Lue keskustelun säännöt.
Avioliitto, jossa toinen on henkisesti täysin etääntynyt parisuhteesta?
01.11.2022 |
Se etääntynyt olen minä. En rakasta, en välitä, en koe mitään tunneyhteyttä enää, en ole kiinnostunut puolisoni asioista. Syynä tähän on puolison lukuisat loukkaukset ja vastuun välttely isoissakin asioissa. Olen kuitenkin jäänyt tähän avioliittoon käytännön syistä (ei raha, olen itse se varakkaampi) ja arjen sujumisen vuoksi.
Onko kukaan muu ollut samassa tilanteessa? Mitä liitolle lopulta kävi?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei ole loukattu enkä minäkään ole (tietääkseni) loukannut. Henkistä yhteyttä ei kuitenkaan ole ja huomaan aika ajoin jonkun keskustelun myötä, että hataralla pohjalla ollaan.
Asiat ovat päällisin puolin hyvin ts. ongelmia ei ole eikä juuri riitojakaan. Koen, että puolisollani on luultavasti jotain salattavaa ja se vaikuttaa hänen käytökseensä. Hän on hassulla tavalla kohtelias aivan omistuisina hetkinä. Tulee tunne, että olen joku kunniavieras enkä vaimo.
Huomaan, että ajatuksissani tulevaisuus on sitä, että elän yksin. Jollain tapaa olen siihen valmistautunut. En tiedä, kumpi meistä aloitteen eroon tekisi. Sitä on vaikea kuvitella, kun niin sopuisasti elellään eikä mennä pintaa syvemmälle koskaan.
Sillä on jo toinen, ollut kauan. Haloo?![/quote
Tämä olisi helppo vastaus, mutta teemme molemmat töitä kotoa käsin, siis jo ennen pandemiaa oli näin. Kummallakin on menoja töihin liittyen, mutta ne ovat tunti-pari keskellä päivää. Viikonloppua mies ei ole koskaan poissa eikä edes yhtä iltaa. Mikä suhde olisi tuollainen? Ei ainakaan syvempi kuin meidän.
En usko, että loukkaantuisin suhdetiedostakaan. Se olisi selitys. Vaikuttaa vaan siltä että jotain muuta on meneillään.
Tiedän sattumoisin tällaisen miekkosen, joka käy tapaamassa toista kesken työpäivän. Joskus ollut myös yökyläilyjä jos toisella muita menoja. Tässäkin nainen taisi päästä hajulle vähän että jotain olisi meneillään. Mies vain niin hyvä peittelemään. Puolet heidän avioliitosta kestänyt tämä suhde, rakkautta vannottu. Sellaisen voisit antaa anteeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin epävakaassa ja tunnekylmässä avioliitossa liian pitkään. Siihen saakka kunnes lapset olivat omillaan ja aikuisia. Jälkeen päin lapset, molemmat erikseen ovat minulle sanonut että olisit vain, meidän kaikkien vuoksi, hoitanut avioeron ajoissa. Olisit itsekin vielä saanut terveen ihmissuhteen ja mekin olisi päästy vähemmällä. Nyt pojan tyttiksen vanhemmat elävät huonoa kautta ja nuoret ihmettelevät että johtavatko uhkailut ja riidat lopulliseen eroon. Poika sanoi viimeksi eilen, että onneksi olen kotona oppinut että ei välttämättä vielä pitkään aikaan johda mihinkään muuhun kuin huonoon ilmapiiriin.
Näitä kannattaa miettiä. On melkoinen sotku erota, ja aina isompi jos on monenlaista omaisuutta kuten meilläkin, mutta aikanaan, asia kerrallaan, nekin saa selvitettyä. Kun ne sitten on hoidettu, alkaa paraneminen ja se on sitä parasta. On tekosyy että lasten vuoksi ei voisi erota.
