Päälle puhuminen - kun mikään ei auta

Kasvotusten keskustellessa huomauta keskeyttämisestä ensin pari kertaa, mutta jos se ei auta niin ala selailla puhelintasi äläkä kiinnitä keskustelukumppaniin enää huomiota.

Puhelut taas voi korvata tekstiviesteillä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla löytyy kyllä ymmärrystä tilanteita kohtaan. Ja varsinkin vakavien mielenterveysongelmien kohdalla se kuuntelevan osapuolena oleminen on aivan äärettömän raskasta.

Mutta onko se kuitenkaan moraalisesti oikein jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan ja sanoa, että suojelen vain itseäni? Myös silloin kun itse ajattelee, ettei jaksa?

Jos kuuntelijalla olisi varaventtiili jolle purkaa, hän selviäisi, mutta kun hänelle taas vastavuoroisesti lyödään luuri korvaan ja hänet deletoidaan jäljelle jää useita yksinäisiä ihmisiä, jotka kaikki voivat huonosti. Jokainen joka jättää jakamatta sen raskaiden ja vaikeuksissa olevien taakkaa lastaa sen taakan jonkun muun selkään.

Jos sinun ystäväpiirissä olisi ollut 10 kuuntelijaa, niin yhden joka kuunteli 100 tuntia ei olisi tarvinnut kantaa vastuuta läheisestään vaan 10 ihmistä olisi antanut 10 tuntia. Kun 9 sanoo, ettei minua kiinnosta kuunnella ja deletoin vaikeat ihmiset elämästäni, niin jossain on se 1 ihminen, jonka moraali ei anna sen toisen upota, mutta samalla riskeeraa sen oman hukkumisensa.

Sinulla on syysi ja niillä on seuraukset. Jokainen näistä deletoivista ihmisistä kertoo aina pätevän syyn ja se lähtee aina minä keskeisyydestä. Minun on suojeltava itseäni, minun on huolehdittava omasta terveydestäni, minä en halua tuhlata minun elämääni jne. Satoja tuhansia ellei miljoonia, jotka ajattelevat näin. Paradoksaalisesti mitä enemmän he ajattelevat itseään, ihan kuten kaikki muutkin ympärillään, kun heille tulee ongelmia ja kaikille niitä tulee, muiden tai itsensä aiheuttamina, he ovat ja jäävät yksin. Eikä heitä suojele kukaan enää. Ratkaisu on, että kaikki auttaa, ei vaan yksi, mutta yleinen asenne on, ettei kenenkään kuulu auttaa ja kuunnella.

Kun jonain päivänä jäät yksin, kun tarvitset apua, johtuu se juuri tästä asenteesta. Koska aina vaan useammalla on se asenne, koska sitä myydän sitä ainoana järkevänä. Katkeroittavaksi sen tekee, että sinä olet kuitenkin aikanasi sen oman osuutesi tehnyt. Joten tosiaalta kun ei mitään ole muille antanut hädän hetkellä, ei odota sitä myöskään itselleen myöhemmin ja kokee ansainneensa juuri sen mitä saa. Eli ei yhtään mitään.

Minulla löytyy myötätuntoa, jopa niitä kohtaan jotka eivät kykene parantamaan omaa asemaansa. Sairaudet varsinkin usein saattavat juuri aiheuttaa sen, ettei sairas edes koe olevansa sairas. Ihmisyyttä ei ole se, että osaan ajatella vain itseäni, vaan myös muita.

Tyhjä kaivo ei kenenkään janoa sammuta, ja tyhjästä on paha nyhjäistä.

Inhimillisyyttä ja empaattisuutta ei ole se, että laittaa itsensä viimeiseksi ja antaa muiden tai toisen henkilön imeä itsensä ja kaikki resurssinsa kuiviin, koska "hyvä" ihminen venyy, uhrautuu, auttaa, kuuntelee ja palvelee.

Hyvä ja terve ihminen pitää rajat, kaikille. Jos sinä et kuormitu ystävän auttamisesta, se on hyvä. Et tarvitse rajoja. Jos kuormitut ja venyt silti, koska "pitää", niin se on henkilökohtainen valinta. Jos joku toinen kuormittuu ja venyy, ja sanoo, että nyt riittää, sekin on hänen oma henkilökohtainen valinta.

