Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

En ole käynyt vuosiin, mutta näin kuvan hiljattain... Piha ja pellot ihan umpeen kasvaneita, talon ikkunat ja ovi rikottu ja kattokin sortunut. Asumaton ollut vuosikausia. Surullinen näky.

Muutettiin pk-seudulta kotikulmille Savoon kun saatiin hyvät työpaikat molemmille. Rakennettiin talo järvenrantaan kotitilan maille. Olemme tyytyväisiä, kesämökkiä ei enää tarvita.

Isovanhempieni kotitilalla kävin, joka lapsuudessani oli kesänviettopaikka ja nyt ollut jo pitkään tätini omistuksessa. Rapistunut Autiotalo ja umpeen kasvanut pihapiiri. Surullinen näky, joka todellakin toi mieleen sen, että mikään ei ole pysyvää ja menneisyys elää vain muistoissa.

Olen käynyt, aika tyhjältä tuntui. Ensimmäisessä kodissa isäni lähti oman käden kautta ja toisessa äiti viinan viemänä. Ei ole kovin ruusuisia muistot, paitsi jotkut hetket ulkona kavereiden kanssa.

On niin lähellä ja muistaa hyvin, ettei ole tarvetta mennä katsomaan. Vaikka ovat paikat lapsuuden jälkeen aika paljon muuttuneet, niin meininki on sama; nukkumalähiö, jossa ei ole muuta tekmistä kuin olla ulkona.

Kirjoitan tätä pirtin pöydän ääressä, samassa talossa jossa synnyin kuusikymmenluvulla. Olen asunut suurimman osan elämästäni tässä talossa, pienessä maaseutupitäjässä, sen yhdessä sivukylässä. En ole koskaan asunut pitäjän kyläkeskusta edempänä, pariin otteeseen asuin siellä muutaman vuoden rupeamat. Asuminen siellä menetteli, mutta koti on koti.

En ole koskaan kaivannut muualle. Tunnen kuuluvani juuri tänne. Luonto alkaa ulko-ovelta.

Näen jo sieluni silmin palstamammojen ajatuskuplat: "Reppana peräkammarinpoika..." . Kuplikoot ajatuksenne aivan rauhassa. Te elätte lähiöissänne, stadissanne, ulkomaillanne, missä vain. En ole koskaan ymmärtänyt stereotypiaa jonka mukaan kotiseudulleen jäävä mies on automaattisesti luuseri ja raukka, kun taas kaupungin lähiöön muuttava nainen on automaattisesti vahva ja voimaantunut.

Näen ikkunasta ulkorakennuksen katon, ja sen harjalla tuuliviirin. Lokakuinen pelto- ja metsämaisema näyttää harmaalta, ihan niin kuin se tähän aikaan vuodesta tällä seutukunnalla näyttää. Iso parvi laulujoutsenia pellolla ruokailemassa, niitä ei lapsuusvuosinani ollut.En vaihtaisi tätä mihinkään muuhun.

Vanhemmat olivat ala-asteen opettajia, ja asuimme lähes aina kyläkouluilla keskellä ei mitään. Noissa kahdessa lapsuuden asuinpaikassa olen käynyt ja niistä vierailuista on aina tullut kauhea suru ja ikävä. Lapsuuteni oli pääasiassa onnellinen, joskin vanhempien alko-ongelmat ja riitely jättivät jälkensä. Noihin asuinpaikkoihin liittyy kuitenkin niin paljon onnellisia muistoja, että kyläkoulun ja koko ympäröivän kylän rapistuminen (kauppojen katoaminen, maatilojen autioituminen...) surettaa aivan järkyttävän paljon. Onneksi on muistot. Joskus toivoisi, että voisi palata lapsuuteen - niihin onnellisiin aikoihin. Mutta eihän mennyt aika palaa.

Kaikki näyttää niin paljon pienemmältä

Harvoin tulee käytyä. Mekin muutettiin usein, mutta ei se haittaa. Eri paikoissa on muistot musta eri-ikäisenä. Mulla tulee ikävä mun lapsuudenkavereita ja haikea mieli siitä, ettei elämä enää koskaan tule olemaan sellaista. Sitä kuvitteli että elämä tulee jatkumaan samanlaisena, tutut koulukaverit ja opettajat, kavereiden vanhemmat, tutut pihat ja puistot. Muutin 15-vuotiaana pois ja kaikki se jäi.

Olen 50 v ja viime kesänä kävin nuorimman pojan kanssa lapsuuden kodissa. On 700 km päässä nykyisestä asuinpaikastamme. Asukkaat olivat paikalla, mut antoivat kierrellä pihapiirit ja sisällä kierrättävät talon läpi. Vanhempani ovat kuolleet aikoja sitten. Hyvin haikea oli mieli, kun muistelin lapsuutta. Jos olisin ollut yksin, olisin istahtanut keittiöön ja kyyneleitä vuodattanut. "Tuossa äiti leipoi pullaa... jne.' En usko enää talossa käyväni.

Kävin useita vuosia sitten lapsuuden ja varhaisnuoruuden maisemissa. Tunteet olivat enimmäkseen kielteiset. Maisemista tuli mieleen ala-asteen koulumatkat ja sen myötä koulukiusaaminen ja muutenkin muistot koulusta. Inhosin koulua.