Jotkut nyt silti vain tuntee puolisonsa niin hyvin, että osaa ennustaa eron johtavan vielä isompiin ongelmiin. Ja jää siksi huonoon liittoon. Tätä voi olla vaikea ymmärtää, jos ei itse ole koskaan ollut naimisissa todella hankalaksi heittäytyvän ja yhteistyöstä kieltäytyvän ihmisen kanssa.
Sitä suurempi syy erota. Kova kovaa vasten ja todisteet kaikesta perseilystä ylös. Asia ja päivä kerrallaan kyllä ne asiat hoituu. "Hankala" ihminen koittaa hallita sinua tuolla pelolla. Ei ole mitään mitä hän voi tehdä, tai ei tule tekemään vaikka yhdessä pysytte. Äkkiä ero niin loppuu hällä pelimerkit. Tuollainenko sitten lapsille hyvä ympäristö. Höpö höpö.
Et selvästi ymmärrä mitä tarkoitin. Tietyllä tavalla hankala ihminen kostaa lapsille sen, että puoliso otti eron. Ja tällöin lasten elämä muuttuu eron jälkeen kauheammaksi kuin ennen eroa.
Meinaat narsistia? Tutustut aiheeseen ja otat sen eron. Haet apua. Minä olen jättänyt dg narsistin kauas taakseni ja elämäni paras päätös. Ei ollut helppoa muttei mahdotonta.
Tämä. Ei ole mahdottomuus ja saa elämänsä takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä elin lapsuuteni tuollaisessa. Heti kun nuorempi sisarukseni täytti 18v,erosivat.
Meitä loukkasi kun ymmärrettiin, että meidän takia olivat roikkuneet yhdessä. Tuntui ja tuntuu yhä kamalalle.Kaikilla meillä sisaruksilla on nyt (ikähaitari 30-40v) mt-ja päihdeongelmaa. Ei olla pystytty parisuhteisiin. Kellään meistä ei ole lapsia. Me ollaan traumatisoituneita.
Miksi haluat lapsillesi tällaista? Teini-ikä varsinkin on kehityksellisesti todella tärkeää, silloin se parisuhteen ja perheen malli opitaan. Perustat luodaan.
Itse taas olen eroperheen lapsi, joka joutui elämään vuosia uusperhehelvetissä ja myöhemmin katselemaan isän vaihtuvia naisystäviä.
Voin vakuuttaa, ettei se ruoho sen vihreämpää aidan tällä puolen ole.
On ihan mahdollista, että teillä olisi mt- ym. ongelmaa ja olisitte traumatisoituneita, vaikka ne vanhempanne olisivatkin eronneet, kun olitte nuorempia.
Minäkin olen eroperheen lapsi, jonka elämä romuttui vanhempien erossa. Joo olihan niillä ennen eroa välillä riitoja, mutta se huutaminen oli pientä verrattuna siihen mitä eron jälkeen seurasi. Molemmat löysi uuden kumppanin, kuvioon tuli alkoholismia, henkistä väkivaltaa (jota me lapset jouduimme seuraamaan vierestä) ja lisäksi liuta muita uusperheen ongelmia. Meillä ei ollut jäljellä eron jälkeen enää yhtään kotia, jossa olisimme tunteneet olomme täysin tervetulleiksi. Ja paljon muutakin ikävää oli, en jaksa tähän kaikkea kirjoittaa. Vanhempani ja heidän uudet kumppanit oli kaikki korkeasti koulutettuja, hyvissä töissä ja arvostetussa asemassa, ulospäin kunnollisia ihmisiä eli ei mitään wt-tapauksia.
