Lue keskustelun säännöt.
Pari kuukautta tapailua eikä mies osaa sanoa mihin se johtaa.
19.10.2022 |
Onko toivoton tilanne jos toinen osapuoli sanoo ettei tiedä miksi suhde pitäisi jotenkin määritellä vaikka itse toivon sitoutumista ja olen tosi ihastunut. Ollaan vietetty kokoajan tiiviisti aikaa yhdessä ja tuntuu että tässä ajassa jo pitäisi tietää mitä haluaa. Hukkaanko aikaani vaan..
Kommentit (484)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän kahden kuukauden perusteella tunne toisen kuin ihan pintapuolisesti. Itse en ikinä sitoutuisi seurusteluun noin lyhyen ajan jälkeen.
Eli vaikka olisit tiivisti jonkun kanssa, tapaisitte siis melko paljon, olisi seksiä ja ihastusta, niin edelleen tekisit tätä muidenkin kanssa samaan aikaan ja olisit valmis tuosta noin vaan tekstarilla ilmoittamaan, ettei nähdä enää (koska ethän ollut mihinkään luvannutkaan sitoutua)? Just.
Aika pitkälle vedetyt johtopäätökset, mutta ne kertovat vain sinun tulkinnoista. Vaikka kahden kuukauden jälkeen näyttäisi siltä, ettei kyseinen henkilö kiinnosta enempää, ei se tarkoita sitä, että hänelle vain laitettaisiin tekstari. Sinä voit toimia noin epäkunnioittavasti tapailukumppaneille, mutta se ei ole minun toimintatapani. Minulla ei myöskään ole aikaa pyörittää useampaa tapailukumppania, joten sekin on vain sinun omista toimintatavoistasi kumpuava muita koskeva yleistys.
Olen aikuinen, työssäkäyvä ihminen, joka arvostaa myös omaa rauhallista vapaa-aikaa. Ei minulla ole yksinkertaisesti aikaa ja jaksamista tapailla ketään niin intensiivisesti, että kahden kuukauden jälkeen tuntisin hänet niin hyvin, että voisin sitoutua häneen.
Jos periaatteesi on, että tapailet vain yhtä kerrallaan, niin sinähän olet sitoutunut häneen (ja oletettavasti lopettaisit tuon tapailun ennen kuin siirryt seuraavaan). Nyt puhutaan niistä, ketkä ei oikeasti sitoudu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
n33 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
n33 kirjoitti:
Itse olen asettanut ihan selvät rajat tälle. 2-3 kuukautta voidaan tapailla (miehellä aikaa miettiä haluaako seurustella vai ei), sen jälkeen se päätös on tehtävä haluaako olla mun kanssa vai haluaako vielä jatkaa sinkkuna ja katsella tarjontaa. Jos haluaa olla minun kanssa niin hienoa, sitten voidaan olla seurusteleva pari, jotka eivät siis tapaile tai katsele enää muita, ja jotka katsovat yhdessä rauhassa tuleeko siitä meidän parisuhteesta jotain suurempaa vielä. Jos mies ei osaa tuossa kohtaa sanoa pystyykö tuon vertaa minuun sitoutumaan että aloitettaisiin parisuhde yksinoikeudella, niin lopetan suhteen.
Näin kolmen vuoden deittailun, satojen treffien, kymmenen eri tapailun ja viiden suhteen jälkeen, kokemus on itselleni opettanut. Mies ottaa sinulta mielellään ihan niin paljon kaikkea kuin vain saa, niin kauan kun et vaadi sitoutumista. Se ei kuitenkaan tarkoita, todellakaan, että hän olisi kuuna päivänä sinuun tulevaisuudessa sitoutumassa. Hän vain nauttii tarjoiluista, niin kauan kun sitä on tarjolla. Ei sitä tietenkään noin suoraan sanota, vaan se verhotaan "kiireisiin, siihen että on vähän epävarma tunteistaan/mitä haluaa elämässä, tai että haluaa miettiä ja olla sitten super varma kun toisen valitsee jne".
