Lapsi perfektionisti, ei kestä jos saa kokeesta huonomman kuin täydet pisteet, mistä voi johtua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

Kyllä vain kuuluu, kun lapsi on pieni. Ja onhan sellaisiakin lapsia, jotka eivät haluaisi liikkua yhtään. Valitettavasti jokaisen lapsen kuuluu harrastaa liikuntaa, jotta lihakset ja ylipäätään keho kehittyy normaalisti. Lisänä sitten omien mieltymysten mukaisia harrastuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

Kyllä vain kuuluu, kun lapsi on pieni. Ja onhan sellaisiakin lapsia, jotka eivät haluaisi liikkua yhtään. Valitettavasti jokaisen lapsen kuuluu harrastaa liikuntaa, jotta lihakset ja ylipäätään keho kehittyy normaalisti. Lisänä sitten omien mieltymysten mukaisia harrastuksia.

Pienen lapsen kuuluu harjoitella liikunnallisia perustaitoja yhdessä hänelle läheisten aikuisten kanssa. Näin lapsi saa mallin liikunnallisesta elämäntavasta. Tällainen liikunta kantaa tutkitusti läpi elämän.

Nykyinen malli, jossa lapset tökätään alle kouluikäisenä kalliiseen seuraan tärkeilevien aikuisten leikkikaluiksi, johtaa siihen, että jo alakoulun lopulla lapset ovat kyllästyneitä, itseensä pettyneitä ja valmiita lopettamaan. Koska eivät olleet riittävän hyviä.

Jokainen voi sitten miettiä, mitä tämä tekee nuorten minäkuvalle ja fyysiselle kunnolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kuule kyllä se useimmiten ihan geeneistä johtuu ja ilman perfektionisteja ei olisi kehitystä, toki voi olla raskas elämä edessä mutta varmaankin lahjakas ihminen kyseessä.

Lahjakas varmaan pärjää ilman kauheaa pänttäämistäkin.

Joo, mutta kun perfektionistille ei riitä että pärjää. Pitää olla täydellinen ja paras. Ja sitä varten varmistellaan ihan hullun lailla ja tehdään enemmän työtä kuin tarvisi. Ja jos tulee yksikin virhe, niin sitä märehditään ankaran sisäisen itseruoskinnan kera kuukausikaupalla.

- perfektionisti

Todella lahjakas pärjää erinomaisesti pänttäämättäkin. Itse en ole poikkeuksellisen lahjakas, mutta olen saanut tuntea sellaisia ihmisiä elämäni aikana ja todistanut vierestä tämän.

Tämäkin on tietyllä tavalla valheellinen käsitys. Ihminen voi oppia asioita kuin itsestään, jos hänellä on korkea motivaatio aihetta kohtaan. Mutta on varsin valheellista väittää, että lukion tai peruskoulunkaan oppimäärää voisi omaksua mitään tekemättä.

Itse ajattelin aina olevani huiman lahjakas, ja oikein ruokin sitä myyttiä, että en olisi tehnyt mitään keskiarvoni eteen. Mutta näin jälkikäteen täytyy todeta, että teinhän minä kuitenkin.

Kyllä se on ihan mahdollista vain tunneilla käymällä ja elämällä normaalia elämää. Omiin aivoihini tallentuu erityisen hyvin puhe, ei teksti. Korvani nappaavat myös tietoa muualta, kuten televisiosta tai kaunokirjallisuudesta. Minun ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota ympäristööni. Tieto tallentuu kuin itsestään alitajuntaan, josta voi tarpeen mukaan poimia tarvittavia asioita. Itse en ollut peruskoulussa kiinnostunut oikein mistään muusta paitsi kuvaamataidosta. Muilla tunneilla piirtelin vihkoon omia juttujani. T. Se ehkä savant-autisti

Onko tuossa ylipäätään ongelman syynä perfektionismi vaiko kilpailuhalu mikä kannustaa, sillä jos on aito perfektionisti se näkyy kaikessa mitä tekee, kilpailuvietti sen sijaan juuri noin koetulosten pingottamisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kuule kyllä se useimmiten ihan geeneistä johtuu ja ilman perfektionisteja ei olisi kehitystä, toki voi olla raskas elämä edessä mutta varmaankin lahjakas ihminen kyseessä.

