Lapsi perfektionisti, ei kestä jos saa kokeesta huonomman kuin täydet pisteet, mistä voi johtua?

Vierailija kirjoitti:

https://www.psychologytoday.com/us/blog/the-science-success/201101/the-…

Saattaa kuulostaa järjenvastaiselta, mutta älkää nyt ainakaan hokeko sille lapselle, että hän ON älykäs, fiksu, paras... Kasvatatte lapsen uskomaan kykyjen olevan sisäsyntyisiä/fiksattuja - mikä myös tarkoittaa että "lahjattomat harjoittelee". Sitten lapsi joutuukin taiteilemaan hänelle iskoistetun ulkoisen fiksun leiman ja sisäisen kyvyttömyyden tunteen aiheuttaman kognitiivisen dissosiaation kanssa. Tästä seuraa helposti impostor syndrome kaveriksi (on erityisesti kilttien kympin tyttöjen ongelma). Googlatkaa vaiika Carol Dweck.

Kiinnittäkää enemmän huomioita prosessiin ja miten tekee, kuin mitä on. Jos kymppi kerää kehuja ja kasi vaivautumista riippumatta panostuksen määrästä ja laadusta niin ollaan menossa heikoille jäille.

Joo, mä uskon että mun perfektionismi luotiin juuri tällä tavalla: minua alettiin jo pienenä ylistää ihmelapseksi, kun opin itsekseni lukemaan alle nelivuotiaana, pohdin kummallisia juttuja kuten miten tähdet pysyy taivaalla ja miksi esineet putoaa aina alaspäin, mitä vedessä tapahtuu kun se muuttuu jääksi yms. Jotenkin onnistuin sisäistämään tämän niin, että minua rakastetaan, koska olen ihmelapsi, älykäs.

Ja tästä seurasi mukana huoli: "mutta olenko oikeasti, vai olenko oikeasti tavallinen tyhmä lapsi, mutta ne eivät ole vielä huomanneet sitä?" Huomasin tietysti, etten ymmärrä läheskään kaikkea, enkä osaa kaikkea. En muista kaikkea ensi kertomalta jne. Vakuutuin sisäisesti siitä, että olen oikeasti huono ja tyhmä, mutta minua rakastetaan koska minua luullaan ihmelapseksi ja älykkääksi. Aloin kieltäytyä kaikesta vaativasta, koska se voisi paljastaa todellisen huonouteni. Ja esittää älykästä ja täydellistä. Huijarisyndrooman klassinen synty.

Koulussa tämä johti siihen, että löin koko homman ihan lössiksi, koska pelkäsin niin paljon, että jos yrittäisin tosissani, enkä silti osaisi täydellisesti, kulissini menisi rikki ja kaikki tajuaisivat etten ole oikeasti älykäs. En enää tässä vaiheessa edes tiedostanut sitä, MIKSI pelkäsin sitä, pelko vanhempien ja rakkauden hyväksynnän menetyksestä oli uponnut jo pintamielestä syvemmälle alitajuntaan, mutta tiedostin vaan, että minun on PAKKO olla muiden silmissä täydellisen älykäs. Ja koska en ollut, päätin että voin pitää kulissini niin, että ok, olen kapinallinen ja hankala ja laiska, joten osaamattomuus johtuu vain siitä etten edes yritä.

Olen vähitellen pääsemässä näistä kuvioista eroon vasta nelikymppisenä terapian avulla. Ja ne on rajoittaneet elämääni ihan valtavasti.

