Lue keskustelun säännöt.
Miksi merkittävien ja vahvojen ihmisten lapset ovat usein mitättömyyksiä?
23.10.2022 |
Tiedän yhden tyypin, joka on aloittanut elämänsä todella kurjissa lähtökohdissa. Köyhyyttä, molemmat vanhemmat kuolleet jo varhain, töitä alaikäisenä ja ihan karmeat olosuhteet. Siitä huolimatta tai sen takia tyyppi oli kuitenkin sitkeä kuin piru ja pääsi elämässään todella korkeaan ja merkittävään asemaan. Todellinen esimerkki äärimmäisen sitkeästä, päämäärätietoisesta ja resilientistä ihmisestä.
Mutta olin järkyttynyt kun kuulin miten hänen lapsensa olivat pärjänneet. Molemmilla ei ollut juuri minkäänlaista koulutusta ylioppilaaksi tulon jälkeen, työhistoria oli 3-kymppisenäkin ihan onneton ja olematon. Muutenkin tuli vaikutelma, että aika paljon on otettu isipapalta, mutta ei annettu mitään. Isä on tarjonnut olosuhteet, joista hän on itse voinut vain unelmoida nuorena, mutta lapset ei sitten saa mitään aikaan. Olen aina ajatellut että geenit jotenkin siirtyy, mutta tässä tapauksessa näyttäisi että ei todellakaan ole siirtyneet.
Ja tämä tapaus ei ole ainoa laatuaan. Miksi monesti poikkeusyksilöiden lapset ovat surkimuksia tai mitättömyyksiä?
Kommentit (115)
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko tämä oikeasti joku ilmiö vai ei. Mutta oma isäni on merkittävässä asemassa yhteiskunnassa, karismaattinen jne. Itse olen tosi tavis kuten myös molemmat sisarukseni. Ihan ok olemme siis pärjänneet, mutta ihan tavallisia työntekijöitä kaikki, on ollut vaikeuksia elämässä tasaisesti jne.
Yksi syy tälle on oikeasti vanhemman varjossa kasvaminen. Isämme on hyvin huomionhakuinen persoona, joka on vaatinut erityiskohtelua myös kotona. Meistä kaikista on kasvanut hiljaisia miellyttäjiä, koska on pitänyt olla niin tuntosarvet herkkinä isämme tarpeille.
Mutta en tiedä onko tämä mitenkään yleistettävissä ilmiönä todellakaan, tuskin.
Tästä tulee mieleen eräs työkaverini. Hän on aivan poikkeuksellisen älykäs ja karismaattinen ihminen, siis sellainen, että ihmiset suunnilleen kohahtavat ääneen, kun hän astuu mihin tahansa huoneeseen. Hänellä on töiden puolesta yhteyksiä ympäri maailman, ja tiedän hänen tehneen vaikutuksen myös esim. jenkkeihin - ei siis mikään tyypillinen suomalainen. Hän tiedostaa itse tämän kaiken ja nauttii varmasti olostaan.
Hänen lapsiaan en tunne, mutta olen kuullut, että heillä kaikilla on ollut erilaisia vaikeuksia elämässään. En tiedä lainkaan, millaiset olot heillä on ollut kotona, mutta voin sieluni silmin kuvitella, millaista on ollut kasvaa tuollaisen aurinkokuninkaan varjossa. Vaikka mitä tekisi, niin koskaan ei voi yltää vanhempansa tasolle. Aina joskus tästä työkaveristani pilkahtaa esiin myös melko ilkeitä piirteitä, ja jos hän on heitellyt lapsilleenkin samanlaisia piikkejä kuin ajoittain minulle, niin en ihmettele yhtään, että lapsilla ei ole helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On sellainen sanonta ettei pankinjohtajan pojasta tule pankinjohtajaa.
Olen jotain poikkeusyksilöitä tavannut. Tulin ihan hyvin juttuun. Minähän pystyn puhun kaikkien kanssa pultsareista hallitusten puheenjohtajiin.
Ainakin ulospäin vaikuttavat ihan fiksuilta ja osaavilta. Kotona voi olla jotain muuta.
jokaisen "menestyneen"(näennäisesti) henkilön takana on liuta tuhottuja ihmissuhteita.
MIetippä vaikka Einsteiniä. Hän kohteli perhettään julmasti, hylkäsi molemmat poikansa ja vaimon, eka tytärin kuulemma annettu adoptioon? Yhdestä pojasta tuli skitsofreenikko. Oliko isän maailman maine, mutta samalla lapsen hylkäys liian iso ristiriita lapselle ymmärrettäväksi? No toka poika menestyi samalla alalla kuin isä.
