Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

Joka kesä käyn siellä mökillä. Sukulainen hoitaa maatilaa jossa kasvoin. Jo toinenkin polvi itseni jälkeen on lähtenyt sieltä maailmalle.

Minulta kesti kauan irrottautua sieltä. Vielä lasten ollessa pieniä sinne menessä tuntui, etten halua pois sieltä. Isänikin kuoltua jossain vaiheessa juurruin vahvemmin nykyiseen asuinpaikkaan. Nykyisin tunne mökillä on lähinnä se, että tämä on taas tämä sama paikka, samat puut, samat näkymät ja saattaa jopa kaivata kotiin ensi päivinä. Yleensä kuitenkin alkaa taas nauttia mökillä olosta ja seudun kauneudesta. Enää ei kuitenkaan vaivaa se mikä vuosia vaivasi eli kun tuli kotiin, oli kova ikävä takaisin mökille useamman päivän. Käyn niin harvoin siellä, pitkä matka. Mutta nyt koti on täällä missä asun.

Käytiin syntymäkylälläni ohikulkumatkalla tänä kesänä, kun kuulin, että vanha kouluni puretaan.

Koulun vieressä oli omakotitalo, ja postilaatikussa luki entisen opettajani nimi. Siellä  kävelikin vanha valkotukkainen mies, ja tervehdin ja esittelin itseni ja sanoin luultavasti olevani hänen entinen oppilaansa.

Hän muisti minut, ja sanoi, että niin sinä olit se luokan ainoa lapsi, jonka jalat ei yltäneet pulpetin penkiltä maahan. Pääsin 6-vuotiaana kouluun, kun olin muka niin kehittynyt, mutta oppisuoritukseni eivät jääneet mieleen, vain penkiltä heiluvat jalat. Onneksi kasvoin kuitenkin huimaan 158 senttiin teininä.

Kesäisin käyn katselemassa maisemia muutaman vuoden välein .Talo on todella vanha ja vejeni ,joka sai sen perintönä, pitänyt kunnossa, paitsi sairastuttuaan ei ole voinut asua siellä ja jälkeläisensä asuvat satojen km päässä.

Ei ole haikeurtta, koska pellot kasvaa ohdakkeit tms , mutta pihapiiriin ruoho on aina leikattu

Järvet on suht lähellä ,mutta pellot pusikoituneet ,( ei näköalaa) , kun veli ei pysy hoitamaan..

Ei mitään haikeutta tule.

Olen käynyt. Muuttotappiokunta ollut viimeisen kymmenen vuotta, keskusta edelleen yhtä harmaa ja betoninen kuin silloin ennenkin, mutta hiljaisempi.

Vanhemmat asuu yhä lapsuudenkodissani. Kun ollaan mummolassa niin nukumme mun vanhassa huoneessa. Iso osa naapureista on jo muuttanut tai kuolleet, mutta muutama alkuperäinen asukas on yhä taloissaan. Samassa korttelissa on myös parin lapsuudenkaverin mummolta. Joskus lomilla tavataan ja kaikkien muksut leikkii keskenään. Vanha koulumme (yhä käytössä) on lähellä ja sen pihalla käydään leikkimässä. Myös lapsuuden leikkikenttä on muutaman metrin päässä, kunnostettuja nykyaikaan. Tuntuu turvalliselta ja mukavalta. Joskus mietin, että pitäisikö muuttaa takaisin pikkukaupunkiin, mutta kyllä se arki olisi niin erilaista ja töiden löytyminen hankalaa.

Tuntuu kuin palaisi ajassa taaksepäin, siihen pieneksi ihmiseksi joka oli onneton, vaikea hengittää. Ei voi kasvaa.

Oon nähny Hervannassa kerran vähä kävelemässä. Siinä missä asuin Ei tuntunut miltään. Paljo oli erilainen ja paljon sinne rakennetaan vuosi vuodelta. Nyt vielä ratikka.

Olen käynyt ja kaipaan sitä aikaa enemmän kuin sitä paikkaa, koska se ei ole enää samanlainen. Siis toki kaikki rakennukset on ihan samat, mutta koko paikasta on tullut joku kaupunkilaisten pakopaikka ja tunnelma on muuttunut kokonaan. Kaikki vanhat lapsuudenkaverit on muuttaneet pois, melkein kaikki muut siellä asuneet ovat kuolleet jne. Tulee lähinnä surullinen olo kun käyn siellä, sen takia en halua enää mennä.

ensin ovat kunnat karkoittaneet nämä nyt varakkaat 50-60 vuotiaat nyt halutaan takaisin viher punikki ohjattuun pakolais keskukseen.