En tiedä onko minun lapseni perfektionisti, mutta ei ollut tyytyväinen ensimmäiseen numeroarvosteluun koulussa, oli 2 paras luokllaan. . Sen jälkeen olikin sitten paras .Lukiossa otti kaikki aineet, mitkä vaan mahtui, musiikkiluokka ja urheiludiplomi samalla. Suoritti tutkinnon minimiajassa ja nyt tienaa  yli 10 000 / kk

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Meillä samanlainen lapsi, on myös kolmesta lapsesta keskimmäinen, tosin vähän nuorempi vielä. Ei ole muuten ollenkaan kilpailuhenkinen, eikä ole innostunut joukkuelajeistakaan, vaikka kokeillut on useampaakin. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olin lapsena perfektionisti, ja olen edelleen jonkin verran. Se on vain osa mun luonnetta. Pettymyksiä täytyy tulla, jotta oppii ottamaan rennommin. Viimeistään korkeakoulussa ymmärtää, ettei vaan ehdi tekemään kaikkea hyvin. Ja hommaa lapselle harrastus, niin tekee muutakin kuin pänttää.

Niin onko silloin pettymyksensietokyky huono? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://www.psychologytoday.com/us/blog/the-science-success/201101/the-…

Saattaa kuulostaa järjenvastaiselta, mutta älkää nyt ainakaan hokeko sille lapselle, että hän ON älykäs, fiksu, paras... Kasvatatte lapsen uskomaan kykyjen olevan sisäsyntyisiä/fiksattuja - mikä myös tarkoittaa että "lahjattomat harjoittelee". Sitten lapsi joutuukin taiteilemaan hänelle iskoistetun ulkoisen fiksun leiman ja sisäisen kyvyttömyyden tunteen aiheuttaman kognitiivisen dissosiaation kanssa. Tästä seuraa helposti impostor syndrome kaveriksi (on erityisesti kilttien kympin tyttöjen ongelma). Googlatkaa vaiika Carol Dweck.

Kiinnittäkää enemmän huomioita prosessiin ja miten tekee, kuin mitä on. Jos kymppi kerää kehuja ja kasi vaivautumista riippumatta panostuksen määrästä ja laadusta niin ollaan menossa heikoille jäille.

Joo, mä uskon että mun perfektionismi luotiin juuri tällä tavalla: minua alettiin jo pienenä ylistää ihmelapseksi, kun opin itsekseni lukemaan alle nelivuotiaana, pohdin kummallisia juttuja kuten miten tähdet pysyy taivaalla ja miksi esineet putoaa aina alaspäin, mitä vedessä tapahtuu kun se muuttuu jääksi yms. Jotenkin onnistuin sisäistämään tämän niin, että minua rakastetaan, koska olen ihmelapsi, älykäs.

Ja tästä seurasi mukana huoli: "mutta olenko oikeasti, vai olenko oikeasti tavallinen tyhmä lapsi, mutta ne eivät ole vielä huomanneet sitä?" Huomasin tietysti, etten ymmärrä läheskään kaikkea, enkä osaa kaikkea. En muista kaikkea ensi kertomalta jne. Vakuutuin sisäisesti siitä, että olen oikeasti huono ja tyhmä, mutta minua rakastetaan koska minua luullaan ihmelapseksi ja älykkääksi. Aloin kieltäytyä kaikesta vaativasta, koska se voisi paljastaa todellisen huonouteni. Ja esittää älykästä ja täydellistä. Huijarisyndrooman klassinen synty.

Koulussa tämä johti siihen, että löin koko homman ihan lössiksi, koska pelkäsin niin paljon, että jos yrittäisin tosissani, enkä silti osaisi täydellisesti, kulissini menisi rikki ja kaikki tajuaisivat etten ole oikeasti älykäs. En enää tässä vaiheessa edes tiedostanut sitä, MIKSI pelkäsin sitä, pelko vanhempien ja rakkauden hyväksynnän menetyksestä oli uponnut jo pintamielestä syvemmälle alitajuntaan, mutta tiedostin vaan, että minun on PAKKO olla muiden silmissä täydellisen älykäs. Ja koska en ollut, päätin että voin pitää kulissini niin, että ok, olen kapinallinen ja hankala ja laiska, joten osaamattomuus johtuu vain siitä etten edes yritä.

