Lapsi perfektionisti, ei kestä jos saa kokeesta huonomman kuin täydet pisteet, mistä voi johtua?

Kyllä kannattaa olla huolissaan. Vierestä seurannut kahden nuoren naisen kamppailua itselleen asetettujen vaatimusten kanssa. Nuorempana ilmeni juurikin pakkomielteenä koulumenestykseen. Murrosiässä toinen alkoi viiltelemään itseään ja toiselle puhkesi anoreksia. Sanomattakin selvä, että koulumenestys ei tässä vaiheessa enää ollut vanhempien ylpeyden aihe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Joo kyllä, mutta kyllähän kaikille tulee kausia, ettei joku juttu ihan niin nappaa. Aikuisen pitäisi pystyä luovimaan lapsen kanssa näiden kausien yli ja ehkä lapsikin sitten jossain vaiheessa tajuaa, että vaikka just sinä päivänä tai viikkona tai kuukautena ei huvita mennä treeneihin, niin se ei tarkoita sitä että haluaa lopettaa koko harrastuksen. 

Nykyään lapsille ei opeteta pitkäjänteisyyttä ollenkaan, vaan kaiken tulisi olla jatkuvasti, aina mielihyvää tuottavaa ja rentouttavaa. Sitten vanhemmat on pulassa, kun lapsi ei halua mennä kouluunkaan. Kun se ei olekaan aina niin kivaa. Kun ei mikään ole aina pelkästään mielihyvää tuottavaa, vaan siinä lempiharrastuksessakin saattaa olla sellaisia juttuja, jotka ei niin nappaa.

Niin, ehkä ongelma nykyaikana on juuri siinä, että jokainen koettaa kädestä pitäen opettaa lapsilleen niitä asioita, joita hän pitää tärkeinä. Eli ihminen, joka haluaa lapsensa oppivan pitkäjänteisyyttä, kuskaa häntä väkisin urheilutreeneihin. Eikö se kasvata enemmänkin vanhemman pitkäjänteisyyttä?

Silloin 1900-luvulla kun minä metusalem olin lapsi, valitsi jokainen lapsi itse harrastuksensa ja polki sinne pyörällä. Jos ei napannut, sitten ei polkenut. Sen sijaan istui sisällä ja teki jotain muuta. Meidän onneksemme maailma oli jumalattoman tylsä ja telkkarista tuli koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, ja siksi suuri osa meistä kävi ihan itsenäisesti siellä harrastamassa, luki, piirsi, ulkoili jne. Itse harrastin musiikkia, ja ainakin minulle oli ihan hyvä lähtökohta, että se soitin ja soittotunnit piti vähän niin kuin tapella itselleen. Juuri tällainen sisäinen motivaatio ja tietynlainen kasvurauha pitäisi jokaisella lapsella ja nuorella tekemisessään olla.

Eli nykyään, kun Tiktok, Snapchat ja Fortnite tuottaa eniten mielihyvää, niin lapsen ei tarvi harrastaa ollenkaan. 

Mitä pienempi lapsi on, sitä huonommin hän tietää mikä hänelle on parhaaksi juuri sillä hetkellä. Parhaaksi ei aina ole se asia, joka tuottaa eniten mielihyvää ja pulassa on se vanhempi, joka lapsilleen näin opettaa.

Saako raivarin jos joku muu on parempi? Pers. häiriö tod. näköisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Joo kyllä, mutta kyllähän kaikille tulee kausia, ettei joku juttu ihan niin nappaa. Aikuisen pitäisi pystyä luovimaan lapsen kanssa näiden kausien yli ja ehkä lapsikin sitten jossain vaiheessa tajuaa, että vaikka just sinä päivänä tai viikkona tai kuukautena ei huvita mennä treeneihin, niin se ei tarkoita sitä että haluaa lopettaa koko harrastuksen. 

