Antaisitko alaikäisen lapsesi syödä masennuslääkkeitä

En vaan hankkisin alaikäiselle lapselleni oikeasti apua. Olen nähnyt monien läheisten kohdalla muutoksen huonompaan nimenomaan lääkityksen aloittamisesta. Kaikilla lääkityksillä on ollut paljon ei-toivottuja vaikutuksia. Niiden lähtökohtainen ajatushan olisi olla väliaikaista apua muun avun piiriin pääsyn tueksi, mutta en näe mitään syytä lääkkeille jos oikeaa apua annetaan, en näe niistä olevan mitään hyötyä oikean avun tueksikaan.

Tunne-elämältään latistettu ihminen on kuin ihminen, jolle on tehty lobotomia. Lakkaa itsestään ja ympäristöstään huolehtiminen sekä elämässä eteenpäin pyrkiminen kiinnostamasta millään tasolla. Masennuslääkitty ihminen muuttuu, hän ei tahdo enää niitä asioita, mitä ilman lääkkeitä tahtoisi eikä näin ole kiinnostanut avusta, joka tukisi sellaisten haaveiden eteen asioiden tekemisessä. Hän muuttuu. Hän ei haluakaan sitä apua eikä tehdä niitä asioita, mitkä vähentäisivät masennusta ilman lääkkeitä. Hän ei enää tiedä kuka on.

Lisäksi lääkityksistä seuraa epämääräisiä vaikutuksia, jotka eivät ole sivuvaikutuksia vaan nimenomaan vaikutuksia. Laidasta laitaan ne voivat olla esim. aggressiivisten ajatusten putkahtelu päähän. Ihminen, joka ei ole koskaan tahtonut satuttaa muita voi vaikka huomata vastaantulijoiden olevan hänestä hyvin ärsyttäviä ja tuokin tekisi mieli tempaista päähän... Okei, se lääkitys ei sopinut hänelle. Kokeillaanpa toista. Sitten huomaa, että muna ei toimi eikä pysty käymään normaalisti edes pissalla. Oho, kunnon orgasmia et saa enää koskaan. Ja "ei mua itse asiassa kiinnosta enää mikään, ehkä(!) nää lääkkeet tekee sen. Ei vaan mikään inspiroi milloinkaan, mutta ei toisaalta tunnu, että pitäisi kiinnostaakaan tai tuntuisi pahalta. Ajattelin näitä syödä ainakin nyt vuoden, mitä lääkärissä juteltiin..."'

En to-del-la-kaan antaisi alaikäisen syödä masennuslääkkeitä ja olen sitä mieltä, että se ei ole järkevää. Itsellenikin yritettiin tuputtaa masennuslääkkeitä raskausaikana vaikken toivonut enkä tahtonut niitä eikä minulla ollut ollenkaan vaikeita tai vakavampia masennusoireita. Koin, että minua auttoivat esim. pitkät kävelylenkit ja piirtäminen. Silti, minunkin olisi pitänyt kokeilla? En ymmärrä miksi haitoista ei olla enempää huolissaan.

Ja kyllä meni tunteisiin aloitus, olen nähnyt niin monessa läheisessä ihmisessä lääkkeiden haitat.

Vierailija kirjoitti:

Naurattaa nämä joiden mielestä masennukselle on pakko olla jokin syy. Ettei ihminen ilman syytä muutu onnettomaksi.

Mites synnytyksen jälkeinen masennus, tarkoittaako  se että vihaa vauvaansa ?