Empatiaa ei ole auttaa toisia jatkuvasti vaan ymmärtää myös niitä, jotka eivät pysty, halua tai voi auttaa. Pahantahtoisesta itsekkyydestä tässä ei ole kyse. On oltava itsekäs, jos haluaa pitää sen kaivonsa täynnä, jotta janoisille riittää siitä juotavaa eikä itsekään kuole janoon. Jos se on itsekkyyttä, lentokoneissa annettava kuulutus siitä, että hätätilanteessa laita happimaski ensin itselle ja sitten voit auttaa muita on myös itsekästä.

Siellähän lentokoneessa ollaankin hirveästi toisillemme avuksi, kun maataan tajuttomina, kun ei voitu ajatella ensin itseä ja omaa jaksamista. Samalla tavoin on kohta hoidettavana se auttaja itsekin, jos vaan venyy ja venyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla löytyy kyllä ymmärrystä tilanteita kohtaan. Ja varsinkin vakavien mielenterveysongelmien kohdalla se kuuntelevan osapuolena oleminen on aivan äärettömän raskasta.

Mutta onko se kuitenkaan moraalisesti oikein jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan ja sanoa, että suojelen vain itseäni? Myös silloin kun itse ajattelee, ettei jaksa?

Jos kuuntelijalla olisi varaventtiili jolle purkaa, hän selviäisi, mutta kun hänelle taas vastavuoroisesti lyödään luuri korvaan ja hänet deletoidaan jäljelle jää useita yksinäisiä ihmisiä, jotka kaikki voivat huonosti. Jokainen joka jättää jakamatta sen raskaiden ja vaikeuksissa olevien taakkaa lastaa sen taakan jonkun muun selkään.

Jos sinun ystäväpiirissä olisi ollut 10 kuuntelijaa, niin yhden joka kuunteli 100 tuntia ei olisi tarvinnut kantaa vastuuta läheisestään vaan 10 ihmistä olisi antanut 10 tuntia. Kun 9 sanoo, ettei minua kiinnosta kuunnella ja deletoin vaikeat ihmiset elämästäni, niin jossain on se 1 ihminen, jonka moraali ei anna sen toisen upota, mutta samalla riskeeraa sen oman hukkumisensa.

Sinulla on syysi ja niillä on seuraukset. Jokainen näistä deletoivista ihmisistä kertoo aina pätevän syyn ja se lähtee aina minä keskeisyydestä. Minun on suojeltava itseäni, minun on huolehdittava omasta terveydestäni, minä en halua tuhlata minun elämääni jne. Satoja tuhansia ellei miljoonia, jotka ajattelevat näin. Paradoksaalisesti mitä enemmän he ajattelevat itseään, ihan kuten kaikki muutkin ympärillään, kun heille tulee ongelmia ja kaikille niitä tulee, muiden tai itsensä aiheuttamina, he ovat ja jäävät yksin. Eikä heitä suojele kukaan enää. Ratkaisu on, että kaikki auttaa, ei vaan yksi, mutta yleinen asenne on, ettei kenenkään kuulu auttaa ja kuunnella.

Kun jonain päivänä jäät yksin, kun tarvitset apua, johtuu se juuri tästä asenteesta. Koska aina vaan useammalla on se asenne, koska sitä myydän sitä ainoana järkevänä. Katkeroittavaksi sen tekee, että sinä olet kuitenkin aikanasi sen oman osuutesi tehnyt. Joten tosiaalta kun ei mitään ole muille antanut hädän hetkellä, ei odota sitä myöskään itselleen myöhemmin ja kokee ansainneensa juuri sen mitä saa. Eli ei yhtään mitään.

Minulla löytyy myötätuntoa, jopa niitä kohtaan jotka eivät kykene parantamaan omaa asemaansa. Sairaudet varsinkin usein saattavat juuri aiheuttaa sen, ettei sairas edes koe olevansa sairas. Ihmisyyttä ei ole se, että osaan ajatella vain itseäni, vaan myös muita.

Tyhjä kaivo ei kenenkään janoa sammuta, ja tyhjästä on paha nyhjäistä.

Inhimillisyyttä ja empaattisuutta ei ole se, että laittaa itsensä viimeiseksi ja antaa muiden tai toisen henkilön imeä itsensä ja kaikki resurssinsa kuiviin, koska "hyvä" ihminen venyy, uhrautuu, auttaa, kuuntelee ja palvelee.

Hyvä ja terve ihminen pitää rajat, kaikille. Jos sinä et kuormitu ystävän auttamisesta, se on hyvä. Et tarvitse rajoja. Jos kuormitut ja venyt silti, koska "pitää", niin se on henkilökohtainen valinta. Jos joku toinen kuormittuu ja venyy, ja sanoo, että nyt riittää, sekin on hänen oma henkilökohtainen valinta.

