ja opetti käden taitoja. Ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan (ts. pari pulloa keskiolutta juhlan kunniaksi ehkä kerran vuodessa tai sitä luokkaa). Ei riidellyt äidin kanssa valehtelematta kirjaimellisesti koskaan (pienenä tuntui tästä syystä aina ihan kauhealta kun kaverien vanhemmat riitelivät tai jopa erosivat). Asetti selkeät rajat ja säännöt, mutta oli valmis siihen, että lapsi kyseenalaistaa ne hänelle, ja jopa valmis muuttamaan niitä jos lapsi osaa perustella riittävän hyvin eikä pelkästään kitistä.

Iso ero nykyiseen, kuten monella muullakin, oli se, että tällaiseen normaalin hyvään kasvatukseen kuitenkin yhdistyi vahva usko fyysisiin rangaistuksiin. Tukkapölly ja luunappi oli vakiomuotoisia palautteita hölmöilystä tai huonosta käytöksestä. Ja jos teki jotain oikeasti pahaa ja kielletyksi tietämäänsä, niin keittiön seinällä oli naulassa nahkavyö jonka sai itse hakea ja riisua housut, ja jälkikäteen mennä koko loppupäiväksi arestiin omaan huoneeseen (makaamaan sängyllä, kun istumaan ei ihan heti pystynyt). Ei ole jäänyt pahoja muistoja, mutta uskon sen johtuvan juuri siitä, että oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä.

M-79

Mihin se oikein johtaakaan, kun nykypolven mielestä lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle?

Minä, jolle kommentoit, en kyllä tunnista tällaista. Jos omat lapset tekevät tietoisesti pahaa, niin kyllä rangaistus tulee ihan samalla tavalla kuin minullekin. Myös kaikissa tuttujen perheissä on sama meininki, sikäli kuin tiedän. Erona omaan kasvatukseeni on vain se, että rangaistus ei nöyryyttävästi kajoa lapsen fyysiseen koskemattomuuteen. Mutta kyllä esim. puhelimen menettäminen määräajaksi on nykylapsille monta kertaa aivan yhtä kova paikka kuin itselle oli se että sain piiskaa vyöllä. Näitä kahta yhdistää sekin, että jos vanhempi on itse läsnä tilanteessa jossa lapsi tekee tyhmyyksiä, jo pelkkä niillä uhkaaminen suullisen varoituksen yhteydessä riittää välittömästi muuttamaan käytöksen. Pelotusvaikutus siis toimii.

Nimenomaan tuossa ylempänä kirjoitettiin, että lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle.

Rangaistusmahdollisuudet ovat nykyään kovin vähissä. Puhelimen pois ottaminen on isolle lapselle suunnilleen ainoa rangaistus josta ei tule alapeukkuja/lasuja. Pienillä lapsilla taas sitäkään ei voi käyttää, koska heillä ei puhelimia ole. Jos puhelimen ottaminen pois ei siis tehoa tai ole mahdollista, niin aika avuton sitä on vanhempana.

Ensin kirjoitin siitä miten isä rankaisi minua lapsena, ja sitten sanoin, että minulla oli "lapselleen selkeästi hyvää haluava isä". En vieläkään käsitä, miten näistä kahdesta yhdessä voi saada väännetyksi väitteen, että "lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle".

Jos lapsi on niin pieni, että paitsi että ei käytä puhelinta, ei käytä mitään muutakaan älylaitetta jonka voisi ottaa pois (esim. tablettia jolla katsoo videoita), niin sitten se on samalla niin pieni, ettei ole vielä syyntakeinen siitä pahanteostaankaan.

t. 54

Todella mielenkiintoisia kertomuksia omista isistä, kiitos kaikille kokemuksensa jakaneille.

Omassa kaveripiirissäni joillakin tuntui olevan ns "nykyaikaiset", lapsista kiinnostuneet ja osallistuvat isät. Sellaiset, jotka tarjosivat lapsille virikkeitä ja miettivät asioita lasten kannalta.