Vierailija kirjoitti:
En tietenkään tiedä millaisessa perhehelvetissä nämä vanhempiensa myöhäisen eron takia terapiassa käyvät ovat olleet, mutta eikö se nyt ole ihan tavallista että pitkässä suhteessa liitto väljähtyy ja riitakin tulee joskus? Ymmärrän, että suhteeseen jossa on väkivaltaa (henkistä tai fyysistä) ei kenenkään tule jäädä, , mutta joskus tuntuu että ihan tavallisestakin elämästä tehdään niin dramaattista ja heti pitää erota. Sitten seuraavaksi voikin avautua kuinka rankkaa se uusperhe elämä onkaan. T. Kalkkis
Juu tavallista on. Sitten kun se alkaa hallita niin, että käytännössä tiedät eroavasi lasten kasvettua ja kaikki muu saa sinut jaksamaan arkeasi paitsi puoliso, ollaan huonoilla teillä. Kunhan ette aiheuta lapsille vahinkoa riitelyllä ja muulla nälvimisellä, ettekä sekoita suhteeseenne muita (pettäminen tai muu sekoilu) on aivan sama mitä teette keskenänne vaikka jäitä polttelisitte loppuelämänne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä elin lapsuuteni tuollaisessa. Heti kun nuorempi sisarukseni täytti 18v,erosivat.
Meitä loukkasi kun ymmärrettiin, että meidän takia olivat roikkuneet yhdessä. Tuntui ja tuntuu yhä kamalalle.Kaikilla meillä sisaruksilla on nyt (ikähaitari 30-40v) mt-ja päihdeongelmaa. Ei olla pystytty parisuhteisiin. Kellään meistä ei ole lapsia. Me ollaan traumatisoituneita.
Miksi haluat lapsillesi tällaista? Teini-ikä varsinkin on kehityksellisesti todella tärkeää, silloin se parisuhteen ja perheen malli opitaan. Perustat luodaan.
Itse taas olen eroperheen lapsi, joka joutui elämään vuosia uusperhehelvetissä ja myöhemmin katselemaan isän vaihtuvia naisystäviä.
Voin vakuuttaa, ettei se ruoho sen vihreämpää aidan tällä puolen ole.
On ihan mahdollista, että teillä olisi mt- ym. ongelmaa ja olisitte traumatisoituneita, vaikka ne vanhempanne olisivatkin eronneet, kun olitte nuorempia.Minäkin olen eroperheen lapsi, jonka elämä romuttui vanhempien erossa. Joo olihan niillä ennen eroa välillä riitoja, mutta se huutaminen oli pientä verrattuna siihen mitä eron jälkeen seurasi. Molemmat löysi uuden kumppanin, kuvioon tuli alkoholismia, henkistä väkivaltaa (jota me lapset jouduimme seuraamaan vierestä) ja lisäksi liuta muita uusperheen ongelmia. Meillä ei ollut jäljellä eron jälkeen enää yhtään kotia, jossa olisimme tunteneet olomme täysin tervetulleiksi. Ja paljon muutakin ikävää oli, en jaksa tähän kaikkea kirjoittaa. Vanhempani ja heidän uudet kumppanit oli kaikki korkeasti koulutettuja, hyvissä töissä ja arvostetussa asemassa, ulospäin kunnollisia ihmisiä eli ei mitään wt-tapauksia.
Tässäkään ei kyse ole erosta, vaan vanhempien arvoista. Vanhemman tehtävä on luoda lapselle turvallinen ja hyvä kasvuympäristö. Joskus se vaatii sen eron, joskus ei. Itse olen eronnut lasten isästä, mutta minulla prioriteettina nyt lapset. Heillä on mun luona rauhallinen koti, vain heille, ei muille. Tänne saavat aina tulla ja olla kuinka haluavat. Isänsä luona on uusperhe, ilmeisesti siellä sujuu paremmin kuin meillä sujui ja isä ottaa nyt vastuunsa lapsista, eikä perseile minulle ja kosta lapsille sitä ettei välittänyt minusta, kuten teki silloin, kun olimme yhdessä. Mun ja lasten elämä on nyt rauhallista ja hyvää.
Olen pahoillani ettei sun vanhemmat osanneet olla vanhempia. Mä halusin viedä lapset pois riitojen ja kiukuttelun keskeltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä elin lapsuuteni tuollaisessa. Heti kun nuorempi sisarukseni täytti 18v,erosivat.
