Sinä joka viihdyt yksin, miksi?

Se, että viihdyn yksin ei tarkoita ettenkö viihtyisi seurassa.

Pikemminkin niiltä jotka eivät kestä yhtään yksinoloa voisi kysyä: miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen on kaksi syytä:

1. Ihmiset ärsyttävät mua

2. Ihmiset loukkaantuvat turhista asioita

Ihmiset? Sinäkin olet ihminen. Jos et loukkaannu turhista, et voi väittää että kaikki ihmiset loukkaantuisivat. On myös äärimmäisen epätodennäköistä että juuri sinä olisit niin poikkeuksellinen että olisit erilainen kuin muut ihmiset. On helppo päätellä että on olemassa paljon ihmisiä jotka eivät loukkaannu turhista.

Jos et välitä muiden ihmisten seurasta niin se on ok, mutta tuo on huono syy.

En ole loukkaantunut. Ärsyttävyys on sinun arvioitavissasi mutta loukkaantumiseni ei. Tämä selittää hyvin, miksi koet että ihmiset loukkaantuvat turhasta. Tulkitset heitä väärin.

Pidän tekemisestä ja yleensä se sujuu parhaiten ilman häiriötekijöitä.

Toivon kaikille hyviä asioita mutta en vaan jaksa kuin äärimmäisen harvoja ihmisiä. Ihmiset ovat usein egoistisia, omahyväisiä ja känättäviä "pa*kiaisia". Juoksen karkuun pääsääntöisesti kaikkia. Itselleni olen vain tilivelvollinen, en muille.

Pimpin nuolentataitoni ovat niin heikot ettei gimmat halua mua poikaystäväksi, olen ruma ja lihava ihramooses ja olen mt-potilas :(

Rakastan olla välillä yksin. Saa tehdä mitä haluaa, eikä tarvi kysyä kenenkään mielipidettä tai keskustella. Parasta!

Vierailija kirjoitti:

Mä viihdyn sekä yksin että seurassa. Haluuni olla yksin ei liity se, että kokisin muiden seuran epämiellyttäväksi, vaan tykkään vain olla ilman seuraa aika usein.

Koen itse juuri samoin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarvitsen yksinoloa ja nautin siitä. Yksin oleminen on jotenkin luksusta, eikä minulla ole koskaan esim. tylsää.

Ihmisten seurassa olen iloinen, seurallinen ja puhelias ja tykkään käydä valikoiden esim. keikoilla, teatterissa, museoissa ja ryhmäliikuntatunneilla.

Saa elää ja olla niinku haluaa.

On vaikeaa löytää lähelleen luotettavia, rehellisiä, hyväntahtoisia ihmisiä. Ihmisiin yleensä pettyy.

Miksen viihtyisi?

Ei mun lähipiirissä ole kovinkaan mukavia ihmisiä joiden seura antaisi enemmän kuin ottaisi enkä ole onnistunut tutustumaan kenenkään ystävällisempäänkään.

Olen sellaisella alalla, jossa ollaan kokoajan muiden kanssa 5 päivää viikossa, ja siksi on kiva viikonloppuna ottaa rennosti ja olla oman perheen ja tuttujen kanssa rauhassa.

En kaipaa ympärilleni kokoajan muita ihmisiä.

Yksinolo on ylellisyyttä. Suon itselleni aina kun mahdollista.

Käyn päässäni mielenkiintoisempia ajatusketjuja, kuin muiden ihmisten kanssa keskusteluja. Rakastan läheisiäni ja haluan olla heidän kanssaan aktiivisesti tekemisissä, mutta pidän myös omasta seurastani erittäin paljon.

koska en siedä pötypuheita. itse puhun, jos on asiaa ja sanon suoraan asioita kaunistelematta. nykyään on kuulemma loukkaavaa olla huomioimatta toisten tunteita, kun ei herkistyneet mielet kestä totuuksia. tämä outo muutos ihmisissä on naurettavaa. kaikki asiat loukkaa. en myöskään tykkää herkistellä maailman asioista. jos en voi niihin vaikuttaa, ei ne minua edes kiinnosta. 

Mä kadehdin teitä jotka viihdytte yksin. Itse olen ollut aina yksin vasten tahtoani. Olen sosiaalisesti kömpelö ja onnistun aina pilaamaan ihmissuhteet. Onhan tässä joutunut tottumaan yksinoloon, usein kyllä siitä nautinkin. Mutta kyllä minulla on aina taustalla sellainen ahdistus kun ei ole ketään kenen kanssa höpistä. Ja jos jonkun saan "uhrikseni" niin tulee helposti höpötettyä liikaa kun olen padonnut sitä höpinätulvaa sisälläni. Ja sitten sekin ihminen alkaa vältellä minua, kun menin vuodattamaan liikaa. Olen jollain tavalla pimahtanut tästä ikuisesta yksinäisyydestäni. Kyllä kaikilla varmaan on tarve tulla kuulluksi.