Hahaha, olet siis todella oikeassa, mutta alkoi ihan naurattaa, kun edellinen sitoutumishaluton tapailumies veti varmaan noi kaikki listaamasi syyt, miksi ei voi sitoutua :D Ihan liian pitkään jatkoin sitäkin juttua(n.5kk), ehdin jo ihastua kunnolla ja alkaa maalailla tulevaisuutta. Ihan selkeä pelimieshän tuo oli näin jälkikäteen ajateltuna ja tosiaan kaikki nuo, en tiedä, mitä haluan elämältä ja olen tosi kiireinen töiden ja muiden juttujen suhteen jne. kyllä tosiaan matkan varrella tuli sieltä. Tiedänpähän varoa seuraavalla kerralla.
Joo, nuo kaikki on kyllä tultu tässä matkan varrella kuultua ja useammalta mieheltä :D Tekis mieli vaan vetää viulu takataskusta esiin ja alkaa soittaa sitä, kun mies alkaa selittää noita nyyhkyselityksiään, joilla koittaa vedota siihen että antaisin lisää aikaa hänelle pelleilyyn.
No, oma syyni kun useampaankin haksahdin, kiltti kun olen. Mutta EI ENÄÄ. Nyt se on kerrasta poikki noiden kanssa ja takaisin en ota (sitä yrittävät usein myös).
Ne on narsisteja tai narsistisia. Kauhulla seuraan tässä, kun naapuri pyörittää naiskaruselliaan. Tän hetkinen nainen on lempattu pariin otteeseen ja imuroitu takaisin ja siinä välissä käy vierailulla toiset naiset. Ja kun edellinen suhde päättyy, melkein heti alkaa seuraava.
Hei sinä vaaleahiuksinen noin viisikymppinen nainen, jos sut on nyt viimepäivinä taas kerran imuroitu takaisin, sua kusetetaan rankasti. Toi mies iskee jokaista vastaantulijaa ikään, kokoon ja kansallisuuteen katsomatta ja panee kaikkea mikä liikkuu riittävän hitaasti, että ehtii saada kiinni.
Ei ole. Ei mitään tekemistä narsismin kanssa. Voivat olla pelimiehiä, mutta se ei tee heistä narsisteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en tuollaisiin juttuihin lähde ollenkaan. Joko seurustellaan tai ei. Hyvin toimii eikä tartte olla kenenkään kynnysmattona.
Mulla ollut aina sama juttu. Kyllä se on hyvin nopeasti, siis tyyliin viikon parin sisällä, jo seurustelua. Nykyisen miehen kanssa aloimme seurustella alle viikon päästä ensitapaamisesta. Yhteen muutimme 11kk päästä seurustelun alettua. Nykyään oltu yhdessä melkein 10 vuotta, naimisissa, yksi yhteinen lapsi ja omakotitalo. Mä en suostuisi mihinkään kuukausien epävarmaan tapailuun.
10 vuotta saatikka enemmän sitten, maailma oli kuitenkin hyvin erilainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Millä tavalla sitä aikaa menisi hukkaan vähemmän, jos etenet vielä hitaammin alussa? Mun mielestä ihan turhaa vitkuttaa alussa, jos tavoitteena esim. asua yhdessä. Sen näkee vasta sitten, kun asuu yhdessä, että tuleeko siitä mitään. Kuinka turhauttavaa se onkaan, jos on 3 vuotta tapaillut epämääräisesti, sitten vuoden seurustellut vakavasti ja vihdoin 4 vuoden päästä muuttaa yhteen ja huomaa, ettei hommasta tule mitään.
Toisaalta, kumpi on vuoden tapailun jälkeen helpompaa:
1) käydä ikävä keskustelu ja todeta, että ei tämä nyt ole hyvä ja parempi erota
2) tuon lisäksi etsiä uusia asunto, maksaa muuttamiseen liittyvät kulut, jakaa omaisuus ja rakentaa arki taas uutee paikkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Eihän tuossa ole kyse lyhyestä tutustumisesta, vaan siitä, onko täysillä mukana suhteessa vai ei. Jos sitä ei osaa sanoa melko nopeasti niin ei ole kiinnostunut parisuhteesta. Eihän 2 kk:n kohdalla puhuta vielä naimisiin menosta, vaan että sitoudutaan toiseen. Tutustumista jatketaan loppuelämä, jos hyvin käy.