Minun lapsuudenperheessäni lapset kulkivat ikään kuin jaloissa. Ei heitä viihdytetty viemällä huvipuistoihin tai harrastuksiin tai yhtään minnekään. Ei viety kavereille leikkimään (maaseudulla oli pitkät etäisyydet), eikä ylipäänsä kiinnostanut onko lapsella kavereita vai ei.

Oma isäni oli jo 40 minut saadessaan, joten ehkä hän oli 40-luvulla syntyneenä vanhempaa polvea. Juuri sellainen, joka jaksoi muistuttaa raamatun neljännestä käskystä (kunnioita isääsi ja äitiäsi), mutta ei varsinaisesti tehnyt hirveästi kunnioitusta ansaitakseen. Lapset olivat äidin vastuulla. Isää piti arvostaa ja kunnioittaa, vaikka hän ei kyllä lapsista piitannut eikä heitä hoitanut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihan hirveästi valittamista, varsinkaan kun muita vastauksia lukee ja niihin vertaa. Auttoi läksyissä ja tuki harrastuksia ja opetti käden taitoja. Ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan (ts. pari pulloa keskiolutta juhlan kunniaksi ehkä kerran vuodessa tai sitä luokkaa). Ei riidellyt äidin kanssa valehtelematta kirjaimellisesti koskaan (pienenä tuntui tästä syystä aina ihan kauhealta kun kaverien vanhemmat riitelivät tai jopa erosivat). Asetti selkeät rajat ja säännöt, mutta oli valmis siihen, että lapsi kyseenalaistaa ne hänelle, ja jopa valmis muuttamaan niitä jos lapsi osaa perustella riittävän hyvin eikä pelkästään kitistä.

Iso ero nykyiseen, kuten monella muullakin, oli se, että tällaiseen normaalin hyvään kasvatukseen kuitenkin yhdistyi vahva usko fyysisiin rangaistuksiin. Tukkapölly ja luunappi oli vakiomuotoisia palautteita hölmöilystä tai huonosta käytöksestä. Ja jos teki jotain oikeasti pahaa ja kielletyksi tietämäänsä, niin keittiön seinällä oli naulassa nahkavyö jonka sai itse hakea ja riisua housut, ja jälkikäteen mennä koko loppupäiväksi arestiin omaan huoneeseen (makaamaan sängyllä, kun istumaan ei ihan heti pystynyt). Ei ole jäänyt pahoja muistoja, mutta uskon sen johtuvan juuri siitä, että oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä.

M-79

Mihin se oikein johtaakaan, kun nykypolven mielestä lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle?

Minä, jolle kommentoit, en kyllä tunnista tällaista. Jos omat lapset tekevät tietoisesti pahaa, niin kyllä rangaistus tulee ihan samalla tavalla kuin minullekin. Myös kaikissa tuttujen perheissä on sama meininki, sikäli kuin tiedän. Erona omaan kasvatukseeni on vain se, että rangaistus ei nöyryyttävästi kajoa lapsen fyysiseen koskemattomuuteen. Mutta kyllä esim. puhelimen menettäminen määräajaksi on nykylapsille monta kertaa aivan yhtä kova paikka kuin itselle oli se että sain piiskaa vyöllä. Näitä kahta yhdistää sekin, että jos vanhempi on itse läsnä tilanteessa jossa lapsi tekee tyhmyyksiä, jo pelkkä niillä uhkaaminen suullisen varoituksen yhteydessä riittää välittömästi muuttamaan käytöksen. Pelotusvaikutus siis toimii.

Nimenomaan tuossa ylempänä kirjoitettiin, että lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle.

Rangaistusmahdollisuudet ovat nykyään kovin vähissä. Puhelimen pois ottaminen on isolle lapselle suunnilleen ainoa rangaistus josta ei tule alapeukkuja/lasuja. Pienillä lapsilla taas sitäkään ei voi käyttää, koska heillä ei puhelimia ole. Jos puhelimen ottaminen pois ei siis tehoa tai ole mahdollista, niin aika avuton sitä on vanhempana.

