Lue keskustelun säännöt.
Miten kertoa aikuiselle lapselle, että seurustelukumppani pitää varalla, ei ole rehellinen?
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on ollut varsinkin meidän lasten parisuhteiden alkuaikoina tosi epäluuloinen ja etsimällä etsinyt vikoja ja todisteita siitä, että miniä-/vävyehdokkaat eivät välitä hänen lapsistaan tarpeeksi ja eivät muutenkaan ole tarpeeksi hyviä hänen lapsilleen, ovat pelkkiä hyväksikäyttäjiä ja sydämensärkijöitä. Aika rasittavaa oli, kun omien epävarmuuksien lisäksi sai stressata vielä äidin kohtuuttomia epäilyksiä.
En tiedä, millaisesta tilanteesta teillä on kyse. Yleisneuvona sanoisin, että anna olla. Jokainen punnitkoon omat ihmissuhteensa itse, jos nyt ei mistään väkivallasta tai alistamisesta kuitenkaan ole merkkejä. Pysy vain lapsesi tukena, millaisia ratkaisuja hän elämässään tekeekään. Vaikka olisit oikeassakin seurustelukumppanin tunteista, veikkaan, ettei lapsi totuuden paljastuttua paljon arvosta mitäs minä sanoin -asetelmaa.
Meillä oli samaa. Olen myös ainoa lapsi, ja tilannehan ei ollut pelkästään se että kukaan ei olisi ollut minulle riittävän hyvä, vaan samalla myös niin päin että minä olin äitini mielestä kerta kaikkiaan niin kamala ettei kukaan voisi minua ikipäivänä huolia. Sellaista roikkumista siis, jossa omasta lapsesta ollaan riitelevän mustasukkaisia ja kaikki keinot käytetään. Samoja argumentteja käytettiin jo ystäviini lapsuudessa, ja jopa muuttamista hyödynnettiin ystävyyssuhteideni katkaisemisessa. Tästä huolimatta minulla on aina ollut runsaasti ystäviä.
Se mitä kukaan täysipäinenkään ympärilläni ei ymmärtänyt eikä ehkä halunnut ymmärtää, oli se että en missään nimessä olisi halunnut kovin vakavaa suhdetta. Sellaisiinkin olen elämän mittaan toki joutunut lähinnä vahingossa ja olen nytkin toisen osapuolen pyynnöstä. Mutta pitää ymmärtää että kaikille päämäärä ei ole yhdessä asuminen ja avioliitto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ainakin kannattaa asettaa sanansa niin, että ei paheksu miestä vaan kommentoi sitä, mitä olet huomannut heidän suhteessaan. Oma äitini aina paheksui miesystäviäni ja se riitautti meidän välit, vaikka olisin oikeasti tarvinnut tukea huonon parisuhteen päättämiseen. Tiesin itsekin tulevani hyväksikäytetyksi, miehen juopoksi tms. Siihen mieheen tyttösi on kuitenkin ihastunut ja ne tunteet ovat ongelma eroamisessa.
Millaista tukea olisit toivonut? Siis ihan käytännössä: millä tavalla äitisi olisi pitänyt toimia niin että se olisi auttanut sinua?
Olen jo huomannut, että tietynlaista puolustelua on ilmassa. Keksitään hyviä syitä sille miten asiat ovat tai jätetään huomiotta selkeä epäkunnioittava käytös. Joten on entistä vaikeampi tietää miten käytännössä toimia, että olisi tukena suhteen lopettamisessa. Varmaan samantapaisissa tilanteissa ovat olleet monet. Itse en ole ollut, vaan olen ollut hyvin herkästi jättämässä seurustelukumppanin pienestäkin vihjeestä, joten on vaikea tietää omankaan kokemuksen perusteella millainen lähestymistapa olisi paras, kun haluaa tukea. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät?
Käytöksestä. Tapailu harvatahtista, ei tavata viikonloppuisin jne. Ap
Mistä päättelet sen johtuvan seurustelukumpoanusta? Jospa lapsesi ei halua tavata useammin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on ollut varsinkin meidän lasten parisuhteiden alkuaikoina tosi epäluuloinen ja etsimällä etsinyt vikoja ja todisteita siitä, että miniä-/vävyehdokkaat eivät välitä hänen lapsistaan tarpeeksi ja eivät muutenkaan ole tarpeeksi hyviä hänen lapsilleen, ovat pelkkiä hyväksikäyttäjiä ja sydämensärkijöitä. Aika rasittavaa oli, kun omien epävarmuuksien lisäksi sai stressata vielä äidin kohtuuttomia epäilyksiä.
En tiedä, millaisesta tilanteesta teillä on kyse. Yleisneuvona sanoisin, että anna olla. Jokainen punnitkoon omat ihmissuhteensa itse, jos nyt ei mistään väkivallasta tai alistamisesta kuitenkaan ole merkkejä. Pysy vain lapsesi tukena, millaisia ratkaisuja hän elämässään tekeekään. Vaikka olisit oikeassakin seurustelukumppanin tunteista, veikkaan, ettei lapsi totuuden paljastuttua paljon arvosta mitäs minä sanoin -asetelmaa.