Eli tässä on erona se, että minä olen sitoutumassa ihmiseen, jotku muut parisuhteeseen. En tavoittele vakavaa suhdetta parisuhteen ilosta, vaan ihmistä, johon voisin sitoutua. Eli, ei, en voi kahden kuukauden perusteella tietää olenko täysillä mukana suhteessa. Suhde tulee vasta sitten, kun tiedän täysillä haluavani jonku ihmisen osaksi elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
n33 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
n33 kirjoitti:
Itse olen asettanut ihan selvät rajat tälle. 2-3 kuukautta voidaan tapailla (miehellä aikaa miettiä haluaako seurustella vai ei), sen jälkeen se päätös on tehtävä haluaako olla mun kanssa vai haluaako vielä jatkaa sinkkuna ja katsella tarjontaa. Jos haluaa olla minun kanssa niin hienoa, sitten voidaan olla seurusteleva pari, jotka eivät siis tapaile tai katsele enää muita, ja jotka katsovat yhdessä rauhassa tuleeko siitä meidän parisuhteesta jotain suurempaa vielä. Jos mies ei osaa tuossa kohtaa sanoa pystyykö tuon vertaa minuun sitoutumaan että aloitettaisiin parisuhde yksinoikeudella, niin lopetan suhteen.
Näin kolmen vuoden deittailun, satojen treffien, kymmenen eri tapailun ja viiden suhteen jälkeen, kokemus on itselleni opettanut. Mies ottaa sinulta mielellään ihan niin paljon kaikkea kuin vain saa, niin kauan kun et vaadi sitoutumista. Se ei kuitenkaan tarkoita, todellakaan, että hän olisi kuuna päivänä sinuun tulevaisuudessa sitoutumassa. Hän vain nauttii tarjoiluista, niin kauan kun sitä on tarjolla. Ei sitä tietenkään noin suoraan sanota, vaan se verhotaan "kiireisiin, siihen että on vähän epävarma tunteistaan/mitä haluaa elämässä, tai että haluaa miettiä ja olla sitten super varma kun toisen valitsee jne".
Hahaha, olet siis todella oikeassa, mutta alkoi ihan naurattaa, kun edellinen sitoutumishaluton tapailumies veti varmaan noi kaikki listaamasi syyt, miksi ei voi sitoutua :D Ihan liian pitkään jatkoin sitäkin juttua(n.5kk), ehdin jo ihastua kunnolla ja alkaa maalailla tulevaisuutta. Ihan selkeä pelimieshän tuo oli näin jälkikäteen ajateltuna ja tosiaan kaikki nuo, en tiedä, mitä haluan elämältä ja olen tosi kiireinen töiden ja muiden juttujen suhteen jne. kyllä tosiaan matkan varrella tuli sieltä. Tiedänpähän varoa seuraavalla kerralla.
Joo, nuo kaikki on kyllä tultu tässä matkan varrella kuultua ja useammalta mieheltä :D Tekis mieli vaan vetää viulu takataskusta esiin ja alkaa soittaa sitä, kun mies alkaa selittää noita nyyhkyselityksiään, joilla koittaa vedota siihen että antaisin lisää aikaa hänelle pelleilyyn.
No, oma syyni kun useampaankin haksahdin, kiltti kun olen. Mutta EI ENÄÄ. Nyt se on kerrasta poikki noiden kanssa ja takaisin en ota (sitä yrittävät usein myös).
Ne on narsisteja tai narsistisia. Kauhulla seuraan tässä, kun naapuri pyörittää naiskaruselliaan. Tän hetkinen nainen on lempattu pariin otteeseen ja imuroitu takaisin ja siinä välissä käy vierailulla toiset naiset. Ja kun edellinen suhde päättyy, melkein heti alkaa seuraava.