Ensin kirjoitin siitä miten isä rankaisi minua lapsena, ja sitten sanoin, että minulla oli "lapselleen selkeästi hyvää haluava isä". En vieläkään käsitä, miten näistä kahdesta yhdessä voi saada väännetyksi väitteen, että "lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle".

Jos lapsi on niin pieni, että paitsi että ei käytä puhelinta, ei käytä mitään muutakaan älylaitetta jonka voisi ottaa pois (esim. tablettia jolla katsoo videoita), niin sitten se on samalla niin pieni, ettei ole vielä syyntakeinen siitä pahanteostaankaan.

t. 54

Kirjoitit "oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä". Tuota ei voi tulkita muuten kuin siten, että rankaisu oli sinusta ei-välittävää ja lapselle pahaa haluavaa toimintaa.

Mitä rankaisuun tulee, niin älylaitteita annetaan omaksi tyypillisesti noin 6-9-vuotiaalle lapselle. Todellakin lapsi on syyntakeinen erittäin monien asioiden suhteen jo ennen tätä ikää. Ainoastaan vauva on täysin syyntakeeton tekemistensä suhteen.

Hyvä. Reilu rehti ja näytti esimerkkiä. Ahkera. Monet elämänviisaudet on nimenomaan isältä saatuja ja hyvin on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihan hirveästi valittamista, varsinkaan kun muita vastauksia lukee ja niihin vertaa. Auttoi läksyissä ja tuki harrastuksia ja opetti käden taitoja. Ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan (ts. pari pulloa keskiolutta juhlan kunniaksi ehkä kerran vuodessa tai sitä luokkaa). Ei riidellyt äidin kanssa valehtelematta kirjaimellisesti koskaan (pienenä tuntui tästä syystä aina ihan kauhealta kun kaverien vanhemmat riitelivät tai jopa erosivat). Asetti selkeät rajat ja säännöt, mutta oli valmis siihen, että lapsi kyseenalaistaa ne hänelle, ja jopa valmis muuttamaan niitä jos lapsi osaa perustella riittävän hyvin eikä pelkästään kitistä.

Iso ero nykyiseen, kuten monella muullakin, oli se, että tällaiseen normaalin hyvään kasvatukseen kuitenkin yhdistyi vahva usko fyysisiin rangaistuksiin. Tukkapölly ja luunappi oli vakiomuotoisia palautteita hölmöilystä tai huonosta käytöksestä. Ja jos teki jotain oikeasti pahaa ja kielletyksi tietämäänsä, niin keittiön seinällä oli naulassa nahkavyö jonka sai itse hakea ja riisua housut, ja jälkikäteen mennä koko loppupäiväksi arestiin omaan huoneeseen (makaamaan sängyllä, kun istumaan ei ihan heti pystynyt). Ei ole jäänyt pahoja muistoja, mutta uskon sen johtuvan juuri siitä, että oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä.

M-79

Mihin se oikein johtaakaan, kun nykypolven mielestä lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle?

Minä, jolle kommentoit, en kyllä tunnista tällaista. Jos omat lapset tekevät tietoisesti pahaa, niin kyllä rangaistus tulee ihan samalla tavalla kuin minullekin. Myös kaikissa tuttujen perheissä on sama meininki, sikäli kuin tiedän. Erona omaan kasvatukseeni on vain se, että rangaistus ei nöyryyttävästi kajoa lapsen fyysiseen koskemattomuuteen. Mutta kyllä esim. puhelimen menettäminen määräajaksi on nykylapsille monta kertaa aivan yhtä kova paikka kuin itselle oli se että sain piiskaa vyöllä. Näitä kahta yhdistää sekin, että jos vanhempi on itse läsnä tilanteessa jossa lapsi tekee tyhmyyksiä, jo pelkkä niillä uhkaaminen suullisen varoituksen yhteydessä riittää välittömästi muuttamaan käytöksen. Pelotusvaikutus siis toimii.

Nimenomaan tuossa ylempänä kirjoitettiin, että lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle.

