Lue keskustelun säännöt.
Saako sairastavasta kumppanista erota?
15.11.2022 |
Olemme seurustelleet reilu viisi vuotta ja lähes koko tuon ajan kumppani on sairastanut etenevää sairautta. Aivan alussa mies oli vielä työelämässä, mutta vaivojen kroonistuessa mies on ollut suurimman osan yhteisestä ajastamme sairaslomalle ollen kykenemätön työhön.
Miehen elämä on selvästi alkanut kaventumaan. En tiedä, onko mies ollut kovin sosiaalinen ennen suhdettammekaan, mutta nykyisin aikaa pitäisi viettää lähinnä kahdestaan ja tietenkin sairaus määrittää paljon, mitä voimme tai emme voi tehdä ylipäänsä. Mukavaakin yhdessä tekemistä on: ulkoilemme paljon ja liikumme luonnossa. Poikkeusajat kuten korona-aika mahdollistikin tietenkin sen, että enimmäkseen vietimme aikaa kahdestaan (emme silti asu yhdessä).
Itse olen kuitenkin aika sosiaalinen ja "entisessä elämässäni" ihmisiä oli paljon ympärillä ja yhteisiä näkemisiä/tekemisiä. Olen myös aktiivisesti työelämässä ja lisäksi vielä opintojakin rinnalla suoritan. Nyt korona-aikojen jälkeen sosiaalinen elämä olisi jälleen vähän lavenemassa ja ystävät ovat pyytäneet tapaamisiin ym. Mutta tämäpä ei miehelle käykään ja hän on alkanut kovasti rajoittamaan menojani ja niistä seuraa viikkojen mykkäkouluja ja "selvittelyjä". Mies on myös sairauksistaan johtuen hyvin usein huonovointinen ja/tai kipeä, mikä näkyy ärtyneisyytenä ja vihaisuutena enenevästi. Koska hänellä ei ole hyvä niin kellään muullakaan ei saisi olla. Tämä myös entisestään kaventaa elämää, koska sairaus oireineen määrittää niin paljon sitä, mitä pystymme tekemään. Lisäksi nyt myös mies rajoittaa sitä, mitä minä saisin tehdä. Koska ei itse pysty tai halua tehdä jotakin, ei minullakaan olisi oikeutta tehdä niitä. Yhä lisääntyvä huonotuulisuus ja vihaisuus, äkkipikaisuus vaikuttavat yhteiseloon merkittävästi ja oma jaksamiseni ja ymmärtämiseni on alkanut tulla täyteen. Olen yrittänyt ymmärtää miestä, sairautta ja sen oireita. Mutta ihan kaikkea ei voi laittaa sairauden piikkiin.
Pitäisikö minun täysin terveen ja hyvissä voimissa olevan, täyttä elämää toistaiseksi elämään pystyvän kaventaa elämäni ja lopettaa siitä nauttiminen sen takia, että mies ei samaan pysty eikä sitä minulle sallisi? Toisen sairauden vuoksi kaventaa omakin elämäni ja menettää mahdollisuuteni elää elämää niin, että saisin nauttia itseäni kiinnostavista asioista ja nauttia sosiaalisesta elämästäni enää? Jäädä murjottamaan ja alistua toisen vihaisuuteen sekä rajoituksiin, jotka perustuvat hänen oman elämänsä rajoituksiin? Tuntuu, että olen kuin lintu häkissä välillä. En saa iloita, en nauttia kiinnostuksenkohteistani, tavata ystäviäni, nauttia silloin tällöin hauskasta illasta esim. tanssien ilman, että siitä seuraa viikkojen henkinen pahoinvointi miehen ahdistavan käytöksen ja rajoittamisen tarpeen vuoksi.
Onko tällaisessa tapauksessa moraalitonta ja julmaa jatkaa omaa elämäänsä ilman toista, vaikka hän sairastunut olisikin? Tällä hetkellä tuntuu, että en voi enkä jaksa tukea tai ymmärtää enää yhtään enempää. Haluan vain elää tätä ainutkertaista elämääni, kun vielä voin.
Kommentit (213)
Vierailija kirjoitti:
Erosin miehestäni pari vuotta hänen sairastumisensa jälkeen. Ihastuin palavasti toiseen mieheen jonka kanssa pystyin tehdä niitä asioita joita terveenä pystyin ja halusin tehdä.
Olimme hänen kanssaan yhdessä muutaman vuoden. Sitten sairastuin itse syöpään, ja tämä uusi mies jätti minut koska hän ei halunnut minkään varjostavan elämäänsä. Sanoi että tietää minun ymmärtävän, kun lähdinhän itsekin sairaan kumppanista jotta saisin vielä itse elää.
Nyt elelen itsekseni, ja ihan ok on olla näinkin.
Karma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erosin miehestäni pari vuotta hänen sairastumisensa jälkeen. Ihastuin palavasti toiseen mieheen jonka kanssa pystyin tehdä niitä asioita joita terveenä pystyin ja halusin tehdä.