On sanonta Tohtorin tutkinto tuohaa ainakin yhden läheisen ihmissuhteen.
Samoin kävi mun lähipiirissä. Lopetin sen turhan suhteen turhaan pyrkiriin. Kaikki uhrataan "menestymisen "alttarille, kun ei ymmärrä mitä se oikeasti tarkoittaa, rauhaa ihmissuhteissa, iloa, EI rahaa/uraa!
Vierailija kirjoitti:
Minä olen sitä mieltä, että kuluu ihmisluontoon yrittää aina ylemmäksi kuin vanhempansa ovat. Siinä vaiheessa kun tämä yritys loppuu, alkaa myös degeneroituminen ja alamäki.
Tylsää.
Paljon jännempää on seurata jälkeläisiä, joiden omat ja erilaiset lahjat yllättävät vanhempansa. Esim. lapsi osaa tanssia tai laulaa tai kirjoittaa, vaikkei vanhempansa osaa ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, eihän kukaan kiistä sitä, että nämä merkkihenkilöt ovat fiksuja ja osaavia. He vaan ovat sitä lähipiirinsä kustannuksella. Jos äiti istuu kaikki illat nojatuolissa läppärin ja työpapereiden kanssa, jää perheen pyörittäminen isän ja esikoislapsen hommaksi, vieläpä niin ettei nojatuolin rauhaa häiritä. Ja se nojatuolihan on siis totta kai tällätty keskelle asuntoa.
Vierailija kirjoitti:
jokaisen "menestyneen"(näennäisesti) henkilön takana on liuta tuhottuja ihmissuhteita.
MIetippä vaikka Einsteiniä. Hän kohteli perhettään julmasti, hylkäsi molemmat poikansa ja vaimon, eka tytärin kuulemma annettu adoptioon? Yhdestä pojasta tuli skitsofreenikko. Oliko isän maailman maine, mutta samalla lapsen hylkäys liian iso ristiriita lapselle ymmärrettäväksi? No toka poika menestyi samalla alalla kuin isä.
On sanonta Tohtorin tutkinto tuohaa ainakin yhden läheisen ihmissuhteen.
Samoin kävi mun lähipiirissä. Lopetin sen turhan suhteen turhaan pyrkiriin. Kaikki uhrataan "menestymisen "alttarille, kun ei ymmärrä mitä se oikeasti tarkoittaa, rauhaa ihmissuhteissa, iloa, EI rahaa/uraa!
Puhut jostain, mikä itseäni kiinnostaa. Itse muistan tuttujeni ja sukulaisteni pärjänneen yhteistyöllä. Tosin ne eivät olleet superihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paljon vaikuttaa omat mieltymykset,tarjotut tilaisuudet,vanhempien tarjoama tuki,kohdatut ihmiset ja suhteet,joita voi käyttää hyväksi esimerkiksi...ei kaikki oo niin mustavalkoista,että jos olet jonkun lapsi,niin elämäsi on tälläistä ja tälläistä
No jos isäsi on menestyvä NHL-jääkiekkoilija, ja tarjoaa geenien lisäksi sinulle jäähallit, luistimet ja treeniohjelmat oheistreeneineen maailman huipputasoa, niin onhan siinä isompi "riski" tulla hyvä jääkiekkoilija kuin lahjakkaalla Mikko Möttösellä. Pelkästään jo tietotaidon antaminen rahasta puhumattakaan. Vielä jos ei ole mikään luonnevikainen, vaan mukava isä, niin aika hyvät lähtökohdat on pojankin menestyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen sitä mieltä, että kuluu ihmisluontoon yrittää aina ylemmäksi kuin vanhempansa ovat. Siinä vaiheessa kun tämä yritys loppuu, alkaa myös degeneroituminen ja alamäki.
Tylsää.
Paljon jännempää on seurata jälkeläisiä, joiden omat ja erilaiset lahjat yllättävät vanhempansa. Esim. lapsi osaa tanssia tai laulaa tai kirjoittaa, vaikkei vanhempansa osaa ollenkaan.
Tietenkin osaa. Elin tavallisessa perheessä. Lapsia piiskattiin sanallisesti yhä parempiin suorituksiin.
