Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

Lapsuudenkodissa käyn säännöllisesti- ihanat maisemat ja upea luonto. Ihana kaunis piha, talo alkaa olla vanha ja tuskin kannattaa enää remontoida- vanhemmat varmaan asuvat siinä niin kauan kuin kunto riittää. Rakastan sitä luontoa ja niitä joitakin muistoja, mutta se miten minua kohdeltiin, on jättänyt jäljet ja tuskin voisin siellä enäää asua.

Rakkaimmat muistot on ensimmäisestä yhteisestä kodista mieheni kanssa, se me myytiin kun muutettiin lähemmäs kotiseutua. Jos olisin ollut rikas, olisin säilyttänyt sen kodin vaikka toisena kotina. Tuo rakkain paikka on siis se mihin muutin nuorena ja missä tutustuinn minulle nykyään tärkeisiin ihmisiin. Tuntuu että tuolla on ne merkityksellisimmät muistot luotu.

Muutin taksisin lapsuuteni maisemiini viime kesänä, 46 vuoden jälkeen. En kuitenkaan samaan taloon vaan noin 500 m päähän. Ja tuntuu, kuin olisin tullut KOTIIN. 

Kaikki metsät kaadettu ja pelkkää hakkuuaukeeta vaan. Ei tuu ikävä takaisin sinne

Olen kyllä, muutaman v välein ehkä, koska vierailen synnyinkotikunnassani vanhempieni luona yleensä kesäisin ja joskus ajelen sinne landelle katsomaan paikkaa jossa lapsena kasvoin.

Pikkukylä ja sen taajama ahdistaa kyllä nykyään, rapistunut, hiljainen kuoleva kunta. Nuoruusvuosilta ei ole pelkkiä ihania kokemuksia, vaan myös jotain ahdistusta, ikävää ja pettymysten ja menetysten muistoja.

Lähdin ko paikkakunnalta pois ihan heti kun se oli mahdollista, 17 vuotiaana läheiseen Suomen mittakaavassa keskikokoiseen kaupunkiin ja muistan vieläkin sen valtavan, syvääluotaavan vapauden tunteen. Ihanaa kun kukaan ei tunne eikä kyttää, saan itse päättää asioistani ja aikatauluistani, kaikki oli uuttaa ja erilaista.

En olisi ikinä voinut jäädä tuolle pikkupaikkakunnalle, kurkkua kuristaa nytkin pelkkä ajatuskin.

Kun tapaan joskus sinne jääneitä kouluaikaisia ystäviäni ja kuuntelen heidän niin suppeaa elämää ja elämän piiriä, on tehty vain liuta lapsia heti parikymppisestä alkaen, ei ole kunnon koulutusta, työskennelty sitten pätkätöinä kaupan kassalla ja leipomokahvilassa ja siivoojana, ei ole koskaan käyty kuin ehkä luokkaretkellä Tukholmassa, ostosmatkalla Haaparannassa ja kerran aikuisena Tallinnassa. 

Ihmiset ovat tietysti erilaisia ja kaipaavat eri asioita, se kaikille suotakoot.

Itse en voisi kuvitella tuota elämää rapistuvassa, hiljaisessa (lue kuolleessa) pikkukylässä, jossa kaikki tuntee toisensa, juoruavat toisten asioita, puolella porukasta on mt ongelmia kun elämä on niin tylsää eikä siinä ei ole tapahtunut 20 vuoteen mitään uutta. 

Ei tee mieli. Lapsuudessa isä hakkasi ja äiti oli verbaalisesti ilkeä. Romahtaisin jos joutuisi sinne menemään.

En ollut käynyt synnyinpaikkakunnallani seitsemään vuoteen mutta joku aika sitten kävin. Tapasin vanhoja tuttuja ja sukulaisia ja samalla vietin aikaa synnyinkodissani, joka nyt oli autio äidin poismenon jälkeen, muutaman kuukauden. Paljon muistoja, hyviä ja huonoja tuli mieleen ja olo vähän jotenkin haikea kun tilan myynnin jälkeen lähdin tietäen etten koskaan tule takaisin. Todella kaunis paikka se oli lapsena asua, se meidän mökki siellä koivumetsän keskellä.

Mustalaisveijo raiskasi metsässä koulukaverin asuinpaikassa.Sitä voisi katsoa.