Synnytyksen jälkeiseen masennuksen syitä ovat vauvansa vihaamista paljon todennäköisemmin esim. synnytykseen liittyvä trauma ja vaikea toipuminen, riittävän levon puute, mahdolliset vaikeudet vauvan hoidossa, riittämättömyyden tunteet ja syyllisyys, yksinäisyys ja mahdolliset parisuhdeongelmat jne. jne. jne. Valitettavasti näihinkään tilanteisiin ei ole olemassa sellaista lääkettä, millä ei olisi myös haittavaikutuksia. Ensisijaisen avun synnytyksen jälkeiseen masennukseen ei todellakaan pitäisi olla masennuslääkitys vaan esim. äidin pelkän fyysisenkin toipumisen seuraaminen ja tukeminen, jotta pelot vähenevät ja tulevaisuus näyttää paremmalta. Myös mahdollisen vaikean synnytyksen läpikäynti siten, että siitä löytyisi jotain onnistumistakin. Ehdottoman tärkeää olisi mahdollistaa äidille myös riittävä lepo ja tukea vauvan hoitoon. Tuore äiti ei välttämättä halua olla erossa vauvasta ja lähteä tapaamaan ystäviä, mutta harvoin hän yksinkään tahtoo olla. Useimmat synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivät joutuvat olemaan liian paljon yksin vauvansa kanssa. Masennus ei liity mitenkään vauvavihaan..

Minulla aloitettiin masennuslääkitys 15-vuotiaana. Omakohtaisen kokemukseni perusteella en antaisi. Ovat vahvoja kemikaaleja kehittyville aivoille pienilläkin annoksilla. Vanhempiani en asiasta syytä. Hehän vain luottivat lääkäriin.

Lääkitys on parempi kuin junan eteen hyppääminen. Tiedän useamman nuoren joille jälkimmäinen oli ratkaisu. Jos on mahdollisuus pienentää sen mahdollisuutta niin melkein kaikki keinot ovat tarpeellisia.

Yleensä henkilö joka tuomitsee täysin masennuslääkkeiden käytön lapsilta ei ole kokenut/nähnyt lasta, jolla on todella vakava masennus/ahdistus. Omat skeptiset emnakkoluulot tai oma ylpeys ei saisi estää lasta saamasta apua.

Tietenkin, jos ei ole muuta kotona. 

Vierailija kirjoitti:

Lääkitys on parempi kuin junan eteen hyppääminen. Tiedän useamman nuoren joille jälkimmäinen oli ratkaisu. Jos on mahdollisuus pienentää sen mahdollisuutta niin melkein kaikki keinot ovat tarpeellisia.

Masennuslääkkeeissä elämä voi mennä epätoivoisen pilalle siten, että keksii entistä enemmän syitä hypätä junan alle. Toiset vain ajattelevat sinua pidemmälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääkitys on parempi kuin junan eteen hyppääminen. Tiedän useamman nuoren joille jälkimmäinen oli ratkaisu. Jos on mahdollisuus pienentää sen mahdollisuutta niin melkein kaikki keinot ovat tarpeellisia.

Masennuslääkkeeissä elämä voi mennä epätoivoisen pilalle siten, että keksii entistä enemmän syitä hypätä junan alle. Toiset vain ajattelevat sinua pidemmälle.

Eli parempi olla kokeilematta oloa mahdollisesti helpottavaa keinoa, koska se voikin tehdä olon kurjemmaksi? Lääkityksen voi lopettaa tai vaihtaa jos huomaa vahvoja sivuoireita.

Vierailija kirjoitti:

En vaan hankkisin alaikäiselle lapselleni oikeasti apua. Olen nähnyt monien läheisten kohdalla muutoksen huonompaan nimenomaan lääkityksen aloittamisesta. Kaikilla lääkityksillä on ollut paljon ei-toivottuja vaikutuksia. Niiden lähtökohtainen ajatushan olisi olla väliaikaista apua muun avun piiriin pääsyn tueksi, mutta en näe mitään syytä lääkkeille jos oikeaa apua annetaan, en näe niistä olevan mitään hyötyä oikean avun tueksikaan.

