Lue keskustelun säännöt.
Mistä tunnistaa sosiaalisesti kyvyttömän ihmisen? Tästä fraasista: "Puhutaanpa iloisemmista asioista!"
19.11.2022 |
Tuon fraasin käyttäminen on merkki siitä, ettei henkilö osaa käsitellä hankalia tunteita ja näkee keskusteluiden päätarkoituksena olevan ensisijaisesti hänen viihdyttämisensä.
Ai naapuri kertoo talonsa palaneen? "Puhutaanpa iloisemmista asioista!" Naapurin olisi nyt syytä äkkiä keksiä jotain hauskemmalta tuntuvaa kerrottavaa.
Kommentit (147)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käytä noita sanoja, mutta yritän kyllä muuttaa keskustelun aihetta, mikäli huomaan juuri jutelleeni 2 tuntia kaverini vaikeuksista. Ei sitä nyt terapeutiksi pidä ryhtyä, eikä minulla siihen ole koulutustakaan.
Ammattilaisia on, jos jokin ahdistava asia täysin valtaa mielen.
Juuri näin. On ihmisiä, jotka puhuvat aina ja jatkuvasti vain oman elämän vaikeuksista. Toisen keskusteluosapuolen tehtävänä on olla kuuntelija ja lohduttaja. Tuki ja olkapää. Kaikkea tarkastellaan negatiivisuuden kautta.
Ja on sellaisia ihmisiä, jotka eivät kestä kuulla mitään vaikealta tuntuvaa. Toisen vakavasta sairastumisesta mainitseminen kuitataan minuutin sisällä ettei suotta kannata murehtia asioita tms. Todellinen malliesimerkki invalidoinnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä riittää. Osalla ei ehkä sosiaalisia taitoja, mutta ehkä vielä useammalla jotain ikävää taustalla, jota ei ole käsitellyt. Kaikki uusi kurja herättää kauikuja menneestä, eikä niitä tunteita osata tai haluta käsitellä.
Varmaankin monesti syy käytökseen on juuri tuo. Käytös on vain silti todella tökerön oloista.
Minulla ei ole mitään halua tai tarvetta jauhaa ja keskustella päivänselvistä asioista. Ihan sama vaikka pidätte sosiaalisesti kyvyttömämä ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käytä noita sanoja, mutta yritän kyllä muuttaa keskustelun aihetta, mikäli huomaan juuri jutelleeni 2 tuntia kaverini vaikeuksista. Ei sitä nyt terapeutiksi pidä ryhtyä, eikä minulla siihen ole koulutustakaan.
Ammattilaisia on, jos jokin ahdistava asia täysin valtaa mielen.
Juuri näin. On ihmisiä, jotka puhuvat aina ja jatkuvasti vain oman elämän vaikeuksista. Toisen keskusteluosapuolen tehtävänä on olla kuuntelija ja lohduttaja. Tuki ja olkapää. Kaikkea tarkastellaan negatiivisuuden kautta.
Ja on sellaisia ihmisiä, jotka eivät kestä kuulla mitään vaikealta tuntuvaa. Toisen vakavasta sairastumisesta mainitseminen kuitataan minuutin sisällä ettei suotta kannata murehtia asioita tms. Todellinen malliesimerkki invalidoinnista.
Ja sen jälkeen kauhistellaan, että sairaudesta maininnut on ns energiasyöppö - ettäs kehtaa! Elämä on pusipusi-lässynlässyn - kunnes kosahtaa omalle kohdalle. Karma.
Olen huomannut, että juuri silliin kun ollaan kovin erilaisissa elämäntilanteissa tulee näitä törmäyksiä.
Itse olen ollut pitkään rahallisesti tiukoilla. Olen käynyt omassa päässäni hyvin monia vaihtoehtoja, mutta niitä ei monia ole mikään ei tunnu hyvältä omaan tilanteeseeni. Koska pitää ottaa huomioon niin monta asiaa kun olen yksin vastuussa itsestäni.
Eräs ystäväni, jolla on hyvä rahatilanne ei jaksa kuunnella yhtään ja tarjoaa juuri hyvinkin nopeasti esimerkiksi "mene velkaneuvontaan/tee maksujärjestely". No olen toki miettinyt sitä toki, mutta siinäkin on omat sudenkuoppansa. Tiedän ne vaihtoehdot.