Olimme hänen kanssaan yhdessä muutaman vuoden. Sitten sairastuin itse syöpään, ja tämä uusi mies jätti minut koska hän ei halunnut minkään varjostavan elämäänsä. Sanoi että tietää minun ymmärtävän, kun lähdinhän itsekin sairaan kumppanista jotta saisin vielä itse elää.
Nyt elelen itsekseni, ja ihan ok on olla näinkin.
Karma.
Oikein tälle
Kyllä voi erota, meillä on tuo jopa määritelty hoitotestamentissa jos toinen on tavalla toisella kykenemätön kommunikoimaan järkevästi enää. On myös kirjoitettu sinne ettei toista saa asiasta syyllistää sukulaisten tai ystävien toimesta, tämä on keskenään sovittu toimintaperiaate.
Vierailija kirjoitti:
Rankkaa ja paha sivullisen sanoa. Paljon riippuu mielestäni myös sairaudesta ja ennusteesta.
Ei kyllä riipu mikään mistään. Jokainen saa erota, ihan ilman syytäkin, oli puoliso sitten sairas tai terve!
Miehen luonteessa on puutteita, ei sairaudessa. Menetin hyvän ystäväni tällä tavalla kontrolloivalle puolisolle. Mies halusi olla aina vaan kahdestaan ja lopulta ystäväni ei enää jaksanut mykkäkouluja ja kiukutteluja vaan lopetti ystäviensä näkemisen kokonaan. Ikävä on kova.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saa mut eihän se kannata jos on lopulta vaik iso perintö tulossa.
Ongelma ei tunnu olevan sairaus, vaan miehen mustasukkaisuus/kontrollin halu. Et maininnut mistä sairaudesta on kyse, jotkut sairaudet rappeuttavat myös aivoja ja voivat muuttaa persoonallisuutta. Miehen käytös ei ole kuitenkaan OK. Mielestäni sinun pitäisi nyt puhua hänen kanssaan, ettet jaksa kykkiä neljän seinän sisällä ja hänen on sallittava sinulle myös oma aikasi ja elämäsi. Jos mies ei tähän suostu, sinulla on oikeus erota hänestä, vaikka olisi miten sairas.
Säälistä suhteeseen jääminen ja oman elämän kieltäminen on huono pohja parisuhteelle ja tulee aiheuttamaan sinulle ahdistusta ja välillenne kitkaa. En suosittele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saa mut eihän se kannata jos on lopulta vaik iso perintö tulossa.
Sairaseläkkeellä olevalta miesystävältä :D
Miksi tietynlaiset miehet näkevät rahan olevan niin tärkeää, että sen varjolla olisi ok kohdella läheisiään henkisesti väkivaltaisesti tai itse sietää henkistä väkivaltaa?
Vierailija kirjoitti:
Saa mut eihän se kannata jos on lopulta vaik iso perintö tulossa.
leskeneläke jos ollaan naimisissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP sun mies on kontrolloiva ja henkisesti väkivaltainen marttyyri, joka käyttää sairauttaan kiristääkseen sinua. Kukaan aidosti kumppaniaan rakastava henkilö ei toimi noin - vai toimisitko itse noin kuin miehesi?
Otapa luettavaksesi kirja "Why Does He Do That? Inside The Minds of Angry and Controlling Men." Adlibrikseltä löytyy.
Voiko tämä muuttunut käytös liittyä tähän kyseiseen sairauteen vai voisiko se olla oire jostain vakavammasta sairaudesta? Minusta tätä kannattaisi pohtia?
Jos eroatte, kannattaa puhua siitä miten ikäväksi koet hänen negatiivisen asenteensa ja sinun rajoittamisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Olemme seurustelleet n VIISI vuotta, ja lähes tuon koko ajan mies on sairastellut..." - kirjoitit aloituksessa ja tämä on mielestäni aika olennainen yksityiskohta.
Ette ilmeisesti ole naimisissa eikä teillä ole yhteisiä lapsia?
Sain siis sen vaikutelman, että olette ehkäpä jo toisella kierroksella tai ainakin kypsällä aikuisiällä toisenne löytäneet, ilman perheenperustamis-ajatuksia edes alussa.
Olette tuolloin hakeneet varmaan aikuista seuraa toisistanne.
Teillä ei liene yhteisten lasten kasvattamista takana, eikä tietyssä mielessä elämää, missä puolin ja toisin ollaan ylä- ja alamäissä tuettu toisiansa.
Sinulla on täysi oikeus jatkaa matkaa ilman ensimmäistäkään omantunnonpistosta.
Et varmaan etsinyt "huollettavaa" sillä ajatuksella että nut kypsällä aikuisiällä haluan elämääni ristiksi omaishoidettavan? Joka kahlitsee minua pois omasta elämästäni?
Jos olisitte jo olleet 25v yhdessä ja toinen olisi lähestymässä ennenaikaisia elämänsä ehtoohetkiä, olisi päätös paljon vaikeampi ja "oikea vastaus" paljon vaikeampi antaa. Itse en siinä tapauksessa tuon elämänkumppanini viimeisistä hetkistä karkaisi pois, mutta en osaisi tuomita, jos joku niinkin tekisi.