Joo.ihan joka päivä kun herää ne taas näkee.Kyllä maalla on edelleen mukavaa

Kotipiha on lähes muuttumaton, mutta kotitaloa ei enää ole, paikalla on parakkiasumuksia. En tunne erityisempää ikävää sinne, vanhemmat muutti sieltä pois, kun olin nuori ja hekin jo poisnukkuneet.

On ollut suvun omistuksessa siitä alkaen ja siellä voin vapaasti lomailla jos viitsii tai haluaa.

Kyllähän siellä käydessä aina palaa monet muistot ja lapsuuden leikit mieleen.

Sielunmaisemassani tunnen omakseni kotiseudun metsät, polut, järvet, maaseudun rauhallisen elämän.

Asuin lapsuudessani useissa paikoissa, koska isälläni oli joku muuttovimma. Joskus harvoin olen käynyt katselemassa näitä paikkoja, mikään niistä ei kosketa millään tavoin. Muistan kyllä leikit ja osan leikkikavereista mutta en eritysemmin kaipaa. Ilmeisesti en kotiutunut mihinkään paikkaan vaan tajusin että muutto on kohta taas edessä.

Kesät vietin mummolassa vielä teini-ikäisenäkin. Mummola on se paikka joka herättää tunteita ja ikävää. Isovanhemmat ovat jo kuolleet, serkku perheineen asuu nyt talossa joten siellä poikkean liki vuosittain muistelemassa lapsuutta.

Ikävä kyllä muuttaminen on jatkunut myös aikuisuudessa. En osaa kotiutua minnekään joten muutan vähintään 5 vuoden välein, joskus useammin.

Itselläni ei ole enää lapsuudenkotia. En ole asunut päivääkään siellä, missä vanhempani nykyään asuvat. Kun käyn vierailulla, niin tunnen meneväni heidän kotiinsa.

Mutta, tosiaan se paikka, jossa asuin lapsuuteni on tänä päivänä varmasti yhtä harmaa ja karu, kuin kasarillakin. Olimme pienituloinen perhe kaupungin vuokrataloalueella. Siellä asui paljon meidän kaltaisia perheitä, sekä lisäksi paljon alkoholisteja. Nykyään alueella asuu edelleenkin samanlaista porukkaa. Lisänä huumeidenkäyttäjiä ja m*muja. Ihan kurkkua kuristaa, kun mietin itseni asumaan tuolle alueelle. Maksaisin itseni mieluummin kipeäksi parinkymmenen neliön yksiöstä tavallisella asuinalueella, kuin muuttaisin tuonne tuon kaiken keskelle...

Nykyään vanhempani asuvat omakotitalossa rauhallisella alueella. Siellä on mukavaa vierailla.

Mä näen unia tosi usein tästä paikasta, en ole käynyt aikoihin.. Mutta sen takia olen päättänyt reissun tehdä piakkoin... Ihankun mulla olisi jotain selvittämätöntä tämän paikan kanssa tai jotain. Tai sitten vaan ikävöin. 

Olen käynyt lapsuudenmaisemissani kyllä. Ensimmäiset muistot elämästäni ovat Helsingistä ja olen monta kertaa kävellyt aikuisena samoissa maisemissa. Itse en pystyisi siellä asumaan koskaan, järjettömän hintatason takia. Sitten muutimme sisämaahan pikkukuntaan, kun olin 6-vuotias, vanha omk-talo isolla tontilla. Siellä asuin 18-vuotiaaksi. Siellä kunnassa kävin vierailulla monet kerrat yhden ystävän luona, mutta lapsuudenkotia ja vanhoja ala- ja yläasteen kouluja olen vilkaissut vain ohiajaessa joskus. Kummassakaan paikassa ei ole minulle enää ketään sukulaista, tai muuta kaivattavaa, oma elämäni on muualla.