Rangaistusmahdollisuudet ovat nykyään kovin vähissä. Puhelimen pois ottaminen on isolle lapselle suunnilleen ainoa rangaistus josta ei tule alapeukkuja/lasuja. Pienillä lapsilla taas sitäkään ei voi käyttää, koska heillä ei puhelimia ole. Jos puhelimen ottaminen pois ei siis tehoa tai ole mahdollista, niin aika avuton sitä on vanhempana.

Ensin kirjoitin siitä miten isä rankaisi minua lapsena, ja sitten sanoin, että minulla oli "lapselleen selkeästi hyvää haluava isä". En vieläkään käsitä, miten näistä kahdesta yhdessä voi saada väännetyksi väitteen, että "lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle".

Jos lapsi on niin pieni, että paitsi että ei käytä puhelinta, ei käytä mitään muutakaan älylaitetta jonka voisi ottaa pois (esim. tablettia jolla katsoo videoita), niin sitten se on samalla niin pieni, ettei ole vielä syyntakeinen siitä pahanteostaankaan.

t. 54

Kirjoitit "oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä". Tuota ei voi tulkita muuten kuin siten, että rankaisu oli sinusta ei-välittävää ja lapselle pahaa haluavaa toimintaa.

Mitä rankaisuun tulee, niin älylaitteita annetaan omaksi tyypillisesti noin 6-9-vuotiaalle lapselle.

Voipas tulkita. Sen voi tulkita, ja se oli tarkoitettu tulkittavaksi, niin, että rankaiseminen voi olla pahaa haluavaa toimintaa joskus, mutta että minun tapauksessani se nimenomaan ei ollut sitä.

Puhuin siitä, miten muistelen lapsuuttani nykyään, hyvällä vai pahalla. Voisin sanoa samalla tavalla vaikka, että jokin lomamatka on muistoissani muutoin hyvä, mutta kengännauha katkesi Saanatunturin huipulla. Se ei tarkoita, että kengännauha on jonkinlainen pahantahtoinen olento joka yritti tahallaan pilata lomamatkani.

Puhe älylaitteiden "antamisesta omaksi" on myös kummallista. En viitannut siihen vaan tilanteisiin, joissa lapsi saa ajoittain käyttää vanhempien omistuksessa ja määräysvallassa olevaa älylaitetta. Nykyään on normaalia, että jo 2-3-vuotias lapsi alkaa käyttää laitteita tällä tavalla. Ja että huonosta käytöksestä ne ovat vaarassa lähteä pois lapsen näpeistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihan hirveästi valittamista, varsinkaan kun muita vastauksia lukee ja niihin vertaa. Auttoi läksyissä ja tuki harrastuksia ja opetti käden taitoja. Ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan (ts. pari pulloa keskiolutta juhlan kunniaksi ehkä kerran vuodessa tai sitä luokkaa). Ei riidellyt äidin kanssa valehtelematta kirjaimellisesti koskaan (pienenä tuntui tästä syystä aina ihan kauhealta kun kaverien vanhemmat riitelivät tai jopa erosivat). Asetti selkeät rajat ja säännöt, mutta oli valmis siihen, että lapsi kyseenalaistaa ne hänelle, ja jopa valmis muuttamaan niitä jos lapsi osaa perustella riittävän hyvin eikä pelkästään kitistä.

Iso ero nykyiseen, kuten monella muullakin, oli se, että tällaiseen normaalin hyvään kasvatukseen kuitenkin yhdistyi vahva usko fyysisiin rangaistuksiin. Tukkapölly ja luunappi oli vakiomuotoisia palautteita hölmöilystä tai huonosta käytöksestä. Ja jos teki jotain oikeasti pahaa ja kielletyksi tietämäänsä, niin keittiön seinällä oli naulassa nahkavyö jonka sai itse hakea ja riisua housut, ja jälkikäteen mennä koko loppupäiväksi arestiin omaan huoneeseen (makaamaan sängyllä, kun istumaan ei ihan heti pystynyt). Ei ole jäänyt pahoja muistoja, mutta uskon sen johtuvan juuri siitä, että oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä.

M-79

Mihin se oikein johtaakaan, kun nykypolven mielestä lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle?