Kun sanon, että minun pitää hyvin tarkkaan miettiä, etten sitten taas astu ojasta allikkoon ja ole vielä huonommassa jamassa, niin hän hermostuu, ettei sinulle sitten kelpaa mikään.
Nyt olen jättänyt puhumatta hänelle lainkaan negatiivisista asioista ja puhumme vain hänelle sopivia juttuja.
Juttelen sitten samassa jamassa olevien kanssa ja he kyllä ymmärtävät ja jaamme vertaistukea.
Olen aikaa myöten oppinut kantapään kautta erittelemään ne ihmiset joiden kanssa puhun mistäkin asioista.
Toisten kanssa puhutaa vain niistä iloisista ja kevyemmistä ja toisten kanssa syvällisimmistä.
Tonen vastaava ryhmä on juuri nuo puheenaihetta täysin toiseen vaihtavat. Olen miettinyt, että kai se on taito sekin. D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niitä ainaisia ruikuttajiakaan jaksa kuunnella. Aina on naama norsunvitulla ja kaikki on muka päin helvettiä. Hyvin nopeasti niille sanoo ettei kuule kiinnosta pätkääkään. Siitähän ne suuttuvat ja hyvä niin, eivät tule uudestaan valittamaan.
Siitä pitää nillittää mistä lehdissä kirjoitetaan. Jos joku ei suostu ottamaan jyrkkää kantaa amerikan presidenttikisasta on sosiaalisesti kyvytön. "Voi vit tu mikä tollo se ei välitä onks käppänä 1 pressana jenkeissä ennemmin ku käppänä 2"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole mitään halua tai tarvetta jauhaa ja keskustella päivänselvistä asioista. Ihan sama vaikka pidätte sosiaalisesti kyvyttömämä ihmisenä.
Ai siis työkaverin vakava sairastuminen on sinulle päivänselvä asia, josta kuullessa ei tarvitse reagoida mitenkään? Ei edes pahoitella ikävää tilannetta?
Vierailija kirjoitti:
Siitä pitää nillittää mistä lehdissä kirjoitetaan. Jos joku ei suostu ottamaan jyrkkää kantaa amerikan presidenttikisasta on sosiaalisesti kyvytön. "Voi vit tu mikä tollo se ei välitä onks käppänä 1 pressana jenkeissä ennemmin ku käppänä 2"
Luitko edes aloitusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käytä noita sanoja, mutta yritän kyllä muuttaa keskustelun aihetta, mikäli huomaan juuri jutelleeni 2 tuntia kaverini vaikeuksista. Ei sitä nyt terapeutiksi pidä ryhtyä, eikä minulla siihen ole koulutustakaan.
Ammattilaisia on, jos jokin ahdistava asia täysin valtaa mielen.
Mistä keksit tuon kaksi tuntia? Kyse on tilanteesta jossa joku toteaa esimerkiksi puolisonsa sairastuneen vakavasti ja joku muu pian toteaa siihen, että puhutaan mieluummin iloisemmista asioista. Ei ole normaalia käytöstä.
Joku voi hyvinkin loukkaantua puheenaiheen vaihtamisesta, vaikka juuri oltaisiin puhuttu siitä sinun vaikeasta asiasta tosi pitkään. Siinä voi jäädä mielikuva, että on juuri kertonut jonkin vaikean asian ja seuraavalla kommentilla pyritään vaihtamaan puheenaihe, vaikka todellisuudessa olisi tullut pahoittelut ja asiasta olisi juteltukin jo hyvän aikaa.
Jos tilanne alkaa kuormittaa liikaa, mikä silloin estää hetkeksi poistumasta paikalta esimerkiksi vessakäyntiin vedoten? Saa vähän happea ja myöhemmin voi yrittää uudelleen keskustelua toisesta aiheesta?
Jos jollain on vaikea olo, ei se poistu sillä että yrittää kuorruttaa hankalan asian glitterillä toteamalla pian ihmisen olevan kokemuksistaan oppineena entistä vahvempi tms.
Ööö. Poistu hetkeksi vessaan, että jaksat taas kuulla tuntien pituista vuodatusta? Itselläkin on ollut kriisejä ja tiedän, että niissä tilanteissa puhumisen tarve on aivan loputon, eikä useinkaan apua haeta, vaikka se olisi jo ihan paikallaan.