Empatiaa ei ole auttaa toisia jatkuvasti vaan ymmärtää myös niitä, jotka eivät pysty, halua tai voi auttaa. Pahantahtoisesta itsekkyydestä tässä ei ole kyse. On oltava itsekäs, jos haluaa pitää sen kaivonsa täynnä, jotta janoisille riittää siitä juotavaa eikä itsekään kuole janoon. Jos se on itsekkyyttä, lentokoneissa annettava kuulutus siitä, että hätätilanteessa laita happimaski ensin itselle ja sitten voit auttaa muita on myös itsekästä.

Siellähän lentokoneessa ollaankin hirveästi toisillemme avuksi, kun maataan tajuttomina, kun ei voitu ajatella ensin itseä ja omaa jaksamista. Samalla tavoin on kohta hoidettavana se auttaja itsekin, jos vaan venyy ja venyy.

En tarkoita, että ihmisen pitää tuhoutua totaalisesti, koska toinen haluaa puhua ja jakaa murheitaan. Ilmiö jossa ghoustataan tai delotoidaan on vain erittäin vahvasti yleistynyt. Toisen auttaminen ei ole on/off. Kaikki me voimme auttaa joidenkin rajojen sisällä. Ehkä sitten vaan puoli tuntia kuukaudessa, mutta ei niitä raskaimpiakaan ihmisiä tarvitse oikeasti deletoida kokonaan, niinkuin nykyisin moni tekee.

Miksi minun pitäisi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua auttaa muita yhtään? He odottavat kuitenkin, että heille soitetaan tarvittaessa ambulanssi. Heille osoitetaan myötätuntoa ja heitä kuunnellaan, jos jotain kauheaa tapahtuu. Vai eivätkö he odota?

Lentokoneessa oleva on lentokoneessa ja siksi hänelle sanotaan, että sinun on ensin tehtävä tämä, jotta voit auttaa muita. Koska ajatellaan, että helposti ihminen alkaa ensin auttamaan muita. Ajat ovat muuttuneet ja ehkä pitäisi olla sanomatta se, koska nykyisin se on itsestään selvää, että ensin ajatellaan itseään ja helposti ollaan auttamatta myös niitä muita.

Ei heille siellä koneessa sanota, auta ensin itseäsi ja ole sitten auttamatta muita, jos et jaksa eikä siltä tunnu.

Kirjoitat kuinka hyvä ja terve ihminen laittaa rajat. No, nykyisin ne rajat on monella laitettu kyllä aika lähelle sitä omaa napaa. Ei se raja ole enää mitään kuuntelen vähän, vaan pikemmin, en kuuntele yhtään.

Tietenkin minulla on rajat. Ehkä se on kolme tuntoa päivässä tai 20 päivää viikossa, mutta sinun rajasi taitaa olla 0 tuntoa päivässä ja 0 tuntia viikossa ja edes tekstiviestiin ei voi vastata.

Tulet kyllä törmäämään jossain vaiheessa myös itse siihen kun sinut deletoidaan. Ilmiö alkaa nimittäin olla niin yleinen. Vähän kuten Tinder ja ghoustaus. Alkaa olla harvinaista ettei siellä oleva, ole koskaan kokenut ghoustaus ilmiötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla löytyy kyllä ymmärrystä tilanteita kohtaan. Ja varsinkin vakavien mielenterveysongelmien kohdalla se kuuntelevan osapuolena oleminen on aivan äärettömän raskasta.

Mutta onko se kuitenkaan moraalisesti oikein jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan ja sanoa, että suojelen vain itseäni? Myös silloin kun itse ajattelee, ettei jaksa?

Jos kuuntelijalla olisi varaventtiili jolle purkaa, hän selviäisi, mutta kun hänelle taas vastavuoroisesti lyödään luuri korvaan ja hänet deletoidaan jäljelle jää useita yksinäisiä ihmisiä, jotka kaikki voivat huonosti. Jokainen joka jättää jakamatta sen raskaiden ja vaikeuksissa olevien taakkaa lastaa sen taakan jonkun muun selkään.

Jos sinun ystäväpiirissä olisi ollut 10 kuuntelijaa, niin yhden joka kuunteli 100 tuntia ei olisi tarvinnut kantaa vastuuta läheisestään vaan 10 ihmistä olisi antanut 10 tuntia. Kun 9 sanoo, ettei minua kiinnosta kuunnella ja deletoin vaikeat ihmiset elämästäni, niin jossain on se 1 ihminen, jonka moraali ei anna sen toisen upota, mutta samalla riskeeraa sen oman hukkumisensa.