Minä, jolle kommentoit, en kyllä tunnista tällaista. Jos omat lapset tekevät tietoisesti pahaa, niin kyllä rangaistus tulee ihan samalla tavalla kuin minullekin. Myös kaikissa tuttujen perheissä on sama meininki, sikäli kuin tiedän. Erona omaan kasvatukseeni on vain se, että rangaistus ei nöyryyttävästi kajoa lapsen fyysiseen koskemattomuuteen. Mutta kyllä esim. puhelimen menettäminen määräajaksi on nykylapsille monta kertaa aivan yhtä kova paikka kuin itselle oli se että sain piiskaa vyöllä. Näitä kahta yhdistää sekin, että jos vanhempi on itse läsnä tilanteessa jossa lapsi tekee tyhmyyksiä, jo pelkkä niillä uhkaaminen suullisen varoituksen yhteydessä riittää välittömästi muuttamaan käytöksen. Pelotusvaikutus siis toimii.

Nimenomaan tuossa ylempänä kirjoitettiin, että lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle.

Rangaistusmahdollisuudet ovat nykyään kovin vähissä. Puhelimen pois ottaminen on isolle lapselle suunnilleen ainoa rangaistus josta ei tule alapeukkuja/lasuja. Pienillä lapsilla taas sitäkään ei voi käyttää, koska heillä ei puhelimia ole. Jos puhelimen ottaminen pois ei siis tehoa tai ole mahdollista, niin aika avuton sitä on vanhempana.

Ensin kirjoitin siitä miten isä rankaisi minua lapsena, ja sitten sanoin, että minulla oli "lapselleen selkeästi hyvää haluava isä". En vieläkään käsitä, miten näistä kahdesta yhdessä voi saada väännetyksi väitteen, että "lapsen rankaiseminen on pahan haluamista lapselle".

Jos lapsi on niin pieni, että paitsi että ei käytä puhelinta, ei käytä mitään muutakaan älylaitetta jonka voisi ottaa pois (esim. tablettia jolla katsoo videoita), niin sitten se on samalla niin pieni, ettei ole vielä syyntakeinen siitä pahanteostaankaan.

t. 54

Kirjoitit "oli kaikeksi onneksi muutoin välittävä ja lapselleen selkeästi hyvää haluava isä". Tuota ei voi tulkita muuten kuin siten, että rankaisu oli sinusta ei-välittävää ja lapselle pahaa haluavaa toimintaa.

Mitä rankaisuun tulee, niin älylaitteita annetaan omaksi tyypillisesti noin 6-9-vuotiaalle lapselle.

Voipas tulkita. Sen voi tulkita, ja se oli tarkoitettu tulkittavaksi, niin, että rankaiseminen voi olla pahaa haluavaa toimintaa joskus, mutta että minun tapauksessani se nimenomaan ei ollut sitä.

Puhuin siitä, miten muistelen lapsuuttani nykyään, hyvällä vai pahalla. Voisin sanoa samalla tavalla vaikka, että jokin lomamatka on muistoissani muutoin hyvä, mutta kengännauha katkesi Saanatunturin huipulla. Se ei tarkoita, että kengännauha on jonkinlainen pahantahtoinen olento joka yritti tahallaan pilata lomamatkani.

Puhe älylaitteiden "antamisesta omaksi" on myös kummallista. En viitannut siihen vaan tilanteisiin, joissa lapsi saa ajoittain käyttää vanhempien omistuksessa ja määräysvallassa olevaa älylaitetta. Nykyään on normaalia, että jo 2-3-vuotias lapsi alkaa käyttää laitteita tällä tavalla. Ja että huonosta käytöksestä ne ovat vaarassa lähteä pois lapsen näpeistä.

Vanhemmat antavat jo 2v lapsen tulla älylaiteriippuvaiseksi jotta lasta voidaan sitten tehokkaasti rangaista älylaitteen takavarikoinnilla?