Pari vuotta sitten kävelimme tyttäreni kanssa alakouluaikojen kerrostalon pihalla ja lapsuuteni leikkipaikoilla. Kiva oli kertoa silloin 18-v. tyttärelle lapsuuden huudeista, leikeistä ja kavereista. Kaikki näytti pienemmältä kuin lapsena 40 v. sitten. Ihana lapsuus kerrostalossa ja paljon kavereita. Enää en kerrostaloon tosin muuttaisi ja omat lapset ovat kokeneet vain omakotiasumisen ja pienemmät kaveripiirit.

Asuin lapsuuskodissa nuoruuten asti mutta sitten tuli opiskelujen, töiden yms. vuoksi yli kymmen vuoden jakso jolloin en käynyt siellä päinkään!

Kun viimein osuin koto-tanhuville, oli ihmetykseni suuri: paikat olivat kutistuneet hirvittävästi, pellot, tienoot,..!😲

Olisiko syynä se, että muistikuvat olivat pääosin lapsuudesta jolloin kaikki paikat näyttivät suurilta 👶🏼? Vai laajeneeko horisotti ajan kuluessa kun sitä ei käy välillä  kiinnittämässä?

Kylältä on kaadettu valtavasti metsää, se surettaa. Kaikki ne polut ja uimapaikat, joissa lapsena seikkailtiin. Nämä on niitä hyviä muistoja.

Sitten on se tukahduttava pienuus, kaikki tunsivat kaikki, mihinkään ei päässyt. Olen nyt vapaa, enkä enää sidottu sinne epävakaiden vanhempieni oikkujen ja pikkukylän ahdistavuuden armoille, vaan saan todella itse päättää elämästäni.

Kyllähän se kylä viellä paikallaan on, mutta ei se ole sama paikka kuin se, jossa kasvoin. Vieraita naamoja, kun ennen kaikki oli tuttuja.

Oma kotini on puolen kilometrin päässä lapsuudenkodista. Menen siitä ohi ainakin pari kertaa viikossa lenkillä, on niin arkipäiväistä ettei aiheuta mitään kummempia tuntemuksia.

Asuimme kerostalossa paikkakunnan vanhimmassa linnassa. Taloyhtiössä oli paljon lapsia ja kaikki lapset olivat sovussa, vaikka ikäerojakin oli. Meillä oli oma kämppä käytössä ja pidimme jopa iltamia vanhemmille. Ja viereisen koulun pihalla pelasimme aikuisen opastamana pesäpalloa. Talolta lähti hyvät kävelyreitit ja luonto oli muutenkin liki. Äidillä oli kasvimaa tilkku lähistollä siirtomaa puutarhassa. Mahtavat muistot lapsuudesta,jopa siitä alakerran äkäisesta pariskunnasta, joka ei tykännyt, kun juoksin rapussa. Ovi heilahti äkkiä auki ja huutia tuli. Kävimme ensimmäiset vuodet koulua pienessä punaisessa puukoulussa. 317

Ostimme samasta talosta nuorina aikuisina samanlaisen kaksion, kuin missä asuimme lapsuudessani. Vuosi oli tuolloin - 84 ja parin vuoden päästä myimme huoneiston ja saimme tuplahinnan huoneistosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutin nyt näljäkymppisenä lapsuudenkotiini omakotitaloon takaisin asumaan kun vanhempani muuttivat ikääntymisen ja sairauksien vuoksi pois kerrostaloon. Olen onnellinen. Tämä on KOTI. 

Minä en jotenkin tunne lapsuudenkotia enää kodiksi.

Onpa typerä kommentti. Jotenkin?

Ohis

Olen asunut ulkomailla lähes 30 vuotta.  Kävin lapsuuden maisemissa sen ainoan kerran lähtöni jälkeen varmaan vuonna 2014 tai -15.

Kävin katsomassa vanhaa kotitaloa, sen myimme kun vanhemmat kuoli. Ei herättänyt minkäänlaista nostalgiaa. Tontti oli jaettu kahteen ja rakennettu toinenkin talo. Meillä oli iso tontti ja paljon marjapensaita ja omenapuita yms. kun olin lapsi ja nuori. Nyt kaikki oli niin vierasta ja erilaista.