Tunne-elämältään latistettu ihminen on kuin ihminen, jolle on tehty lobotomia. Lakkaa itsestään ja ympäristöstään huolehtiminen sekä elämässä eteenpäin pyrkiminen kiinnostamasta millään tasolla. Masennuslääkitty ihminen muuttuu, hän ei tahdo enää niitä asioita, mitä ilman lääkkeitä tahtoisi eikä näin ole kiinnostanut avusta, joka tukisi sellaisten haaveiden eteen asioiden tekemisessä. Hän muuttuu. Hän ei haluakaan sitä apua eikä tehdä niitä asioita, mitkä vähentäisivät masennusta ilman lääkkeitä. Hän ei enää tiedä kuka on.

Lisäksi lääkityksistä seuraa epämääräisiä vaikutuksia, jotka eivät ole sivuvaikutuksia vaan nimenomaan vaikutuksia. Laidasta laitaan ne voivat olla esim. aggressiivisten ajatusten putkahtelu päähän. Ihminen, joka ei ole koskaan tahtonut satuttaa muita voi vaikka huomata vastaantulijoiden olevan hänestä hyvin ärsyttäviä ja tuokin tekisi mieli tempaista päähän... Okei, se lääkitys ei sopinut hänelle. Kokeillaanpa toista. Sitten huomaa, että muna ei toimi eikä pysty käymään normaalisti edes pissalla. Oho, kunnon orgasmia et saa enää koskaan. Ja "ei mua itse asiassa kiinnosta enää mikään, ehkä(!) nää lääkkeet tekee sen. Ei vaan mikään inspiroi milloinkaan, mutta ei toisaalta tunnu, että pitäisi kiinnostaakaan tai tuntuisi pahalta. Ajattelin näitä syödä ainakin nyt vuoden, mitä lääkärissä juteltiin..."'

En to-del-la-kaan antaisi alaikäisen syödä masennuslääkkeitä ja olen sitä mieltä, että se ei ole järkevää. Itsellenikin yritettiin tuputtaa masennuslääkkeitä raskausaikana vaikken toivonut enkä tahtonut niitä eikä minulla ollut ollenkaan vaikeita tai vakavampia masennusoireita. Koin, että minua auttoivat esim. pitkät kävelylenkit ja piirtäminen. Silti, minunkin olisi pitänyt kokeilla? En ymmärrä miksi haitoista ei olla enempää huolissaan.

Ja kyllä meni tunteisiin aloitus, olen nähnyt niin monessa läheisessä ihmisessä lääkkeiden haitat.

Onko parempi sitten viiltelevä, iloton, itsemur haa hautova nuori joka makaa päiväkaupalla sama huppari päällä pimeässä huoneessa?  Luuletko oikeasti että lääkäri määrää lääkkeet kiusaksi? Ei, hän koettaa pitää nuoren elossa ja toimintakykyisenö

ketsuppisinappi kirjoitti:

Yleensä henkilö joka tuomitsee täysin masennuslääkkeiden käytön lapsilta ei ole kokenut/nähnyt lasta, jolla on todella vakava masennus/ahdistus. Omat skeptiset emnakkoluulot tai oma ylpeys ei saisi estää lasta saamasta apua.

Tuomitsen alaikäisten masennuslääkkeiden käytön, koska olen itse niitä syönyt alaikäisenä ja tiedän tasan tarkkaan mitä se on. Ja tiedän myös tasan tarkkaan mitä vakava masennus lapsena ja teininä on.

En antaisi.

Huomaa, että palsta on täynnä näihin Olli Postin ja muiden salaliittoteoreetikkojen "villeihin ja vapaisiin" trendeihin hurahtaneita someäitejä. Kylmä, kova länsimaalainen lääketiede on pahasta ja pelottavaa ja sen sijasta kai pitäisi tarjota pahasti masentuneelle itsetuhoiselle muksulle hoitomuodoksi positiivista ajattelua, luontoon lähtemistä, luomuruokaa ja halailua. Ehkä pahiten masentuneille myös voimaannuttavia energiahoitoja ja kristalleja. 

