Lue keskustelun säännöt.
Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???
Kertokaa vapaasti. Ei tarvitse kertoa sijainteja jos ei halua mutta kertokaa fiiliksistä.
Vai onko asia edes kiinnostanut koskaan?
Kommentit (265)
Vierailija kirjoitti:
Liikutus ensimmäisenä tunteena. Ja oman kuolevaisuuden tajuaminen. Sekä myös sen kaiken hyvän näkeminen lapsuudessani, vaikka lapsuus oli huono niin siinä oli myös paljon hyvää ja olen siitä kiitollinen. Tietynlainen elämännälkä ja ajan hukkaamisen lopettaminen esim tällaiseen turhaan vauvapalstailuun myös yksi tunne. Kiitos, että muistutit.
Haluan olla läsnä ihmisille, kun vielä voin. Ei me ihmiset täällä ikuisesti olla vaan kaikki lähtee jossain kohtaa. Ja elämässä merkitsee todellakin vain ihmiset ja ihmissuhteet. Jos on aivan yksin niin silloin millään ei oikeasti ole väliä.
Ihan yhtälailla elämä on merkityksellistä yksinäisilläkin ihmisillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vantaalla ei lapsuuden seutua enää edes tunnista.Vanhat rakennukset purettu,entiset puistoalueet täyteen rakennettu ja kaiken maailman sakkia liikkumassa.Vain unissa seutu entinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutin nyt näljäkymppisenä lapsuudenkotiini omakotitaloon takaisin asumaan kun vanhempani muuttivat ikääntymisen ja sairauksien vuoksi pois kerrostaloon. Olen onnellinen. Tämä on KOTI.
Minä en jotenkin tunne lapsuudenkotia enää kodiksi.
En minäkään. Yllättävän kauan se tunne kuitenkin oli, ihan reilusti yli kolmekymppiseksi asti. Vieläkin on lapsuudenkotini olemassa ja äitini siellä asuu. Vanha huoneenikin on paljolti samassa asussa kuin se oli lapsuudessani/nuoruudessani.
Aika suuri joukko ihmisistä pysyy koko ikänsä synnyinseudullaan tai lapsuusmaisemissaan!
Vierailija kirjoitti:
Aika suuri joukko ihmisistä pysyy koko ikänsä synnyinseudullaan tai lapsuusmaisemissaan!
Eli kannattaisi käydä joskus muuallakin, asenteella ettei vertaa tai arvostele, saattaa kasvattaa ihmisyyteen päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutin 35 vuoden jälkeen takaisin lapsuudenkotiini vanhempieni muutettuaan sieltä pois. Sitten tuli uudet suunnitelmat ja voi että olen nyt tyytyväinen, sillä siinä hatarassa 100-vuotiaassa talossa vaikka olikin idyllistä asua, p***e ei olisi kestänyt näillä sähköhinnoilla pitää sitä talvea asumiskelpoisena.
Varsinaista lapsuuskotia mulla ei ole eikä ole ollutkaan, muutettiin montakertaa . Olen käynyt katsomassa muistamiani paikkoja ja synnyintalon josta muutettiin kauas kun olin pieni. Jännä on ollut nähdä miten muistikuvat vastaavat nykyisyyttä ja miten se jännä pulkkamäki on oikeasti pikkunyppylä. Myös hyvin pahoja muistoja liittyy tiettyihin paikkoihin. Yksi paikka mua vaivaa missä ja millainen tarkalleen. Muistan jotain siellä asumisesta ja kadunnimen jota ei kuitenkaan ole paikkakunnalla vaikka tiedän että se on oikea. Äitikään ei muista osoitetta vaikka tietää mistä paikasta puhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin 30 vuoden jälkeen kaikilla tutuilla paikoilla.
Paikat oli edelleen tallella, mutta muuttuneet melkein tunnistamattomiksi.
Kaikki näytti pienemmältä kuin aikoinaan.
Jokaisesta paikasta haihtui se vanha fiilis.
Kun olin valmis, tiesin, että en kaipaa enää mitään.
Se aikakausi oli ollut ja päättyi sinä päivänä.
Kannatti käydä.
Se aiheutti jonkun henkisen muutoksen ja vapautti vanhoista asioista.
Se oli hyvä liike.
Uusi aika ja uusi elämä ilman menneiden kummituksia.
Turha haikailla menneen perään. Ei se aika tule takaisin, vaikka samaan taloon muuttaisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asun lapsuusmaisemissa tällä hetkellä. Mutta asuin nuoruudessani pariin otteeseen ulkomailla Euroopan ulkopuolella. Sinne haluaisin todellakin mennä. Olisi varmasti erikoinen kokemus.
Käyn siellä edelleen silloin tällöin, koska toinen vanhemmistani asuu siellä. Paikka on hyvin kaunis. Mutta voin joka kerta pahoin ja väsyn melkoisen rajusti kun menen sinne, vajoan sellaiseen dissosiatiiviseen kuplaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutin nyt näljäkymppisenä lapsuudenkotiini omakotitaloon takaisin asumaan kun vanhempani muuttivat ikääntymisen ja sairauksien vuoksi pois kerrostaloon. Olen onnellinen. Tämä on KOTI.
Minä en jotenkin tunne lapsuudenkotia enää kodiksi.
En minäkään. Yllättävän kauan se tunne kuitenkin oli, ihan reilusti yli kolmekymppiseksi asti. Vieläkin on lapsuudenkotini olemassa ja äitini siellä asuu. Vanha huoneenikin on paljolti samassa asussa kuin se oli lapsuudessani/nuoruudessani.