Vierailija kirjoitti:

Yleensä kurinpito oli enemmän huutoa, joka toisinaan yltyi useita minuutteja kestäviksi pulppuileviksi ja polveileviksi saarnoiksi. Jos olette nähneet M/S Romantic -sarjasta sen miten risteilyisäntä Jocke saa laivan yökerhossa valtavan, yliampuvan huutokohtauksen - isäni oli juuri sellainen minua kasvattaessaan.

Osuva rinnastus. Omakin isä oli muuten rauhallinen mutta sai aina 1-2 kertaa vuodessa näitä kohtauksia, kun käytökseni ylitti jonkin näkymättömän rajan joka meni sietokyvyn tuolle puolen. Toisaalta ne löivät välillä niin paljon yli, että se koko puhetapa jossain määrin inflatoitui eikä enää jaksanut edes järkyttää minua. Eihän nyt joku mokaava 8-vuotias voi tietenkään olla vastuussa kaikista maailman synneistä.

Hyviä kertomuksia ollut ketjussa. Tosi kiinnostavaa, että lapsuudenkokemuksissa on näin paljon hajontaa, vaikka usein ajatellaan, että on jokin yhteinen "sukupolvikokemus" joka yhdistää kaikkia samanikäisiä. (Ja varsinkin että sellainen oli 70-80-luvulla, kun Suomessa kaikki elivät nykyaikaan verrattuna jotenkin keskenään samanlaisempaa elämää.)

Minun isäni oli lapsuudessani(kin) hyvin ääripäiden ihminen: hyvällä tuulella ollessaan oli iloinen, positiivinen ja hauska, otti joskus syliin ja sanoi lämpimiä sanojakin, mutta huonon tuulen aikaan raivosi kuin mielipuoli ja hakkasi vaimon ja lapset. Raivonpurkaus saattoi tulla aivan milloin vain ja mistä tahansa syystä, mutta tyypillisesti herkkää aikaa oli aamulla heräämisen jälkeen, töistä tullessa tai juhlapyhinä. Hän ei juuri osallistunut kodin- tai lastenhoitoon, ei leikkinyt, laittanut nukkumaan, huolehtinut läksyistä, tehnyt ruokaa, opettanut mitään tai vienyt harrastuksiin. Töiden jälkeen liukeni usein aika nopeasti ulos omiin harrastuksiinsa tai menoihinsa. Äitimme huolehti meistä ja oli paljon kotona. Kasvatustyyli perustui kuitenkin jatkuvaan syyllistämiseen ja häpeän tunteen aiheuttamiseen.

Muistan miten ihana tunne oli aina, kun isä sulki ulko-oven takanaan ja toisaalta muistan myös sen ahdistuksen ja pelon, kun kuulin hänen askeleensa ovella. Kun molemmat vanhempamme olivat kotona, siellä vallitsi aina ahdistava ja riitaisa tunnelma. Meidän lasten kannalta oli erittäin surullista ja vahingollista, että äitimme päätti hyväksyä väkivallan ja jäädä isän luokse vakaan taloudellisen turvan vuoksi uhraten samalla lastensa hyvinvoinnin, kehityksen ja turvallisuuden. Me lapset maksamme tuosta päätöksestä edelleen kovaa hintaa. Kukaan meistä ei ole enää yhteydessä isään ja äitiin, jotka viettävät nykyään eläkepäiviään katkerana kaksin riitauduttuaan kaikkien muidenkin sukulaisten kanssa.

-1981

Äärimmäisen kunnollinen, hieman etäinen, sota-ajan lapsi. Kova tekemään työtä. Tuli hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Ennen isät ja äidit oli erilaisia mutta molemmat kyllä oli läsnä lapsille, toki ei kaikki.

Nykyään isät ja äidit on samanlaisia, ei ole enää rooleja heillä.

Tässä asiassa yhteiskunta on muuttunut aika paljon tasa-arvon myötä. Olen miettinyt onko tällä jotain tekemistä syntyvyyden kanssa kun syntyvyys on laskenut jatkuvasti vaikka tasa-arvo paranee ja sukupuolierot poistuu. 