Mutta vaikka itse saattekin jonkinlaista placebo-vaikutusta avomaankurkuista ja hymyilystä, niin miten sama toimii käytännössä toiseen ihmiseen, jonka sairautta olisi tarkoitus parantaa? Kun ei se ihan oikeasti, kuulkaa, nuorta masennuksesta paranna, kun hänelle vakuutetaan, että hän on masentuneenakin kaunis ja vahva, mutta kukaan ei ole halukas parantamaan hänen masennustaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vaan hankkisin alaikäiselle lapselleni oikeasti apua. Olen nähnyt monien läheisten kohdalla muutoksen huonompaan nimenomaan lääkityksen aloittamisesta. Kaikilla lääkityksillä on ollut paljon ei-toivottuja vaikutuksia. Niiden lähtökohtainen ajatushan olisi olla väliaikaista apua muun avun piiriin pääsyn tueksi, mutta en näe mitään syytä lääkkeille jos oikeaa apua annetaan, en näe niistä olevan mitään hyötyä oikean avun tueksikaan.

Tunne-elämältään latistettu ihminen on kuin ihminen, jolle on tehty lobotomia. Lakkaa itsestään ja ympäristöstään huolehtiminen sekä elämässä eteenpäin pyrkiminen kiinnostamasta millään tasolla. Masennuslääkitty ihminen muuttuu, hän ei tahdo enää niitä asioita, mitä ilman lääkkeitä tahtoisi eikä näin ole kiinnostanut avusta, joka tukisi sellaisten haaveiden eteen asioiden tekemisessä. Hän muuttuu. Hän ei haluakaan sitä apua eikä tehdä niitä asioita, mitkä vähentäisivät masennusta ilman lääkkeitä. Hän ei enää tiedä kuka on.

Lisäksi lääkityksistä seuraa epämääräisiä vaikutuksia, jotka eivät ole sivuvaikutuksia vaan nimenomaan vaikutuksia. Laidasta laitaan ne voivat olla esim. aggressiivisten ajatusten putkahtelu päähän. Ihminen, joka ei ole koskaan tahtonut satuttaa muita voi vaikka huomata vastaantulijoiden olevan hänestä hyvin ärsyttäviä ja tuokin tekisi mieli tempaista päähän... Okei, se lääkitys ei sopinut hänelle. Kokeillaanpa toista. Sitten huomaa, että muna ei toimi eikä pysty käymään normaalisti edes pissalla. Oho, kunnon orgasmia et saa enää koskaan. Ja "ei mua itse asiassa kiinnosta enää mikään, ehkä(!) nää lääkkeet tekee sen. Ei vaan mikään inspiroi milloinkaan, mutta ei toisaalta tunnu, että pitäisi kiinnostaakaan tai tuntuisi pahalta. Ajattelin näitä syödä ainakin nyt vuoden, mitä lääkärissä juteltiin..."'

En to-del-la-kaan antaisi alaikäisen syödä masennuslääkkeitä ja olen sitä mieltä, että se ei ole järkevää. Itsellenikin yritettiin tuputtaa masennuslääkkeitä raskausaikana vaikken toivonut enkä tahtonut niitä eikä minulla ollut ollenkaan vaikeita tai vakavampia masennusoireita. Koin, että minua auttoivat esim. pitkät kävelylenkit ja piirtäminen. Silti, minunkin olisi pitänyt kokeilla? En ymmärrä miksi haitoista ei olla enempää huolissaan.

Ja kyllä meni tunteisiin aloitus, olen nähnyt niin monessa läheisessä ihmisessä lääkkeiden haitat.