Sinulla on syysi ja niillä on seuraukset. Jokainen näistä deletoivista ihmisistä kertoo aina pätevän syyn ja se lähtee aina minä keskeisyydestä. Minun on suojeltava itseäni, minun on huolehdittava omasta terveydestäni, minä en halua tuhlata minun elämääni jne. Satoja tuhansia ellei miljoonia, jotka ajattelevat näin. Paradoksaalisesti mitä enemmän he ajattelevat itseään, ihan kuten kaikki muutkin ympärillään, kun heille tulee ongelmia ja kaikille niitä tulee, muiden tai itsensä aiheuttamina, he ovat ja jäävät yksin. Eikä heitä suojele kukaan enää. Ratkaisu on, että kaikki auttaa, ei vaan yksi, mutta yleinen asenne on, ettei kenenkään kuulu auttaa ja kuunnella.

Kun jonain päivänä jäät yksin, kun tarvitset apua, johtuu se juuri tästä asenteesta. Koska aina vaan useammalla on se asenne, koska sitä myydän sitä ainoana järkevänä. Katkeroittavaksi sen tekee, että sinä olet kuitenkin aikanasi sen oman osuutesi tehnyt. Joten tosiaalta kun ei mitään ole muille antanut hädän hetkellä, ei odota sitä myöskään itselleen myöhemmin ja kokee ansainneensa juuri sen mitä saa. Eli ei yhtään mitään.

Minulla löytyy myötätuntoa, jopa niitä kohtaan jotka eivät kykene parantamaan omaa asemaansa. Sairaudet varsinkin usein saattavat juuri aiheuttaa sen, ettei sairas edes koe olevansa sairas. Ihmisyyttä ei ole se, että osaan ajatella vain itseäni, vaan myös muita.

Tyhjä kaivo ei kenenkään janoa sammuta, ja tyhjästä on paha nyhjäistä.

Inhimillisyyttä ja empaattisuutta ei ole se, että laittaa itsensä viimeiseksi ja antaa muiden tai toisen henkilön imeä itsensä ja kaikki resurssinsa kuiviin, koska "hyvä" ihminen venyy, uhrautuu, auttaa, kuuntelee ja palvelee.

Hyvä ja terve ihminen pitää rajat, kaikille. Jos sinä et kuormitu ystävän auttamisesta, se on hyvä. Et tarvitse rajoja. Jos kuormitut ja venyt silti, koska "pitää", niin se on henkilökohtainen valinta. Jos joku toinen kuormittuu ja venyy, ja sanoo, että nyt riittää, sekin on hänen oma henkilökohtainen valinta.

Empatiaa ei ole auttaa toisia jatkuvasti vaan ymmärtää myös niitä, jotka eivät pysty, halua tai voi auttaa. Pahantahtoisesta itsekkyydestä tässä ei ole kyse. On oltava itsekäs, jos haluaa pitää sen kaivonsa täynnä, jotta janoisille riittää siitä juotavaa eikä itsekään kuole janoon. Jos se on itsekkyyttä, lentokoneissa annettava kuulutus siitä, että hätätilanteessa laita happimaski ensin itselle ja sitten voit auttaa muita on myös itsekästä.

Siellähän lentokoneessa ollaankin hirveästi toisillemme avuksi, kun maataan tajuttomina, kun ei voitu ajatella ensin itseä ja omaa jaksamista. Samalla tavoin on kohta hoidettavana se auttaja itsekin, jos vaan venyy ja venyy.

En tarkoita, että ihmisen pitää tuhoutua totaalisesti, koska toinen haluaa puhua ja jakaa murheitaan. Ilmiö jossa ghoustataan tai delotoidaan on vain erittäin vahvasti yleistynyt. Toisen auttaminen ei ole on/off. Kaikki me voimme auttaa joidenkin rajojen sisällä. Ehkä sitten vaan puoli tuntia kuukaudessa, mutta ei niitä raskaimpiakaan ihmisiä tarvitse oikeasti deletoida kokonaan, niinkuin nykyisin moni tekee.

Miksi minun pitäisi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua auttaa muita yhtään? He odottavat kuitenkin, että heille soitetaan tarvittaessa ambulanssi. Heille osoitetaan myötätuntoa ja heitä kuunnellaan, jos jotain kauheaa tapahtuu. Vai eivätkö he odota?

