Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

Minulla on vähän ristiriitaiset ajatukset. Asuin melkein koko lapsuuteni maaseudulla ja sitten nuoruudessa toisessa paikassa. Täällä viimeksi mainitussa paikassa on pakko välillä käydä tiettyjen asioiden takia, vaikka se on vaikeaa, kun kiusattiin niin paljon siellä. Olin ihan yksin nuoruuteni ja vieläkin puhutaan pahaa. Kamalia muistoja sieltä, vaikka maisemat hienot.

Sitten lapsuuden maisemat itselle hyvin rakkaat olleet. Kävin siellä aina välillä, mutta sitten eräiden ikävien juttujen vuoksi en ole sielläkään enää käynyt. Kävi ilmi, että jotkut ihmiset olivat sielläkin puhuneet pahaa ja sain sen tietää. Näin tavallaan petyin siihenkin paikkaan. Välillä kaipaan kovasti sinne ja ne maisemat mielessä usein, mutta silti en enää oikein halua sinne mennä. Aluksi suurin sitä, kun sekin paikka muuttui kurjaksi mielessäni. Nyt minulla ei ole tavallaan enää mitään kotiseutua. Asun nyt paikassa missä olin ennestään käynyt muutamia kertoja. En tunne ketään kunnolla ja mitään sukua ei täällä ole.

Muutimme muualle lapsuuden kotikaupungista ollessani 10 v ja ensimmäisen kerran kävin siellä sitten ollessani täysi-ikäinen. Tosi outo kokemus kun kaikki paikat olivat niin mitättömän pieniä ja ahtaita :D aivan järkyttävää miten pieni maailma oli... mutta myöhemmin olen käynyt useammankin kerran. Siellä on tavallaan ihan kiva tunnelma, sellainen maailman keskipisteessä -fiilis, kuin olisi tullut käymään kotona. Mutta suomenruotsalainen paikkakunta enkä voisi kuvitella asuvani siellä. Siellä vähän kuin larpataan sellaista vähän parempaa pitkäperinteistä idylliä kauniissa miljöössä vanhoissa satamatyöläisten ja kalastajien yms. puutaloissa. Oikeasti niissä taloissa asuu kädettömiä ja leuhkoja pikkuporvareita.

No lapsuudenkodissa jossa asuin 11-18 vuotiaana, vierailen yhä säännöllisesti. Vanhemmat yhä asuu siellä omakotitalossa. Se ei erikoisemmin tunteita herätä, alue on pysynyt melko samanlaisena, hieman tullut lisää taloja kun entiset isot tontit lähialueilta pistetty vielä pienemmiksi kuin ennen. Espoon Nöykkiö siis.

Pikkulapsena alle 11 vuotiaana asuin Espoon Tuomarilassa, paritalo, vieressä monta muuta paritaloa. Melkein kaikissa oli samanikäsiä lapsia niin kavereita riitti leikkeihin :) Siellä olen joskus käynyt kun kavereita asuu lähialueilla, ja itsekin nuorena aikuisena asuin aikoinaan aika lähellä sitä. Joskus kävin lenkeillä alueella. Se on jotenkin ihan nostalgista, monet lähikadut on tosi samanlaisia kuin lapsena. Pikkumetsä eskarin vieressä on kylläkin muuttunut autotieksi, eli sinänsä lähialue muuttunut, ja nimenomaan se metsä missä vietin liki päivittäin aikaa pienenä leikkien niin vähän kaihoa herättää... mutta piha-alueet ihan kodin lähellä näyttää kyllä melko samanlaisille, joten on ihan hauska joskus kävellä siitä ohi. kaikki näyttää niin paljon pienemmältä kuin lapsena :D ja jotenkin ilme on nykyään minusta kaupunkimaisempi, lapsuudessani tuntui enemmän sille että luonto oli lähellä. 

Noin yleisesti koen että Espoo on muuttunut lapsuudestani aika paljon, koen että on jo liian iso kaupunki mulle. Muutinkin kehyskuntaan maalaismaisemiin :) 

Kyllä olen, ajellaan lapsuuden maisemissa aina kun käydään kotikaupungissani sukuloimassa. Sellainen 50- ja 60-luvulla rakennettu alue pikkukaupungissa. Omakotitaloja, korkeintaan 3-kerroksisia kerrostaloja, isot pihat, vehreää ja rauhallista.

Tuntuu että siellä voi jotenkin hengittää paremmin kuin täällä pääkaupunkiseudulla, kaikki on tehty ihmisen kokoon sopivaksi.

Onneksi enää muutama vuosi eläkeikään, sinne palataan eikä tänne eteläiseen Suomeen tulla edes käymään.

Riippuu paikasta. Helsinkiä muistelen lämmöllä. Päiväkoti on toki suljettu ja viereinen puisto tyhjennetty leikkivälineistä. Lapsuuden leikkikentän rakennus purettu ja allas ammottaa tyhjyyttä. Mutta täällä olin onnellinen.