Meillä oli samaa. Olen myös ainoa lapsi, ja tilannehan ei ollut pelkästään se että kukaan ei olisi ollut minulle riittävän hyvä, vaan samalla myös niin päin että minä olin äitini mielestä kerta kaikkiaan niin kamala ettei kukaan voisi minua ikipäivänä huolia. Sellaista roikkumista siis, jossa omasta lapsesta ollaan riitelevän mustasukkaisia ja kaikki keinot käytetään. Samoja argumentteja käytettiin jo ystäviini lapsuudessa, ja jopa muuttamista hyödynnettiin ystävyyssuhteideni katkaisemisessa. Tästä huolimatta minulla on aina ollut runsaasti ystäviä.
Se mitä kukaan täysipäinenkään ympärilläni ei ymmärtänyt eikä ehkä halunnut ymmärtää, oli se että en missään nimessä olisi halunnut kovin vakavaa suhdetta. Sellaisiinkin olen elämän mittaan toki joutunut lähinnä vahingossa ja olen nytkin toisen osapuolen pyynnöstä. Mutta pitää ymmärtää että kaikille päämäärä ei ole yhdessä asuminen ja avioliitto.
Oletko koskaan keskustellut vanhempiesi kanssa siitä miten olet kokenut heidän asenteensa sinuun? Jos puhut ja kerrot tuon asian heille suoraan, niin katkaiset ketjun, missä asioita toimitetaan manipuloiden ja todellinen agenda salassa. Piilottelu oman itsen suhteen vie varmasti paljon energiaa, ja jos suoraan sanominen ei mene perille, niin siinäkin on varmaan johtopäätösten paikka?
Minulle olisi täysin ok, jos tyttäreni ei tahtoisi asua kenenkään kanssa tai mennä naimisiin tai saada lapsia, joten olisi helpottavaa kuulla, jos näin olisi tässä tilanteessa. Voihan sitä kevyesti tapailla, mutta jos lapset ja kaikki siihen kuuluva on haaveena, on toteutuessaan kyseessä aivan eri mittaluokan asia. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät?
Käytöksestä. Tapailu harvatahtista, ei tavata viikonloppuisin jne. Ap
Mistä päättelet sen johtuvan seurustelukumpoanusta? Jospa lapsesi ei halua tavata useammin?
Se on suoraan sanottu ja nähty moneenkin kertaan, menoja peruuntuu jne. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ulosanti on tuota luokkaa kuin avauksessa, niin et mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on ollut varsinkin meidän lasten parisuhteiden alkuaikoina tosi epäluuloinen ja etsimällä etsinyt vikoja ja todisteita siitä, että miniä-/vävyehdokkaat eivät välitä hänen lapsistaan tarpeeksi ja eivät muutenkaan ole tarpeeksi hyviä hänen lapsilleen, ovat pelkkiä hyväksikäyttäjiä ja sydämensärkijöitä. Aika rasittavaa oli, kun omien epävarmuuksien lisäksi sai stressata vielä äidin kohtuuttomia epäilyksiä.
En tiedä, millaisesta tilanteesta teillä on kyse. Yleisneuvona sanoisin, että anna olla. Jokainen punnitkoon omat ihmissuhteensa itse, jos nyt ei mistään väkivallasta tai alistamisesta kuitenkaan ole merkkejä. Pysy vain lapsesi tukena, millaisia ratkaisuja hän elämässään tekeekään. Vaikka olisit oikeassakin seurustelukumppanin tunteista, veikkaan, ettei lapsi totuuden paljastuttua paljon arvosta mitäs minä sanoin -asetelmaa.
Hyviä pointteja sinullakin. Mun lapsellani on hyvä maku, ei ole koskaan tarvinnut moittia seurustelukumppaneita mistään vakavista asioista. Ja kuten sanoin, niin kaikenlaista puliveivaamista seurustelukuvioissa ei pidä vääntää hyväksikäytöksikään, sillä kyse on vain kevytsuhteesta, missä voi olla hyviäkin puolia. Ehkä se osui hyvin oikeaan mitä aiempi kommentoija sanoi, että kyse on pohjimmiltaan luotosta omaan lapseen, hänen harkintakykyynsä ja fiksuuteensa, mistä ei oikeasti ole puutetta. Sitä vain niin kovasti tahtoisi tasoittaa oman lapsen tietä, vaikka järjellä tietääkin, ettei se ole aina mahdollista.