Muistan ikuisesti lauseen: Älä koskaan vertaa itseäsi sua huonompiin, vaan parempiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon vaikuttaa omat mieltymykset,tarjotut tilaisuudet,vanhempien tarjoama tuki,kohdatut ihmiset ja suhteet,joita voi käyttää hyväksi esimerkiksi...ei kaikki oo niin mustavalkoista,että jos olet jonkun lapsi,niin elämäsi on tälläistä ja tälläistä
No jos isäsi on menestyvä NHL-jääkiekkoilija, ja tarjoaa geenien lisäksi sinulle jäähallit, luistimet ja treeniohjelmat oheistreeneineen maailman huipputasoa, niin onhan siinä isompi "riski" tulla hyvä jääkiekkoilija kuin lahjakkaalla Mikko Möttösellä. Pelkästään jo tietotaidon antaminen rahasta puhumattakaan. Vielä jos ei ole mikään luonnevikainen, vaan mukava isä, niin aika hyvät lähtökohdat on pojankin menestyä.
Mutta jos on mukava eikä luonnevikainen, niin mikä on todennäköisyys päästä menestyväksi NHL-jääkiekkoilijaksi? Menestys tulee helpommin niille, jotka jyräävät muut jo junnuina, mankuvat itselle kaikki kuskaukset jotta ehtivät treenata superpaljon, eivät suostu kulkemaan bussilla, jotta velikin voisi harrastaa Siskon klarinettiharrastus häiritsee päiväunia, siskon pitää lopettaa Vaimon urasta viis, me muutetaan nyt jenkkeihin mikä vaipanvaihto, mikä yövalvominen? Korvatulpat kehiin ja vierashuoneeseen nukkumaan!
Vierailija kirjoitti:
En tiedä yhtään merkittävän ihmisen lasta joka olisi noussut vastaavaan asemaan kuin vanhempansa.
Prinssi Charles.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isäni ponnisti myös huonoista oloista menestyjäksi, mutta miksi meistä hänen lapsistaan ei sellaisia tullut? Ehkä siksi, että isä oli jonkinlainen luonnevikainen narsisti, ehkä juuri noiden vaikeiden alkuolosuhteiden vuoksi, ja hän tuhosi kummankin lapsensa itseluottamuksen ja mielenterveyden. On eri asia haluta ponnistaa voittajaksi köyhyydestä, mutta jos sinut kasvatetaan sen ihmisen toimesta, jonka pitäisi olla sinun tukipilarisi, uskomaan, että sinä olet tyhmä, viallinen eikä sinusta ole mihinkään, on lähtökohta menestymiselle paljon surkeampi. Isälläni nousi kusi päähän menestymisen myötä.
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä saa olla ihan rauhassa taviksia. Ei mitättömyyksiä. Miksi poikkeusyksilön lapsella olisi joku velvollisuus olla jotain muuta?
Poikkeuksellisen menestyvä ihminen hyvin usein imee lähipiirinsä kuiviin, ns tyhjentää pajatson. Lapset eivät saa sellaista normaalia huomiota ja kannustamista, jonka puuttumista ei normaalissa perheessä kasvanut tajua edes mahdolliseksi. Perheessä huomio on keskittynyt poikkeusyksilön uraan, aikatauluihin ja mielen liikkeisiin. Jos poikkeusyksilöllä on stressiä (ja usein on!), koko perhe kulkee varovaisesti ja puhuu hillityllä äänellä.
Poikkeusyksilö myös valjastaa lapsetkin tukemaan itseään jo varhain. Lapset osavatkin jo hämmentävän aikaisin pestä pyykkiä, laittaa ruokaa ja siivota. Ovat luultavasti kuulleet vanhemman työasioista enemmän kuin ikinä uskoisi. Vanhempi toisaalta kuittaa halveksien semmoiset arkielämän ilmiöt kuten futikseen kuskaamiset, mokkapalojen leipomiset tai vanhempainillat. Hän ei moisiin alennu, kai sinä itse selviät! Myös poikkeusyksilön puoliso palvelee ensisijaisesti tätä Merkittävää Ihmistä. Lapset huomioidaan, jos ehditään ja viitsitään.
Aikanaan itse vanhempana nämä poikkeusyksilön lapset varovat asettamasta työtä perheen edelle. Työ on peikko, jolle ei kannata antaa pikkusormea, kun se voi viedä käden lisäksi koko elämän. Poikkeusyksilöön on nihkeät välit, eikä itse halua samaa omaan vanhuuteensa.
Apua, ihan kuin suoraa tekstiä mun aiemmasta urasta. Työ vaati paljon - liikaa.
Onneksi ala tuli vaikeuksiin Suomessa, ja minunkin piti vaihtaa ammattia.