Olen vähitellen pääsemässä näistä kuvioista eroon vasta nelikymppisenä terapian avulla. Ja ne on rajoittaneet elämääni ihan valtavasti.

Minulla ihan sama tilanne. Uskon, että monesti tällaisissa tapauksissa lapsi on kuullut jopa liikaa kehuja. Olet niin fiksu, älykäs, taitava, pahimmassa tapauksessa sanottu että olet parempi kuin muut ja vielä vertailtu muihin. Näin ainakin meillä oli. Toki luonne myös vaikuttaa, mutta jos sattuu omaavaan hieman neuroottisen, tunnollisen luonteen.

Itse olin aina luokkani parhaita, kunnes korkeakoulussa masennuin. En jaksanut opiskella enää ollenkaan. Ja tämä masennus/uupumus on seurannut minua läpi elämän, ja vaikka olen kohtalaisesti pärjännytkin, niin varmasti monen mielestä alisuoriutunut mitä tulee töihin. Minulla ei ole kunnianhimoa ollenkaan mitä tulee työelämään, koska en jaksa yhtään kilpailla tai yrittää olla kokoajan parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kuule kyllä se useimmiten ihan geeneistä johtuu ja ilman perfektionisteja ei olisi kehitystä, toki voi olla raskas elämä edessä mutta varmaankin lahjakas ihminen kyseessä.

Lahjakas varmaan pärjää ilman kauheaa pänttäämistäkin.

Joo, mutta kun perfektionistille ei riitä että pärjää. Pitää olla täydellinen ja paras. Ja sitä varten varmistellaan ihan hullun lailla ja tehdään enemmän työtä kuin tarvisi. Ja jos tulee yksikin virhe, niin sitä märehditään ankaran sisäisen itseruoskinnan kera kuukausikaupalla.

- perfektionisti

Todella lahjakas pärjää erinomaisesti pänttäämättäkin. Itse en ole poikkeuksellisen lahjakas, mutta olen saanut tuntea sellaisia ihmisiä elämäni aikana ja todistanut vierestä tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Jalkapallo näyttää antaneen sinullekin paljon, päätellen asiallisesta keskustelutaidostasi ja luetun ymmärtämiskyvystäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kuule kyllä se useimmiten ihan geeneistä johtuu ja ilman perfektionisteja ei olisi kehitystä, toki voi olla raskas elämä edessä mutta varmaankin lahjakas ihminen kyseessä.

Tämä ei itseasiassa ole totta. Moni ihmiskunnan merkittävä keksintö on laiskuuden tulosta, kun on haluttu päästä helpommalla eikä vaan suoritettu. Lisäksi nykyisessä kiireisessä työelämässä menestyjät osaavat arvioida mikä vaatii täydellisen suorituksen ja missä riittää sellanen 8+.

Ei perfektionisti vain suorita. Voi olla myös perfektionisti uuden keksijänä tai luovalla alalla, ei se tarkoita että vaan konemaisesti pänttää vanhaa eikä yritä keksiä parempia tapoja. 

Se on kyllä totta, että monella alalla täydellisyyden tavoittelu johtaa liian hitaaseen työtahtiin, ja se 8+ riittäisi.

Vaikea kyllä kuvitella perfektionistin suuntaavan mielenkiintoaan keksimiseen , mitä on mahdoton suorittaa täydellisesti tai edes mitata.

Tämä on kyllä totta. Koska perfektionismi on usein este luovuudelle. Ja luovuutta tarvitaan uuden luomiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Vierailija kirjoitti:

Johtuu mistä hyvänsä niin tuollaisena ei tule kestämään elämää. Koko maailmaa ei voi hänelle pumpuloida.