Mulle on ollut lapsesta asti selvää, että haluan jäädä lapsuudenkulmilleni. Toki kävin välillä yliopistossa ja työskentelemässä myös ulkomailla, mutta alle kolmikymppisenä kuitenkin jo palasin. Nyt asun omakotitalossa, jonka rakennutin puolisoni kanssa vanhan lapsuudenkotini paikalle. Lapset käy samaa koulua kuin minä, isäni ja isoisäni aikanaan kävivät. Kotikulmat ovat toki muuttuneet, kun seutu on muuttovoittoaluetta, mutta tätä rauhaa ja hyvänolontunnetta muutos ei ole muuttanut. Tämä on koti ja täällä ovat juuret.

Tuli mieleen kaikki siellä vanhalla paikkakunnalla kyylääväät ihmiset, koulukiusaajat. Sinne jääneet sukulaisetkin jotenkin katkeroituneita siitä kun minä muutin Helsinkiin ja sain hyvän työpaikan. Käyn kerran vuodessa enkä malta odottaa hetkeä kun pääsen sieltä takaisin kotiin. Sinne meneminen nostattaa voimakkaan stressireaktion, ei muita tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Muutin takaisin lapsuuteni maisemiin. Ainut paikka jossa olen koskaan ollut onnellinen.

Sama. Omatkin lapset ovat tuntuvat olevan onnellisia maaseudulla.

Vierailija kirjoitti:

Muutin nyt näljäkymppisenä lapsuudenkotiini omakotitaloon takaisin asumaan kun vanhempani muuttivat ikääntymisen ja sairauksien vuoksi pois kerrostaloon. Olen onnellinen. Tämä on KOTI. 

Sama juttu täällä. Asun lapsuuskodissani maalla vanhassa puulämmitteisessä hirsitalossa. Lähdin maailmalle parikymppisenä, matkustin paljon ja asuinkin useita vuosia ulkomailla. Kun vanhemmista aika jätti, talo jäi minulle ja käytin tätä joitain vuosia kesämökkinä. Muutin tänne avopuolisoni kanssa vakituisesti jokunen vuosi sitten siten että vain sujahdimme tavaroinemme sekaan - elämme samaa jatkumoa ja suurin osa huonekaluista sekä astioista on vanhempieni vanhoja. Olemme onnellisia täällä, vaikka arkeen on tullut paljon enemmän tekemistä polttopuiden tekemisestä ja puulla lämmittämisestä alkaen. Kaikkea ei ehdi tehdä ja olen oppinut sietämään epätäydellisyyttä ilman että tulee riittämättömyyden tunnetta. Entisestä maailmanmatkaajasta on tullut koti-ihminen, nyt en poistu mielelläni edes tältä tontilta. Helsingissä en ole käynyt moneen vuoteen, vaikka sinne on täältä alle kahden tunnin ajomatka.

Olen käynyt ja vienyt lapsenikin katsomaan, kertonut samalla lapsuudesta. Jänniä tunteita tulee, hetken voi katsoa asioita lapsiminän silmin.

Ensimmäistä kertaa vuosikymmenien tauon jälkeen olin hämmästynyt, miten kivalta ympäristö näytti. Kivoja ulkoilualueita järven rannalla ja metsiä.

Siitä kaikesta olisi lapsena perheen kanssa voinut yhdessä nauttia, mutta vanhempani makasivat työttöminä ja masentuneina kotona. Alkoholismikin riivasi perhettä, ja minä yksin arkana lapsena kiertelin joskus lähiympäristössä. Nyt vasta näin ne mahdollisuudet, mitä olisi voinut olla. Oman perheen kanssa tehdään paljon asioita yhdessä.

Olen käynyt vuosikymmeniä vähintään 2 x vuodessa, nykyään pitempiä jaksoja. Tietää missä juuret on. 

Lapsuudenkoti tuli aikoinaan paljon uniin, koska vanhempani muuttivat pois niin, etten opiskelukiireiden takia ehtinyt osallistua. Unessa olin milloin minkäkin ikäisenä, mutta aina samassa tilanteessa: talosta ollaan muuttamassa yllättäen, enkä ehdi valmistautua.

Unet loppuivat, kun kävimme perheen kanssa katsomassa lapsuudenkotiani paikan päällä.

Mökki kotipaikkakunnalla niin tulee vietettyä paljon aikaa seudulla. Viime aikoina on käynyt mielessä, että jos voisi kääntää aikaa taakse päin ja palata lapsuuteen, tekisin kaiken aivan toisin ja eläisin erilaisen elämän

Asun nyt viiden kilometrin päässä ja käyn tuossa kaupunginosassa lähes viikottain. Tulee muistoja mieleen siellä leikkimisestä ja talot näyttää tosi pieniltä. Asuttiin kahdessa talossa tuolla alueella, noin kilometrin päässä toisistaan. Toisessa vanhempani vielä asuvat. Nuo talot ei erityisemmin herätä tunteita (esimerkiksi että haluaisin niissä ehdottomasti itse asua), lähikulmilla vaan on hauska kulkea ja muistella kaikkea.