Lue keskustelun säännöt.
Saako sairastavasta kumppanista erota?
15.11.2022 |
Olemme seurustelleet reilu viisi vuotta ja lähes koko tuon ajan kumppani on sairastanut etenevää sairautta. Aivan alussa mies oli vielä työelämässä, mutta vaivojen kroonistuessa mies on ollut suurimman osan yhteisestä ajastamme sairaslomalle ollen kykenemätön työhön.
Miehen elämä on selvästi alkanut kaventumaan. En tiedä, onko mies ollut kovin sosiaalinen ennen suhdettammekaan, mutta nykyisin aikaa pitäisi viettää lähinnä kahdestaan ja tietenkin sairaus määrittää paljon, mitä voimme tai emme voi tehdä ylipäänsä. Mukavaakin yhdessä tekemistä on: ulkoilemme paljon ja liikumme luonnossa. Poikkeusajat kuten korona-aika mahdollistikin tietenkin sen, että enimmäkseen vietimme aikaa kahdestaan (emme silti asu yhdessä).
Itse olen kuitenkin aika sosiaalinen ja "entisessä elämässäni" ihmisiä oli paljon ympärillä ja yhteisiä näkemisiä/tekemisiä. Olen myös aktiivisesti työelämässä ja lisäksi vielä opintojakin rinnalla suoritan. Nyt korona-aikojen jälkeen sosiaalinen elämä olisi jälleen vähän lavenemassa ja ystävät ovat pyytäneet tapaamisiin ym. Mutta tämäpä ei miehelle käykään ja hän on alkanut kovasti rajoittamaan menojani ja niistä seuraa viikkojen mykkäkouluja ja "selvittelyjä". Mies on myös sairauksistaan johtuen hyvin usein huonovointinen ja/tai kipeä, mikä näkyy ärtyneisyytenä ja vihaisuutena enenevästi. Koska hänellä ei ole hyvä niin kellään muullakaan ei saisi olla. Tämä myös entisestään kaventaa elämää, koska sairaus oireineen määrittää niin paljon sitä, mitä pystymme tekemään. Lisäksi nyt myös mies rajoittaa sitä, mitä minä saisin tehdä. Koska ei itse pysty tai halua tehdä jotakin, ei minullakaan olisi oikeutta tehdä niitä. Yhä lisääntyvä huonotuulisuus ja vihaisuus, äkkipikaisuus vaikuttavat yhteiseloon merkittävästi ja oma jaksamiseni ja ymmärtämiseni on alkanut tulla täyteen. Olen yrittänyt ymmärtää miestä, sairautta ja sen oireita. Mutta ihan kaikkea ei voi laittaa sairauden piikkiin.
Pitäisikö minun täysin terveen ja hyvissä voimissa olevan, täyttä elämää toistaiseksi elämään pystyvän kaventaa elämäni ja lopettaa siitä nauttiminen sen takia, että mies ei samaan pysty eikä sitä minulle sallisi? Toisen sairauden vuoksi kaventaa omakin elämäni ja menettää mahdollisuuteni elää elämää niin, että saisin nauttia itseäni kiinnostavista asioista ja nauttia sosiaalisesta elämästäni enää? Jäädä murjottamaan ja alistua toisen vihaisuuteen sekä rajoituksiin, jotka perustuvat hänen oman elämänsä rajoituksiin? Tuntuu, että olen kuin lintu häkissä välillä. En saa iloita, en nauttia kiinnostuksenkohteistani, tavata ystäviäni, nauttia silloin tällöin hauskasta illasta esim. tanssien ilman, että siitä seuraa viikkojen henkinen pahoinvointi miehen ahdistavan käytöksen ja rajoittamisen tarpeen vuoksi.
Onko tällaisessa tapauksessa moraalitonta ja julmaa jatkaa omaa elämäänsä ilman toista, vaikka hän sairastunut olisikin? Tällä hetkellä tuntuu, että en voi enkä jaksa tukea tai ymmärtää enää yhtään enempää. Haluan vain elää tätä ainutkertaista elämääni, kun vielä voin.