Kun lähden maalle, herättää hirveää ahdistusta ja surua. Sielläkin koulut myyty / purettu kunnan toimesta. Muistelen kun ope kantoi hiuksista pitkin portaita (rikos jo silloin) ja luokkatoverit ilkkuivat kun onnistuivat provosoimaan. Diagnosoimaton asperger, ja ope otti kunnian myöhemmästä menestyksestäni, vaikka tosiasiassa kärsin siitä kurittamisesta ja kiusaamisesta nelikymppiseksi. On hirveän ristiriitaista, kun paikkaan, jossa minulle tehtiin väkivaltaa liittyy myös myönteisiä muistoja.

Ihan säännöllisesti käyn lapsuudenkodissani, ja olen aina käynyt, vanhempani asuvat siellä edelleen. En ole siis koskaan niin irtaantunut siitä, että se erikoisemmin tunteita herättäisi. Nykyään ehkä juurikin sen kontrastin, että täällä on mun lapsuudenkoti, mutta minun koti on siellä missä nyt asun. Nuorempana aikuisena vielä asuin vaan jossain kämpässä, ja tuo lapsuudenkoti oli se, kun tulin kotiin käymään. Ei enää tunnu siltä. Kutsunkin paikkaa mummolaksi, käydään mummolassa.

Haluaisin, mutta kyydin saaminen tuntuu olevan mahdottomuus. Maksaisin kyllä, mutta en toki ihan taksin taksaa. Siihen ei ole varaa. Olisi kiva tarkistaa, miten hyvin muistikuvat pätevät nykyisen todellisuuden kanssa. Syntymäkotinikin oli 70-luvulla vielä pystyssä, nyt en enää tiedä. Synnyin siis kotona. Kylässä asuu varmaan sukulaisiakin, iso suku kyseessä.

Sitä kotimökkiä, jossa asuin koululapsena ja teininä, en halua varmaan nähdä. Itkettäisi. Mietin nimittäin aikoinaan kun kannoin saunavesiä, että joskus nämäkin polut ruohottuvat kun kukaan ei täällä kävele. Olin yliherkkä nuori, joten itku silloinkin pääsi. Sitä aikaa ei tosin kauaa ollut kun mökki myytiin ja nyt se on varmaan ihan eri näköinen. Hassua, en ikinä olisi uskonut, että huolimatta ikävistäkin muistoista mieleen nousee ikävä lapsuuteen. Onnekseni vielä muistan ne ajat.

Kävin kerran. Siellä oli kauniitakin alueita ja on edelleen, mutta paikka ei tarjoa mitään nuorelle tai aikuiselle. Jokainen tie ja polku on edelleen täysin tuttu ja muistissa. Tulee haikea olo lapsuusmuistoista ja huolettomuudesta. Aurinkoisista kesäpäivistä. Vanha kotitalo on tyhjä ja tuntuu luonnolliselle, että piha on hoitamaton, toisin kuin silloin parhaimpina päivinä. Kaipaan sitä Suomeakin hieman, joka silloin oli tai ainakin olisi voinut olla. 

Ei ole enää lapsuudenmaisemia, kun metsät on kaadettu väestön tieltä, kalliot räjäytetty ja kerrostalot ja parkkipaikat vallanneet alueen.

Itse kävin kesällä 2020.

Asuin Yhdysvalloissa yli 20 vuotta ja muutimme Suomeen 2019.

Tyttäreni ei ollut koskaan vieraillut lapsuuteni kotipaikkakunnalla, joten teimme päiväreissun sinne.

Ajoimme vanhan kouluni ohi, vanhan kotini ohi, harrastuspaikkojen... ei mitään...   

Ei siis herättänyt mitään tunteita tai fiiliksiä.

Olin odottanut jotain aivan muuta. Aivan kuin olisin ajanut täysin vieraassa paikassa.

Olen käynyt muutamia kertoja, mutta lähinnä autolla pyörinyt alueella ilman halua jalkautua katselemaan paikkoja tarkemmin. On ollut ajatuksena käydä joskus paremminkin fiilistelemässä esimerkiksi pyöräillä alueella pidemmän lenkin verran. Mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi. Yksi syy saamattomuuteen on se, etten halua törmätä kehenkään entiseen tuttavaan. Kaikki ihmissuhteet sinne suuntaan ovat nimittäin jäädytetty aikoja sitten.

Kun siellä liikkuu, niin kyllähän sitä mieleen nousisi kaikenlaista vuosien varrelta. Ja jotain olenkin pohtinut tarkemminkin. Sitten on kuitenkin tullut sellainen fiilis, että lähinnä kaikki on ikävää, kurjaa ja täyttä p@skaa. Miksen mieluummin käyttäisi energiaani tähän päivään ja tulevaisuuteen keskittyen? Menneiden muistelemisessa on kyllä joskus jujua sillä tavalla terapeuttisessa mielessä, mutta kielteisissä asioissa rypemiseen ei kannata jumiutua. Valitettavasti minulla on siltä seudulta hyvin vähän mitään myönteistä muisteltavaa.