Lahjakas varmaan pärjää ilman kauheaa pänttäämistäkin.

Joo, mutta kun perfektionistille ei riitä että pärjää. Pitää olla täydellinen ja paras. Ja sitä varten varmistellaan ihan hullun lailla ja tehdään enemmän työtä kuin tarvisi. Ja jos tulee yksikin virhe, niin sitä märehditään ankaran sisäisen itseruoskinnan kera kuukausikaupalla.

- perfektionisti

Todella lahjakas pärjää erinomaisesti pänttäämättäkin. Itse en ole poikkeuksellisen lahjakas, mutta olen saanut tuntea sellaisia ihmisiä elämäni aikana ja todistanut vierestä tämän.

Tämäkin on tietyllä tavalla valheellinen käsitys. Ihminen voi oppia asioita kuin itsestään, jos hänellä on korkea motivaatio aihetta kohtaan. Mutta on varsin valheellista väittää, että lukion tai peruskoulunkaan oppimäärää voisi omaksua mitään tekemättä.

Itse ajattelin aina olevani huiman lahjakas, ja oikein ruokin sitä myyttiä, että en olisi tehnyt mitään keskiarvoni eteen. Mutta näin jälkikäteen täytyy todeta, että teinhän minä kuitenkin.

Kyllä se on ihan mahdollista vain tunneilla käymällä ja elämällä normaalia elämää. Omiin aivoihini tallentuu erityisen hyvin puhe, ei teksti. Korvani nappaavat myös tietoa muualta, kuten televisiosta tai kaunokirjallisuudesta. Minun ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota ympäristööni. Tieto tallentuu kuin itsestään alitajuntaan, josta voi tarpeen mukaan poimia tarvittavia asioita. Itse en ollut peruskoulussa kiinnostunut oikein mistään muusta paitsi kuvaamataidosta. Muilla tunneilla piirtelin vihkoon omia juttujani. T. Se ehkä savant-autisti

Teithän sinä jotain. Juuri kerroit että kävit tunneilla ja kuuntelit. Juuri se on opiskelua. Jos et pinnannut, tarkoittaa se peruskouluaikana aika monta tuntia. Se, että piirtelit samalla vihkoon omia juttujasi, ei mitenkään vähentänyt tekemäsi työn merkitystä. Itse olen samantyyppinen oppija, ja koukeroiden piirtely kuunnellessa selvästi aktivoi aivojani.

-Se jota lainasit.

Mun tytär 8v. On älyttömän lahjakas matikassa ja äikässä. Saa kokeista täysiä pisteitä. Keksi sitten siittä pyytää että jos kokeesta tulee kymppi, niin saisko siitä rahaa?! Sanoin että ei saa, koska isäni lupasi 10mk jokasesta maalista jalkapallossa, ja kun maaleja ei tullut, hän lopetti koko jalkapalloharrastuksensa! Tytär ymmärsi, ja sovimme että juhlitaan kymppejä vaikka kakulla/muilla herkuilla. Jos ei tuu kymppejä niin kakkuahan saa kuitenkin synttäreillä ja herkkuja juhlapyhinä.

Minulla johtuu psykologien mulaan siitä että sisaruksellani ja minulla on niin pieni ikäero, että vuoden ikäisestä eteenpäin jäin sivuun, kun sisarus on aina mennyt edelle ja olen aina joutunut ylisuoruttamaan saadakseni hyväksyntää.

Piirre on lientynyt iän myötä

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär 8v. On älyttömän lahjakas matikassa ja äikässä. Saa kokeista täysiä pisteitä. Keksi sitten siittä pyytää että jos kokeesta tulee kymppi, niin saisko siitä rahaa?! Sanoin että ei saa, koska isäni lupasi 10mk jokasesta maalista jalkapallossa, ja kun maaleja ei tullut, hän lopetti koko jalkapalloharrastuksensa! Tytär ymmärsi, ja sovimme että juhlitaan kymppejä vaikka kakulla/muilla herkuilla. Jos ei tuu kymppejä niin kakkuahan saa kuitenkin synttäreillä ja herkkuja juhlapyhinä.