Mutta mun lapsi todella osasi siivota, laittaa ruokaa ja pyykätä jo pienenä. Ja ajoi itse itsensä harrastuksiinsa mopoautollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä saa olla ihan rauhassa taviksia. Ei mitättömyyksiä. Miksi poikkeusyksilön lapsella olisi joku velvollisuus olla jotain muuta?
Poikkeuksellisen menestyvä ihminen hyvin usein imee lähipiirinsä kuiviin, ns tyhjentää pajatson. Lapset eivät saa sellaista normaalia huomiota ja kannustamista, jonka puuttumista ei normaalissa perheessä kasvanut tajua edes mahdolliseksi. Perheessä huomio on keskittynyt poikkeusyksilön uraan, aikatauluihin ja mielen liikkeisiin. Jos poikkeusyksilöllä on stressiä (ja usein on!), koko perhe kulkee varovaisesti ja puhuu hillityllä äänellä.
Poikkeusyksilö myös valjastaa lapsetkin tukemaan itseään jo varhain. Lapset osavatkin jo hämmentävän aikaisin pestä pyykkiä, laittaa ruokaa ja siivota. Ovat luultavasti kuulleet vanhemman työasioista enemmän kuin ikinä uskoisi. Vanhempi toisaalta kuittaa halveksien semmoiset arkielämän ilmiöt kuten futikseen kuskaamiset, mokkapalojen leipomiset tai vanhempainillat. Hän ei moisiin alennu, kai sinä itse selviät! Myös poikkeusyksilön puoliso palvelee ensisijaisesti tätä Merkittävää Ihmistä. Lapset huomioidaan, jos ehditään ja viitsitään.
Aikanaan itse vanhempana nämä poikkeusyksilön lapset varovat asettamasta työtä perheen edelle. Työ on peikko, jolle ei kannata antaa pikkusormea, kun se voi viedä käden lisäksi koko elämän. Poikkeusyksilöön on nihkeät välit, eikä itse halua samaa omaan vanhuuteensa.
Apua, ihan kuin suoraa tekstiä mun aiemmasta urasta. Työ vaati paljon - liikaa.
Onneksi ala tuli vaikeuksiin Suomessa, ja minunkin piti vaihtaa ammattia.
Mutta mun lapsi todella osasi siivota, laittaa ruokaa ja pyykätä jo pienenä. Ja ajoi itse itsensä harrastuksiinsa mopoautollaan.
En edes ole mikään superosaaja, mutta mulle lapsi soitti töihin silitettyään itse kauluspaidan 6-vuotiaana.
Mut käskettiin kotiin ja viemään johonkin tarhan juhlaan.
Syitähän on monia. Ihan nyt lähtien vaikka siitä, että prosentuaalisesti kovin moni ihminen ei voi olla "vaikutusvaltainen menestyjä". Ihan samalla tavalla kuin 1 000 hengen pörssiyhtiössä on varmasti usea henkilö, jolla riittäisi äly ja johtamistaidot vetää koko lafkaa, mutta vain yksi valitaan. Ja ylipäätään ei ihmisellä ole mitään velvollisuutta pyrkiä yhteiskunnan paraatipaikoille vaikka rahkeet riittäisivät. Yleensä vaatii myös paljon itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja muita "kivoja" luonteenpiirteitä. Läheltä kun sellaista katsoo, vähemmästäkin alkaa ällöttää koko touhu.
Vierailija kirjoitti:
jokaisen "menestyneen"(näennäisesti) henkilön takana on liuta tuhottuja ihmissuhteita.
MIetippä vaikka Einsteiniä. Hän kohteli perhettään julmasti, hylkäsi molemmat poikansa ja vaimon, eka tytärin kuulemma annettu adoptioon? Yhdestä pojasta tuli skitsofreenikko. Oliko isän maailman maine, mutta samalla lapsen hylkäys liian iso ristiriita lapselle ymmärrettäväksi? No toka poika menestyi samalla alalla kuin isä.
On sanonta Tohtorin tutkinto tuohaa ainakin yhden läheisen ihmissuhteen.
Samoin kävi mun lähipiirissä. Lopetin sen turhan suhteen turhaan pyrkiriin. Kaikki uhrataan "menestymisen "alttarille, kun ei ymmärrä mitä se oikeasti tarkoittaa, rauhaa ihmissuhteissa, iloa, EI rahaa/uraa!