Käyn noin kerran vuodessa, yleensä 3-5 päivää. Olen sillä tavalla erikoisuus, että muutin 70-luvulla ennen 2 ikävuotta 4-5 kertaa ja sitten 5-vuotiaasta 18-vuotiaaksi asuin samassa kodissa, joka edelleen on siellä olemassa. Kerrostalo vanhenee vuosi vuodelta. Sehän valmistui silloin kun olin 5-vuotias. Tai vähän aiemmin. Ekat asukkaat oltiin siinä asunnossa kuitenkin. Nyt parvekkeet on uusittu, kylpyhuoneet remontoitu,, piha on erilainen. Minua suututtaa, kun pihalla ei ole enää lasten keinuja, ei hiekkalaatikkoa, ei kiipeilytelinettä. Autot ovat vallanneet myös entisen lasten leikkipaikan. Ymmärrettävää sikäli, että talossa ei alun perinkään ollut pihalla jokaiselle omaa autopaikkaa, kun ei siihen aikaan läheskään kaikilla ollut omaa autoa. Nythän niitä autoja on kotitalouksissa jopa kaksin kappalein. Silti se osoittaa todella huonoa makua, että jyrätään kokonaan lasten leikkipaikka pois ja tilalle parkkipaikka. Talossa asuu kuulemma edelleen lapsiperheitäkin, mutta eihän ne lapset voi turvallisesti olla missään sillä pihalla.

Että miten on paikat talot ja lapsuuden jättikivet kutistuneet!

Hiukan tuo nostalgiaa.

En ole, enkä mene. Vain ikäviä ja ahdistavia muistoja.

Jatkan vielä lapsuudenkotini kerrostalomiljööstä. 80-luvulla pihalla oli lasten keinut (4 kiikkua, kaksi siis kummassakin telineessä), iso hiekkalaatikko ja kiipeilyteline. Niiden lisäksi oli tikkataulut ja siinä lasten leikkialueen vierellä pitkä puinen pöytä ja penkit.

Kesäisin sinne pihalle pöydän ääreen kokoontui eri-ikäistä väkeä yhdessä iltaisin. Oli tikkakilpailuja, joissa oli aina palkinto. Oli taloyhtiön kahvit. Sen niminen tilaisuus, jossa taloyhtiö tarjosi kahvia ja pullaa. Myöhemmin kun olen jollekin maininnut sanan taloyhtiön kahvit, olen saanut kommentteja, ettei ole koskaan kuullutkaan moisesta. Olisiko taloyhtiön kahvit ollut jotenkin sen paikkakunnan juttu tai jotain.

Oli myös tiistaisin lenkkisaunat, erikseen naisille ja miehille. Yleinen saunavuoro siis. Usein ennen sitä oli ilmoitustaululla esim. lähtö naisten lenkille klo 18, lenkkisauna klo 19. En tiedä, miten pitkän lenkin ne kiersi, kun en ollut siinä iässä, että olisin mennyt mukaan.

Taloyhtiö järjesti myös pikkujoulut asukkaille. Ne oli urheilutalon kerhotilassa, joka oli lähellä ja saiko sitä peräti ilmaiseksi lainata, kun joku oli kaupungin liikuntatoimessa töissä. Asukkaat esitti pikkujouluissa ohjelmaa ja oli kahvibingo, tietovisa ja joskus joku talon lapsista soitti viulua tai lauloi. Viimeiset pikkujoulut oli kai silloin kun olin 14 tai 15 v. Talo täytti silloin 10 vuotta ja oli pieni paikallinen tanssiorkesteri palkattu soittamaan tasavuosien kunniaksi. Sitten aika ajoi sen tapahtuman ohi. Yhteisöllisyys muutenkin taloyhtiöissä kai alkoi muuttua. Lämmöllä muistelen, millaista talon osakkeenomistajien yhteisöllisyys aikoinaan oli.

Nykyisin käyn ehkä n 3x vuodessa koska äitini elää vielä sillä pienellä maalaispaikkakunnalla.

Tulee hirveän ahdistunut olo, tukehtuisin kuoliaaksi jos jostain syystä joutuisin takaisin sinne. Vaikka sieltä on lapsuusajalta ihan kivoja muistoja ja kavereita, nuoruusvuodet toivat katkeran haikeita ja surullisiakin mielikuvia.

Koko kylä alkaa ränsistyä ja porukkaa on yhä vähemmän, tyhjiä liiketiloja joissa pahvit ikkunoissa, enää suurinpiirtein ruokakaupat, apteekki ja joku pizzeria & ruokapaikka/kahvila pystyssä ja kaikki menee kiinni klo 18. Sitten kylällä ei liiku enää ristin sielua, ehkä vanhainkodilta iltavuorosta tulevat. Ahdistavaa.