Mä otin käyttöön kympeistä maksamisen. Ihan siksi että lapseni olivat alaluokilla niin kauhean huolettomia kokeiden tekijöitä. Välillä saattoi jäädä kokonaisia tehtäviä väliin. Palauttivat aina kokeen ekana koko luokasta, vanhempi teki siitä oikein vitsin luokassa. Osaamattomuudesta ei ollut kysymys, koska lapset saivat matematiikassa ja äidinkielessä ylöspäin eriytettyä opetusta.

Toisaalta hienoa, että koenumerot eivät vaikuttaneet heidän itsetuntoonsa. Toisaalta jossakin vaiheessa olisi hyvä opetella näyttämään myös sitä osaamistaan kokeessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Vierailija kirjoitti:

Onko tuossa ylipäätään ongelman syynä perfektionismi vaiko kilpailuhalu mikä kannustaa, sillä jos on aito perfektionisti se näkyy kaikessa mitä tekee, kilpailuvietti sen sijaan juuri noin koetulosten pingottamisena.

Meillä lapsi ei ole tippaakaan kilpailuhenkinen, mitä tulee urheiluun tai muihin peleihin. Mutta koulussa pingottaa niin että on alkanut jo fyysisesti oireilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

Kyllä vain kuuluu, kun lapsi on pieni. Ja onhan sellaisiakin lapsia, jotka eivät haluaisi liikkua yhtään. Valitettavasti jokaisen lapsen kuuluu harrastaa liikuntaa, jotta lihakset ja ylipäätään keho kehittyy normaalisti. Lisänä sitten omien mieltymysten mukaisia harrastuksia.

Pienen lapsen kuuluu harjoitella liikunnallisia perustaitoja yhdessä hänelle läheisten aikuisten kanssa. Näin lapsi saa mallin liikunnallisesta elämäntavasta. Tällainen liikunta kantaa tutkitusti läpi elämän.

Nykyinen malli, jossa lapset tökätään alle kouluikäisenä kalliiseen seuraan tärkeilevien aikuisten leikkikaluiksi, johtaa siihen, että jo alakoulun lopulla lapset ovat kyllästyneitä, itseensä pettyneitä ja valmiita lopettamaan. Koska eivät olleet riittävän hyviä.

Jokainen voi sitten miettiä, mitä tämä tekee nuorten minäkuvalle ja fyysiselle kunnolle.

No just joo. Onpa dramaattista yleistystä. 

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär 8v. On älyttömän lahjakas matikassa ja äikässä. Saa kokeista täysiä pisteitä. Keksi sitten siittä pyytää että jos kokeesta tulee kymppi, niin saisko siitä rahaa?! Sanoin että ei saa, koska isäni lupasi 10mk jokasesta maalista jalkapallossa, ja kun maaleja ei tullut, hän lopetti koko jalkapalloharrastuksensa! Tytär ymmärsi, ja sovimme että juhlitaan kymppejä vaikka kakulla/muilla herkuilla. Jos ei tuu kymppejä niin kakkuahan saa kuitenkin synttäreillä ja herkkuja juhlapyhinä.

8v älyttömän lahjakas matikassa ja äikässä? Miten tällainen älytön lahjakkuus ilmenee? Varmaan joka toinen saa täydet pisteet jostain 2. luokan matematiikan ja äikän kokeista. Kenties hän tekee jo yläasteen matematiikan tehtäviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja harjoitelkaa käsittelemään pettymyksen tunteita eikä lakasta maton alle/ kieltää tunteet tyyliin "sehän oli tosi hyvä numero" tai "aina ei mee putkeen" (ja "kirsikkana" : "sä oot kuutenkin luokan paras" jne).

Mitä sä sit sanoisit tyttärellesi, jos hän itkee epäonnistuneensa? Helppohan se on sanoa että älä nyt ainakaan sano että etkä ole, kun ei itse ole koskaan tilanteessa ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär 8v. On älyttömän lahjakas matikassa ja äikässä. Saa kokeista täysiä pisteitä. Keksi sitten siittä pyytää että jos kokeesta tulee kymppi, niin saisko siitä rahaa?! Sanoin että ei saa, koska isäni lupasi 10mk jokasesta maalista jalkapallossa, ja kun maaleja ei tullut, hän lopetti koko jalkapalloharrastuksensa! Tytär ymmärsi, ja sovimme että juhlitaan kymppejä vaikka kakulla/muilla herkuilla. Jos ei tuu kymppejä niin kakkuahan saa kuitenkin synttäreillä ja herkkuja juhlapyhinä.

