Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

Tavallaan joo. Asun lapsuuden kodissani. Ei ne maisemat mitään erityisiä tunteita herätä. Joskus jotain muistoja tulee mieleen jostakin yksityiskohdasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä joku tyyppi ajoi meidän pihaan ja ryhtyi puhelimen kanssa kävelemään pitkin ja poikin, kuvasi talon ikkunoista sisälle, meni pihasaunaan (ovi aina auki) jne. ja hermostui kokonaan, kun menin sanomaan, että nyt kuvat pois koneelta, tuo on jo enemmän kuin kotirauhan rikkomista. Tyyppi oli joskus 40 vuotta sitten asunut pihan toisella puolella olevassa talossa, ei edes tässä päärakennuksessa, ja katsoi, että hänellä on oikeus kuvata lapsuutensa maisemia. Vaimolleen hän selitti vielä, että ainakin mennään katsomaan omenapuutarhaa ja kasvihuonetta, siellä oli aina hyviä tomaatteja. Selitä siinä sitten, että ne eivät ole samoja kuin silloin.

Ei kuitenkaan purkanut pihasaunaa?

Miksi se niin olisi tehnyt?

Siinä on vielä jotenkin enemmän taikaa kun vie oman lapsensa lapsuuden aikaisiin paikkoihin.

En ole käynyt vuosiin, mutta meinaan sen tehdä lähiaikoina. Joskus kun tuli käytyä niin kyllähän sieltä tuli paljon muistoja sisaruksista ja vanhoista ystävistä ja pihaleikeistä ja tälläsistä.... Jotenkin tunteikastakin miettiä miten elämän raadollisuus on muuttanut niin paljon ihmisiä, jotkut jopa lähteneet jo pois luotamme. Pikkupoikii just ku oltii.

Pissasin vastapäiseen mehtään ja join pari kaljaa ja hymyilin.

Hyviä fiiliksiä, koska olen paikkauskollinen.

Kör förbi, eller snarare igenom, kanske en gång per fem år och konstaterar en god utveckling samt att omgivningarna i regel fortfarande är fina. I barndomen ingår flera miljöer.

Känslan är alltid densamma. De gamla platserna är fina, men det är bra att man har kommit längre än så.

No mun äiti asuu edelleen mun lapsuudenkodissa, eli joo kyllä käyn siellä katselemassa 🤣

Kivoja tunteita herättää, siellä on kotoisaa, vaikkei iskä enää ole elossa. Asun oman perheeni kanssa parin kilometrin päässä, että samoja maisemia katselen edelleen ihan päivittäin. Tosi kivaa, tuttua, turvallista.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsuudenkotia, muutettiin usein. Pisin aika taisi olla 5 vuotta yhdessä paikassa. Olen kateellinen niille joilla on lapsuudenkoti johon palata.

Sellaista se on, kun vanhemmat asuu vuokralla.

Asuin varmaan stadin kauneimmassa kaupunginosassa eli vanhassa Eirassa Engelinaukiolla, mutta lapsuudenkotini traumaattiset kokemukset saavat voimaan melkein fyysisesti pahoin, kun sinne tienoille joudun joskus menemään.

On tullut käytyä useinkin lapsuuden huudeilla. Ei se sen kummempia tunteita herätä. Sen sijaan tahtoisin käydä lapsuuden mummolassa, liekö rakennus enää olemassakaan. Pieni kyläkoulu pohjoisessa keskellä ei mitään.

Käyn yhä muutaman kerran vuodessa. Vanhemmat on kuolleet, mutta kotitalossani asuu lähipiiriin kuuluva henkilö nimellisellä vuokralla, se on meillä jakamattomana sisarusten kanssa. Purkukuntoinen talo se alkaa olla, mutta ei ole halunnut muuttaa pois ennen tätä syksyä, nyt on alkanut miettiä kaupunkiin muuttoa.  Ei se mitään tunteita herätä, joskus tuntuu että ei jaksaisi millään lähteä. Mutta vuokralaisen kunto ei riitä talon ylläpitoon ja käyn siellä laittamassa paikkoja, nyt pitäisi lähteä ottamaan pyykkinarut ulkoa ja vähän pihatöitä tekemään ennen lumien tuloa. Se oli mulle työleiri lapsena ja sellaisena se on säilynyt aina. Ei ole maalaistalo, vaan maalaislähiössä tavallinen ok-talo, mutta vanhemmat olivat aina töissä ja jo pienestä tein suuren osan kotitöistä kykyjeni mukaan, teininä jo melkein kaikki. Ei herätä mitään tunteita, kun sukulainen muuttaa sieltä pois, niin luultavasti ei tule käytyä enää koskaan, jos saadaan tontti myytyä. 