Vähän samat fiilikset. Lapsuudenkoti oli tärkeä ja tuntui kodille varmaan yli kolmekymppiseksi.
Nykyään siellä asuu veljeni ja hänellä oli siellä välillä vaimokin, niin silloin tietenkin tajusi, ettei se enää kuulu minulle mitenkään. Nykyään tulee enää harvoin käytyä, ehkä kerran vuodessa. Asun muutaman sadan kilometrin päässä lapsuuskodista ja vanhemmat ovat jo kuolleet, niin ei enää tule usein käytyä.
Osalle sisaruksistani oli vaikea ymmärtää, että se ei enää ole meidän koti ja he menivät sinne, kuin kotiinsa, mikä varmaan osittain johti veljen avioeroon. Vaimo ei kai jaksanut, kun suku siellä ramppasi, kuin ennen vanhaan, kun vanhempamme vielä asuivat siellä.
Aikanaan äitini täti omisti saaren joka on aivan Kuopion Väinölänniemen edustalla. Sieltä on mukavia lapsuuden muistoja jäänyt sydämeen ja paljon. Haaveenani oli aina päästä vielä kerran käymään saaressa ja onneksi siihen tulikin mahdollisuus noin 5 vuotta sitten kun paikkaa vuokrattiin. Hieno paikka vaikka ei samassa loistossaan ollut kuin 80-luvun alussa johon muistoni sijoittuvat. Muutaman kerran vuodessa tulee Kuopiossa käytyä ja aina rannalta tai kaupunkirisreilyllä käydessä kaihoisasti saarta katselen. Talvisin olen kaksi kertaa kiertänyt saaren ympäri. Nyt uudet omistajat tehneet remonttia joten onnellisena olen kun 100-vuotta vanha huvila on päässyt jälleen hyviin käsiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyn toisinaan. Tuntuu todella nostalgiselta, haikealta ja samalla jotenkin vaikealtakin. Lapsuus oli kyllä aivan normaali, mutta paikkakunta on yksi näistä sadoista samanlaisista, jotka ovat vuosien varrella näivettyneet, väki vähenee vuosi vuodelta.
Vierailija kirjoitti:
Aikanaan äitini täti omisti saaren joka on aivan Kuopion Väinölänniemen edustalla. Sieltä on mukavia lapsuuden muistoja jäänyt sydämeen ja paljon. Haaveenani oli aina päästä vielä kerran käymään saaressa ja onneksi siihen tulikin mahdollisuus noin 5 vuotta sitten kun paikkaa vuokrattiin. Hieno paikka vaikka ei samassa loistossaan ollut kuin 80-luvun alussa johon muistoni sijoittuvat. Muutaman kerran vuodessa tulee Kuopiossa käytyä ja aina rannalta tai kaupunkirisreilyllä käydessä kaihoisasti saarta katselen. Talvisin olen kaksi kertaa kiertänyt saaren ympäri. Nyt uudet omistajat tehneet remonttia joten onnellisena olen kun 100-vuotta vanha huvila on päässyt jälleen hyviin käsiin
Todella hieno paikka.
Vierailija kirjoitti:
Aika suuri joukko ihmisistä pysyy koko ikänsä synnyinseudullaan tai lapsuusmaisemissaan!
Näin on. Se ei ole kuitenkaan tämän keskustelun aihe.
Kului melkein 50-vuotta kun pääsin käymään syntymäkotini paikalla. Karjalassa, seisoessani entisen kotini viereisellä tiellä, tunsin ääretöntä vihaa, katkeruutta ja ikävää. Kaikki entinen oli tuhottu, harmaita vinoja tönojä oli rakennettu kotini paikalle, nähdessään Suomalaisen autoni , lähellä asuva tuli kysymään onko minulla mitään ruokaa annettavaksi hänelle. No, ei ollut!
Lapsuuteni elin Pihlajamäessä. Leikittiin kavereiden kanssa koulupäivien jälkeen milloin kenenkin pihassa, koskaan ei ollut tylsää. Noilta ajoilta on vain aurinkoisia muistoja. Pihliksellä oli silloin sielu. Se oli lähiöiden helmi Helsingin kruunussa.
Päälle kaksikymppisinä teimme perheenkin Pihlikseen kaupungin vuokra-asuntoon. Opiskelin ja tein töitä siinä sivussa. Pihliksessä asuimme kolmikymppisiksi asti. Muutimme pois 2008 kun kolmas lapsemme syntyi ja esikoisella olisi alkanut koulutie. Onneksi se koulutie ei alkanut siinä ympäristössä joksi se paikka oli jo silloin muuttumassa. Nyt asumme maalla, jossa on ollut kaikin puolin mukavampaa lasten kanssa, nyt lapset ovat teinejä tai jo aikuisia. Työpaikkakin on sopivan lähellä.
Nyt Pihlis on kuin slummi, väestö narkittunut, juoppoutunut ja mamuttunut. Emme todellakaan kaipaa nykyiseen Pihlikseen enää.
Noin 50 vuoden jälkeen näin ne lapsuudenmaisemat. Se oli hyvä käynti: tuossa oli hiekkaläjä, tuosta lehmät menivät laitumelle, tuo oli kesämökkimme ja niin edelleen.
Voihan nääs näitä äidinkielenopettajia, nyt on sunnuntai ettekä te saa palkkaa virantoimituksesta tällä palstalla, kannattaako sitä palkatonta työtä tehdä? Lisäksi, todennäköisesti ainakaan suurin osa ei ole enää peruskoululaisia oppivelvollisia jotka tällä foorumilla ovat kirjoittelemassa tai lukemassa.