Lue keskustelun säännöt.
Antaisitko alaikäisen lapsesi syödä masennuslääkkeitä
02.11.2022 |
Jos siis lääkäri on ne määrännyt? Hirvittää vain nuo kamalat sivuvaikutukset. Masennuslääkkeillä on myös aika huono maine, mitä nyt olen asiasta ottanut selvää
Kommentit (163)
Angstisten teinityttöjen ongelmat ovat viim 10 v aikana joutuneet AINOASTAAN somesta. Eli siihen pitää suhtautua kuin addiktioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai nykyään vielä on koulukoteja?
Tunnen liian monta ihmistä, jotka ovat masennuslääkkeiden käytöstä johtuen lihomeet 20-30 kg, menettänyt tunne-elämänsä ja seksuaalisuutensa ja ovat kymmeniä vuosia lääkekoukussa. Osa on syrjäytynyt työelämän ulkopuolelle. Lääkkeiden loputtua nämä ihmiset vajoavat synkkyyteen ja joutuvat sairaalaan. Näistä kaikista masennuslääkkeiden mahdollisista "sivuoireista" olen puhunut teinin kanssa. Hän tietää, etten suosittele masennuslääkkeitä, varsinkaan nuorille.
Antaisin - ja olen antanutkin. Mutta jos on vähänkään epäilystä vaikkapa ADHD:sta, nepsyjutuista jne. vaatisin kyllä sulkemaan nekin pois. Ettei hoideta vuosikausia psykiatrisena tapauksena, kunnes lopulta todetaan, lapsen ehdittyä jo aikuiseksi, että taustalla onkin koko ajan ollut esim. ADHD, joka on altistanut masennukselle, ahdistukselle yms. epämääräiselle oireilulle. Ja elämä on päätynyt sivuraiteelle tai hirveimmässä tapauksessa päättynyt kokonaan. Kokemusta on.
Miten kaikilla tai melkein joka toisella voi oikeesti olla jokin ADHD, nepsyjuttu tai masennus? Lääkemyynnin kannalta nuo diagnoosit ovat tietysti hyvä asia, mutta vastaako diagnoosin määrä ja lääkityksen tarve todellisuutta? Näistäkin näkökulmista olen keskustellut teinin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastustin aluksi, kun itselläni huonoja kokemuksia psyykelääkkeiden haittavaikutuksista. Mutta kun lapsi aikoi tehdä itsemurhan, oli pakko kokeilla. Lääkkeitä ja hoitoa. Yhä elävien kirjoissa. Silti hirvittää lääkkeiden pitkäaikaiset vaikutukset aivoihin ja kognitioon.
Vierailija kirjoitti:
Miten kaikilla tai melkein joka toisella voi oikeesti olla jokin ADHD, nepsyjuttu tai masennus? Lääkemyynnin kannalta nuo diagnoosit ovat tietysti hyvä asia, mutta vastaako diagnoosin määrä ja lääkityksen tarve todellisuutta? Näistäkin näkökulmista olen keskustellut teinin kanssa.
Eihän niitä kaikilla olekaan, mutta kun ihmiset ovat lisääntyneet tietämättään että heillä itsellään on geneettinen poikkema jolle on osattu antaa nimi vasta kun lapsi on alkanut oireilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teinina itkin vuosia oisin. Suunnittelin eri tapoja tappaa itseni. Olin aika angsti ylakoulussa.
Saatoin harppoa oisessa metsassa pakkasilla toivossa paleltua kuoliaaksi.
Mutta tein sen kaiken salaa. Ehka pelkka puhuminen ois riittanyt jotta oisin saanut sen pahan pois.
Olin 20-30v aika itsetuhoinen. En paljon ajatellut huomista.
Annoin miesten kohdella itseani kaltoin.
Mutta paivaakaan en syonyt laakkeita, enka kaynyt terapeutilla.
Nyt lahestyessani 40v olen tyytyvainen nain.
Ymmarran, etta paasin sangysta yli enka mennyt viiltelemaan. Mutta jokin oli pielessa ja sittenkin ilman laaketieteellista karussellia selvisin ehjin nahoin. Ehka kiitos normaalin elaman. Nykymaailma on kamala. Raukat lapset. En yhtaan ihmittele, etta laakitsevat itsensa turriksi.
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan antaisi. Enkä myöskään ymmärrä vanhempia jotka myös syöttävät lapsilleen ADHD lääkkeitä.
Sun mielestä on siis ihan ok, että lapsi on keskittymiskyvytön, ei pysty istumaan paikoillaan eikä tekemään koulutehtäviä, ja masentuu koska kokee olevansa viallinen.
Oikeasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puhelin ensin kokonaan pois ja katsotaan paraneeko olo. Lähes aina paranee.
Just näin! Otetaan masentuneelta lapselta viimeisetkin sosiaaliset kontaktit pois, niin kyllä se siitä piristyy! Todella toivon, että sulla ei ole lapsia.
kyllä annan. Kaksi itsemurhayritystä jo takana. Miksi kuvitellaan että tuosta noin vain "selvittäisin syyn" miksi on masentunut niinkuin täällä kirjoitellaan?