Miksi tämä kriisejä kokeva on automaattisesti aina se hyvä osapuoli, eikä esim. se hänen läheisensä, joka yrittää auttaa, mutta samalla yrittää pitää huolta omasta jaksamisestaan? Tulee mieleeni nuoruuden ex-ystäväni, joka oli aika hankala ihminen ja riitautui aina kaikkien kanssa ja vuodatti sitten ihmissuhdepettymyksiään minulle.
Yritän vain sanoa, että vika siinä, ettei vuorovaikutus onnistu, voi olla ihan kummassa vain tai sitten molemmissa.
No mitä ehdotat? Toisen kriisi ei mene käskemällä ohi. Ellet kestä olla rinnalla, ota etäisyyttä. Älä vaadi kriisissä olevaa sinun vuoksesi kiskomaan tekohymyä naamalleen.
Tietenkin aikani kuuntelen, mutta huomaavaisesti välillä ohjaan keskustelua myös muille urille (oman jaksamisen vuoksi ja jotta ystävä saa muuta ajateltavaa). Tarjoan tilanteesta myös rehellisen mielipiteeni, tietenkin mahdollisimman sensitiivisesti ilmaistuna. Jos ystävän ongelma esim. päättynyt suhde ja oma mielipiteeni on se, että ystävän on todennäköisesti parempi olla ilman häntä, niin kyllä sanon sen. Eräs ystäväni oli jälkikäteen kiitollinen, kun olin uskaltanut sanoa tämän asian, kun hän koki kipeän eron.
Jos tilanne on todella vakava eli ystävä vaikuttaa esimerkiksi todella masentuneelta ja eristäytyneeltä, niin sitten kysyn suoraan, että onko hänellä ollut itsetuhoisia ajatuksia. Lisäksi otan selvää tahoista, jonne voi ottaa yhteyttä ja annan ystävälle puhelinnumeron. Lisäksi tarjoudun vaikka soittamaan hänen puolestaan ja tulemaan yhdessä vastaanotolle.
Toimii mielestäni paremmin kuin etäsyyden ottaminen. Tai jatkuva asiassa vellominen vain omin voimin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käytä noita sanoja, mutta yritän kyllä muuttaa keskustelun aihetta, mikäli huomaan juuri jutelleeni 2 tuntia kaverini vaikeuksista. Ei sitä nyt terapeutiksi pidä ryhtyä, eikä minulla siihen ole koulutustakaan.
Ammattilaisia on, jos jokin ahdistava asia täysin valtaa mielen.
Juuri näin. On ihmisiä, jotka puhuvat aina ja jatkuvasti vain oman elämän vaikeuksista. Toisen keskusteluosapuolen tehtävänä on olla kuuntelija ja lohduttaja. Tuki ja olkapää. Kaikkea tarkastellaan negatiivisuuden kautta.
Ja on sellaisia ihmisiä, jotka eivät kestä kuulla mitään vaikealta tuntuvaa. Toisen vakavasta sairastumisesta mainitseminen kuitataan minuutin sisällä ettei suotta kannata murehtia asioita tms. Todellinen malliesimerkki invalidoinnista.
Ja sen jälkeen kauhistellaan, että sairaudesta maininnut on ns energiasyöppö - ettäs kehtaa! Elämä on pusipusi-lässynlässyn - kunnes kosahtaa omalle kohdalle. Karma.
Tämä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole moiseen törmännyt. Päinvastaiseen tahdittomuuteen kylläkin eli joku alkaa läpikäymään ännättä kertaa ikivanhoja traumoja toisen merkkipäivänä.
Vierailija kirjoitti:
En ole moiseen törmännyt. Päinvastaiseen tahdittomuuteen kylläkin eli joku alkaa läpikäymään ännättä kertaa ikivanhoja traumoja toisen merkkipäivänä.
Eikö teillä sitten tueta myös tarpeeksi vai miksi ihmiset eivät pääse vaikeuksistaan yli? Turpa kiinni nyt ja hymyile -kehotukset tuskin traumatisoitunutta auttavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käytä noita sanoja, mutta yritän kyllä muuttaa keskustelun aihetta, mikäli huomaan juuri jutelleeni 2 tuntia kaverini vaikeuksista. Ei sitä nyt terapeutiksi pidä ryhtyä, eikä minulla siihen ole koulutustakaan.