Nykyään lapsille ei opeteta pitkäjänteisyyttä ollenkaan, vaan kaiken tulisi olla jatkuvasti, aina mielihyvää tuottavaa ja rentouttavaa. Sitten vanhemmat on pulassa, kun lapsi ei halua mennä kouluunkaan. Kun se ei olekaan aina niin kivaa. Kun ei mikään ole aina pelkästään mielihyvää tuottavaa, vaan siinä lempiharrastuksessakin saattaa olla sellaisia juttuja, jotka ei niin nappaa.

Niin, ehkä ongelma nykyaikana on juuri siinä, että jokainen koettaa kädestä pitäen opettaa lapsilleen niitä asioita, joita hän pitää tärkeinä. Eli ihminen, joka haluaa lapsensa oppivan pitkäjänteisyyttä, kuskaa häntä väkisin urheilutreeneihin. Eikö se kasvata enemmänkin vanhemman pitkäjänteisyyttä?

Silloin 1900-luvulla kun minä metusalem olin lapsi, valitsi jokainen lapsi itse harrastuksensa ja polki sinne pyörällä. Jos ei napannut, sitten ei polkenut. Sen sijaan istui sisällä ja teki jotain muuta. Meidän onneksemme maailma oli jumalattoman tylsä ja telkkarista tuli koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, ja siksi suuri osa meistä kävi ihan itsenäisesti siellä harrastamassa, luki, piirsi, ulkoili jne. Itse harrastin musiikkia, ja ainakin minulle oli ihan hyvä lähtökohta, että se soitin ja soittotunnit piti vähän niin kuin tapella itselleen. Juuri tällainen sisäinen motivaatio ja tietynlainen kasvurauha pitäisi jokaisella lapsella ja nuorella tekemisessään olla.

Eli nykyään, kun Tiktok, Snapchat ja Fortnite tuottaa eniten mielihyvää, niin lapsen ei tarvi harrastaa ollenkaan. 

Mitä pienempi lapsi on, sitä huonommin hän tietää mikä hänelle on parhaaksi juuri sillä hetkellä. Parhaaksi ei aina ole se asia, joka tuottaa eniten mielihyvää ja pulassa on se vanhempi, joka lapsilleen näin opettaa.

Aika olkiukon rakensit, sillä nuo mainitsemasi tuskin ovat pienten lasten ongelmia. Niissä kaikissa on ikäraja vähintään 12.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Joo kyllä, mutta kyllähän kaikille tulee kausia, ettei joku juttu ihan niin nappaa. Aikuisen pitäisi pystyä luovimaan lapsen kanssa näiden kausien yli ja ehkä lapsikin sitten jossain vaiheessa tajuaa, että vaikka just sinä päivänä tai viikkona tai kuukautena ei huvita mennä treeneihin, niin se ei tarkoita sitä että haluaa lopettaa koko harrastuksen. 

Nykyään lapsille ei opeteta pitkäjänteisyyttä ollenkaan, vaan kaiken tulisi olla jatkuvasti, aina mielihyvää tuottavaa ja rentouttavaa. Sitten vanhemmat on pulassa, kun lapsi ei halua mennä kouluunkaan. Kun se ei olekaan aina niin kivaa. Kun ei mikään ole aina pelkästään mielihyvää tuottavaa, vaan siinä lempiharrastuksessakin saattaa olla sellaisia juttuja, jotka ei niin nappaa.

Niin, ehkä ongelma nykyaikana on juuri siinä, että jokainen koettaa kädestä pitäen opettaa lapsilleen niitä asioita, joita hän pitää tärkeinä. Eli ihminen, joka haluaa lapsensa oppivan pitkäjänteisyyttä, kuskaa häntä väkisin urheilutreeneihin. Eikö se kasvata enemmänkin vanhemman pitkäjänteisyyttä?