Onko parempi sitten viiltelevä, iloton, itsemur haa hautova nuori joka makaa päiväkaupalla sama huppari päällä pimeässä huoneessa?  Luuletko oikeasti että lääkäri määrää lääkkeet kiusaksi? Ei, hän koettaa pitää nuoren elossa ja toimintakykyisenö

Moni asia on mennyt pieleen ennen tuota tilannetta ja niitä jälkiä sopisi seurata. Tuollaisessakin tilanteessa olevaa nuorta voi auttaa monin muinkin tavoin kuin lääkitsemällä ja toivomalla, että lääkkeet edes tehoavat toivotulla tavalla. Lääkkeet itsessään eivät muuta mitään paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan antaisi. Enkä myöskään ymmärrä vanhempia jotka myös syöttävät lapsilleen ADHD lääkkeitä.

Joku päivä kannattaa ottaa se pää pois sieltä perseestä. Terveiset aikuiselta adhd:lta, jolla oli vaikea masennus teini-ikäisenä, koska silloin ei tunnettu adhd:ta ja suomalainen kasvatus masentaa vähänkin herkemmän yksilön. Onneksi sain masennuslääkkeet, niin olen elossa edelleen. Oma adhd-lapsi kävi kaikki mahdolliset, huonosti saatavilla olevat terapia- ja tukimuodot läpi teini-ikään mennessä, mutta päädyttiin silti aloittamaan lääkitys yläasteella ja se on vaikuttanut motivaatioon olla koulussa ja sitä kautta numeroihin erittäin positiivisesti, sekä itsetuntoon.

Kyllä annan. Jos  sen enempää koulukuraattori, nuorten psykan sh ja lääkäri kuin sosiaaliviranomaisetkaan (viiltelyn takia tehtiin automaattisesti lasu) eivät ole keksineet mikä teiniä painaa niin miten minä muka pysyisin siihen? Olen äitinsä, mutten taikuri. Jollainhan tuon itsensä viiltelyn, polttamisen palavalla tupakalla, näännyttämisen  ja  jatkuvan itsarista puhumisen on loputtava.

Moni väittää että se joka puhuu itsarista, ei sitä tee. Olen toista mieltä. Jouduin ylä-asteella katselemaan  "huomionhakuisen "luokkatoverini tyhjää pulpettia ja tätä ihmistä oli lähinnä pidetty itseään harpilla tökkivänä pellenä. Kunnes yhtenä viikonloppuna meni parvekkeelle ja..

Mitkä olisi hyviä vaihtoehtoisia hoitoja masennukselle, jos lääkkeet onkin oikeasti vaan Saatanasta? Joku vaihtoehtohan teillä kai kuitenkin on

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vaan hankkisin alaikäiselle lapselleni oikeasti apua. Olen nähnyt monien läheisten kohdalla muutoksen huonompaan nimenomaan lääkityksen aloittamisesta. Kaikilla lääkityksillä on ollut paljon ei-toivottuja vaikutuksia. Niiden lähtökohtainen ajatushan olisi olla väliaikaista apua muun avun piiriin pääsyn tueksi, mutta en näe mitään syytä lääkkeille jos oikeaa apua annetaan, en näe niistä olevan mitään hyötyä oikean avun tueksikaan.

Tunne-elämältään latistettu ihminen on kuin ihminen, jolle on tehty lobotomia. Lakkaa itsestään ja ympäristöstään huolehtiminen sekä elämässä eteenpäin pyrkiminen kiinnostamasta millään tasolla. Masennuslääkitty ihminen muuttuu, hän ei tahdo enää niitä asioita, mitä ilman lääkkeitä tahtoisi eikä näin ole kiinnostanut avusta, joka tukisi sellaisten haaveiden eteen asioiden tekemisessä. Hän muuttuu. Hän ei haluakaan sitä apua eikä tehdä niitä asioita, mitkä vähentäisivät masennusta ilman lääkkeitä. Hän ei enää tiedä kuka on.