Ammattilaisia on, jos jokin ahdistava asia täysin valtaa mielen.
Mistä keksit tuon kaksi tuntia? Kyse on tilanteesta jossa joku toteaa esimerkiksi puolisonsa sairastuneen vakavasti ja joku muu pian toteaa siihen, että puhutaan mieluummin iloisemmista asioista. Ei ole normaalia käytöstä.
Joku voi hyvinkin loukkaantua puheenaiheen vaihtamisesta, vaikka juuri oltaisiin puhuttu siitä sinun vaikeasta asiasta tosi pitkään. Siinä voi jäädä mielikuva, että on juuri kertonut jonkin vaikean asian ja seuraavalla kommentilla pyritään vaihtamaan puheenaihe, vaikka todellisuudessa olisi tullut pahoittelut ja asiasta olisi juteltukin jo hyvän aikaa.
Jos tilanne alkaa kuormittaa liikaa, mikä silloin estää hetkeksi poistumasta paikalta esimerkiksi vessakäyntiin vedoten? Saa vähän happea ja myöhemmin voi yrittää uudelleen keskustelua toisesta aiheesta?
Jos jollain on vaikea olo, ei se poistu sillä että yrittää kuorruttaa hankalan asian glitterillä toteamalla pian ihmisen olevan kokemuksistaan oppineena entistä vahvempi tms.
Ööö. Poistu hetkeksi vessaan, että jaksat taas kuulla tuntien pituista vuodatusta? Itselläkin on ollut kriisejä ja tiedän, että niissä tilanteissa puhumisen tarve on aivan loputon, eikä useinkaan apua haeta, vaikka se olisi jo ihan paikallaan.
Miksi tämä kriisejä kokeva on automaattisesti aina se hyvä osapuoli, eikä esim. se hänen läheisensä, joka yrittää auttaa, mutta samalla yrittää pitää huolta omasta jaksamisestaan? Tulee mieleeni nuoruuden ex-ystäväni, joka oli aika hankala ihminen ja riitautui aina kaikkien kanssa ja vuodatti sitten ihmissuhdepettymyksiään minulle.
Yritän vain sanoa, että vika siinä, ettei vuorovaikutus onnistu, voi olla ihan kummassa vain tai sitten molemmissa.
No mitä ehdotat? Toisen kriisi ei mene käskemällä ohi. Ellet kestä olla rinnalla, ota etäisyyttä. Älä vaadi kriisissä olevaa sinun vuoksesi kiskomaan tekohymyä naamalleen.
Tietenkin aikani kuuntelen, mutta huomaavaisesti välillä ohjaan keskustelua myös muille urille (oman jaksamisen vuoksi ja jotta ystävä saa muuta ajateltavaa). Tarjoan tilanteesta myös rehellisen mielipiteeni, tietenkin mahdollisimman sensitiivisesti ilmaistuna. Jos ystävän ongelma esim. päättynyt suhde ja oma mielipiteeni on se, että ystävän on todennäköisesti parempi olla ilman häntä, niin kyllä sanon sen. Eräs ystäväni oli jälkikäteen kiitollinen, kun olin uskaltanut sanoa tämän asian, kun hän koki kipeän eron.
Jos tilanne on todella vakava eli ystävä vaikuttaa esimerkiksi todella masentuneelta ja eristäytyneeltä, niin sitten kysyn suoraan, että onko hänellä ollut itsetuhoisia ajatuksia. Lisäksi otan selvää tahoista, jonne voi ottaa yhteyttä ja annan ystävälle puhelinnumeron. Lisäksi tarjoudun vaikka soittamaan hänen puolestaan ja tulemaan yhdessä vastaanotolle.
Toimii mielestäni paremmin kuin etäsyyden ottaminen. Tai jatkuva asiassa vellominen vain omin voimin.