Silloin 1900-luvulla kun minä metusalem olin lapsi, valitsi jokainen lapsi itse harrastuksensa ja polki sinne pyörällä. Jos ei napannut, sitten ei polkenut. Sen sijaan istui sisällä ja teki jotain muuta. Meidän onneksemme maailma oli jumalattoman tylsä ja telkkarista tuli koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, ja siksi suuri osa meistä kävi ihan itsenäisesti siellä harrastamassa, luki, piirsi, ulkoili jne. Itse harrastin musiikkia, ja ainakin minulle oli ihan hyvä lähtökohta, että se soitin ja soittotunnit piti vähän niin kuin tapella itselleen. Juuri tällainen sisäinen motivaatio ja tietynlainen kasvurauha pitäisi jokaisella lapsella ja nuorella tekemisessään olla.

Eli nykyään, kun Tiktok, Snapchat ja Fortnite tuottaa eniten mielihyvää, niin lapsen ei tarvi harrastaa ollenkaan. 

Mitä pienempi lapsi on, sitä huonommin hän tietää mikä hänelle on parhaaksi juuri sillä hetkellä. Parhaaksi ei aina ole se asia, joka tuottaa eniten mielihyvää ja pulassa on se vanhempi, joka lapsilleen näin opettaa.

Aika olkiukon rakensit, sillä nuo mainitsemasi tuskin ovat pienten lasten ongelmia. Niissä kaikissa on ikäraja vähintään 12.

Ja sinulla ei taida olla lapsia ollenkaan, kun et tiedä että suurin osa vanhemmista ei todellakaan noudata noita ikärajoja.

Jos on tottunut saamaan aina kaiken mitä haluaa, niin jos haluaa aina täydet pisteet, niin ne on silloin saatava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Joo kyllä, mutta kyllähän kaikille tulee kausia, ettei joku juttu ihan niin nappaa. Aikuisen pitäisi pystyä luovimaan lapsen kanssa näiden kausien yli ja ehkä lapsikin sitten jossain vaiheessa tajuaa, että vaikka just sinä päivänä tai viikkona tai kuukautena ei huvita mennä treeneihin, niin se ei tarkoita sitä että haluaa lopettaa koko harrastuksen. 

Nykyään lapsille ei opeteta pitkäjänteisyyttä ollenkaan, vaan kaiken tulisi olla jatkuvasti, aina mielihyvää tuottavaa ja rentouttavaa. Sitten vanhemmat on pulassa, kun lapsi ei halua mennä kouluunkaan. Kun se ei olekaan aina niin kivaa. Kun ei mikään ole aina pelkästään mielihyvää tuottavaa, vaan siinä lempiharrastuksessakin saattaa olla sellaisia juttuja, jotka ei niin nappaa.

Niin, ehkä ongelma nykyaikana on juuri siinä, että jokainen koettaa kädestä pitäen opettaa lapsilleen niitä asioita, joita hän pitää tärkeinä. Eli ihminen, joka haluaa lapsensa oppivan pitkäjänteisyyttä, kuskaa häntä väkisin urheilutreeneihin. Eikö se kasvata enemmänkin vanhemman pitkäjänteisyyttä?

Silloin 1900-luvulla kun minä metusalem olin lapsi, valitsi jokainen lapsi itse harrastuksensa ja polki sinne pyörällä. Jos ei napannut, sitten ei polkenut. Sen sijaan istui sisällä ja teki jotain muuta. Meidän onneksemme maailma oli jumalattoman tylsä ja telkkarista tuli koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, ja siksi suuri osa meistä kävi ihan itsenäisesti siellä harrastamassa, luki, piirsi, ulkoili jne. Itse harrastin musiikkia, ja ainakin minulle oli ihan hyvä lähtökohta, että se soitin ja soittotunnit piti vähän niin kuin tapella itselleen. Juuri tällainen sisäinen motivaatio ja tietynlainen kasvurauha pitäisi jokaisella lapsella ja nuorella tekemisessään olla.

Eli nykyään, kun Tiktok, Snapchat ja Fortnite tuottaa eniten mielihyvää, niin lapsen ei tarvi harrastaa ollenkaan. 

Mitä pienempi lapsi on, sitä huonommin hän tietää mikä hänelle on parhaaksi juuri sillä hetkellä. Parhaaksi ei aina ole se asia, joka tuottaa eniten mielihyvää ja pulassa on se vanhempi, joka lapsilleen näin opettaa.