Lisäksi lääkityksistä seuraa epämääräisiä vaikutuksia, jotka eivät ole sivuvaikutuksia vaan nimenomaan vaikutuksia. Laidasta laitaan ne voivat olla esim. aggressiivisten ajatusten putkahtelu päähän. Ihminen, joka ei ole koskaan tahtonut satuttaa muita voi vaikka huomata vastaantulijoiden olevan hänestä hyvin ärsyttäviä ja tuokin tekisi mieli tempaista päähän... Okei, se lääkitys ei sopinut hänelle. Kokeillaanpa toista. Sitten huomaa, että muna ei toimi eikä pysty käymään normaalisti edes pissalla. Oho, kunnon orgasmia et saa enää koskaan. Ja "ei mua itse asiassa kiinnosta enää mikään, ehkä(!) nää lääkkeet tekee sen. Ei vaan mikään inspiroi milloinkaan, mutta ei toisaalta tunnu, että pitäisi kiinnostaakaan tai tuntuisi pahalta. Ajattelin näitä syödä ainakin nyt vuoden, mitä lääkärissä juteltiin..."'

En to-del-la-kaan antaisi alaikäisen syödä masennuslääkkeitä ja olen sitä mieltä, että se ei ole järkevää. Itsellenikin yritettiin tuputtaa masennuslääkkeitä raskausaikana vaikken toivonut enkä tahtonut niitä eikä minulla ollut ollenkaan vaikeita tai vakavampia masennusoireita. Koin, että minua auttoivat esim. pitkät kävelylenkit ja piirtäminen. Silti, minunkin olisi pitänyt kokeilla? En ymmärrä miksi haitoista ei olla enempää huolissaan.

Ja kyllä meni tunteisiin aloitus, olen nähnyt niin monessa läheisessä ihmisessä lääkkeiden haitat.

Onko parempi sitten viiltelevä, iloton, itsemur haa hautova nuori joka makaa päiväkaupalla sama huppari päällä pimeässä huoneessa?  Luuletko oikeasti että lääkäri määrää lääkkeet kiusaksi? Ei, hän koettaa pitää nuoren elossa ja toimintakykyisenö

Moni asia on mennyt pieleen ennen tuota tilannetta ja niitä jälkiä sopisi seurata. Tuollaisessakin tilanteessa olevaa nuorta voi auttaa monin muinkin tavoin kuin lääkitsemällä ja toivomalla, että lääkkeet edes tehoavat toivotulla tavalla. Lääkkeet itsessään eivät muuta mitään paremmaksi.

Mitä sitten ehdotat? Parantavia kristalleja ja salvian polttelua`? Selkäsaunaa? Väkisin ovesta ulos heittämistä?

Vierailija kirjoitti:

ketsuppisinappi kirjoitti:

Yleensä henkilö joka tuomitsee täysin masennuslääkkeiden käytön lapsilta ei ole kokenut/nähnyt lasta, jolla on todella vakava masennus/ahdistus. Omat skeptiset emnakkoluulot tai oma ylpeys ei saisi estää lasta saamasta apua.

Tuomitsen alaikäisten masennuslääkkeiden käytön, koska olen itse niitä syönyt alaikäisenä ja tiedän tasan tarkkaan mitä se on. Ja tiedän myös tasan tarkkaan mitä vakava masennus lapsena ja teininä on.

Mutta et tiedä mihin ratkaisuun olisit päätynyt jos et olisi ollut lääkityksellä. Jossitella voi aina. Lääkityksellä olet nyt täällä kirjoittamassa asiasta, ilman lääkitystä ei tiedetä olisitko.

Käsittämätöntä millainen aloitus.

Aloittajalle kysymys: Antaisitko alaikäisen biabeetikkolapsesi ottaa lääkärin hänelle määränpää insuliinia?

Ai et antaisi? Voisitkohan antaa lapsesi jonkun muun kasvatettavaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vaan hankkisin alaikäiselle lapselleni oikeasti apua. Olen nähnyt monien läheisten kohdalla muutoksen huonompaan nimenomaan lääkityksen aloittamisesta. Kaikilla lääkityksillä on ollut paljon ei-toivottuja vaikutuksia. Niiden lähtökohtainen ajatushan olisi olla väliaikaista apua muun avun piiriin pääsyn tueksi, mutta en näe mitään syytä lääkkeille jos oikeaa apua annetaan, en näe niistä olevan mitään hyötyä oikean avun tueksikaan.

