Sinä joka viihdyt yksin, miksi?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on koira seurana. Eksän kanssa olin aina hermostunut tai varuillaan ja nyt yksin on niin mukavaa. 

Kissat ovat kivempia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sellaisella alalla, jossa ollaan kokoajan muiden kanssa 5 päivää viikossa, ja siksi on kiva viikonloppuna ottaa rennosti ja olla oman perheen ja tuttujen kanssa rauhassa.

En kaipaa ympärilleni kokoajan muita ihmisiä.

Miten tuo on yksinoloa? Sulla on koko ajan ympärillä muita ihmisiä. Tututkin ovat ihmisiä.

Olen samaa mieltä. Mitä yksinoloa on olla oman perheen ja tuttujen kanssa rauhassa? Jotkut voivat olla viikonloppuna omissa oloissaan ja vaihtavat korkeintaan muutaman sanan naapureiden kanssa viedessään roskapussin Moolokin kitaan tai käyvät lyhyen keskustelun lähikaupan kassan kanssa.

Ihmiset ovat ihan ok, ainakin jotkut, mutta ei alvariinsa.

Mutta ennemmin ajattelen niin päin, että viihtyminen yksinkin on edellytys tasapainoisiin ihmissuhteisiin.

Ihmiset, jotka eivät kykene olemaan yksin, ovat rasittavia.

Minusta ihmisten kanssa on joskus todella kiva, mutta usein todella väsyttävä olla, kun jotenkin pitää aina pinnistää. Jos olen oma v-mäinen itseni, niin kukaan ei tykkää (paitsi oma perhe). Lisäksi aika harvoin tulee juteltua mitään mielenkiintoista, kun tosi monet tykkää puhua muista ihmisistä.

Olen opettaja ja tulen hyvin lasten ja nuorten kanssa toimeen, mutta en jaksa opettajainhuoneen pälätystä. Tykkään jutella pienessä porukassa, mutta sellainen huulenheitto porukalla ei ole minun lajini.

Vierailija kirjoitti:

Mä kadehdin teitä jotka viihdytte yksin. Itse olen ollut aina yksin vasten tahtoani. Olen sosiaalisesti kömpelö ja onnistun aina pilaamaan ihmissuhteet. Onhan tässä joutunut tottumaan yksinoloon, usein kyllä siitä nautinkin. Mutta kyllä minulla on aina taustalla sellainen ahdistus kun ei ole ketään kenen kanssa höpistä. Ja jos jonkun saan "uhrikseni" niin tulee helposti höpötettyä liikaa kun olen padonnut sitä höpinätulvaa sisälläni. Ja sitten sekin ihminen alkaa vältellä minua, kun menin vuodattamaan liikaa. Olen jollain tavalla pimahtanut tästä ikuisesta yksinäisyydestäni. Kyllä kaikilla varmaan on tarve tulla kuulluksi.

Se on myös jännä ilmiö, että ihmiset jotka viihtyvät yksin niin niillä on aina "ottajia". Esimerkiksi ärtyisä veljeni valittaa kuinka hän ei saa koskaan olla rauhassa, aina joku on soittamassa tai pyytämässä johonkin vaikkei häntä voisi vähempää kiinnostaa.

Mä taas olen juuri sellainen vähän yksinäisyydestäni seonnut omituinen höpöttäjä, jota kukaan ei kestä. No mä saan onneksi höpistä täällä edes.

Suurin osa ihmisistä on pääosin aika tyhmiä. Mitään ajankohtaisia asioita ei seurata ja keskustelut on enemmän sitä kun vei lapset aamulla tarhaan jne. 

Itse mieluummin keskustelen netissä sellaisten kanssa, joiden kanssa minulla on yhteiset mielenkiinnon kohteet. 

Itse olen kiinnostunut ilmailusta, ampuma-aseista, ukrainan sodasta jne. Valitettavasti neurotyypillisesti normaaleja ihmisiä nämä aiheet eivät kiinnosta.

Esim pikkusiskoni on niin tyhmä, ettei taatusti edes tiedä missä Ukraina on.

Jos menisin kadulla kysymään randomeilta ihmisiltä, että kuka on Suomen pääministeri, niin reippaasti yli puolet ei tiedä. 

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on pääosin aika tyhmiä. Mitään ajankohtaisia asioita ei seurata ja keskustelut on enemmän sitä kun vei lapset aamulla tarhaan jne. 