Aika olkiukon rakensit, sillä nuo mainitsemasi tuskin ovat pienten lasten ongelmia. Niissä kaikissa on ikäraja vähintään 12.

Ja sinulla ei taida olla lapsia ollenkaan, kun et tiedä että suurin osa vanhemmista ei todellakaan noudata noita ikärajoja.

Toki minulla on lapsia. Siksi ihmetyttääkin tuo ajattelusi, että lasten mediatottumuksia ei pystyisi hallitsemaan.

Ehkä tämä on sitten sitä nykyaikaa. Toisaalta viedään hampaat irvessä lapsia harrastuksiin, koska itse tiedetään paremmin mitä lapset tarvitsevat. Sitten toisaalta ollaan aivan kädettömiä: ei tiedetä eikä osata eikä pystytä noudattamaan sovelluksien ikärajoja.

Millaisia lapsen kaverit ovat? Lasten välillä voi olla kilpailua, näkyvänä tai sitten piilokilpailuna. Joko lapset aidosti kilpailevat tuloksista tai sitten lapsesi kokee ja pelkää olevansa huonompi kuin joku tietty kaverinsa, ja sen vuoksi on päntättävä verenmaku suussa, että saa paremman numeron. Tämä kadehdittu kaverikaan ei välttämättä tiedä koko asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Joo kyllä, mutta kyllähän kaikille tulee kausia, ettei joku juttu ihan niin nappaa. Aikuisen pitäisi pystyä luovimaan lapsen kanssa näiden kausien yli ja ehkä lapsikin sitten jossain vaiheessa tajuaa, että vaikka just sinä päivänä tai viikkona tai kuukautena ei huvita mennä treeneihin, niin se ei tarkoita sitä että haluaa lopettaa koko harrastuksen. 

Nykyään lapsille ei opeteta pitkäjänteisyyttä ollenkaan, vaan kaiken tulisi olla jatkuvasti, aina mielihyvää tuottavaa ja rentouttavaa. Sitten vanhemmat on pulassa, kun lapsi ei halua mennä kouluunkaan. Kun se ei olekaan aina niin kivaa. Kun ei mikään ole aina pelkästään mielihyvää tuottavaa, vaan siinä lempiharrastuksessakin saattaa olla sellaisia juttuja, jotka ei niin nappaa.

Niin, ehkä ongelma nykyaikana on juuri siinä, että jokainen koettaa kädestä pitäen opettaa lapsilleen niitä asioita, joita hän pitää tärkeinä. Eli ihminen, joka haluaa lapsensa oppivan pitkäjänteisyyttä, kuskaa häntä väkisin urheilutreeneihin. Eikö se kasvata enemmänkin vanhemman pitkäjänteisyyttä?

Silloin 1900-luvulla kun minä metusalem olin lapsi, valitsi jokainen lapsi itse harrastuksensa ja polki sinne pyörällä. Jos ei napannut, sitten ei polkenut. Sen sijaan istui sisällä ja teki jotain muuta. Meidän onneksemme maailma oli jumalattoman tylsä ja telkkarista tuli koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, ja siksi suuri osa meistä kävi ihan itsenäisesti siellä harrastamassa, luki, piirsi, ulkoili jne. Itse harrastin musiikkia, ja ainakin minulle oli ihan hyvä lähtökohta, että se soitin ja soittotunnit piti vähän niin kuin tapella itselleen. Juuri tällainen sisäinen motivaatio ja tietynlainen kasvurauha pitäisi jokaisella lapsella ja nuorella tekemisessään olla.

Eli nykyään, kun Tiktok, Snapchat ja Fortnite tuottaa eniten mielihyvää, niin lapsen ei tarvi harrastaa ollenkaan. 

Mitä pienempi lapsi on, sitä huonommin hän tietää mikä hänelle on parhaaksi juuri sillä hetkellä. Parhaaksi ei aina ole se asia, joka tuottaa eniten mielihyvää ja pulassa on se vanhempi, joka lapsilleen näin opettaa.