Lopettakaa se curling-vanhemmuus, niin kyllä se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://www.psychologytoday.com/us/blog/the-science-success/201101/the-…

Saattaa kuulostaa järjenvastaiselta, mutta älkää nyt ainakaan hokeko sille lapselle, että hän ON älykäs, fiksu, paras... Kasvatatte lapsen uskomaan kykyjen olevan sisäsyntyisiä/fiksattuja - mikä myös tarkoittaa että "lahjattomat harjoittelee". Sitten lapsi joutuukin taiteilemaan hänelle iskoistetun ulkoisen fiksun leiman ja sisäisen kyvyttömyyden tunteen aiheuttaman kognitiivisen dissosiaation kanssa. Tästä seuraa helposti impostor syndrome kaveriksi (on erityisesti kilttien kympin tyttöjen ongelma). Googlatkaa vaiika Carol Dweck.

Kiinnittäkää enemmän huomioita prosessiin ja miten tekee, kuin mitä on. Jos kymppi kerää kehuja ja kasi vaivautumista riippumatta panostuksen määrästä ja laadusta niin ollaan menossa heikoille jäille.

Joo, mä uskon että mun perfektionismi luotiin juuri tällä tavalla: minua alettiin jo pienenä ylistää ihmelapseksi, kun opin itsekseni lukemaan alle nelivuotiaana, pohdin kummallisia juttuja kuten miten tähdet pysyy taivaalla ja miksi esineet putoaa aina alaspäin, mitä vedessä tapahtuu kun se muuttuu jääksi yms. Jotenkin onnistuin sisäistämään tämän niin, että minua rakastetaan, koska olen ihmelapsi, älykäs.

Ja tästä seurasi mukana huoli: "mutta olenko oikeasti, vai olenko oikeasti tavallinen tyhmä lapsi, mutta ne eivät ole vielä huomanneet sitä?" Huomasin tietysti, etten ymmärrä läheskään kaikkea, enkä osaa kaikkea. En muista kaikkea ensi kertomalta jne. Vakuutuin sisäisesti siitä, että olen oikeasti huono ja tyhmä, mutta minua rakastetaan koska minua luullaan ihmelapseksi ja älykkääksi. Aloin kieltäytyä kaikesta vaativasta, koska se voisi paljastaa todellisen huonouteni. Ja esittää älykästä ja täydellistä. Huijarisyndrooman klassinen synty.

Koulussa tämä johti siihen, että löin koko homman ihan lössiksi, koska pelkäsin niin paljon, että jos yrittäisin tosissani, enkä silti osaisi täydellisesti, kulissini menisi rikki ja kaikki tajuaisivat etten ole oikeasti älykäs. En enää tässä vaiheessa edes tiedostanut sitä, MIKSI pelkäsin sitä, pelko vanhempien ja rakkauden hyväksynnän menetyksestä oli uponnut jo pintamielestä syvemmälle alitajuntaan, mutta tiedostin vaan, että minun on PAKKO olla muiden silmissä täydellisen älykäs. Ja koska en ollut, päätin että voin pitää kulissini niin, että ok, olen kapinallinen ja hankala ja laiska, joten osaamattomuus johtuu vain siitä etten edes yritä.

Olen vähitellen pääsemässä näistä kuvioista eroon vasta nelikymppisenä terapian avulla. Ja ne on rajoittaneet elämääni ihan valtavasti.

Minulla ihan sama tilanne. Uskon, että monesti tällaisissa tapauksissa lapsi on kuullut jopa liikaa kehuja. Olet niin fiksu, älykäs, taitava, pahimmassa tapauksessa sanottu että olet parempi kuin muut ja vielä vertailtu muihin. Näin ainakin meillä oli. Toki luonne myös vaikuttaa, mutta jos sattuu omaavaan hieman neuroottisen, tunnollisen luonteen.