Tunne-elämältään latistettu ihminen on kuin ihminen, jolle on tehty lobotomia. Lakkaa itsestään ja ympäristöstään huolehtiminen sekä elämässä eteenpäin pyrkiminen kiinnostamasta millään tasolla. Masennuslääkitty ihminen muuttuu, hän ei tahdo enää niitä asioita, mitä ilman lääkkeitä tahtoisi eikä näin ole kiinnostanut avusta, joka tukisi sellaisten haaveiden eteen asioiden tekemisessä. Hän muuttuu. Hän ei haluakaan sitä apua eikä tehdä niitä asioita, mitkä vähentäisivät masennusta ilman lääkkeitä. Hän ei enää tiedä kuka on.

Lisäksi lääkityksistä seuraa epämääräisiä vaikutuksia, jotka eivät ole sivuvaikutuksia vaan nimenomaan vaikutuksia. Laidasta laitaan ne voivat olla esim. aggressiivisten ajatusten putkahtelu päähän. Ihminen, joka ei ole koskaan tahtonut satuttaa muita voi vaikka huomata vastaantulijoiden olevan hänestä hyvin ärsyttäviä ja tuokin tekisi mieli tempaista päähän... Okei, se lääkitys ei sopinut hänelle. Kokeillaanpa toista. Sitten huomaa, että muna ei toimi eikä pysty käymään normaalisti edes pissalla. Oho, kunnon orgasmia et saa enää koskaan. Ja "ei mua itse asiassa kiinnosta enää mikään, ehkä(!) nää lääkkeet tekee sen. Ei vaan mikään inspiroi milloinkaan, mutta ei toisaalta tunnu, että pitäisi kiinnostaakaan tai tuntuisi pahalta. Ajattelin näitä syödä ainakin nyt vuoden, mitä lääkärissä juteltiin..."'

En to-del-la-kaan antaisi alaikäisen syödä masennuslääkkeitä ja olen sitä mieltä, että se ei ole järkevää. Itsellenikin yritettiin tuputtaa masennuslääkkeitä raskausaikana vaikken toivonut enkä tahtonut niitä eikä minulla ollut ollenkaan vaikeita tai vakavampia masennusoireita. Koin, että minua auttoivat esim. pitkät kävelylenkit ja piirtäminen. Silti, minunkin olisi pitänyt kokeilla? En ymmärrä miksi haitoista ei olla enempää huolissaan.

Ja kyllä meni tunteisiin aloitus, olen nähnyt niin monessa läheisessä ihmisessä lääkkeiden haitat.

Onko parempi sitten viiltelevä, iloton, itsemur haa hautova nuori joka makaa päiväkaupalla sama huppari päällä pimeässä huoneessa?  Luuletko oikeasti että lääkäri määrää lääkkeet kiusaksi? Ei, hän koettaa pitää nuoren elossa ja toimintakykyisenö

Moni asia on mennyt pieleen ennen tuota tilannetta ja niitä jälkiä sopisi seurata. Tuollaisessakin tilanteessa olevaa nuorta voi auttaa monin muinkin tavoin kuin lääkitsemällä ja toivomalla, että lääkkeet edes tehoavat toivotulla tavalla. Lääkkeet itsessään eivät muuta mitään paremmaksi.

Mitä sitten ehdotat? Parantavia kristalleja ja salvian polttelua`? Selkäsaunaa? Väkisin ovesta ulos heittämistä?

Kuule ehkä minun pitäisi tietää se tapaus tarkemmin ennen kuin alan ehdottelemaan mitään. Mutta sinä ehdotat vaan "lääkkeitä" ihan yleisesti joka vaivaan?