Lentokoneessa oleva on lentokoneessa ja siksi hänelle sanotaan, että sinun on ensin tehtävä tämä, jotta voit auttaa muita. Koska ajatellaan, että helposti ihminen alkaa ensin auttamaan muita. Ajat ovat muuttuneet ja ehkä pitäisi olla sanomatta se, koska nykyisin se on itsestään selvää, että ensin ajatellaan itseään ja helposti ollaan auttamatta myös niitä muita.

Ei heille siellä koneessa sanota, auta ensin itseäsi ja ole sitten auttamatta muita, jos et jaksa eikä siltä tunnu.

Kirjoitat kuinka hyvä ja terve ihminen laittaa rajat. No, nykyisin ne rajat on monella laitettu kyllä aika lähelle sitä omaa napaa. Ei se raja ole enää mitään kuuntelen vähän, vaan pikemmin, en kuuntele yhtään.

Tietenkin minulla on rajat. Ehkä se on kolme tuntoa päivässä tai 20 päivää viikossa, mutta sinun rajasi taitaa olla 0 tuntoa päivässä ja 0 tuntia viikossa ja edes tekstiviestiin ei voi vastata.

Tulet kyllä törmäämään jossain vaiheessa myös itse siihen kun sinut deletoidaan. Ilmiö alkaa nimittäin olla niin yleinen. Vähän kuten Tinder ja ghoustaus. Alkaa olla harvinaista ettei siellä oleva, ole koskaan kokenut ghoustaus ilmiötä.

Sanot tuossa että "toisen auttaminen ei ole on/off" ja että "voimme auttaa joidenkin rajojen sisällä" ja kysyt, miksi sinun pitäisi ymmärtää "ihmisiä, jotka eivät halua auttaa muita yhtään". Nämä ovat tärkeitä asioita mitä nostat esiin, mutta täällä on tuotu myös ilmi ja sanoitettu sitä toista näkökulmaa, minä myös olen yrittänyt. Ja yritän vielä kerran. On toki ihmisiä, jotka "eivät halua auttaa yhtään muita" mutta kun esim. itse koen, että nimenomaan olen halunnut auttaa. Ja monet ihmissuhteista ovatkin olleet vastavuoroisia, olen saanut apua ja antanut sitä muille, tarkoitetaanpa tässä avulla konkreettista apua tai ihan vain sitä kuuntelemista, jota toinen ja itsekin monissa eri tilanteissa tarvitsee. Mutta jossain kohtaa se raja on tullut vastaan, ja joissakin todella pahoissa tilanteissa se on tullut niin rajusti vastaan, että tilanne on siinä kohtaa se absoluuttinen "off". Jos se avunanto ja toisen muuttumattoman pahan olon kuuntelu on jatkunut vuosikausia, eikä mitään muutosta ole tapahtunut siinä ihmissuhteessa, eikä itse enää voi lainkaan kunnioittaa tai arvostaa sitä ystävää (joka ei enää henkisessä mielessä ole ystävä lainkaan). Tai jos ystävä tekee jonkun konkreettisen rajat ylittävän teon, osoittaa ettei ole luottamuksen arvoinen tai etteivät minun asiani kiinnosta häntä juurikaan. Tai jos tilanne on niin paha, että ystävä on kärrätty Auroraan psykoosiharhojen vuoksi ja hieman siellä toettuaan ystävä haluaa sinut mukaan lähipiirin tapaamiseen kertomaan, että hän on ihan kunnossa eikä tarvitse terapiaa ja raivostuu, kun kieltäydyn toimimasta omantuntoni mukaisesti? Tämä on ääriesimerkki, mutta tämänkin olen kokenut. (Se ystävyyssuhde jatkui vuosia sitten, kun ihminen oli ymmärtänyt ottaa ammattiapua vastaan.)

Tämä on esimerkki joka on tuollaisesta "arkipäivän ghostaamisesta" aika kaukana, mutta kun on kokenut tällaista (samaan aikaan kun on ne ystävyyssuhteet, joissa yksi kroonisesti masentunut ei suostu hoitoon ja toinen ADHD-tyyppi vie omalla ylipuhumisellaan kaiken tilan yhteisestä kanssakäymisestä), on tämä kombo jättänyt minuun jälkensä. Niin että tätä nykyä jos huomaan jo tutustumisvaiheessa, että tuolla ihmisellä on samankaltaista "avuntarvetta" kuin ihmisillä aiemmin elämässäni, sellaista tarvetta, johon minusta ei kokemusteni mukaan ole hyötyä mutta joka uuvuttaa minut...no, minä välttelen tutustumista paremmin. Vaikea sanoa, moniko muuten hyvä ja tärkeä ihmissuhde on jäänyt syntymättä ihan vain sen vuoksi, että enää ei ole uskallusta lähteä takki auki tutustumaan uusiin ihmisiin ystävystymistarkoituksessa.