Itse olin aina luokkani parhaita, kunnes korkeakoulussa masennuin. En jaksanut opiskella enää ollenkaan. Ja tämä masennus/uupumus on seurannut minua läpi elämän, ja vaikka olen kohtalaisesti pärjännytkin, niin varmasti monen mielestä alisuoriutunut mitä tulee töihin. Minulla ei ole kunnianhimoa ollenkaan mitä tulee työelämään, koska en jaksa yhtään kilpailla tai yrittää olla kokoajan parempi.

En tiedä onko niitä kehuja liikaa, mutta niitä on väärästä asiasta: lahjakkuudesta johon ei voi itse vaikuttaa. Jos olisi kehuttu yhtä paljon, mutta esim. yrittämisestä, sinnikkyydestä, rohkeasta kokeilemisesta, siitä että oppi jonkun uuden konkreettisen asian, en usko että siitä olisi ollut välttämättä haittaa. Koska nämä on asioita joihin voi vaikuttaa, voi päättää että haluan jatkossakin opiskella sinnikkäästi jos joku asia onkin alkuun vaikea jne. Mutta jos kehu on, että olet "ihmelapsi" tai huippuälykäs, niin se on synnynnäinen ominaisuus joka on tai ei ole, jota täytyy arpoa että olenko vai enkö ole. Ja minun tapauksessa se päätös kääntyi tulkintaan "en ole, mutta aion näytellä olevani koska niin minut hyväksytään". Jollain muilla se voisi johtaa muuhun lopputulokseen, esim. ylimielisyyteen tai avoimeen kokemukseen että on vain huono ilman yritystä näytellä muuta. Joskus varmaan terveeseen hyvään itsetuntoonkin, mutta iso riski tuollaisessa synnynnäisen ominaisuuden liikaa kehumisessa on. 

Samaa on myös se, jos jotain ylistetään lahjakkuudesta vaikka matematiikassa. Mitä sitten, jos asioiden mennessä edistyneemmiksi koulussa tuleekin vaikeaa? Suuri riski on, että tämä henkilö toteaa, että en ollultkaan sitten lahjakas matematiikassa, ja luovuttaa. Koska häneen on iskostettu usko, että asia on kiinni lahjakuudesta, jos sitä ei ole, et voi tehdä mitään. Joku muu jota olisi kannustettu yrittämään vaikeuksista huolimatta ja valettu uskoa, että kaiken oppii kun malttaa harjoitella, voisi pärjätä paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kuule kyllä se useimmiten ihan geeneistä johtuu ja ilman perfektionisteja ei olisi kehitystä, toki voi olla raskas elämä edessä mutta varmaankin lahjakas ihminen kyseessä.

Tämä ei itseasiassa ole totta. Moni ihmiskunnan merkittävä keksintö on laiskuuden tulosta, kun on haluttu päästä helpommalla eikä vaan suoritettu. Lisäksi nykyisessä kiireisessä työelämässä menestyjät osaavat arvioida mikä vaatii täydellisen suorituksen ja missä riittää sellanen 8+.

Ei perfektionisti vain suorita. Voi olla myös perfektionisti uuden keksijänä tai luovalla alalla, ei se tarkoita että vaan konemaisesti pänttää vanhaa eikä yritä keksiä parempia tapoja. 

Se on kyllä totta, että monella alalla täydellisyyden tavoittelu johtaa liian hitaaseen työtahtiin, ja se 8+ riittäisi.

Vaikea kyllä kuvitella perfektionistin suuntaavan mielenkiintoaan keksimiseen , mitä on mahdoton suorittaa täydellisesti tai edes mitata.

Tämä on kyllä totta. Koska perfektionismi on usein este luovuudelle. Ja luovuutta tarvitaan uuden luomiseen.

Mutta on paljon perfektionistisia kirjailijoita esimerkiksi, jotka kirjoittaa teoksiaan moneen kertaan koska eivät ole koskaan tyytyväisiä perfektionisminsa takia. Samoin esim. insinöörialoilla näitä on paljon. Ja siellä tehdään omalla tavallaan luovaa ongelmanratkaisua. Monet perfektionistit jahtaa kauniita, elegantteja ratkaisuja, pelkästään toimiva ei todellakaan riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kuule kyllä se useimmiten ihan geeneistä johtuu ja ilman perfektionisteja ei olisi kehitystä, toki voi olla raskas elämä edessä mutta varmaankin lahjakas ihminen kyseessä.