En muista hänestä mitään, koska hän lähti kioskille ostamaan tupakkaa ollessani muutaman viikon ikäinen eikä palannut koskaan takaisin. Äiti ei kertonut hänestä muuta kuin että se oli hänen elämänsä onnellisin päivä ja isoveljet taas sanoivat hänen olleen tuurijuoppo, joka raiskasi ja hakkasi äidin säännöllisesti. Ei ollut kivaa tietää, että on itsekin saanut alkunsa raiskauksen tuloksena ilman, että vanhemmat halusivat minua mutta ainoa asia mikä esti äitiä saamasta toivomaansa aborttia oli se, että mummo sanoi sen olevan murha eikä hän hyväksy sitä lainkaan.

Ihan täysin hirviö, lapset sai selkään,eläimet sai selkään,kuoli jopa kissa pahoinpitelyn seurauksena suuttui kun kissanpentu kakki sisälle, äitikin sai kyytiä että huonekalut myös lenteli, paettiin usein ulos,joskus se hullu seurasi peräsi ja huuteli että tappaa meidät, hengenlähtö oli monesti lähelle nyt onneksi se hirviö kuolleena jo 10 vuotta, yhdestäkään meistä lapsesta ei tullut ns selväjärkistä ,toisesta sisaruksesta tuli alkoholista, toisesta huumeidenkäyttäjä ja minusta mt ongelmainen työelämästä erkaantuva, äitillä muistona pahoinpitelyistä suuri arpi selässä on vanhainkodissa dementikkona ja jos on pakko tietää niin olen syntynyt 1975.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni oli lapsuudessani(kin) hyvin ääripäiden ihminen: hyvällä tuulella ollessaan oli iloinen, positiivinen ja hauska, otti joskus syliin ja sanoi lämpimiä sanojakin, mutta huonon tuulen aikaan raivosi kuin mielipuoli ja hakkasi vaimon ja lapset. Raivonpurkaus saattoi tulla aivan milloin vain ja mistä tahansa syystä, mutta tyypillisesti herkkää aikaa oli aamulla heräämisen jälkeen, töistä tullessa tai juhlapyhinä. Hän ei juuri osallistunut kodin- tai lastenhoitoon, ei leikkinyt, laittanut nukkumaan, huolehtinut läksyistä, tehnyt ruokaa, opettanut mitään tai vienyt harrastuksiin. Töiden jälkeen liukeni usein aika nopeasti ulos omiin harrastuksiinsa tai menoihinsa. Äitimme huolehti meistä ja oli paljon kotona. Kasvatustyyli perustui kuitenkin jatkuvaan syyllistämiseen ja häpeän tunteen aiheuttamiseen.

Muistan miten ihana tunne oli aina, kun isä sulki ulko-oven takanaan ja toisaalta muistan myös sen ahdistuksen ja pelon, kun kuulin hänen askeleensa ovella. Kun molemmat vanhempamme olivat kotona, siellä vallitsi aina ahdistava ja riitaisa tunnelma. Meidän lasten kannalta oli erittäin surullista ja vahingollista, että äitimme päätti hyväksyä väkivallan ja jäädä isän luokse vakaan taloudellisen turvan vuoksi uhraten samalla lastensa hyvinvoinnin, kehityksen ja turvallisuuden. Me lapset maksamme tuosta päätöksestä edelleen kovaa hintaa. Kukaan meistä ei ole enää yhteydessä isään ja äitiin, jotka viettävät nykyään eläkepäiviään katkerana kaksin riitauduttuaan kaikkien muidenkin sukulaisten kanssa.

-1981

Hui niin mun tekstiä! Mietin jo oletko siskoni mutta syntymävuosi on eri,itse tasan -90 syntynyt ja siskoni -88 ja hyvin samanlaista oli meillä,lapsia tosin tehtiin enemmänkin kuin me 2 enkä koskaan ymmärtänyt miksi.

Etäinen eikä näyttänyt läheisyyttä, Äiti halaili, leikki kanssani, luki minulle jne, isä ei ikinä. Isä kyllä vei minut onkimaan kesälomilla, se oli kivaa, sekä metsäretkille jossa opetti tekemään käpylehmiä.