Niin että onko kyse siitä, että minun rajani ovat sen 20 tuntia viikossa sijaan 0 tuntia viikossa? Vai voisiko olla, että olen ison osan elämäni kiintiöstä käyttänyt jo aiempina vuosina?

Ghostauksesta tiedän vähän asian molemmilta laidoilta (näitä mainittuja ystävyyssuhteita en ole lopettanut ghostaten vaan olen sanonut, mikä mättää; en usko, että ex-ystävilleni on jäänyt asiasta mitään epäselvyyttä). Uskoisin, että netti- ja sovellusdeittailuun pätevät hieman eri säännöt kuin ns. pitkäkestoisiin ystävyyssuhteisiin. Lisäksi voi olla niinkin, että monet ystävänsä ghostanneet ihmiset ovat samantyyppisten vahvojen kielteisten kokemusten raskauttamia kuin minäkin, eikä heillä ole voimia tai uskallusta sanoa asiaa toiselle ihmiselle suoraan. Nimittäin suoraan sanomisesta tulee hyvin usein *** niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Kauhulla ajattelen sellaista tilannetta, missä huoneessa kaikki puhuvat vuoronperään, ei mitään eloa ihmisissä. Muualla Euroopassa osataan sentään elää elämää ja puhutaan vilkkaasti. Suomessa kyräillään toisia puhutaanko toisen päälle, ja valitetaan keskustelupalstalla asiasta ja vähänkin nauraa keskustelujen välissä.

Ai oikein kauhulla ajattelet?😀

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja...menkää etelä-Eurooppaan, siellä kaikki HUUTAVAT toisentensa päälle!

Mä käyn vähintään kerran vuodessa etelä euroopassa ja tiedän tilanteen. Se helvetin älämölö ja kovaan ääneen todella nopeatempoisesti puhuva kansa on ah, niin rasittavaa. Ja siis se että ne huutaa, ei vaan puhu normi äänellä vaan mitä useampi ihminen sitä enemmän ne huutaa.

Lähinnä minusta tämä päällepuhumisen ongelma tulee silloin jos se on vallankäytön väline ja tapahtuu niin että aina se sama henkilö puhuu päälle ja/tai ei kuuntele toisia vaan on itse kokoajan äänessä.

Se että istutaan kaveriporukalla 4-5 henkilöä ja juttu soljuu aiheesta toiseen ja taas ensimmäiseen, heitellään lisäkysymyksiä ja kommentteja toisten väliin ja päällekin, ei haittaa.

Kaikki pysyvät kuitenkin aiheessa ja kaikki saavat puhua tasavertaisesti eikä niin että yksi on äänessä kokoajan ja jonkun kommentit sivuutetaan kokonaan. Keskustelun täytyy olla vuorovaikutteista vaikka tapahtuukin päällepuhumista.

Onhan niitä ihmisiä jotka paasaavat toisten puheen päälle ja ovat rasittavia.

Mutta on näemmä myös paljon niitä, joiden mielestä sujuva keskustelu on kuin ARPilla keskustelua  eli

puhuessa painetaan tangenttia ja kuunnellessa päästetään se vapaaksi.

Minusta tuo on perin tönkköä.

Lisäksi nämä ARPia arvostavat ovat varsin usein sujauttamassa omiaan toisen puheen väliin.

Jätä puhelin pöydälle ja jatka töitäsi. 10 min välein käyt sanomassa luuriin : joopa joo..

Mulle tota on tapahtunut kelassa, työkkärissä, lääkärissä ja sossulla. Kun minun pitäisi vastata kysymykseen puhutaan KOVALLA ÄÄNELLÄ PÄÄLLE ja ohitetaan aihe.

Mulla on ADHD, AS-piirtein ja pidän kunnon keskusteluista, ajatusten vaihtamisesta ja argumentoidusta  väittelystäkin. Perheessäni on vain sellainen tapa että siellä puhutaan päälle ja vaihdetaan aihetta 3 kertaa minuutissa. Pahin on eräs ADHD:ksi diagnosoitu henkilö, jota olen joskus yrittänyt opastaa tietokoneisiin, puhelimiin yms liittyvissä asioissa. En hänen kanssaan pääse ekaa lausetta kolmea sanaa pidemmälle kun hän alkaa kaakattaa omia johtopäätöksiään. Sitten syyttä minua kun olen muka neuvonut väärin.