Lahjakas varmaan pärjää ilman kauheaa pänttäämistäkin.

Joo, mutta kun perfektionistille ei riitä että pärjää. Pitää olla täydellinen ja paras. Ja sitä varten varmistellaan ihan hullun lailla ja tehdään enemmän työtä kuin tarvisi. Ja jos tulee yksikin virhe, niin sitä märehditään ankaran sisäisen itseruoskinnan kera kuukausikaupalla.

- perfektionisti

Ei välttämättä. Itse vain kävin koulussa, tein harvakseltaan läksyjä, enkä lukenut kokeisiin. Olin silti kympin oppilas. Pänttäsin vain silloin, kun en oikeasti tiennyt jostain aiheesta. Eli kymppi oli saatava, mutta yleensä sain sen varsin vähällä vaivalla. Psykologin mukaan minulla on piirteitä vaativasta persoonallisuudesta. Itse olen miettinyt, että olenkohan jonkin sortin huippulahjaks autisti. Pääni vain imee tietoa ympäristöstä ja jäsentelee ne järkeviksi kokonaisuuksiksi, jotka edesauttavat loogista päättelyä ja uusien ideoiden syntymistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kuule kyllä se useimmiten ihan geeneistä johtuu ja ilman perfektionisteja ei olisi kehitystä, toki voi olla raskas elämä edessä mutta varmaankin lahjakas ihminen kyseessä.

Lahjakas varmaan pärjää ilman kauheaa pänttäämistäkin.

Joo, mutta kun perfektionistille ei riitä että pärjää. Pitää olla täydellinen ja paras. Ja sitä varten varmistellaan ihan hullun lailla ja tehdään enemmän työtä kuin tarvisi. Ja jos tulee yksikin virhe, niin sitä märehditään ankaran sisäisen itseruoskinnan kera kuukausikaupalla.

- perfektionisti

Todella lahjakas pärjää erinomaisesti pänttäämättäkin. Itse en ole poikkeuksellisen lahjakas, mutta olen saanut tuntea sellaisia ihmisiä elämäni aikana ja todistanut vierestä tämän.

Tämäkin on tietyllä tavalla valheellinen käsitys. Ihminen voi oppia asioita kuin itsestään, jos hänellä on korkea motivaatio aihetta kohtaan. Mutta on varsin valheellista väittää, että lukion tai peruskoulunkaan oppimäärää voisi omaksua mitään tekemättä.

Itse ajattelin aina olevani huiman lahjakas, ja oikein ruokin sitä myyttiä, että en olisi tehnyt mitään keskiarvoni eteen. Mutta näin jälkikäteen täytyy todeta, että teinhän minä kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kuule kyllä se useimmiten ihan geeneistä johtuu ja ilman perfektionisteja ei olisi kehitystä, toki voi olla raskas elämä edessä mutta varmaankin lahjakas ihminen kyseessä.

Lahjakas varmaan pärjää ilman kauheaa pänttäämistäkin.

Joo, mutta kun perfektionistille ei riitä että pärjää. Pitää olla täydellinen ja paras. Ja sitä varten varmistellaan ihan hullun lailla ja tehdään enemmän työtä kuin tarvisi. Ja jos tulee yksikin virhe, niin sitä märehditään ankaran sisäisen itseruoskinnan kera kuukausikaupalla.