Vaikka olet sijoittanut viholliseksi tällä kertaa somesovellukset, on tuo puhetapasi ikivanha. Jo heti sotien jälkeen alettiin puhua urheilusta keinona estää nuorten hankkiutuminen jengeihin ja paheiden teille. Sitten myöhemmin urheilun ajateltiin suojaavan huumeilta, yksinäisyydeltä ja nyt viimeiseksi nettiriippuvuudelta.

Voihan se toki näinkin olla, yksittäistapauksissa ainakin. Mutta tässä on aina ollut taustalla se ajatus, että jos lapsi saisi vapaasti valita, hän valitsisi aina sen hunningon. Ehkä näin on, sillä erityisesti urheilussa parhaiten menestyvillä lapsilla on usein adhd-piirteitä ja aistielämyksien hakua. Mutta erittäin tärkeää juuri näille yksilöille olisi myös opetella valitsemista ja itsetuntemusta.

Mulla sama juttu. Meidän tyttö on 10-vuotias ja itkee katkerasti kun saa kokeesta 9+... En ymmärrä mistä tuo perfektionismi johtuu, olin itse 7 oppilas koulussa joten en todellakaan vaadi lapseltamme täydellistä suorittamista. Olen ymmälläni. Kotona sitten hän stressaa kuinka paljon kokeita on tulossa, lukee niihin jne. Kuitenkin osaa vastaavasti myös rauhoittua. Silti kokeista on saatava vähintään 9, mieluiten 10. Mitä tälle voi tehdä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Joo kyllä, mutta kyllähän kaikille tulee kausia, ettei joku juttu ihan niin nappaa. Aikuisen pitäisi pystyä luovimaan lapsen kanssa näiden kausien yli ja ehkä lapsikin sitten jossain vaiheessa tajuaa, että vaikka just sinä päivänä tai viikkona tai kuukautena ei huvita mennä treeneihin, niin se ei tarkoita sitä että haluaa lopettaa koko harrastuksen. 

Nykyään lapsille ei opeteta pitkäjänteisyyttä ollenkaan, vaan kaiken tulisi olla jatkuvasti, aina mielihyvää tuottavaa ja rentouttavaa. Sitten vanhemmat on pulassa, kun lapsi ei halua mennä kouluunkaan. Kun se ei olekaan aina niin kivaa. Kun ei mikään ole aina pelkästään mielihyvää tuottavaa, vaan siinä lempiharrastuksessakin saattaa olla sellaisia juttuja, jotka ei niin nappaa.

Niin, ehkä ongelma nykyaikana on juuri siinä, että jokainen koettaa kädestä pitäen opettaa lapsilleen niitä asioita, joita hän pitää tärkeinä. Eli ihminen, joka haluaa lapsensa oppivan pitkäjänteisyyttä, kuskaa häntä väkisin urheilutreeneihin. Eikö se kasvata enemmänkin vanhemman pitkäjänteisyyttä?

Silloin 1900-luvulla kun minä metusalem olin lapsi, valitsi jokainen lapsi itse harrastuksensa ja polki sinne pyörällä. Jos ei napannut, sitten ei polkenut. Sen sijaan istui sisällä ja teki jotain muuta. Meidän onneksemme maailma oli jumalattoman tylsä ja telkkarista tuli koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, ja siksi suuri osa meistä kävi ihan itsenäisesti siellä harrastamassa, luki, piirsi, ulkoili jne. Itse harrastin musiikkia, ja ainakin minulle oli ihan hyvä lähtökohta, että se soitin ja soittotunnit piti vähän niin kuin tapella itselleen. Juuri tällainen sisäinen motivaatio ja tietynlainen kasvurauha pitäisi jokaisella lapsella ja nuorella tekemisessään olla.

Eli nykyään, kun Tiktok, Snapchat ja Fortnite tuottaa eniten mielihyvää, niin lapsen ei tarvi harrastaa ollenkaan. 

