Lue keskustelun säännöt.
Rasittaako muita live-ystävyyssuhteet?
14.11.2022 |
En tiedä onko vika minussa vai ystävissäni vai tässä pinnallisessa/aina kiireisessä maailmassa jossa elämme, mutta en jaksaisi ylläpitää live-ystävyyssuhteita.
Minusta on mukava viestitellä ystävien kanssa Whatsappissa, soitella tavallisia ja videopuheluita jne. Mutta kun pitäisi oikeasti nähdä, niin tulee jotenkin raskas olo. Kaikki se aikataulujen venkslaaminen ja miettiminen mitä tehdään ja minne mennään. Tuntuu vaan jotenkin rasittavalta ja ei sen kaiken arvoiselta.
Mainittakoon, että olen keski-ikäinen ja lapseton. Minulle riittää ihan ystäviksi tuo mies ja oma sisko. Olen tietysti onnekas kun minulla on heidät, kaikilla ei ole.
Varsinkin ystävät, joilla on lapsia ovat aika lailla jääneet etäisiksi. Pienten lasten läsnäolo saa väsähtämään hyvin nopeasti, eikä siinä oikein ehdi sitten muuta kun heitä pitää koko ajan huomioida.
Noh, tällaisia tuntoja tänään. Nyt saa lynkata.
Kommentit (50)
Joo ei jaksa kun on tullut selvåksi et vain heidän hänen ongelmiinsa riitti se yht pito vasn ei kun itseä kohtasi monta kriisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taas esimerkki siitå me te kotiinne linnoittautuneet idarit pelkäätte elämää ja ihmisiä. Todellisesta ilosta ja maailman kaikista sävyistä ette tiedä mitään.
Olen ollut "maailmassa", mutta ei siitä mulle mitään iloa ollut. Kaikki tahtoivat jotakin. Käyttivät omiin tarpeisiin.
Mä en taas jaksa kavereita jotka puhuu vain pennuistaan ja kyttää kännyköitään kun tapaamme.
Voisiko ne lapset unohtaa edes pariksi tunniksi ja olla ihan oma itsensä vaan eikä "mamma", ja voisiko sen kännyn laittaa vaikka laukkuun siksi aikaa kun jutellaan asioista, kun joka 3-4 kuukausi vain tavataan kahvittelun merkeissä.
Mä en taas jaksa kavereita jotka puhuu vain pennuistaan ja kyttää kännyköitään kun tapaamme.
Voisiko ne pennut unohtaa edes pariksi tunniksi ja olla ihan oma itsensä vaan eikä mikään sen hetken mammauhriutuja, ja voisiko sen kännyn laittaa vaikka laukkuun siksi aikaa kun jutellaan asioista, kun joka 3-4 kuukausi vain tavataan kahvittelun merkeissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se kalenteroiminen ärsyttää. Voisin lähteä spontaanisti vaikka lenkille, mutta en halua suunnitella sitä viikkojen päähän.
Tämä on juuri se ongelman ydin minullakin.
Ap
Täällä on nyt osa keskustelijoissa ymmärtänyt väärin, mitä aloituksellani tarkoitin. Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi ystäviäni tai ystävyyttä ylipäänsä - live-tapaamisten aikatauluttaminen ja kaikki tapaamiseen liittyvä säätö rasittaa, se on jotenkin mennyt liian keinotekoiseksi.
Tuohon etukäteen suunniteltuun tapaamiseen liittyy myös sellainen joku outo ahdistus tulevasta tapaamisesta, vähän niinkuin odottaisi hammaslääkärin aikaa. En oikein tiedä mistä se tulee: ehkä siitä, että huolettaa jos toinen peruukin viime hetkellä ja sitten koko ruljanssi alkaa taas alusta. Tai sitten epäilyttää se, mahtaako tapaamisen hetkellä olla edes sellainen "seurustelufiilis". Jos on väsynyt eikä huvittaisi lähteä, niin onhan se sitten rankkaa sinnitellä tapaamisen läpi. Itsellä ainakin sosiaaliset kontaktit vie tehokkaasti kaiken energian, olen kotiin tullessa ihan kuitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se kalenteroiminen ärsyttää. Voisin lähteä spontaanisti vaikka lenkille, mutta en halua suunnitella sitä viikkojen päähän.
Mulla on just toisinpäin. Yksinhuoltajana ei omaa vapaa-aikaa liiemmin ole, niin se pakko aikatauluttaa jos haluaa kavereita nähdä. Toisten ihmisten kanssa näkemisten sopiminen onnistuu helposti, toisten kanssa se on ainaista säätämistä. Säätäjäkaverit on jääneet/jäämässä pikkuhiljaa pois elämästä kun en jaksa itse sellaista yhtään. Olen introvertti enkä oikein tykkää enää näin nelikymppisenä mistään kovin spontaaneista lähdöistä minnekään.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on nyt osa keskustelijoissa ymmärtänyt väärin, mitä aloituksellani tarkoitin. Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi ystäviäni tai ystävyyttä ylipäänsä - live-tapaamisten aikatauluttaminen ja kaikki tapaamiseen liittyvä säätö rasittaa, se on jotenkin mennyt liian keinotekoiseksi.
Tuohon etukäteen suunniteltuun tapaamiseen liittyy myös sellainen joku outo ahdistus tulevasta tapaamisesta, vähän niinkuin odottaisi hammaslääkärin aikaa. En oikein tiedä mistä se tulee: ehkä siitä, että huolettaa jos toinen peruukin viime hetkellä ja sitten koko ruljanssi alkaa taas alusta. Tai sitten epäilyttää se, mahtaako tapaamisen hetkellä olla edes sellainen "seurustelufiilis". Jos on väsynyt eikä huvittaisi lähteä, niin onhan se sitten rankkaa sinnitellä tapaamisen läpi. Itsellä ainakin sosiaaliset kontaktit vie tehokkaasti kaiken energian, olen kotiin tullessa ihan kuitti.
Mä ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Etukäteen sovitussa lähtemisessä on aina oma säätämisensä. Ja just tuo, että onko silloin edes fiilistä lähteä mihinkään. Mulla lisäksi krooniset kivut aiheuttaa sen, että vaikka juuri nyt olisi kiva tavata ystäviä, en voi taata, että kahden viikon päästä olisi sama tilanne. Kesällä kauniina iltapäivänä voi päättää, että lähdenpä töiden jälkeen terassille. Jos on ystävä, jonka kanssa tämä onnistuu, niin eiku menoksi. Jos taas pitää sopia, että mennään kahden viikon päästä terassille, mun tuurillani kahden viikon päästä on viileää tai sataa kaatamalla. Siinäpä sitä sitten istuu takki päällä terassilla katoksen alla.
Miksi alapeukkua? Ei ole mitään sanottavaa eikä mitään tarvetta hänen suuntaan. Hänellä näyttää olevan tarve, pitääkö vastata kohteliaisuudesta jos ei ole yhtään mitään?