Lue keskustelun säännöt.
Miten ajattelette entisistä kumppaneistanne nykyään?
02.11.2022 |
Otsikossa kysymys.
Minulla on muutama suhde takana, mutta en vain voi ymmärtää miten olen ollut sellaisten tyyppien kanssa enkä ottanut eroa heti, kun tajusin suhteen mahdottomuuden! Yksikin oli korviaan myöten veloissa, peliriippuvainen, mustasukkainen, asui vanhemmillaan (josta sittemmin muutti luokseni eikä maksanut vuokrasta senttiäkään) ja jätti minut hoitamaan kaikki yhteiset kulut ja minun olisi pitänyt maksaa hänen tupakatkin!
Nyttemmin olen miettinyt, että mikä hel*etti minua vaivasi, miksi olen ylipäätään ollut tuollaisten kanssa??
Haen tässä ehkä vertaistukea siihen, että onko jonkun kanssa yhdessä ollessaan sokea niille huonoille asioille ja tajuaa ne vasta eron jälkeen vai mistä on kysymys. Itseäni oikein harmittaa vielä vuosienkin jälkeen, että tuli tuhlattua aikaa ja rahaa ikäviin tyyppeihin.
Kommentit (102)
Ajattelin viedä kynttilän haudalle, kun seuraavaksi liikun sielläpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paria nuoruuden kumppania en ajattele oikein mitenkään. Sen sijaan viimeinen kumppani on mielessä ihan päivittäin ja monesti se muistaminen tuo kyyneleetkin silmiin. Välillä ilosta, välillä surusta tai oikeammin ikävästä ja siitä kuinka paljon hänellä ja meillä yhdessä jäi kokematta ja toisaalta mitä yhdessä jouduttiin viimeisinä aikoina kokemaan ja kuinka täynnä tuskaa ne hänen elämänsä viimeiset päivät oli. Ei hän ollut vielä valmis lähtemään.
Syöpä on niin syvältä.
No en ole kyllä noin säälittäviin tyyppeihin sekaantunut kuin aloituksessa. Mutta kyllä ajattelen ensimmäisestä poikaystäväni, että ei tainnut olla sittenkään niin mukava ihminen kuin kuvittelin vaan varmaan siellä päässä liikkui jotain muitakin kuin hyvää tahtovia, mukavia ajatuksia. Valehteli, petti ja salaili asioita kuitenkin usein, mikä ei minusta ole mitenkään normaalia hyvää tahtovalta ihmiseltä.
Siinäpä ne eksät sitten olikin. Muutama tapailujuttu on ollut myös, mutta niistä en oikeastaan ajattele yhtään mitään jälkeenpäin vaan on jopa vaikea palauttaa mieleen. Ei vaan jaksa muistella.
Poikkeuksena yksi mies, joka oli minuun todella ihastunut ja itsekin häneen, mutta taisin sössiä koko jutun eikä se kestänyt muutamaa kuukautta pidempään. Välillä iskee vieläkin lievä morkkis. Ei siksi, että välttämättä olisin halunnut jatkaa tai tahtoisin olla hänen kanssaan, en edes usko, että olisi voinut toimia paljon tuotakaan pidempään. Morkkis liittyy siihen, että olisin itse voinut kuunnella enemmän vaistojani ja tuntojani keskusteluissa, en ollut aivan oma itseni vaan yritin jotain muuta. Ei varmaan kaivelisi jos olisin ihan täysin 100% omana itsenäni onnistunut munaamaan tuon jutun.
Ja sit on vain nyksä, jonka kanssa ollut reilu 10 v. Juu välillä ihmettelen, että miten en pistänyt vaihtoon kun suhteen ensimmäisinä vuosina töppäili niin urakalla. Mutta enää en vaihtaisi, on kypsynyt eikä ole valittamista.
Mietin sitä miten rakastunut olin, mutta silti sanoin, etten halua suhdetta. Ajattelin, että tämä on liian hyvää ollakseen totta. En tiedä teinkö tuossa kohtaa virheen. Sen jälkeen aloin suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, joka lopulta melkein tuhosi minut. Sittemmin olen tehnyt järkiperäisiä ja tylsähköjä ratkaisuja ihmissuhteiden, työpaikkojen ja opiskeluiden suhteen. Mietin olenko menettänyt jotakin.
Yksi suhde oli niin tuhoisa, ettei minun olisi koskaan pitänyt ryhtyä siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdestä ihmettelen, että miten jaksoin katsella niin pitkään sitä saamattomuutta. Oli hyvin vapautunut olo kun erosimme.