Meitä loukkasi kun ymmärrettiin, että meidän takia olivat roikkuneet yhdessä. Tuntui ja tuntuu yhä kamalalle.Kaikilla meillä sisaruksilla on nyt (ikähaitari 30-40v) mt-ja päihdeongelmaa. Ei olla pystytty parisuhteisiin. Kellään meistä ei ole lapsia. Me ollaan traumatisoituneita.
Miksi haluat lapsillesi tällaista? Teini-ikä varsinkin on kehityksellisesti todella tärkeää, silloin se parisuhteen ja perheen malli opitaan. Perustat luodaan.
Itse taas olen eroperheen lapsi, joka joutui elämään vuosia uusperhehelvetissä ja myöhemmin katselemaan isän vaihtuvia naisystäviä.
Voin vakuuttaa, ettei se ruoho sen vihreämpää aidan tällä puolen ole.
On ihan mahdollista, että teillä olisi mt- ym. ongelmaa ja olisitte traumatisoituneita, vaikka ne vanhempanne olisivatkin eronneet, kun olitte nuorempia.Minäkin olen eroperheen lapsi, jonka elämä romuttui vanhempien erossa. Joo olihan niillä ennen eroa välillä riitoja, mutta se huutaminen oli pientä verrattuna siihen mitä eron jälkeen seurasi. Molemmat löysi uuden kumppanin, kuvioon tuli alkoholismia, henkistä väkivaltaa (jota me lapset jouduimme seuraamaan vierestä) ja lisäksi liuta muita uusperheen ongelmia. Meillä ei ollut jäljellä eron jälkeen enää yhtään kotia, jossa olisimme tunteneet olomme täysin tervetulleiksi. Ja paljon muutakin ikävää oli, en jaksa tähän kaikkea kirjoittaa. Vanhempani ja heidän uudet kumppanit oli kaikki korkeasti koulutettuja, hyvissä töissä ja arvostetussa asemassa, ulospäin kunnollisia ihmisiä eli ei mitään wt-tapauksia.
Tässäkään ei kyse ole erosta, vaan vanhempien arvoista. Vanhemman tehtävä on luoda lapselle turvallinen ja hyvä kasvuympäristö. Joskus se vaatii sen eron, joskus ei. Itse olen eronnut lasten isästä, mutta minulla prioriteettina nyt lapset. Heillä on mun luona rauhallinen koti, vain heille, ei muille. Tänne saavat aina tulla ja olla kuinka haluavat. Isänsä luona on uusperhe, ilmeisesti siellä sujuu paremmin kuin meillä sujui ja isä ottaa nyt vastuunsa lapsista, eikä perseile minulle ja kosta lapsille sitä ettei välittänyt minusta, kuten teki silloin, kun olimme yhdessä. Mun ja lasten elämä on nyt rauhallista ja hyvää.
Olen pahoillani ettei sun vanhemmat osanneet olla vanhempia. Mä halusin viedä lapset pois riitojen ja kiukuttelun keskeltä.
Hyvä että teillä kävi hyvin. Mutta useimmiten taitaa olla niin, että ei eronkaan jälkeen osata olla hyviä vanhempia, ainakaan molemmat. Jos osattaisiin olla hyviä vanhempia, niin todennäköisesti oltaisiin myös osattu laittaa sen ensimmäinen liitto toimimaan. Toki poikkeuksia tästä on, mutta useimmiten se on noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei ole loukattu enkä minäkään ole (tietääkseni) loukannut. Henkistä yhteyttä ei kuitenkaan ole ja huomaan aika ajoin jonkun keskustelun myötä, että hataralla pohjalla ollaan.
Asiat ovat päällisin puolin hyvin ts. ongelmia ei ole eikä juuri riitojakaan. Koen, että puolisollani on luultavasti jotain salattavaa ja se vaikuttaa hänen käytökseensä. Hän on hassulla tavalla kohtelias aivan omistuisina hetkinä. Tulee tunne, että olen joku kunniavieras enkä vaimo.