Eihän tässä ollut kyse edes miehen sairastamisesta, vaan hänen ankeasta luonteesta. Semmoisen jätkän jättäisin välittömästi.
Ehkä se luonne on ankeutunut sairastumisen myötä, mutta on sen verran tuore suhde, etten sen varaan muutenkaan mitään tulevaisuutta suunnittelisi vielä.
Mä olen hidas näissä asioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän tuo ei-sairastajaa mietityttää.
Itsellä oli puoliso, jolla oli terveyden kanssa ongelmia. Mutta rakastin häntä enkä miettinyt eroa.
Mutta se, mitä mietin, oli, että pitääkö mun sitten jaksaa masentuneen saamattomuutta...
Mies kuoli sitten, joten ei tullut koskaan eteen tilanne, että pitäisikö eroa oikeasti miettiä.
Eroamiseen en ota kantaa, vaan jokainen tekee omat päätöksensä ja ratkaisut asiaan. Kannattaa kuitenkin miettiä, että mitäs jos itse sairastuu vakavastija se uusi parempi kumppani tekee saman, että päättää häipyä paikalta.
Tee muille se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän.
Vierailija kirjoitti:
Eroamiseen en ota kantaa, vaan jokainen tekee omat päätöksensä ja ratkaisut asiaan. Kannattaa kuitenkin miettiä, että mitäs jos itse sairastuu vakavastija se uusi parempi kumppani tekee saman, että päättää häipyä paikalta.
Tee muille se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän.
Tässä apn tapauksessa voi myös joutua miettimään, oliko miehellä edes alussa aidot ihastumisen tunteet matkassa, vai oliko hän koko ajan tietoinen elämänsä tulevasta kaaresta, ja nimenomaan etsi arkeensa kotiinkahlittua seuralaista (ja hän koki apn luonteen olevan niin kiltti ja hyväntahtoinen, että voisi vaatia aptä luopumaan omista terveistä elinpäivistään ja niiden harrastusmahdollisuuksista jotta hänen, miehen siis, ei tarvitsisi sairastella yksin?)
Sairaus sinällään ei ole "reilu" syy jättää toista, mutta tuo ylenmääräinen apn elämän kontrollointi ja hänen syyllistämisensä, jos hän haluaa tehdä ja nähdä ystäviään on sellainen, mihin ei tarvitse alistua.
Jos sairas ihminen ei anna minun olla onnellinen/iloinen, niin lähtisin suhteesta. Miksi hän minulle pahaa haluaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroamiseen en ota kantaa, vaan jokainen tekee omat päätöksensä ja ratkaisut asiaan. Kannattaa kuitenkin miettiä, että mitäs jos itse sairastuu vakavastija se uusi parempi kumppani tekee saman, että päättää häipyä paikalta.
Tee muille se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän.
Tässä apn tapauksessa voi myös joutua miettimään, oliko miehellä edes alussa aidot ihastumisen tunteet matkassa, vai oliko hän koko ajan tietoinen elämänsä tulevasta kaaresta, ja nimenomaan etsi arkeensa kotiinkahlittua seuralaista (ja hän koki apn luonteen olevan niin kiltti ja hyväntahtoinen, että voisi vaatia aptä luopumaan omista terveistä elinpäivistään ja niiden harrastusmahdollisuuksista jotta hänen, miehen siis, ei tarvitsisi sairastella yksin?)
Sairaus sinällään ei ole "reilu" syy jättää toista, mutta tuo ylenmääräinen apn elämän kontrollointi ja hänen syyllistämisensä, jos hän haluaa tehdä ja nähdä ystäviään on sellainen, mihin ei tarvitse alistua.
Minkä takia pitäisi alistua? Sen kun menee harrastuksiinsa ja antaa toisen kitistä ja vikistä. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Itsellä sairaus, mikä on vaikea hoitoinen. Mutta miksi syyttäisin tai suuttuisin hänelle? En tosiaankaan hänelle pahaa halua.
Ex-mies syytti sairaudesta ja oireista minua (neurologinen sairaus), mutta en voi kuitenkaan oireille mitään. Sillä kyse on aivotoiminnasta, synnynnäinen vika. Jäin kuitenkin suhteeseen, sillä oli hyvä tunne "että on joku". Onneksi mies jätti, se oli hänen paras teko. Tällöin tajusin, että näin oli paras. Mieskin siis saattaa olla suhteessa kanssasi, sen tunteen takia "että on joku", ei sen takia että pitää sinusta. Näin hän välttää oman yksinäisyyden.
Mutta jos välität ja rakastat miestäsi, suhteessa voi vielä pysyä ja hakea ammattiapua tilanteeseen. :)
Saa erota. Aina saa erota. Mutta ethän sinä ole sairauden vuoksi eroamassa vaan kontrolloiva käytöksen. Kaksi eri asiaa. Oletteko puhuneet asiasta ja kertonut kuinkaomat menot ovat sinulle tärkeitä? Jos mies pelkää, että hän ei sairaana riitä? Hän voi olla yksinäinen.