Toisen kanssa olisin halunnut pysyä ystävinä, koska meillä olisi paljon yhteistä. Se ei onnistunut, sillä hän olisi halunnut säilyttää myös fyysisen läheisyyden, eikä pyynnöistä huolimatta pitänyt näppejään erossa.
Kolmas oli se, kenen kanssa kolahti kunnolla, mutta mitään ei ehtinyt alkaakaan ylitsepääsemättömien esteiden takia. Häntä kaipaan ja ajattelen paljon edelleen.
Kyllähän se vielä joskus puhelin soi, ikävä kuulemma on ja muistatko sitä sun tätä.. Perhe ahdistaa, mies käy vieraissa ja olis niin ihanaa jos vielä joskus.. Olen antanut anteeksi mutta aina jutellessamme kyllä sisällä on ajatus että "ihan oma syy"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ajattele. Nyt ajattelen, että nuorena on ollut tosi tyhmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäisestä eksästä jäi hyvät muistot. Parisuhteemme ei toiminut, mutta eron jälkeen olimme useamman vuoden läheisiä ystäviä, koska ystävyyssuhde toimi.
Jälkimmäisestä eksästä mietin, että miksi lähdin hänen kanssaan parisuhteeseen, ja miksi en lähtenyt suhteesta jo alussa, kun ensimmäiset merkit todellisesta luonteesta tulivat esiin. Ehkä tarvitsin opetuksen.
Mutta enpä enää juuri mieti heitä, kun olen nykyään onnellisessa parisuhteessa.
Olin silloin nuori, 19-vuotias, ja kaikenlaista "traumaa" lapsuudesta oli taakkana, joten roikuin aivan liian pitkään aivan kurassa suhteessa ihan vaan siksi, että pelkäsin, etten enää koskaan löydä ketään joka minusta pitäisi ja ajattelin ylireagoivani kaikkeen, mitä exä teki väärin.
Nyt tavallaan hävettää, että ylipäänsä olin sellaisen miehen kanssa, mutta toisaalta ilman sitä kaikkea en olisi tässä missä nyt olen.
Mutta joo, mies joi yleensä pari mäyristä viikossa, pelasi n. klo 18-04, meni puhelinmyyntitöihinsä klo 12 kunnes lopetti senkin, poltti pilveä, jätti opiskelunsa kesken, haukkui minua kun sai tietää, että minulla oli ollut YKSI yhden illan juttu ennen parisuhdettani hänen kanssaan, painosti seksiin ja jos en antanut, naureskeli minun pihtaamiselleni avoimesti kavereidensa kesken. Lopuksi vielä petti useamman kuukauden ajan ja antoi läksiäislahjaksi klamydian.
Että sellainen suhde :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki entiset ovat kategoriassa en ajattele tai jos vahingossa niin en ainakaan mitään hyvää.
Sille on aina ollut syy että eroon on päädytty ja se syy ei ikinä mihkään katoa.
Enemmänkin sitten tajuaa juuri sen että mitä ihmettä mä tuossakin näin.
Toivon että selviää elämästään ja mielenterveysongelmistaan, joita en enää jaksanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ollut koskaan suhteessa eli olen ikisinkku, mutta pidempiaikaisia ihastuksia on ollut ja kaikkien näiden kanssa jotain ns. juttua alunperin.
Ajatukseni heistä nyt:
- ihastus numero 1 teininä: en ajattele mitään, evvvk eli ei ole yhtään minua kiinnostava tyyppi nykyään
- ihastus numero 2 myös teininä: sama kuin edellisen kanssa, eli evvvvk eikä ole yhtään minun tyyppinen ihminen
- ihastus numero 3 parikymppisenä: ensimmäinen kerta kun tunsin olevani syvemmin rakastunut ja muistelen niitä meidän yhteisiä hetkiä lämmöllä, vaikka kyseinen henkilö ei enää olekaan mitenkään kiinnostava
- ihastus numero 4: tästä meni kaikki jotenkin ihan sekasin, rakastuin liikaa ja jäin jumittamaan siihen aivan liian pitkäksi aikaa ristiriitaisin tuntein, masennuin kun hän ei kaikesta päätellen halunnut minua jne.