Huomaan, että ajatuksissani tulevaisuus on sitä, että elän yksin. Jollain tapaa olen siihen valmistautunut. En tiedä, kumpi meistä aloitteen eroon tekisi. Sitä on vaikea kuvitella, kun niin sopuisasti elellään eikä mennä pintaa syvemmälle koskaan.
Sillä on jo toinen, ollut kauan. Haloo?![/quote
Tämä olisi helppo vastaus, mutta teemme molemmat töitä kotoa käsin, siis jo ennen pandemiaa oli näin. Kummallakin on menoja töihin liittyen, mutta ne ovat tunti-pari keskellä päivää. Viikonloppua mies ei ole koskaan poissa eikä edes yhtä iltaa. Mikä suhde olisi tuollainen? Ei ainakaan syvempi kuin meidän.
En usko, että loukkaantuisin suhdetiedostakaan. Se olisi selitys. Vaikuttaa vaan siltä että jotain muuta on meneillään.
Tiedän sattumoisin tällaisen miekkosen, joka käy tapaamassa toista kesken työpäivän. Joskus ollut myös yökyläilyjä jos toisella muita menoja. Tässäkin nainen taisi päästä hajulle vähän että jotain olisi meneillään. Mies vain niin hyvä peittelemään. Puolet heidän avioliitosta kestänyt tämä suhde, rakkautta vannottu. Sellaisen voisit antaa anteeksi?
En antaisi anteeksi. Ero siitä seuraisi. Tuskin kuitenkaan kokisin syvää loukkaantumista, kun välit on jo kohteliaan etäiset. Meidän tapauksessa öitä ei kumpikaan vietä poissa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä elin lapsuuteni tuollaisessa. Heti kun nuorempi sisarukseni täytti 18v,erosivat.
Meitä loukkasi kun ymmärrettiin, että meidän takia olivat roikkuneet yhdessä. Tuntui ja tuntuu yhä kamalalle.Kaikilla meillä sisaruksilla on nyt (ikähaitari 30-40v) mt-ja päihdeongelmaa. Ei olla pystytty parisuhteisiin. Kellään meistä ei ole lapsia. Me ollaan traumatisoituneita.
Miksi haluat lapsillesi tällaista? Teini-ikä varsinkin on kehityksellisesti todella tärkeää, silloin se parisuhteen ja perheen malli opitaan. Perustat luodaan.
Itse taas olen eroperheen lapsi, joka joutui elämään vuosia uusperhehelvetissä ja myöhemmin katselemaan isän vaihtuvia naisystäviä.
Voin vakuuttaa, ettei se ruoho sen vihreämpää aidan tällä puolen ole.
On ihan mahdollista, että teillä olisi mt- ym. ongelmaa ja olisitte traumatisoituneita, vaikka ne vanhempanne olisivatkin eronneet, kun olitte nuorempia.Minäkin olen eroperheen lapsi, jonka elämä romuttui vanhempien erossa. Joo olihan niillä ennen eroa välillä riitoja, mutta se huutaminen oli pientä verrattuna siihen mitä eron jälkeen seurasi. Molemmat löysi uuden kumppanin, kuvioon tuli alkoholismia, henkistä väkivaltaa (jota me lapset jouduimme seuraamaan vierestä) ja lisäksi liuta muita uusperheen ongelmia. Meillä ei ollut jäljellä eron jälkeen enää yhtään kotia, jossa olisimme tunteneet olomme täysin tervetulleiksi. Ja paljon muutakin ikävää oli, en jaksa tähän kaikkea kirjoittaa. Vanhempani ja heidän uudet kumppanit oli kaikki korkeasti koulutettuja, hyvissä töissä ja arvostetussa asemassa, ulospäin kunnollisia ihmisiä eli ei mitään wt-tapauksia.