Itse mieluummin keskustelen netissä sellaisten kanssa, joiden kanssa minulla on yhteiset mielenkiinnon kohteet. 

Itse olen kiinnostunut ilmailusta, ampuma-aseista, ukrainan sodasta jne. Valitettavasti neurotyypillisesti normaaleja ihmisiä nämä aiheet eivät kiinnosta.

Esim pikkusiskoni on niin tyhmä, ettei taatusti edes tiedä missä Ukraina on.

Jos menisin kadulla kysymään randomeilta ihmisiltä, että kuka on Suomen pääministeri, niin reippaasti yli puolet ei tiedä. 

Tiedät varmaan, jos et ole tyhmä, että tyhmyys ja tietämättömyys ovat kaksi eri asiaa....

Koska olen hyvää seuraa itselleni.

Viihdyn kyllä myös seurassa ja työni on todella sosiaalista. 

Mutta en koe tärkeäksi esim. asua puolisoni kanssa yhdessä, vaikka yhdessä olemme olleet 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Yksin ei tarvitse ottaa huomioon ketään. Voi olla ja tehdä tai olla tekemättä mitä huvittaa.

Välillä on ihan piristävää vaikka kahvitella muiden kanssa mutta ihan hyvin voin juoda kahvia yksinäni.

Tämä. Haluan pitää ohjat käsissäni ja olla vapaa muuttamaan suunnitelmiani halutessani ja vaikka juhlissa lyöttäytyä siihen seuraan, joka sillä hetkellä tuntuu kiinnostavalta. Inhoan sellaisia ihmisiä, jotka haluavat mennä suunnilleen käsi kädessä kaikkialle. Yksi entinen kaveri yritti tehdä "varauksia" jo monta kuukautta etukäteen, että olenko varmasti hänen kanssaan sitten.

Muutenkaan en kestä ihmissuhteisiin liittyviä vaatimuksia, vastavuoroisuutta ja suhteiden "hoitamista".

Koska olen outo ja harrastan omituisia asioita enkä kaipaa normaalien ihmisten ihmettelyjä ja tyhmiä kysymyksiä miksi teen näin tai noin.

Olen neljän, jo suurimmaksi osaksi aikuisen, lapsen äiti. Enää nuorin asuu kotona ja hänkin muuttanee vuoden päästä opiskelemaan muualle. Olen elänyt koko ikäni keskellä hälinää ja meteliä, siinä sivussa käsitellyt kaksi vaikeaa avioeroa. Nyt kasvatan viimeisen lapseni aikuiseksi, leikin lastenlasten kanssa ja tapaan sillointällöin aikuisia lapsiani. Mutta enempään en enää taivu, teen etätöitä kotona ja nautin siitä, ettei tarvitse nähdä työkavereita, muutama teams-puhelu/vko riittää. Kotona saan keskustella nuoren kanssa, jolla on vankat mielipiteet, niinkuin nuorilla aina. Kun nuorimmainen muuttaa pois, saa nähdä tuleeko sitten ikävä muita ihmisiä, mutta tällä hetkellä en kaipaa yhtään ihmistä päivittäiseen elämääni!

Hyvin monissa ihmisissä se tyhmyys on niin luotaantyöntävää että pakko pysyä kaukana.

Viihdyn yksin koska voin keskittyä olennaiseen. Moni höpöttää kokoajan mitä mieleen tulee eikä sen pölötyksen kuunteleminen kiinnosta yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Koska olen outo ja harrastan omituisia asioita enkä kaipaa normaalien ihmisten ihmettelyjä ja tyhmiä kysymyksiä miksi teen näin tai noin.

Normaalien 🤔

Pidän ihmisistä jonkin verran. Minulle riittää sosiaaliset kontaktit töistä ja naapurustosta. Kun on lapsi ja puolivalmis talo, ei oikeasti jää vapaata aikaa, tai se aika mitä jää, haluan viettää omassa seurassani. Kuvittelen olevani sosiaalisempi kun arki höllää ja on enemmän energiaa. Pelkään myös ilkeitä ihmisiä enkä luota ihmisiin helposti. En myöskään osaa kovin hyvin pintapuolista keskustelua vaan hyppään mielelläni heti syvään päätyyn ja epäilen ettei moni halua tulla kohdatuksi sillä tavalla. Epäilen olevani neuroepätyypillinen.