Perheelläni on vielä eräs mitätöinnin muoto. Se toimii näin. Kun on hiljainen hetki minulta kysytään jotain asiaa joka liittyy harrastukseeni, työhöni tai muuhun elämääni. Ja kun alan puhua tunnelma muuttuu jäätäväksi tai jokaisesta näkee että "toi puhuu taas pas*****kaa". Olen sentään oman akateemisen alani asiantuntija, harrastukseni on vaatinut vuosien perehtymisen mutta eihän se noille "kunnon tyä miehille" kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko nämä teidän pälpättäjät itä-Suomesta? Karjalaisia?

Mulla on yks tuttava sieltä päin ja sen on just tuommonen, että puhuu vaan omiaan koko ajan eikä jaksa tai viitsi kuunnella mua ollenkaan.

En enää ole sen kanssa väleissä kun en saa meidän keskusteluista mitään.

Äitini puoleinen suku on karjalaisia, kovin puheliaita mutta eivät todellakaan keskeytä ta puhu päälle.

Kyllä ne karjalaiset ukot osaa olla tosi yrmyjä juntteja. Tunnen muutaman.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö korostuu suomalaisessa keskustelukulttuurissa. Innokkaassa keskustelussa vaikka Italiassa keskeytetään koko ajan ja puhutaan päälle. Se on merkki siitä, että aihe kiinnostaa ja keskustelijat ovat siitä innoissaan. Itse pidän enemmän tällaisesta elävästä ja polveilevasta keskustelusta, minkä välissä voi hyvin kommentoida.

Jos asia on tarpeeksi painava ja sen loppuun saakka kertominen on olennaista ennen muiden kommentteja, voi itse sanoa vaikka että hei annas kun kerron loppuun ensin. Mutta Suomessa usein innokas kommentoija hiljennetään rumasti sanomalla: voitko olla keskeyttämättä! Se, jos mikä tyrehdyttää koko keskustelun, harvapa sen jälkeen viitsii sanoa enää yhtään mitään.

Mutta on kovin hedelmällistä tuollainen keskustelu. Kenellekään ei jää mitään muuta käteen kuin köyhä oletus mitä toinen oli ehkä sanonut.

Toisen suuhun puhuminen ei ole millään lailla perusteltavissa. Oli ADHD tai mitä nyt ikinä kukakin tuolle itsekkäälle käyttäytymiselle syitä keksii.

Jos ei pysty keskustelemaan niin, että kuuntelee toisen sanomisen loppuun ja tuuttaa suustaan vasta siinä vaiheessa sen maailman tärkeimmän pointin, on älyllisesti jälkeenjäänyt. Tai vaihtoehtoisesti psykopaatti, joka haluaa hallita keskustelua omien narsististen tarpeidensa takia.

Joka tapauksessa se suuhun puhuminen on äärimmäisen rasittavaa, koska näin toimiva vie tilaa muilta ja käyttäytyy asiattomasti. Jos joku puuttuu tilanteeseen ja huomauttaa, hänestä tulee silmätikku ja tilanteesta rakentuu valtataistelu tämän suuhunpuhujan ja huomauttajan välillä. Jota muut mielenkiinnolla seuraavat.

Henkilökohtaisesti inhoan päällepuhujia ja pidän heitä tosiaan joko jotenkin kehityksellisesti heikkoina tai narskuina. Ampukaa aamunkoitteessa, jos huvittaa.

Sitten on näitä erittäin ärsyttäviä jotka argumenttien loppuessa vetää huuto-hohotusta toisen puheen päälle !

Vierailija kirjoitti:

Äitini kun soittaa niin oikeasti voin pistää puhelimen vaikka 15-20min pöydälle (ei edes kaiuttimelle). Teen omia hommia.. nostan luurin korvalle ja kuuntelen 🤔 noh, siellä hän yhäkin pälpättää menemään.