Tässäkään ei kyse ole erosta, vaan vanhempien arvoista. Vanhemman tehtävä on luoda lapselle turvallinen ja hyvä kasvuympäristö. Joskus se vaatii sen eron, joskus ei. Itse olen eronnut lasten isästä, mutta minulla prioriteettina nyt lapset. Heillä on mun luona rauhallinen koti, vain heille, ei muille. Tänne saavat aina tulla ja olla kuinka haluavat. Isänsä luona on uusperhe, ilmeisesti siellä sujuu paremmin kuin meillä sujui ja isä ottaa nyt vastuunsa lapsista, eikä perseile minulle ja kosta lapsille sitä ettei välittänyt minusta, kuten teki silloin, kun olimme yhdessä. Mun ja lasten elämä on nyt rauhallista ja hyvää.
Olen pahoillani ettei sun vanhemmat osanneet olla vanhempia. Mä halusin viedä lapset pois riitojen ja kiukuttelun keskeltä.
Hyvä että teillä kävi hyvin. Mutta useimmiten taitaa olla niin, että ei eronkaan jälkeen osata olla hyviä vanhempia, ainakaan molemmat. Jos osattaisiin olla hyviä vanhempia, niin todennäköisesti oltaisiin myös osattu laittaa sen ensimmäinen liitto toimimaan. Toki poikkeuksia tästä on, mutta useimmiten se on noin.
Yksin ei liittoa saa toimimaan ihan sama mille mutkalle vääntyy. Kuusi vuotta yritin, sen verran oli sitä alamäkeä, sitten oli pakko luovuttaa. Kaikkiaan suhde kesti kymmenisen vuotta mut alamäki alkoi hetikohta lasten synnyttyä. :( Miestä ei kiinnostanut puhuminen, ei terapia, ei sekään että jätin hänet rauhaan ja annoin olla. Valitan mut jotkut on tollasii. En viitsinyt sit kiduttaa itseäni enepää, pelastin itseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä elin lapsuuteni tuollaisessa. Heti kun nuorempi sisarukseni täytti 18v,erosivat.
Meitä loukkasi kun ymmärrettiin, että meidän takia olivat roikkuneet yhdessä. Tuntui ja tuntuu yhä kamalalle.Kaikilla meillä sisaruksilla on nyt (ikähaitari 30-40v) mt-ja päihdeongelmaa. Ei olla pystytty parisuhteisiin. Kellään meistä ei ole lapsia. Me ollaan traumatisoituneita.
Miksi haluat lapsillesi tällaista? Teini-ikä varsinkin on kehityksellisesti todella tärkeää, silloin se parisuhteen ja perheen malli opitaan. Perustat luodaan.
Itse taas olen eroperheen lapsi, joka joutui elämään vuosia uusperhehelvetissä ja myöhemmin katselemaan isän vaihtuvia naisystäviä.
Voin vakuuttaa, ettei se ruoho sen vihreämpää aidan tällä puolen ole.
On ihan mahdollista, että teillä olisi mt- ym. ongelmaa ja olisitte traumatisoituneita, vaikka ne vanhempanne olisivatkin eronneet, kun olitte nuorempia.
Samaa mieltä, ei aina voi syyttää pelkästään kasvatusta vaan yksilöissäkin on eroja. Minä kasvoin alkoholistiperheessä, jossa ryypättiin viikon ränneissä vähintään kerran kuukaudessa. Silti olen kasvanut työssäkäyväksi veronmaksajaksi, ja puolisokin löytyy. Toisaalta monet ihan hyvässä perheessä kasvaneet ovat nistejä, mt-ongelmaisia jne. Ei voi tietää. Ja tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö lapsille kannata yrittää järjestää mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet...
Meinaat narsistia? Tutustut aiheeseen ja otat sen eron. Haet apua. Minä olen jättänyt dg narsistin kauas taakseni ja elämäni paras päätös. Ei ollut helppoa muttei mahdotonta.