Minulle kun tuli putkiremontti ollessani 45 v, niin muutin vanhaan huomeeseeni vanhempieni nurkkiin. Vanha kylpytakkini oli naulassa. Isä ärsyyntyi lapsiini. Samat kuviot.

Oli oikein valaiseva kokemus. Suosittelen kaikille, jotka halauvat oppia ymmärtämään itseään paremmin.

käytiin ukon kanssa kesällä. kovasti oli sekin pikkukylä kasvanut, ja maisemat pilattu moderneilla ihmisen säilytyslaatikoilla. miten joku pystyy asumaan niin rumissa taloissa, mitä nykyään rakennetaan? kotitalo oli purettu, ja tilalla nökötti kolme paritaloa. hyi miten kamalaa olisi, jos noin lähellä asuisi ihmisiä. ennen oli isot tontit ja pihat ja naapurit riittävän etäällä. nykyään asutaan kuin sillit purkissa. kyllä ennen oli kaikki paremmin. muita tunteita ei herännyt visiitillä.

Lapsuuskotiani ei enää ole. Oli sen verran huonokuntoinen että veljen jäätyä tilalle isännäksi, purki vanhan talon ja rakensi uuden. Unta näen usein lapsuuskodista.

Mun ainoa pysyvä lapsuusmaisema on mökki. Muutettiin usein isän työn takia. Asuttiin eri teollisuuspaikkakunnilla, Chilessä, Kanadassa, Tansaniassa, Australiassa. Mutta aina tultiin kesällä mökille ja siellä se edelleen nököttää. Juuri laitoin torpan talvilepoon.

Mä asun sillä paikkakunnalla missä olen syntynytkin ja vajaan kilometrin päässä lapsuudenkodista. :D Ei, ei tarvitse tulla aukomaan päätä tähän, että en ole uskaltanut lähteä mihinkään. En mä nyt koko aika täällä ole vaan osaan kyllä liikkua muuallakin ja olen opiskellut ulkomailla asti. Tämä paikkakunta on kuitenkin se mikä on mun koti ja täällä haluan asua. Voi käydä aina välillä maailmalla, mutta sydän on täällä.

Vanha ystävä, mitä etsit?

Niin monien vuosien jälkeen palaat

vanhojen kuvien kanssa joita hellit

Vieraan taivaan alla

Kaukana omasta maastasi

Elämäni ensimmäiset yhdeksän vuotta asuimme kerrostalossa. Muistan lähinnä kiusaamiseen ja johon joidenkin lasten äidit osallistuivat.. Talo sijaitsee noin viiden km  päässä, missä nyt asun. 

Aikuistuessani mummoni antoi samasta talosta oman asuntonsa käyttööni, joten  siellä asuessani törmäsin vielä kiusaajaäiteihin. Jostakin syystä heistä oli mukavaa nähdä minut asumassa siellä. Itse mietin, että voisin töniä ne mummot ojaan tai heitellä heidän kauppakassit ympäriinsä.

Pääsin kiusaamisen muistoista eroon. Puhuin vanhempieni kanssa siitä useamman kerran. Ehkä tärkeintä oli vanhempieni katumus, miten eivät ymmärtäneet puuttua kiusaamiseen. Sain lopulta apua lapsuuteni peloilla ja ahdistukselle. 

Nyt taloa ohittaessani en tunne enää mitään. Kiusaaäidit ovat jo kuolleet ja ne kiusaajalapset ovat missä ovat. Minussa on kuitenkin yhä se sama pelko, etten saa kuulua porukkaan. Se ei  häviä, vaikka terapiassakin olen sitä yrittäni käsitellä.

Lapsuuteni okt on tärkeä.

Käyn aina katsomassa sen kun vierailen Kuopiossa.

Uusi omistaja on muokannut sitä voimakkaasti rahalla.

Koko ko alue on upea paikka.

Olenkin sanonut, että tuo Kuopion Niirala on Suomen paras kaupunginosa.

Kuopion paras ja halutuin alue.

Rauhallinen puistomainen paikka keskellä kaupunkia.

Sinne sielu kaipaa takaisin.

Eli on okt idylli se.

Vieressä silti on,

Keskusta

Valkeisenlampi

Prisma yms

Yliopisto

Kys sairaala

Jäähalli

Teatteri

Business centerit ja työt

Huuhan metsät

Keskuskenttä

Kuopiohalli

Oma ya ja lukio!

Mutta silti okt alue on oma rauhallinen lintukoto.

Metsää ympärillä, silti lyhin matka kaikkialle.