- ihastus numero 5: ihana tyyppi ja tosi hyvät muistot, toivottavasti elämä kohtelee häntä hyvin (tämän kanssa voisin olla tekemisissä nykyäänkin - joko kaverina tai enemmänkin)
Kaikki ihastukset on olleet sellaisia, että on helppo ymmärtää mitä näin heissä siinä elämänvaiheessa, eikä kenestäkään ole sellaista oloa, että mitä ihmettä tuossa ihmisessä ikinä näin. Se olin minä silloin ja siinä elämäntilanteessa, ja näin silloin mitä näin.
Muistelen oikeastaan kaikkia exiäni (4 kpl) jollakin tavalla lämmöllä. Ensirakkauteni oli näin jälkikäteen sanottuna todella terve suhde ja hän kohteli minua todella rakastavasti. Harmi että itse olin liian nuori ja varovaiset vihjailut avioliitosta ja kosinnasta olivat minulle liikaa. Lopetin itse sen suhteen, koska halusin kokea aikuisuuden sinkkuna. Seuraavat kaksi suhdettani olivat myös hyvien ihmisten kanssa, vaikka lopulta emme sitten olleetkaan toisillemme tarkoitetut. Ystävinä erottiin.
Viimeisin sitten taas.... Elämäni olisi ollut niin paljon helpompaa jos tähän ihmiseen en olisi ikinä rakastunut. Hän on kohdellut minua väärin useamman kerran, mutta en edelleenkään pidä häntä pahana ihmisenä. Hän ei vain kykene parempaan. Oikeastaan nykyään säälin häntä, tiedän ettei ole onnellinen ja ei vain osaa/uskalla olla tarpeeksi avoin ja kypsä oikeaan parisuhteeseen. Vaikka toivon vain parasta hänellekkin, niin hän on myös ainoa exäni kenen kanssa en haluaisi enää ikinä vaihtaa sanaakaan.
Sille yhdelle olen antanut anteeksi ja sitä osannut myös pyytää. Molemmat tehtiin virheitä ja vaikka ero ja jälkipuinti oli ihan hirveä, nyt toivon hänen olevan onnellinen. Asiallisissa väleissä ollaan
Toisesta ajattelen, että olipahan matka, mutta paljon opin ennenkaikkea itsestäni. Ymmärsin lähteä ajoissa, hän oli ja on varmaan vieläkin pahimmanlaatuinen alkkis. Hänet mieluiten unohtaisin. Mutta kuuluu kuitenkin osana historiaa. Ei mitään välejä. Ja hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän vähän muuten narsistipsykopaatti-exiä tässä ketjussa!
On ollut, mutta turha niitä tässä on manita.
Monta on tähän ikään ollut, mutta oikeastaan vain 1 oikeasti merkityksellinen.
Tulin jätetyksi joka oli aivan hirveää ja muutamien v päästä kun hän olisi ollut takaisin tulossa, en tehnyt asialle mitään ja taas menetin hänet, lopullisesti.
Ihan kaikki tunneskaalat on käyty läpi vuosikymmenten aikana, vihasta, katkeruudesta, ikävästä kaipaavaan rakkauteen.
En ole koskaan unohtamut häntä ja mitä tunsin häntä kohtaan ku yhdessä olimme, ottaisin nyt hänet takaisin vaikka tältä istumalta.
High school sweetheartin kanssa oltiin ihan liian kauan yhdessä. Kahden vuoden suhde olisi pitänyt kestää vain sen kuherrusajanjakson 3kk. Varsinkin itse käyttäydyin halveksivasti poikaystävääni kohtaan, mistä täytyy kyllä edelleen myöntää, että harva jaksaisi sen touhuja katsella nyt aikuisenakaan. Siis sellaista, että pelataan aamukuuteen, asutaan 25v asti kotona, äiti vaihtaa lakanat ja kuljetaan pelkissä 16v hankituissa lökäreissä ja räppäri-t-paidoissa vielä lähemmäs 30v. En ikävöi.
Toinen suhde oli kiihkeä, mutta turmiollinen mistä kesto vuosia toipua. Suhteessa oli paljon henkistä väkivaltaa eksäni puolesta. Luulin, etten pystyisi enää koskaan seurustelemaan.
Kolmas suhde oli korjaava ja hellä kokemus, mutta kaverillinen. Välillä kaipaan.
Neljännessä on nyt hyvä olla.
Mä olen huomannut, että usein alkoholisti-isän tytär ajautuu aikuisena parisuhteeseen alkoholistimiehen kanssa. Minullakin on alkoholisti - miesserkku, jonka ex-tyttöystävän isä oli alkoholisti ja tämä nainen aina hakeutui tai ajautui suhteeseen runsaasti alkoholia käyttävän miehen kanssa.