Kommentit (213)
Huh huh pitkä teksti. Saisko tän TikTok tanssina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sairastunut on mies niin tottakai nainen saa miehen jättää kun kaikki ei ole enää naiselle täydellistä kun menetti palvelija mutta ainakin julkisen puheen perusteella miehiltä se ei ole hyväksyttävää kun miehen pitää tukea ja palvella naista loppuun asti
Vierailija kirjoitti:
Miehet helposti jättää sairastuneen puolison ilman suurempia suruja.
Ei ole sinun syysi, että puolisosi on sairas. Toisen puolesta ei tarvi uhrautua.
Ei antanut oma moraalini jättää kun nainen sairastui. Hän tosin meni hiukan päästään sekaisin myöhemmin (pientä dementiaa yms, luuli olleensa koko aikuisikänsä töissä ja elättäneensä minut, vaikka tilanne oli ollut lähinnä toisin päin) ja siinä pikku sivuasiana halusi erota, mikä oli tavallaan helpottavaa.
Kyllä se on hankala tilanne kun puoliso sairastuu fyysisesti ja siihen vielä päälle hänen henkinen tasapainonsa järkkyy. Kyllä useimmat suomalaiset on vielä toistaiseksi kasvatettu protestanttisen etiikan mukaan, jossa kaveria ei jätettäisi.
Raadollisesti sanoisin että olisi helpompaa jättää mahdollisimman pian, kun tasapainoisen parisuhteen edellytykset eivät enää löydy, ja ehdottomasti jos lapsia ei ole vielä hankittu.
Ei miehet näköjään voi luottaa naiseen edes silloin kun luottamusta ja apua eniten tarvitsisi. Teidän naisten on ihan turha ihmetellä minkä takia miehet ei luota teihin eikä halua olla tekemisissä yhtä yötä enempää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Olemme seurustelleet n VIISI vuotta, ja lähes tuon koko ajan mies on sairastellut..." - kirjoitit aloituksessa ja tämä on mielestäni aika olennainen yksityiskohta.
Ette ilmeisesti ole naimisissa eikä teillä ole yhteisiä lapsia?
Sain siis sen vaikutelman, että olette ehkäpä jo toisella kierroksella tai ainakin kypsällä aikuisiällä toisenne löytäneet, ilman perheenperustamis-ajatuksia edes alussa.Olette tuolloin hakeneet varmaan aikuista seuraa toisistanne.
Teillä ei liene yhteisten lasten kasvattamista takana, eikä tietyssä mielessä elämää, missä puolin ja toisin ollaan ylä- ja alamäissä tuettu toisiansa.Sinulla on täysi oikeus jatkaa matkaa ilman ensimmäistäkään omantunnonpistosta.
Et varmaan etsinyt "huollettavaa" sillä ajatuksella että nut kypsällä aikuisiällä haluan elämääni ristiksi omaishoidettavan? Joka kahlitsee minua pois omasta elämästäni?Jos olisitte jo olleet 25v yhdessä ja toinen olisi lähestymässä ennenaikaisia elämänsä ehtoohetkiä, olisi päätös paljon vaikeampi ja "oikea vastaus" paljon vaikeampi antaa. Itse en siinä tapauksessa tuon elämänkumppanini viimeisistä hetkistä karkaisi pois, mutta en osaisi tuomita, jos joku niinkin tekisi.
Hyvin arvelit tilanteemme, juuri näin se kutakuinkin on. Avioliittoni jälkeen päätin olla ilman parisuhdetta keskittyen vain omaan elämääni ja lapsiini (jotka jo osin aikuisia). Tämä mies tuli kuitenkin elämääni yhteisten intressien ja mielenkiinnon kohteiden kautta, oli alkuun hyvinkin sävyisä. Viimeiset pari vuotta ja etenkin tämä vuosi on ollut lujaa alamäkeä käytöksen pahentuessa koko ajan. Kun minulla alkoi olla taas muutakin normaalia elämää parisuhteen rinnalla.