Mitä pienempi lapsi on, sitä huonommin hän tietää mikä hänelle on parhaaksi juuri sillä hetkellä. Parhaaksi ei aina ole se asia, joka tuottaa eniten mielihyvää ja pulassa on se vanhempi, joka lapsilleen näin opettaa.

Aika olkiukon rakensit, sillä nuo mainitsemasi tuskin ovat pienten lasten ongelmia. Niissä kaikissa on ikäraja vähintään 12.

Ja sinulla ei taida olla lapsia ollenkaan, kun et tiedä että suurin osa vanhemmista ei todellakaan noudata noita ikärajoja.

Toki minulla on lapsia. Siksi ihmetyttääkin tuo ajattelusi, että lasten mediatottumuksia ei pystyisi hallitsemaan.

Ehkä tämä on sitten sitä nykyaikaa. Toisaalta viedään hampaat irvessä lapsia harrastuksiin, koska itse tiedetään paremmin mitä lapset tarvitsevat. Sitten toisaalta ollaan aivan kädettömiä: ei tiedetä eikä osata eikä pystytä noudattamaan sovelluksien ikärajoja.

Kädettömiä ollaan ilman muuta. Eikä niitä lapsia viedä harrastuksiin, jos niitä ei juuri silloin satu nappaamaan harrastuksiin meno, kun on mielessä jotain muuta enemmän mielihyvää tuottavaa. Harva vie lapsia enää tänä päivänä harrastukseen "hampaat irvessä".

Voi olla epävarmuutta,huonoa  itsetuntoa, turvattomuuden tunnetta, täydellisyydellä sitten paikataan ahdistuksia. (tai siis yritetään paikata).

Oli joltakulta hyvä ehdotus tuo, että lapselle tekisi hyvää harrastus, jossa ei ole edes mahdollista olla täydellinen ja epäonnistumisia tulee kaikille. Minä sain opetella tämän vasta aikuisena työssä, jossa todellakaan ei ole mitenkään mahdollista tehdä täydellistä suoritusta, vaan kelvollisen on riitettävä. Päivän päätteeksi voimme työkavereiden kanssa tyytyväisinä huokaista, että onnistuttiin, kukaan ei kuollut. :)

Nuorempana olin todella perfektionisti ja jos tuntui, että en osaa jotakin täydellisesti, kieltäydyin edes yrittämästä. Opipa siinä sitten uusia taitoja.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla epävarmuutta,huonoa  itsetuntoa, turvattomuuden tunnetta, täydellisyydellä sitten paikataan ahdistuksia. (tai siis yritetään paikata).

Turvattomuuden tunnetta on nykyään monilla lapsilla, kun vanhemmat eivät osaa asettaa rajoja ja lapsi saa (tai joutuu) pienestä pitäen päättämään kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Oli joltakulta hyvä ehdotus tuo, että lapselle tekisi hyvää harrastus, jossa ei ole edes mahdollista olla täydellinen ja epäonnistumisia tulee kaikille. Minä sain opetella tämän vasta aikuisena työssä, jossa todellakaan ei ole mitenkään mahdollista tehdä täydellistä suoritusta, vaan kelvollisen on riitettävä. Päivän päätteeksi voimme työkavereiden kanssa tyytyväisinä huokaista, että onnistuttiin, kukaan ei kuollut. :)

Nuorempana olin todella perfektionisti ja jos tuntui, että en osaa jotakin täydellisesti, kieltäydyin edes yrittämästä. Opipa siinä sitten uusia taitoja.

Niin, sekin on hyvin mielenkiintoinen kysymys, että pitääkö lapsi, jolle häviäminen on vaikeaa, laittaa häviämään koko ajan vai ehkä mieluummin johonkin kuoroharrastukseen, missä ei kilpailla lainkaan. Riippuu varmasti lapsen persoonasta ja siitä, miten häviämisen vaikeus ilmenee. Etenkin ns. kilteillä tytöillä ongelmana on nimenomaan tuo, että vaikeita asioita ei edes yritetä epäonnistumisen pelossa. Se on vähän eri asia kuin se, että lapsi tulee karmit kaulassa huonosti menneistä urheiluharkoista.