8v älyttömän lahjakas matikassa ja äikässä? Miten tällainen älytön lahjakkuus ilmenee? Varmaan joka toinen saa täydet pisteet jostain 2. luokan matematiikan ja äikän kokeista. Kenties hän tekee jo yläasteen matematiikan tehtäviä?

Ei lahjakkuus liity koulutehtäviin. Meidän 5-vuotias täräytti kaupassa yksi päivä että jos ton hinnan jakaa kolmella olis se noin paljon. Ja kerran pelatessa videopeliä että mun pitää laittaa vielä kuusi kertaa tän verran näitä tähän jne.

Samoin meidän 6-vuotias on lahjakas musiikissa ja taiteellinen muutoinkin. Hän saattaa korjata mun laulaessa ja soittaessa että äiti toi nuotti meni väärin ja maalatessaan yhdistelee värejä *oikein* ilman värioppia.

Kyllä lapsensa lahjakkuudet huomaa jos lapsensa kanssa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja harjoitelkaa käsittelemään pettymyksen tunteita eikä lakasta maton alle/ kieltää tunteet tyyliin "sehän oli tosi hyvä numero" tai "aina ei mee putkeen" (ja "kirsikkana" : "sä oot kuutenkin luokan paras" jne).

Mitä sä sit sanoisit tyttärellesi, jos hän itkee epäonnistuneensa? Helppohan se on sanoa että älä nyt ainakaan sano että etkä ole, kun ei itse ole koskaan tilanteessa ollutkaan.

Olen eri, enkä minäkään ole varsinaisesti tuossa tilanteessa ollut. Mutta itse olen yrittänyt selittää lapsille, että numeroilla ei ole väliä, vaan oppimisella. Joskus, kun lapsi on saanut huonon numeron ja jättänyt suutuspäissään kokeen koululle - meillä siis ei ole pakko kuitata - olen selittänyt että ne väärin menneet asiat ovat oikeastaan tärkein tieto kokeessa, koska ne kertovat mitä pitää harjoitella.

Luulen että yrittäisin suhtautua asiaan samalla tavalla perfektionistinkin kohdalla. Eli katsoisin mistä se miinus kympin perään tuli, ja sitten toteaisin että nyt ainakin muistat tämän asian, ja muuthan jo muistitkin. Eli kaikki on opittu, koe tehnyt tehtävänsä, ja tästä on hyvä jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Joo kyllä, mutta kyllähän kaikille tulee kausia, ettei joku juttu ihan niin nappaa. Aikuisen pitäisi pystyä luovimaan lapsen kanssa näiden kausien yli ja ehkä lapsikin sitten jossain vaiheessa tajuaa, että vaikka just sinä päivänä tai viikkona tai kuukautena ei huvita mennä treeneihin, niin se ei tarkoita sitä että haluaa lopettaa koko harrastuksen. 

Nykyään lapsille ei opeteta pitkäjänteisyyttä ollenkaan, vaan kaiken tulisi olla jatkuvasti, aina mielihyvää tuottavaa ja rentouttavaa. Sitten vanhemmat on pulassa, kun lapsi ei halua mennä kouluunkaan. Kun se ei olekaan aina niin kivaa. Kun ei mikään ole aina pelkästään mielihyvää tuottavaa, vaan siinä lempiharrastuksessakin saattaa olla sellaisia juttuja, jotka ei niin nappaa.

Leikkimielisiä tietovisoja kotona, joissa ei tiedä kaikkea tai häviää tiedoissa vaikka vanhemmalle ja sitä kautta pääsee harjoittelemaan ns häviämistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär 8v. On älyttömän lahjakas matikassa ja äikässä. Saa kokeista täysiä pisteitä. Keksi sitten siittä pyytää että jos kokeesta tulee kymppi, niin saisko siitä rahaa?! Sanoin että ei saa, koska isäni lupasi 10mk jokasesta maalista jalkapallossa, ja kun maaleja ei tullut, hän lopetti koko jalkapalloharrastuksensa! Tytär ymmärsi, ja sovimme että juhlitaan kymppejä vaikka kakulla/muilla herkuilla. Jos ei tuu kymppejä niin kakkuahan saa kuitenkin synttäreillä ja herkkuja juhlapyhinä.