Kun ei osaa auttaa koulukuraattori, koulupsykologi, terveyskeskuslääkäri, erikoissairaanhoito, päivystys eikä lastensuojelukaan niin kuinka ihmeessä minä sen masennuksen syyn selvitän ja sormiani napsauttamalla teen lapsesta normaalin ja ei-masentuneen. Kaikkeni olen yrittänyt :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi vanhemmat eivät päätä lapsen lääketieteellisestä hoidosta. Jos lapsi/nuori kieltää, teille ei edes mene tietoa hänen asioistaan, ettekä voi tietoa mitenkään saadakaan. Myös alaikäisellä on oikeus yksityisyyteen hoitoonsa liittyen.
Kuule! Jos teinin tavaroista löytyy lääkkeitä, heitän ne vessanpyttyyn ja tulee tiukka puhuttelu ja aresti!
Siitä tulee myös lasu kun haittaa lapsen hoitotasapainoa
Vierailija kirjoitti:
Nää jotka kommentoi täälä että kyllä antaisivat lapsensa syödä noita pillereitä niin ei niillä lapsia ole.
On mulla. Ja jos hän niin pahasti psyykkisesti sairastuisi, varmasti en alkaisi itse määrätä ja rajoittaa hoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nää jotka kommentoi täälä että kyllä antaisivat lapsensa syödä noita pillereitä niin ei niillä lapsia ole.
Pikemminkin niillä ei ole lasta tahi kokemusta jotka uhoavat että eivät antaisi vaikka toinen kuinka olisi syvissä vesissä ja sairas.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi vanhemmat eivät päätä lapsen lääketieteellisestä hoidosta. Jos lapsi/nuori kieltää, teille ei edes mene tietoa hänen asioistaan, ettekä voi tietoa mitenkään saadakaan. Myös alaikäisellä on oikeus yksityisyyteen hoitoonsa liittyen.
"Onneksi vanhemmat eivät päätä." Typerä kommentti. Omalla kohdallani vanhemmat päättivät mätkiä turpaan. Ei siinä tullut kukaan asiaa estämään tai mitään sen lopettamiseksi tekemään. Aika pientä on, jos vanhempi päättää lapsen hoidosta ja näinhän siinä käy. Lasta ei varmasti oteta huostaan masennuksen lääkityksen tai lääkitsemättömyyden takia ja se on ainoa keino estää vanhempia puuttumasta lapsen hoitoon.
Se siitä oikeudesta. Ehkä mullakin olisi ollut oikeus koskemattomuuteen, mutta eipä toteutunut sekään.
Täällä ei moni - tuskin juuri kukaan - ei tiedä mitä masennuslääkkeet tekevät aivoissa tai tarkemmin: aivoille.
Vierailija kirjoitti:
En. Poistaisin lisätybn sokerin ruokavalio, alkoholin ja hötöhiilarit. Lisäisin hivenaineita ja vitamiineja.
:D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kaikilla tai melkein joka toisella voi oikeesti olla jokin ADHD, nepsyjuttu tai masennus? Lääkemyynnin kannalta nuo diagnoosit ovat tietysti hyvä asia, mutta vastaako diagnoosin määrä ja lääkityksen tarve todellisuutta? Näistäkin näkökulmista olen keskustellut teinin kanssa.
Eihän niitä kaikilla olekaan, mutta kun ihmiset ovat lisääntyneet tietämättään että heillä itsellään on geneettinen poikkema jolle on osattu antaa nimi vasta kun lapsi on alkanut oireilla.
Jep, minä. Sain adhd diagnoosin vasta 35vuotiaana kun kumpikin lapsi oli peräjälkeen saanut diagnoosin. Toisella lisäkksi laaja-alainen kehitysviive.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä antaisin. Migreeniä hoidetaan särkylääkkeillä, diabetesta insuliinilla, masennusta mielilalääkkeillä.
Huvittaa ne jotka pätevät täällä että ottaisivat selvää mistä lapsen masennus johtuu ja poistaisivat syyn. Aina syytä ei vain ole! Ei koulukiusaamista, ei rankkaa eroa poika/tyttökaverista, ei huonoja kotioloja. Aivokemia vain menee sekaisin.
Meillä vakavan masennuksen aihetti ihan kevään 2020 koronasulku. Lapselta loppui kaikki samana päivänä: koulu, työt, harrastukset. Kaikki perheen ulkopuoliset ihmiskontaktit, kaikki projektit joita oli tehty jo koko talvi jne jne. Vuosi siinä meni, että sieltä sängynpohjalta ylös päästiin. Mutta nyt on hommat taas paremmin, onneksi ja kiitos myös lääkkeiden ja terapian.
Tämä on satavarmasti yksinäisen velatädin kirjoitus.
Voi kun joutuu nyt sulle tuottamaan pettymyksen: kolme lasta, ja saman miehen kanssa aviossa nyt 24v, yhdessä on oltu 31v.
Tarkkaan pohtisin. Lääkärit ovat hyviä määräämään lääkkeitä, mutta he eivät näe potilasta arjessa. Heidän ensisijainen hoitokeinonsa on se lääkehoito, valitettavasti muuta ei aina edes saa. Tässä kohtaa se vanhemman tai hoitohenkilöstön näkemys olisi erityisen tärkeä, se sairastanut ei usein kykene arvioimaan tilaansa. Lääkkeillä on niin paljon sivuvaikutuksia, jos joku sopii jollekin niin ei välttämättä toiselle. Tiettyjä lääkkeitä en missään nimessä antaisi lapselleni. T. mielenterveyskuntoutujien kanssa työskentelevä
En ehkä ensimmäisenä hoitona suostuisi lääkkeisiin, ellei tilanne ole jo kriittinen. Mutta kyllä muuten lähtökohtaisesti noudattaisin lääkärin määräystä.