Nyt juttu alkaa olla selvästi tiensä päässä. Olen yrittänyt ymmärtää, nostaa vaikeita teemoja puheeksi toistuvasti, mutta mies on niiden edessä järkähtämättömän jääräpäinen ja on mielestään täysin oikeassa kannassaan. Olen esittänyt kompromissia ja molemminpuolista vastaantuloa, laittanut kovan kovaa vastaan. Tuloksetta. Enää ei tee mieli minunkaan antaa periksi. Ei ole siis kyseessä mikään impulsiivinen päähänpisto.
Ap
Tuossa tilanteessa ei vain "saa" lähteä eri teitä vaan kyllä täytyy. Mies saa jatkaa oikeassa oloaan ilman sinua.
t. Mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä tapauksessa on kysymys muuttuneesta persoonallisuudesta, ei niinkään sairaudesta. Mun exän persoonallisuus muuttui sairastumisen myötä niin paljon, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin eron. Hän taantui noin murrosikäisen tasolle, joskaan hän ei ollut suoranaisesti ilkeä, mutta täysin saamaton kaikessa, aivan kaikessa ja toisaalta murrosikäisten lasten kanssa hänellä oli skismaa. Olin lähinnä äiti hänelle ja suhteemme oli enää hoitosuhde. Hänellä olisi ollut mahdollisuuksia toipua parempaan fyysiseen kuntoon, mutta hän ei tehnyt mitään itsensä eteen, vaan elämäntavat vain huononivat. Ja jouduin selvittelemään isän ja lasten riitoja koko ajan, mikä oli välillä aivan mahdotonta, kun kaikki kolme olivat samalla tasolla, mutta yksi kuitenkin vanhemmman ominaisuudessa.
Haluat siis käydä tanssimassa. Tanssipaikoilla, yökerhossa? Odottaako kumppanisi sydän syrjällään, että löydätkö yön tunteina jonkun terveemmän ja vetreämmän?
Jätä hänet tässä tapauksessa. Tuotat vain tuskaa.
Itse sairastuin myös vakavasti, ja vammauduin pysyvästi. Mieheni saa mennä ihan mihin tahansa, koska luotan häneen 100% Miehesi ei luota sinuun, joten ero on paras vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyt tuollaista asiaa anonyymeilta????
Siis voi ulkoilla ja liikkua paljon luonnossa, mutta ei lähteä kotoa muualle eikä toinenkaan saisi? Jos se mies puhumisesta huolimatta kaataa jatkuvasti toisen niskaan huonoa käytöstä, ei sen kanssa tarvitse olla. Toki on hyvä ymmärtää että jokainen voi sairastua joskus ties mihin ja tarvita kumppanin apua, mutta ei sairaus ole oikeutus tehdä toisen elämästä jatkuvaa pahaa oloa. Jos asiat eivät muutu niin miksi jäisi toisen määräiltäväksi? Sen ymmärtää että jokainen meistä voi joskus käyttäytyä ikävästi, mutta jotkut käyttävät sairauksiaan tekosyynä olla vain jatkuvasti huonokäytöksinen, koska haluavat purkaa pahaa oloaan muihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elä elämäsi juuri kuten haluat. Se on sinun elämäsi.
Tuo rajoittaminen ja lapsellinen käytös eivät kuulu rakastavaan parisuhteeseen. Voit yrittää puhua miehelle, että jos meno ei muutu, niin suhteenne on ohi. Todennäköisesti mies ei suostu muuttumaan. Pelasta siis itsesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kysyt tuollaista asiaa anonyymeilta????
Keskustelun aloitus ei ole "kysymys" - kasva aikuiseksi...
Ajattele ap toisinpäin. Jos itse sairastaisit sitä samaa sairautta, niin pitäisikö tämän kumppanin olla kanssasi, jos olisit yhtä hankala, kuin hän on.