Mutta todella tärkeää olisi, että elämässä olisi ainakin jokin alue, jolla ei tekemistä mitata numeroilla tai palkinnoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli joltakulta hyvä ehdotus tuo, että lapselle tekisi hyvää harrastus, jossa ei ole edes mahdollista olla täydellinen ja epäonnistumisia tulee kaikille. Minä sain opetella tämän vasta aikuisena työssä, jossa todellakaan ei ole mitenkään mahdollista tehdä täydellistä suoritusta, vaan kelvollisen on riitettävä. Päivän päätteeksi voimme työkavereiden kanssa tyytyväisinä huokaista, että onnistuttiin, kukaan ei kuollut. :)

Nuorempana olin todella perfektionisti ja jos tuntui, että en osaa jotakin täydellisesti, kieltäydyin edes yrittämästä. Opipa siinä sitten uusia taitoja.

Niin, sekin on hyvin mielenkiintoinen kysymys, että pitääkö lapsi, jolle häviäminen on vaikeaa, laittaa häviämään koko ajan vai ehkä mieluummin johonkin kuoroharrastukseen, missä ei kilpailla lainkaan. Riippuu varmasti lapsen persoonasta ja siitä, miten häviämisen vaikeus ilmenee. Etenkin ns. kilteillä tytöillä ongelmana on nimenomaan tuo, että vaikeita asioita ei edes yritetä epäonnistumisen pelossa. Se on vähän eri asia kuin se, että lapsi tulee karmit kaulassa huonosti menneistä urheiluharkoista.

Mutta todella tärkeää olisi, että elämässä olisi ainakin jokin alue, jolla ei tekemistä mitata numeroilla tai palkinnoilla.

Itse olin luokkani paras, mutta en uskaltanut edes yliopistoon pyrkiä, koska pelkäsin etten ensi yrittämällä pääsekään sisään. Ei siinä, en kyllä sairaanhoitajanakaan pystynyt työskentelemään, koska pelkäsin tekeväni jonkun vakavan hoitovirheen tai etten osaisikaan jossain tilanteessa toimia oikein.

Olin hieman samanlainen mutta vähemmän äärimmäisellä tavalla (tähtäsin kymppiin mutta hyväksyin vielä ysinkin, sen sijaan itkin jos tuli kahdeksikko). Itsellä tuo johtui muista arvottomuuden kokemuksista, ajattelin että muussa en pärjää niin yritetään edes saada hyvä numero.

Erityisesti tämä riittämättömyys liittyi vaikeuksiini toimia sosiaalisissa tilanteissa, hankaluuksiin oppia/hahmottaa käytännön asioita (eli puutteisiin siinä minkä koin "maalaisjärjeksi"), vaikeuteen kestää aistiärsykkeitä sekä oman kehon liikkeiden hallinnan ongelmiin (olin kömpelö, törmäilin asioihin enkä koskaan oppinut kunnolla uimaan tai tanssimaan). Kirjoista opettelu tuntui helpommalta kuin muu elämä.

Myöhemmin minulla diagnosoitiinkin asperger (koulussa sitä ei havaittu, koska tyttöjen oireilu on tavallisesti hieman erilaista kuin pojilla), ja toivon edelleen että olisin saanut tuohon tukea jo lapsena enkä vasta aikuisena. Sinuna ap kiinnittäisin huomiota siihen, onko tytön elämässä jotain muuta vaikeutta tai tilannetta, joka voisi häntä stressata tai aiheuttaa epävarmuuden tunteita.

Minulla johtui siitä, että koin arvoni ihmisenä olevan saavutuksistani kiinni.

Onko lapsi autistinen?

Eikös tämöisessä tilanteessa nykyaikana soiteta opettajalle, ettei saa antaa kymppiin mitään miinuksia?