Toisten ihmisten seura ei vain kiinnosta, ja se siitä. Toisten ihmisten näkeminenkin saa v*tutuskäyräni nousemaan. Kaverit ovat asia erikseen.

Olen emotionaalisesti niin lukossa tai joku persoonallisuushäiriö, etten pysty muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita, en vaan saa irti mitään yhdessäolosta ilman mitään tarkoitusta tai päämäärää, enkä tunne muita ihmisiä kohtaan yleensä kauheasti mitään enkä välitä heistä. Eläimiä kohtaan taas tunnen paljonkin. Minulla ei ole omia eläimiä.

Yhdessä jonkin yhteisen asian tekeminen on mukavaa ja joskus nautin filosofisista keskusteluista kyllä kovastikin, tykkään jakaa omia ajatuksiani ja kuunnella toisten.

Yleensä viihdyn parhaiten niin että joku tarvitsee multa jotain osaamista tai näkemystä, palvelusten vaihtaminen on myös mukavaa. Mutta pelkkä ajan viettäminen on epätyydyttävää.

Parasta yksinolossa on, kun se hiivatin hälinä on poissa. Kukaan ei keskeytä koko ajan sitä mitä on tekemässä tai ajattelemassa. Kuulee omat ajatukset. On myös henkisesti vapaampi olo, kun voi olla oma itsensä. Ei tarvi olla koko ajan jotain jollekin. Ei tarvi olla läsnä kuin omille ajatuksille. Saa olla aivan omilla ehdoilla. Voi vaikka siivota yöllä, jos tulee inspiraatio. Eikä tarvi rajoittaa itseään millään tavalla, jos huvittaa vaikka tanssia ympäri kämppää ja laulaa täysillä. Kukaan ei odota mitään. Siitä lähtökohdasta on sitten ihan kiva nähdä myös muita ihmisiä, kun on taas päässyt tasapainoon itsensä kanssa. Saan myös paljon enemmän aikaan yksin. Joo, mulla on puoliso, joka syö mun energiat, keskeytyää koko ajan ja höpisee erittäin paljon ihan turhia juttuja tai katsoo koko ajan telkkaria, joskus sekä että.

Mä en oikein jaksa aina niitä syvällisiäkään keskusteluja. Tai harvojen kanssa. Pitää olla tosi kiinnostava ihminen, että jaksan 5 minuuttia kauemmin. Se vaatii niin paljon keskittymistä. Omassa päässäni kyllä käyn niitä. Eli introvertille harvinaista, mutta tykkään enemmän heittää pinnallista läppää porukassa. Jos juttelen jonkun kanssa enemmän, ne asiat jää kiertämään mun päähän enkä pääse niistä nopeasti irti, vaikka olisin yksin. Se riippuu kyllä ihmisestä ja asiasta. Mut siitä pinnallisesta pääsee heti irti, kun se loppuu. Ja porukasta tykkään siksikin, ettei tarvi keskittyä koko ajan, jos ei jaksa. Ei tarvi kannatella tilannetta koko ajan, kun usein jotenkin joudun siihen rooliin. Ei tarvi pinnistellä, vaan välillä voi ajatukset harhailla ja sitten voi palata takaisin. Ei tarvi kuunnella jonkun pitkää vuodatusta, eikä tarvi jakaa omiakaan syvempiä tuntoja ja ahdistua jälkikäteen, että mitähän tulin sanoneeksi. En kyllä mitään turhaa jaaritteluakaan jaksa, mutta semmoiset ihan perus kuulumisten vaihdot, vähän maailman asioista ja paljon huumoria. Siitä on hyvä seura tehty ja sitten on taas ihanaa olla yksin.

Ei kaikkien ihmisten seura väsytä. Jos on kiinnostava ja melko energinen tyyppi, joka ei ole ihan koko ajan äänessä, mutta jota ei tarvi vetää perässä, niin niitä jaksaa paremmin. Sinänsä ihmisen hyvyyden tai vaikka luotettavuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Eikä mua ahdista väenpaljous vaikka jossain baarissa, kun ei niiden kaikkien kanssa tarvi ottaa mitään kontaktia. Kaupan kassalle en menisi ikinä. Satoja kohtaamisia päivässä ja kaikille pakko olla mieliksi, hyi.

Pakko on ollut viihtyä yksin, siihen tottuu kyllä.