Tee sen mukaan , jätä tai jatka. Tod näk on kysymyksessä ms tai muu , jossa voi elää vuosikymmeniä .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluat siis käydä tanssimassa. Tanssipaikoilla, yökerhossa? Odottaako kumppanisi sydän syrjällään, että löydätkö yön tunteina jonkun terveemmän ja vetreämmän?
Jätä hänet tässä tapauksessa. Tuotat vain tuskaa.
Itse sairastuin myös vakavasti, ja vammauduin pysyvästi. Mieheni saa mennä ihan mihin tahansa, koska luotan häneen 100% Miehesi ei luota sinuun, joten ero on paras vaihtoehto.
Kyllä tai ylipäänsä käydä kavereiden kanssa harrastuksissa, jotka miestä ei kiinnosta kuten teatteri. Käydä kavereiden kanssa joskus reissussa esim. mökkeilemässä. Olla ystävien kanssa joskus ihan vain keskenään viettämässä aikaa. Tämä ei tarkoita joka viikonloppuista tai joka kuukaudessa tapahtuvaa menemistä vaan silloin tällöin. Kavereita toki näkisin varmasti enemmänkin, mutta olen vapaa-aikani siitä huolimatta koko seurustelun ajan viettänyt pääosin miehen kanssa.
Enkä ole ikinä provosoinut miestä, en vikittele ketään muita miehiä, enkä varmastikaan käytökselläni aiheuta mitään, mistä pitäisi olla esim. mustasukkainen. Tästä olenkin sanonut hänelle useita eri kertoja, yrittänyt keskustella rakentavasti ja joskus ei niin rakentavastikaan. Hänellä ei ole mitään syytä olla mustasukkainen tai luottamatta minuun, mutta silti on eikä luota. Olen enemmän kuin kiitollinen, ettei ikinä ole harkittukaan alkaa asumaan yhteistä taloutta.
eräs kaveri jätti tylysti naisensa sen saatua slaagin.
En jaksanut lukea kokonaan, mutta kenestä tahansa saa erota. Terveestä tai sairaasta.
Vierailija kirjoitti:
Ajattele ap toisinpäin. Jos itse sairastaisit sitä samaa sairautta, niin pitäisikö tämän kumppanin olla kanssasi, jos olisit yhtä hankala, kuin hän on.
Tee sen mukaan , jätä tai jatka. Tod näk on kysymyksessä ms tai muu , jossa voi elää vuosikymmeniä .
Tätä olenkin miettinyt useita kertoja ja ei missään nimessä pitäisi.
Minäkin sanon suoraan hoitotyössä pitkiä parisuhteita ja sairastamista nähneenä. Jos edes mietit tuollaista niin et edes rakasta. Voit siis erota. Ei sairauden, mutta rakkauden puutteen takia. He jotka rakastaa pitää viimeiseen asti kiinni.
Siis ap ei edes asu tämän sairastavan henkilön kanssa? Jotain pinnallista seukkausta? Ei jatkoon.
Hyvin arvelit tilanteemme, juuri näin se kutakuinkin on. Avioliittoni jälkeen päätin olla ilman parisuhdetta keskittyen vain omaan elämääni ja lapsiini (jotka jo osin aikuisia). Tämä mies tuli kuitenkin elämääni yhteisten intressien ja mielenkiinnon kohteiden kautta, oli alkuun hyvinkin sävyisä. Viimeiset pari vuotta ja etenkin tämä vuosi on ollut lujaa alamäkeä käytöksen pahentuessa koko ajan. Kun minulla alkoi olla taas muutakin normaalia elämää parisuhteen rinnalla.
Nyt juttu alkaa olla selvästi tiensä päässä. Olen yrittänyt ymmärtää, nostaa vaikeita teemoja puheeksi toistuvasti, mutta mies on niiden edessä järkähtämättömän jääräpäinen ja on mielestään täysin oikeassa kannassaan. Olen esittänyt kompromissia ja molemminpuolista vastaantuloa, laittanut kovan kovaa vastaan. Tuloksetta. Enää ei tee mieli minunkaan antaa periksi. Ei ole siis kyseessä mikään impulsiivinen päähänpisto.
Ap