Olen käynyt silloin tällöin, koska mummoni asuu edelleen paikkakunnalla. On ollut kivaa tehdä tuttuja asioita aikojen takaa, käydä vaikka entisessä lähilammessa uimassa tai tutussa kaupassa. Kotitalo näyttää aika samalta edelleen. Iloinen fiilis on paikkakunnalla käydessä, vaikka huonojakin aikoja mahtui tietysti lapsuuteen/nuoruuteen.

Muutimme muualle kun olin 17-vuotias. Vaikka asuin vielä pari vuotta "kotona", niin koti se paikka ei ollut ja on harmittanut vaikkapa opiskeluvuosina, ettei ole lapsuudenkotia jonne mennä lomalla käymään tms. Toki on kiva että vanhempani ovat eläneet omaa elämäänsä, mutta kateellinen olen kavereille joilla lapsuudenkoti vielä on.

Aloittaja:

Se sana on aikuisiässä eikä -llä.

Siis näin: "Oletteko aikuisiässä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia?"

Ulkopaikallislallatus ei sovi tähän.

Pertsa kirjoitti:

Aloittaja:

Se sana on aikuisiässä eikä -llä.

Siis näin: "Oletteko aikuisiässä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia?"

Ulkopaikallislallatus ei sovi tähän.

Se sana on aikuisikä.

Sitä sanaa voi taivuttaa sekä inessiivissä että adessiivissa. Ilmauksilla on vivahde-ero, mutta en usko sinun tätä ymmärtävän.

Asun aikalailla lapsuudenmaisemissa, oon aina asunut samassa kaupungissa ja suurimman osan elämästäni lähes samassa kaupunginosassakin.

Pertsa kirjoitti:

Aloittaja:

Se sana on aikuisiässä eikä -llä.

Siis näin: "Oletteko aikuisiässä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia?"

Ulkopaikallislallatus ei sovi tähän.

Pitäiskö sun, Pertsa, näin myöhemmällä iäLLÄ hankkia joku uusi harrastus? 

Tietysti olen käynyt aina silloin tällöin lomareissuilla. Kivat muistot palaa mieleen, vaikka paljon on muuttunut sitten lapsuusajan aurinkoisten kesien.

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä joku tyyppi ajoi meidän pihaan ja ryhtyi puhelimen kanssa kävelemään pitkin ja poikin, kuvasi talon ikkunoista sisälle, meni pihasaunaan (ovi aina auki) jne. ja hermostui kokonaan, kun menin sanomaan, että nyt kuvat pois koneelta, tuo on jo enemmän kuin kotirauhan rikkomista. Tyyppi oli joskus 40 vuotta sitten asunut pihan toisella puolella olevassa talossa, ei edes tässä päärakennuksessa, ja katsoi, että hänellä on oikeus kuvata lapsuutensa maisemia. Vaimolleen hän selitti vielä, että ainakin mennään katsomaan omenapuutarhaa ja kasvihuonetta, siellä oli aina hyviä tomaatteja. Selitä siinä sitten, että ne eivät ole samoja kuin silloin.

Olihan se toki häneltä kökköä käytöstä, mutta itse olisin varmaan ollut kiinnostunut siitä, minkälaista silloin 40 vuotta sitten oli, ja minkälaisia tarinoita hänellä olis ollut kerrottavana. Olisin varmaan keittänyt kahvit :)

Muutettiin monesti lapsuuteni aikana niin varsinaista "lapsuudenkotia" mulla ei taida ollakaan. Synnyin 70-luvulla ja asuttiin siihen aikaan rivitalossa, melkein 4 vuotiaaksi asti. Olen käynyt joskus katsomassa sitä paikkaa, talo on yhä pystyssä, mutta maisemat ympärillä muuttuneet suurinpiirtein täydellisesti, ei herätä oikein mitään tuntoja.

Sitten asuttiin seuraavat 4 vuotta kerrostalossa, siinä lähiympäristö on vielä aikalailla samankaltainen kuin lapsena, mutta ei herätä kummempia tuntemuksia. Vuosia myöhemmin jaoin mainoksiakin siihen kerrostaloon, myös meidän entiseen rappuun, silloin ensialkuun tuntui vähän jännältä asioida siinä roolissa entisessä kotipaikassa.

Seuraavaksi asuttiin omakotitalossa reilut 9 vuotta ja se on kotipaikka josta tykkäsin eniten. Olen joskus ajellut siitä ohi ja kyllähän mukavia lapsuusmuistoja tulee aina mieleen, tuossa tein sitä, tuossa tätä, jne., paikat ovat vielä melkolailla samanlaisia kuin silloin 80-luvulla. Muutettiin siitä pois 1992 ja sen jälkeen en ole tuntenut oikein mitään paikkaa kodiksi samallalailla kuin sitä 80-luvun omakotitaloamme, olen kuin koditon jossain säilytyspaikassa jota asunnoksi nimitetään.

Maailman ihanin paikka. Asustelen suhkot lähellä ja usein tulee siellä pyörittyä. Ehkä joskus muutan takaisin.