Koetko siis usein että ongelmana toisilla on yleensä se, että heillä ei ole jotain sellaisia tietoja tai näkökulmaa tilanteeseensa, jotka sinulta löytyvät? Pidätkö siitä, että toiset neuvovat sinua esimerkiksi kokeilemaan uutta ryhmäliikuntamuotoa piristykseksi, jos sanot olevasi onneton?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä riittää. Osalla ei ehkä sosiaalisia taitoja, mutta ehkä vielä useammalla jotain ikävää taustalla, jota ei ole käsitellyt. Kaikki uusi kurja herättää kauikuja menneestä, eikä niitä tunteita osata tai haluta käsitellä.
Varmaankin monesti syy käytökseen on juuri tuo. Käytös on vain silti todella tökerön oloista.
Muiden ikävä käytös on toki ensisijaisesti heidän ongelmansa, mutta sen kohteeksi päätyminen vaikuttaa väistämättä silloiseen mielialaan. Kenestäkään ei ole kiva päätyä vuorovaikutustilanteessa tylysti sivuutetuksi sen takia, että joku haluaa ns. parempaa viihdettä. Sitähän saisi maksamalla koomikolle...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin sanoin töissä, että isäni kuoli niin työkaveri vastasi, että kuuluu elämään. Itsellä hänellä on oma isä elossa.
Inhottavaa käytöstä. Tuollainen on niin hämmentävää, että kuulija jää yllättyneenä yleensä täysin sanattomaksi.
Mä oon sanonu ton saman "kuuluu elämään" kaverille. Hän mm. kommentoi mulle että miksi itken jonkun rakin perään, kun kerroin töissä olevani vähän herkillä 16-vuotiaan koirani kuoltua. Hän tuntui ärsyyntyvän ihan kunnolla ja antoi ohjeeksi, ettei pidä hankkia eläimiä jos ne aiheuttaa tuollaisen ahdistuksen. Huom., surin hyvin hillitysti. Kun hänen isänsä kuoli, totesin samaan tapaan että sellaista elämä on, eletään ja kuollaan, ja lähdin pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin sanoin töissä, että isäni kuoli niin työkaveri vastasi, että kuuluu elämään. Itsellä hänellä on oma isä elossa.
Inhottavaa käytöstä. Tuollainen on niin hämmentävää, että kuulija jää yllättyneenä yleensä täysin sanattomaksi.
Mä oon sanonu ton saman "kuuluu elämään" kaverille. Hän mm. kommentoi mulle että miksi itken jonkun rakin perään, kun kerroin töissä olevani vähän herkillä 16-vuotiaan koirani kuoltua. Hän tuntui ärsyyntyvän ihan kunnolla ja antoi ohjeeksi, ettei pidä hankkia eläimiä jos ne aiheuttaa tuollaisen ahdistuksen. Huom., surin hyvin hillitysti. Kun hänen isänsä kuoli, totesin samaan tapaan että sellaista elämä on, eletään ja kuollaan, ja lähdin pois.
En ymmärrä miten voit puhua tuossa tapauksessa kaveruudesta. Ette käyttäydy sellaisten ihmisten tapaan, jotka pitävät toisistaan.
Olisi mielenkiintoista kuulla millä perusteella joku määrittää itsensä sellaiseksi opettajahenkiseksi auktoriteetiksi, joka kokee olevansa oikeutettu sanomaan muille mistä toisten on sopivaa keskustella ja millä tavalla. Haluaisivatko tällaiset ihmiset haaveissaan jonkun keskustelupalstan moderaattoreiksi, mutta hommia ei ole tarjottu ja pitää sitten yrittää livenä moderoida keskusteluja?
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista kuulla millä perusteella joku määrittää itsensä sellaiseksi opettajahenkiseksi auktoriteetiksi, joka kokee olevansa oikeutettu sanomaan muille mistä toisten on sopivaa keskustella ja millä tavalla. Haluaisivatko tällaiset ihmiset haaveissaan jonkun keskustelupalstan moderaattoreiksi, mutta hommia ei ole tarjottu ja pitää sitten yrittää livenä moderoida keskusteluja?
Miten tällainen moderaattorin rooli ihmiselle kehittyy? Mikä on syynä haluun yrittää kontrolloida mitä toiset puhuvat?
Näitä riittää. Osalla ei ehkä sosiaalisia taitoja, mutta ehkä vielä useammalla jotain ikävää taustalla, jota ei ole käsitellyt. Kaikki uusi kurja herättää kauikuja menneestä, eikä niitä tunteita osata tai haluta käsitellä.