Minut kiusattiin eräässä työpaikassa melkein hautaan, esimies aloitti tämän kiusaamisen kaikkine sivuilmiöineen. Vuoden ajan yritin jaksaa ja ymmärtää.. mutta ilmeisesti henkinen mureneminen tapahtui vuodessa.

Tapahtuneesta on nyt 15 vuotta, mutta en pysty enää luottamaan ihmisiin, vaikka tapahtuneen jälkeen vaihdoin asuinkuntaa ja työpaikkaa.

Minä ennen pidin ihmisistä, luotin ja uskoiduin mm työkavereille asioistani. Nyt en puhu työyhteisössä itsestäni juurikaan mitään, vain jotain hyvin ympäripyöreää olen saattanut mainita. Minua ei enää satuteta.

Kun on osin karjalalaisia geenejä, kaipaa ihmisiä joiden kanssa on kiva höpötellä. Siksi olen tänne palstallekin päätynyt höpöttämään patemman puutteessa. Olen kuitenkin myös onneksi oppinut viihtymään itseksenikin ja nautin rauhasta ja siitä, että saan tehdä mitä tykkään. Kun kaipaan seuraa, lähden ihmisten ilmoille. Sääli vaan, kun koronan jälkeen eletään vielä enemmän poteroissa kuin ennen. Suomi on yksinäisten valtakunta.

N osto

Olen aina ollut yksin viihtyvä. Jo lapsena, alle kouluikäisenä muistan miten viihdyin yksin ja omassa seurassani ja mielikuvitukseni oli valtava samoin kiinnostus asioista ja ilmiöistä ympärillä.

Meitä oli seitsemän sisarusta joten seuraa ei olisi puuttunut vaikka en ollut koskaan missään päiväkodissa tai vastaavassa. Naaputeissa oli lapsia ja siellä myös kavereita mutta yksin olo oli minulle väillä hyvin tärkeää. Sain keskittyä ihan omiin ajatuksiini ja olenkin aina ollut analyyttinen ja utelias kaikesta.

Myöhemmin nuoruudessa sama jatkui, ja minulla oli vain yksi todella läheinen ja tärkeä ystävä joka on sitä edelleen. Kavereita toki oli mutta pärjäsin hyvin myös ilman heitä. Ei mitään tarvetta roikkua jossain porukassa.

Nyt oma tyttäreni on saman lainen. Joskus kun kysyn mikset ole kavereitten kanssa niin sanoo että ei halua. Viihtyy todella hyvin yksin vaikka niitä kavereita kyllä on.  

Niinpä sitten ei ole ihme että ammatinvalintakin on se mikä on, toimin tutkijana yliopistolla. Työhöni kuuluu esitelmien pitämistä ja luentojen pitämistä mutta en ole koko ajan jossain tiiviissä työporukassa ja joudu osallistumaan tyhjänpäiväiseen.

Olen loppujen lopuksi aika harvan ihmisen kanssa niin hyvin samalla aaltopituudella, että viihtyisin oikeasti hänen seurassaan. Minulla ei esimerkiksi ole miestä eikä lapsia, enkä sellaisia kaipaakaan, joten se monesti tiputtaa minut ulkopuoliseksi monissa sinänsä ihan kivoissakin porukossa. Toisaalta erilaisempaa elämänpolkua kulkevilla on usein jonkinlaisia vuorovaikutuksen ongelmia ja siksi olen pidemmän päälle kokenut ystävyyden heidän kanssaan liian raskaaksi. Olen siis vähän sellainen väliinputoaja: liian erikoinen "tavisten" porukoihin mutta liian sovinnainen sinne "hörhöpuolelle". En jaksaisi puhua vain arkisista asioista tai muiden ihmisten tekemisistä mutta en toisaalta jaksa esimerkiksi väittelyä tai teoretisointia, mitä jotkut abstraktimman linjan tyypit tykkäävät harrastaa.

Kansankielellä sanottuna olen siis hankala ihminen :D Onneksi viihdyn hyvin omassa seurassani, niin ei samanhenkisen seuran puute pääse haittamaan ainakaan kovin usein. Nuorena opin kantapään kautta sen, että väkisin ystävystyminen ei palvele minua eikä toista osapuolta. Väkisin väännetty ystävyys tuppaa kaivamaan molemmista esiin ne pahimmat puolet ja lopputuloksena on se surullisenkuuluisa myrkyllinen ystävyyssuhde.