Kvin myös läheisessä metsikössä jossa lapsena leikittiin paljon. Siellä oli vielä  paikoillaan se vuori jossa käytiin retkellä ja leikttiin ja talvella siellä oli hyppyrimäki. Nyt kaikki oli niin pientä ja ikäänkuin kutistunut. Samoin uimaranta oli paljon pienempi kuin sen muisti silloin olleen vaikka sama ranta olikin.

En tunne mitään kaipuuta sinne. Elämä on nyt muualla, on oma koti japerhe, työ, ystävät ja elämä täällä.

Vanhemmat asuvat edelleen tontilla, jossa sain asua ja kasvaa kunnes muutin omilleni. Heillä on siis maatila syrjässä, jokivarren vieressä. Siellä on mukavaa käydä milloin vain, sielu lepää niissä maisemissa. Joskus syrjäteitä ajellessa ajan ala-asteen ohi, jota kävin.

Asumme noin 40 km päässä toisella paikkakunnalla, mutta takaisin en muuttaisi. Keskustan pinnasta minulla on inhottavia kokemuksia, omilla asumisen viihtyvyyteen vaikutti moni asia ja tekijä. Niitä ei saa pois mielestä. Ja onhan se katukuva järkyttävä.

Haikea mieli tuli, kun äitini tässä kertoi että ovat harkinneet tilanpidon lopettamista. Ihan ymmärrettävää, kun ikää alkaa tulla eikä keho enää jaksa samalla tavalla. En silti pysty kuvittelemaan lapsuudenkotia ilman niitä eläimiä. Jatkajiksi meitä lapsia ei kiinnosta, meillä on omat elämät, perheet ja työt muualla.

Todella masentava näky, kaikki metsät hakattu pois. 😢

Ollaan perheenä käyty muutamia kertoja samoilemassa kummankin vanhemman lapsuudenmaisemissa.

Tuolla on alakoulu, tuolla asu Tiina, tuolla Mari... Mummon ravintola oli noilla nurkilla.

Kyllä se vaan jotenkin  nostalgiseksi fiiliksen vetää. Liikutusitkukin on mulla joka kerta päässyt. Miehestä ja hänen nurkistaan on huomannut kanssa, kuinka siellä olo iskee syvälle. Hän ei ole itkeskellyt, mutta lähellä on ollut. Hänestä tulee myös aika innokas, kun esittelee kulmiaan.

Oli puhetta, että pikkujouluaikaan lähdettäis isommalla porukalla lapsuudenmaisemien pubeihin. Mä ja sisarukset ja täysi-ikäiset lapset, joita nyt kiinnostaa.

Ajelimme lapsuuteni hoodeilla varmaan 20 vuotta sen jälkeen, kun oltiin sieltä lähdetty. Kaikki näytti paljon pienemmältä, talo jossa asuimme ja piha ihan snadeja. Tiet oli kapeampia ja se ylämäki, jonka aina talutin pyöräillessäni kouluun ala-asteella 1-2 lk, olikin ihan loiva :D  

Hassulta tuntui, ihana nostalginen aikahyppy. :) 

Työpaikkani sijaitsee lähellä lapsuudenkotiani, joten liikun siellä päivittäin. Ajan samaa tietä pitkin, mitä kuljin omat koulumatkani. Joten on niin normisettiä, ettei herätä mitään sen kummempia nostalgioita omalla kohdallani.

Asuin lapsena lähes keskellä kaupunkia. Muutettiin pois 1973 ja sen jälkeen olin muutamia kertoja käynyt vanhassa kotikaupungissa. Kotitaloa en ole tuolloin käynyt katsomassa. Nyt vuosi sitten kävin katsomassa kotitalon paikkaa. Talo oli vuosia sitten jo purettu ja ympärillä olleet rakennukset purettu ja korvattu uusilla. Kotitaloni tilalla oli leikkipuisto. Tuon leikkipuiston puusto ja osa ikivanhoista pensaista ja peruskallio kaiverruksineen oli olemassa. Tuntui oudolle nähdä kalliossa olleet ikivanhat kaiverrukset uudelleen aikuisena, eikä kirjoitukset olleet vanhan kaupungin historian tuntien enää mystisiä, vaan mielenkiintoisia. 

Kokonaisuudessaan jälkeenpäin ajatellen ei olisi pitänyt käydä tuolla. En enää ikinä halua nähdä tuota kaupunkia, kun siellä on tuhottu niin paljon kaunista ja historiallista.