En kyllä vieläkään tiedä miten kannattaa toimia. Keskustelu toi esille aivan samoja ajatuksia kuin itsekin olen pyöritellut suuntaan jos toiseenkin. Onneksi kyseessä ei ole mikään vakava tilanne kuitenkaan. Kaikki on hyvin. Ap
Jos kerran kyse on oikeasti ihan aikuisista eikä mistään 18-21 -vuotiaista, niin antaisin asian olla. Joku 25-30 v voi ihan oikeasti ärsyyntyä jo pelkästään hänen asioihinsa puuttumisesta. Vaikka ei tulisi riitaakaan eikä välit menisi poikki, tyttäresi ei silti välttämättä koskaan unohda, että puutuit hänen yksityisasioihinsa. Ja tästä voi seurata, ettei hän jatkossa enää puhu sulle asioistaan yhtä avoimesti kuin tähän asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on ollut varsinkin meidän lasten parisuhteiden alkuaikoina tosi epäluuloinen ja etsimällä etsinyt vikoja ja todisteita siitä, että miniä-/vävyehdokkaat eivät välitä hänen lapsistaan tarpeeksi ja eivät muutenkaan ole tarpeeksi hyviä hänen lapsilleen, ovat pelkkiä hyväksikäyttäjiä ja sydämensärkijöitä. Aika rasittavaa oli, kun omien epävarmuuksien lisäksi sai stressata vielä äidin kohtuuttomia epäilyksiä.
En tiedä, millaisesta tilanteesta teillä on kyse. Yleisneuvona sanoisin, että anna olla. Jokainen punnitkoon omat ihmissuhteensa itse, jos nyt ei mistään väkivallasta tai alistamisesta kuitenkaan ole merkkejä. Pysy vain lapsesi tukena, millaisia ratkaisuja hän elämässään tekeekään. Vaikka olisit oikeassakin seurustelukumppanin tunteista, veikkaan, ettei lapsi totuuden paljastuttua paljon arvosta mitäs minä sanoin -asetelmaa.
Hyviä pointteja sinullakin. Mun lapsellani on hyvä maku, ei ole koskaan tarvinnut moittia seurustelukumppaneita mistään vakavista asioista. Ja kuten sanoin, niin kaikenlaista puliveivaamista seurustelukuvioissa ei pidä vääntää hyväksikäytöksikään, sillä kyse on vain kevytsuhteesta, missä voi olla hyviäkin puolia. Ehkä se osui hyvin oikeaan mitä aiempi kommentoija sanoi, että kyse on pohjimmiltaan luotosta omaan lapseen, hänen harkintakykyynsä ja fiksuuteensa, mistä ei oikeasti ole puutetta. Sitä vain niin kovasti tahtoisi tasoittaa oman lapsen tietä, vaikka järjellä tietääkin, ettei se ole aina mahdollista.
En kyllä vieläkään tiedä miten kannattaa toimia. Keskustelu toi esille aivan samoja ajatuksia kuin itsekin olen pyöritellut suuntaan jos toiseenkin. Onneksi kyseessä ei ole mikään vakava tilanne kuitenkaan. Kaikki on hyvin. Ap
Jos kerran kyse on oikeasti ihan aikuisista eikä mistään 18-21 -vuotiaista, niin antaisin asian olla. Joku 25-30 v voi ihan oikeasti ärsyyntyä jo pelkästään hänen asioihinsa puuttumisesta. Vaikka ei tulisi riitaakaan eikä välit menisi poikki, tyttäresi ei silti välttämättä koskaan unohda, että puutuit hänen yksityisasioihinsa. Ja tästä voi seurata, ettei hän jatkossa enää puhu sulle asioistaan yhtä avoimesti kuin tähän asti.
Itse asiassa olen huomannut, ettei hän puhu enää yhtä avoimesti kuin ennen, minkä olen päätellyt johtuvan nimenomaan tästä suhteesta. Eli että kyseessä on oikeasti arka asia. Ja siitä on varmaan seurannut, etten minäkään ota asiaa itse millään tavalla esille eli olen alkanut pitää koko seurustelua arkana asiana minäkin eikä siitä puhuta yhtään mitään (poikkeaa selvästi aiemmista seurusteluista). Tätä tulkitsen, että kyseessä ei ole harmiton asia, mikä puolestaan luo huolta ja painetta puuttua.
No, toistaiseksi en uskalla tehdä mitään, vaan annan asian olla. Ellei itse ota asiaa esille. Ap
Ystävän kohdalla näin tuollaisen kehityksen nuoresta asti eli seurasi lisää huonoja valintoja. Kun oppii tyytymään liian vähään ja sietämään sellaista, mitä ei kannattaisi sietää. Muuten elämä voi olla mallillaan, mutta miesmaku on kerta toisensa jälkeen sitä, että lyö kätensä paskaan - en millään tahtoisi omalle lapselle tuollaista, vaikka kuinka kevytversiota ilman päideongelmia tai muuta vakavaa.
On rakkaus kuitenkin elämässä yksi tärkeimpiä asioita, se että joku ihan oikeasti rakastaa. Paljon voi lapselle antaa, mutta sitä ei voi, vaikka kuinka tahtoisi. Kyky tunnistaa oikea rakastaminen on silti myös taito, jota ehkä voi kehittää juurikin niin, että keskustelee miten sellaisen voi tunnistaa. Mutta jos itse sisimmässään on alkanut uskoa, ettei voi odottaakaan mitään parempaa, niin on helppo kohde. Muutenhan nuo näennäisen pienet loukkaukset eivät menisi läpi, mitä olen nähnyt. Ap