Sen verran kyllä korjaisin, että ei se menetys ole näennäistä, se on todellista. Sen hinta on vaan kova, eikä hinta tule menestyjän itsensä maksettavaksi kuin harvoin. Niin epäreilua kuin se onkin, nämä todellakin voivat porskuttaa läpi elämänsä erityisinä merkkihenkilöinä.
Korkeintaan ovat kummissaan, kun lapset eivät istu samaan joulupöytään. Että kuinka se nyt noin huonosti käyttäytyy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jokaisen "menestyneen"(näennäisesti) henkilön takana on liuta tuhottuja ihmissuhteita.
MIetippä vaikka Einsteiniä. Hän kohteli perhettään julmasti, hylkäsi molemmat poikansa ja vaimon, eka tytärin kuulemma annettu adoptioon? Yhdestä pojasta tuli skitsofreenikko. Oliko isän maailman maine, mutta samalla lapsen hylkäys liian iso ristiriita lapselle ymmärrettäväksi? No toka poika menestyi samalla alalla kuin isä.
On sanonta Tohtorin tutkinto tuohaa ainakin yhden läheisen ihmissuhteen.
Samoin kävi mun lähipiirissä. Lopetin sen turhan suhteen turhaan pyrkiriin. Kaikki uhrataan "menestymisen "alttarille, kun ei ymmärrä mitä se oikeasti tarkoittaa, rauhaa ihmissuhteissa, iloa, EI rahaa/uraa!
Sen verran kyllä korjaisin, että ei se menetys ole näennäistä, se on todellista. Sen hinta on vaan kova, eikä hinta tule menestyjän itsensä maksettavaksi kuin harvoin. Niin epäreilua kuin se onkin, nämä todellakin voivat porskuttaa läpi elämänsä erityisinä merkkihenkilöinä.
Korkeintaan ovat kummissaan, kun lapset eivät istu samaan joulupöytään. Että kuinka se nyt noin huonosti käyttäytyy?
Siis meneStys, ei menetys*
Vierailija kirjoitti:
Minä olen sitä mieltä, että kuluu ihmisluontoon yrittää aina ylemmäksi kuin vanhempansa ovat. Siinä vaiheessa kun tämä yritys loppuu, alkaa myös degeneroituminen ja alamäki.
Olen sitä mieltä, että lapsen tulisi pyrkiä tasapainoisen vanhempiensa tasolle ja epätasapainoisia korkeammalle.
Kaikki kehitys tai tasokkuus ei ole mitattavissa taloudellisin tai yhteiskunnallisin määrein. Kasvoin itse menestyvien, ihmisinä kamalien vanhempien kasvattamana. Oma elämäni on todellakin muodostunut yrityksestä tulla paremmaksi ihmiseksi kuin mihin ihmisarvoa lyttäävä, taloudellista ahnehtimista painottava kasvatukseni antoi lähtökohdat.
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko tämä oikeasti joku ilmiö vai ei. Mutta oma isäni on merkittävässä asemassa yhteiskunnassa, karismaattinen jne. Itse olen tosi tavis kuten myös molemmat sisarukseni. Ihan ok olemme siis pärjänneet, mutta ihan tavallisia työntekijöitä kaikki, on ollut vaikeuksia elämässä tasaisesti jne.
Yksi syy tälle on oikeasti vanhemman varjossa kasvaminen. Isämme on hyvin huomionhakuinen persoona, joka on vaatinut erityiskohtelua myös kotona. Meistä kaikista on kasvanut hiljaisia miellyttäjiä, koska on pitänyt olla niin tuntosarvet herkkinä isämme tarpeille.
Mutta en tiedä onko tämä mitenkään yleistettävissä ilmiönä todellakaan, tuskin.
Itsensä korkealle kouluttaminen vaatii motivaatiota. Eikä monella oikeasti ole sitä kauheasti, ellei heillä ole suurta intohimoa millekään alalle.
En usko, että muilla, edes vahvoilla persoonilla siinä ympärillä on silloin oikeasti merkitystä.
Tunnollinen selvittää opinnot, mutta vaativa ura vaatii kovaa halua. Sitä ei suurimmalla osalla ihmisistä ole. Heille riittää hyvä ja tasainen elämä. Se taas ei näyttäydy muille menestyksenä, eikä varsinkaan jos sitä verrataan erittäin menestyneisiin.
Paljon vaikuttaa omat mieltymykset,tarjotut tilaisuudet,vanhempien tarjoama tuki,kohdatut ihmiset ja suhteet,joita voi käyttää hyväksi esimerkiksi...ei kaikki oo niin mustavalkoista,että jos olet jonkun lapsi,niin elämäsi on tälläistä ja tälläistä