8v älyttömän lahjakas matikassa ja äikässä? Miten tällainen älytön lahjakkuus ilmenee? Varmaan joka toinen saa täydet pisteet jostain 2. luokan matematiikan ja äikän kokeista. Kenties hän tekee jo yläasteen matematiikan tehtäviä?

Ei lahjakkuus liity koulutehtäviin. Meidän 5-vuotias täräytti kaupassa yksi päivä että jos ton hinnan jakaa kolmella olis se noin paljon. Ja kerran pelatessa videopeliä että mun pitää laittaa vielä kuusi kertaa tän verran näitä tähän jne.

Samoin meidän 6-vuotias on lahjakas musiikissa ja taiteellinen muutoinkin. Hän saattaa korjata mun laulaessa ja soittaessa että äiti toi nuotti meni väärin ja maalatessaan yhdistelee värejä *oikein* ilman värioppia.

Kyllä lapsensa lahjakkuudet huomaa jos lapsensa kanssa on.

Olen eri, mutta totean että kiva että olet ylpeä lapsistasi. Kuitenkaan värien yhdistelemisessä ei ole oikeata eikä väärää, ja toki lapsikin kuulee, jos joku laulaa tai soittaa väärin, jos hän on kuullut paljon musiikkia.

Älä tee lapsillesi liian suurta numeroa heidän oletetusta lahjakkuudestaan, vaan anna heidän tehdä taidetta ja nauttia siitä, miettimättä mikä on oikein tai väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.

No, nykyvanhemmat päättää siitä että lapsi lopettaa harrastuksen, kun yhden kerran ei halua mennä treeneihin.

Jos vanhempi on valinnut lapsen puolesta harrastuksen tämän ollessa alle kouluikäinen, niin eikö se ole aivan oikeus ja kohtuus, että lapsi saa myös halutessaan lopettaa?

Korostetaan nyt taas, että harrastuksen tulisi olla mielihyvää tuottava ja rentouttava asia arjessa.

Joo kyllä, mutta kyllähän kaikille tulee kausia, ettei joku juttu ihan niin nappaa. Aikuisen pitäisi pystyä luovimaan lapsen kanssa näiden kausien yli ja ehkä lapsikin sitten jossain vaiheessa tajuaa, että vaikka just sinä päivänä tai viikkona tai kuukautena ei huvita mennä treeneihin, niin se ei tarkoita sitä että haluaa lopettaa koko harrastuksen. 

Nykyään lapsille ei opeteta pitkäjänteisyyttä ollenkaan, vaan kaiken tulisi olla jatkuvasti, aina mielihyvää tuottavaa ja rentouttavaa. Sitten vanhemmat on pulassa, kun lapsi ei halua mennä kouluunkaan. Kun se ei olekaan aina niin kivaa. Kun ei mikään ole aina pelkästään mielihyvää tuottavaa, vaan siinä lempiharrastuksessakin saattaa olla sellaisia juttuja, jotka ei niin nappaa.

Niin, ehkä ongelma nykyaikana on juuri siinä, että jokainen koettaa kädestä pitäen opettaa lapsilleen niitä asioita, joita hän pitää tärkeinä. Eli ihminen, joka haluaa lapsensa oppivan pitkäjänteisyyttä, kuskaa häntä väkisin urheilutreeneihin. Eikö se kasvata enemmänkin vanhemman pitkäjänteisyyttä?

Silloin 1900-luvulla kun minä metusalem olin lapsi, valitsi jokainen lapsi itse harrastuksensa ja polki sinne pyörällä. Jos ei napannut, sitten ei polkenut. Sen sijaan istui sisällä ja teki jotain muuta. Meidän onneksemme maailma oli jumalattoman tylsä ja telkkarista tuli koko ajan ruotsinkielistä ohjelmaa, ja siksi suuri osa meistä kävi ihan itsenäisesti siellä harrastamassa, luki, piirsi, ulkoili jne. Itse harrastin musiikkia, ja ainakin minulle oli ihan hyvä lähtökohta, että se soitin ja soittotunnit piti vähän niin kuin tapella itselleen. Juuri tällainen sisäinen motivaatio ja tietynlainen kasvurauha pitäisi jokaisella lapsella ja nuorella tekemisessään olla.