Ei, kyse ei ole vakavista aiheista joita minä toki aina kuuntelen. Hän puhuu ja juoruaa työkavereistaan! Tai joistain muista ihmisistä joita minä en tunne. Ei auta vaikka kuinka sanoisin ettei kiinnosta tuntemattomien ihmisten elämät 😒

Minun äitini on samanlainen, aloittaa monologin henkilöistä ja muista asioista jotka eivät liity minuun millään tavalla. Monesti olen sanonut napakasti että NYT PITÄÄ OIKEASTI LOPETTAA ja vielä saattaa tulla jotain lisää asiaa, johon toistan tuon uudestaan ja lisään vielä HEIPPA! Ja sitten minä lopetan. En tiedä onko tuo törkeätä, mutta itsestäni tuntuu, ettei minun asiat häntä kiinnosta yleensä ottaen. Esimerkiksi olen opiskellut monta vuotta korkeakoulussa, ja olisiko ehkä kerran kysynyt miten koulu menee?

Sinänsä tiedän ettei tuo ole henkilökohtaista, hänellä on tuollainen tapa puhua. Joskus olen nähnyt hänen puhuvan toisen samanlaisen ihmisen kanssa, niin olipa melko jännää katsottavaa, kumpikin puhui toisilleen pelkästään omaa asiaa, kumpikaan ei reagoinut toisen puheisiin juuri mitenkään. Ihan kuin kaksi ihmistä pitämässä toisilleen loputonta monologia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö sulla pysy ajatus päässä kymmentä sekuntia? Itse keskeytän joskus, jos minulla on juuri siihen asiaan jotain relevanttia lisättävää. En ole ikinä huomannut, että ihmisiltä unohtuisi siinä ajassa se ajatus, mitä olivat sanomassa.

Eikö SULLA pysy ajatus päässä kymmentä sekuntia että voisit odottaa lisäyksesi kanssa kunnes toinen on puhunut lauseensa loppuun?!

Miten voi kestää 10 sekunttia sanoa yksi lause loppuun?

Naapurissani asui vanhempi ihminen, jota monesti näki pyykkituvalla, tavatessaan tykkäsi itse olla äänessä. Noin vartin ajan piti monologiansa antamatta toiselle puheenvuoroa ja lähti sitten pois. Yhden kerran annoin hänen pitää minulle monologinsa, jonka jälkeen ajattelin että jos minua ei kuunnella, niin minunkaan ei tarvitse kuunnella häntä. Seuraavan kerran kun nähtiin taas pyykkituvalla, alkoi puheen pitäminen. Kuuntelin sen aikaa kun täytin pesukoneen, jonka jälkeen sanoin vain "moi, nyt pitää mennä" ja kävelin ovesta ulos. Jäi hieman hölmönä katselemaan perään.

Puolisoni taasen on sen verran kiltti, ettei kehtaa lähteä pois tilanteesta, vaikka niin haluaisikin. Joskus hänellä kesti pyykkituvassa käynti yli puoli tuntia, kun oli "joutunut" kuuntelemaan toisen yksinpuhelua.  Mutta se on jokaisen oma asia, haluaako jäädä toisen "panttivangiksi" kuuntelemaan loputtomia yksin höpinöitä. Minusta tuollainen on törkeää käyttäytymistä, jota ei tarvitse sietää.

Onkohan kukaan huomauttanut näille yksinpuhelijoille heidän huonosta tavasta? Onko siitä ollut apua? Itselläni on lähisuvussa tällainen ihminen, olen miettinyt joskus, että pitäisikö sanoa hänelle tästä. Tähän mennessä olen vain pyrkinyt lopettamaan puhelut jonkun ajan kuuntelun jälkeen ja livenä taas on melkein pakko kuunnella, mutta yritän vaihtaa puheenaihetta, jos se on jotain negatiivista valittamiseen liittyvää.

Mä en tunne ketään, joka jaksaisi kuunnella lauseen loppuun.

Täytyy aina huomauttaa että mun täytyy muotoilla ajatukset ennekuin sanon lauseen loppuun.

Mun mies keskeyttää aina, tai hyvin usein. Joskus hän on hiljaa, luulen että kuuntelee, mutta sitten kysyn, että mitä mieltä olet, niin hoksaan, että hän on omissa ajatuksissaan, eikä ole kuunnellut mun juttuja olenkaan.

Mutta onhan se mukava joskus puhua, kun luulee, että toinen kuuntelee, vaikka ei kuuntelekaan, mutta jos pakosti joutuu kuuntelemaan, kun ei kehtaa sanoa, että lopeta jo, niin sellainen on kuulijasta tosi rasittavaa.

 

Meillä duunissa on sellainen ärsyttävä hohottaja, kun argumentit loppuu niin hohotetaan toisen puheen päälle !