- perfektionisti

Ei välttämättä. Itse vain kävin koulussa, tein harvakseltaan läksyjä, enkä lukenut kokeisiin. Olin silti kympin oppilas. Pänttäsin vain silloin, kun en oikeasti tiennyt jostain aiheesta. Eli kymppi oli saatava, mutta yleensä sain sen varsin vähällä vaivalla. Psykologin mukaan minulla on piirteitä vaativasta persoonallisuudesta. Itse olen miettinyt, että olenkohan jonkin sortin huippulahjaks autisti. Pääni vain imee tietoa ympäristöstä ja jäsentelee ne järkeviksi kokonaisuuksiksi, jotka edesauttavat loogista päättelyä ja uusien ideoiden syntymistä.

Sä et ollut onneksesi kovin paha tapaus perfektionismissa. Itse vaadin itseltäni, että muistan kirjaimellisesti ulkoa läksyjen kappaleet oppikirjoista ja kaikki kuvatkin, mitä niissä on. Ja pidin itseäni tyhmänä, kun se ulkoa oppiminen vaati kappaleen lukemisen esim. 6-10 kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen lapsi perheessä, keskimmäinen kolmesta. Vinkki: hommatkaa harrastus, jossa joutu ukohtaamana myös pettymyksiä. Meillä on harrastettu joukkuelajeja eli epäonnistuminen on kollektiivista ei yksilöön kohdistuvaa. Auttanut ymmärtämään sen, että niin itse kuin joku toinenkin voi epäonnistua välillä ja se on vaan hyväksyttävä. Pahimapana aikana (eli ysiluokalla kun paineet olivat kovat), lapsi kävi myös psykologin kanssa juttelemassa. Ko. terapeutti on erikoistunut urheilijoiden suorituspaineista johtuvan stressin käsittelyyn. Auttoi oikeasti käsittelemään tuota perfektionismia.

Ensinnäkin: vanhempien ei kuulu hommata lapsilleen harrastusta. Harrastuksen tulee olla henkireikä, vapautusta arjesta, lapsen omien mieltymyksien ja intuitioiden toteuttamista.

Toiseksi: jos lapsi sattuu olemaan sen sorttinen että antaa vanhempiensa hommata itselleen harrastuksia, ja vielä perfektionismiin taipuvainen, niin älkää valitko ainakaan urheilua. Ennemmin jokin itsensä taiteelliseen ilmaisemiseen liittyvä juttu. Perfektionismi jo lähtökohtaisesti kertoo, että ihmisellä on vaikeuksia erottaa sisäisiä tarpeitaan ja toisten toiveita.

OK, no mäpä kerron tämän tuolle meidän SM-tason jalkapalloilijalle (ihan itse on tuolle tasolle kiivennyt, me vietiin poika vaan pallokouluun 5 -vuotiaana), että nyt loppu se potkiminen ja sivellin käteen.. voi tsiisus näitä urpoja tällä palstalla. 

Joo näinpä. Eihän pieni lapsi nyt itse keksi päästään harrastusta itselleen, vaan on vanhemman tehtävä esitellä sellaisia lapselle. Huomaahan sen nopeasti pienestäkin lapsesta onko harrastus mieluinen vai ei.

Aloituksessa puhuttiin kymmenvuotiaasta, jolla on ongelmia perfektionisminsa kanssa. Kymmenvuotias varmastikaan ei tarvitse vanhempaa keksimään harrastusta, ainakaan sellaista, joka tuo hänen elämäänsä vielä lisää paineita.

Monet harrastukset aloitetaan kyllä jo paljon nuorempana ja kyllä meillä ainakin ala-asteikäiset tarvitsevat vielä vanhempia kertomaan erilaisista harrastusmahdollisuuksista ja yhdessä niitä sitten mietitään ja pohditaan. 10v on ihan lapsi vielä.

Näinhän se on. Suomalainen lapsi aloittaa urheiluharrastuksen urheiluseurassa keskimäärin 6-vuotiaana ja lopettaa sen keskimäärin 11-vuotiaana.

Voidaan sitten kysyä, oliko se lapsen vai vanhemman harrastus.