Hei sinä vaaleahiuksinen noin viisikymppinen nainen, jos sut on nyt viimepäivinä taas kerran imuroitu takaisin, sua kusetetaan rankasti. Toi mies iskee jokaista vastaantulijaa ikään, kokoon ja kansallisuuteen katsomatta ja panee kaikkea mikä liikkuu riittävän hitaasti, että ehtii saada kiinni.
Ei ole. Ei mitään tekemistä narsismin kanssa. Voivat olla pelimiehiä, mutta se ei tee heistä narsisteja.
Ehe ehe. Narsismilla, narsistisella käytöksellä ja pelimiehisyydellä on vahva korrelaatio. Vai sun mielestä ne kivat ja reilut ja sydämelliset ja empaattiset ihmiset on pelimiehiä ja narsistit niitä hyviä aviomiehiä?
Narsistin yksi keskeisiä piirteitä on ihmisten pitäminen korvattavissa olevina esineinä. Minähän pelimies pitää naisia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Eihän tuossa ole kyse lyhyestä tutustumisesta, vaan siitä, onko täysillä mukana suhteessa vai ei. Jos sitä ei osaa sanoa melko nopeasti niin ei ole kiinnostunut parisuhteesta. Eihän 2 kk:n kohdalla puhuta vielä naimisiin menosta, vaan että sitoudutaan toiseen. Tutustumista jatketaan loppuelämä, jos hyvin käy.
Eli tässä on erona se, että minä olen sitoutumassa ihmiseen, jotku muut parisuhteeseen. En tavoittele vakavaa suhdetta parisuhteen ilosta, vaan ihmistä, johon voisin sitoutua. Eli, ei, en voi kahden kuukauden perusteella tietää olenko täysillä mukana suhteessa. Suhde tulee vasta sitten, kun tiedän täysillä haluavani jonku ihmisen osaksi elämääni.
Saivartelua. Joko haluaa panostaa toiseen tai sitten ei. Muu on selittelyä. Sinä ET halua panostaa kehenkään 2 kuukauden kohdalla ja sulla on siihen oikeus. Ja toisella oikeus tehdä siitä omat johtopäätökset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Millä tavalla sitä aikaa menisi hukkaan vähemmän, jos etenet vielä hitaammin alussa? Mun mielestä ihan turhaa vitkuttaa alussa, jos tavoitteena esim. asua yhdessä. Sen näkee vasta sitten, kun asuu yhdessä, että tuleeko siitä mitään. Kuinka turhauttavaa se onkaan, jos on 3 vuotta tapaillut epämääräisesti, sitten vuoden seurustellut vakavasti ja vihdoin 4 vuoden päästä muuttaa yhteen ja huomaa, ettei hommasta tule mitään.
Toisaalta, kumpi on vuoden tapailun jälkeen helpompaa:
1) käydä ikävä keskustelu ja todeta, että ei tämä nyt ole hyvä ja parempi erota
2) tuon lisäksi etsiä uusia asunto, maksaa muuttamiseen liittyvät kulut, jakaa omaisuus ja rakentaa arki taas uutee paikkaan?
Jos tapailu on sinulle sitä, mistä ap puhuu, ettei ole tavattu ollenkaan toisen läheisiä, edelleen tapaillaan samaan aikaan muitakin jne., eli ei alkuunkaan sitouduta, niin voin luvata, ettei ne suhteet koskaan tule etenemään mihinkään, vaan todellakin loppuu.
Ainoa tapa löytää loppuelämän parisuhde, on antaa sille mahdollisuus, eli sitoutua ja selvittää, että onko siinä vakavassa parisuhteessa hyvä olla sen ihmisen kanssa, johon ihastuit.
6kk on se aika jossa pitäisi tulla varmuus haluaako olla yhdessä vai ei, 2kk on monille lyhyt aika vaikka toki on niitäkin jotka tiesi jo suunnilleen ensisilmäykseltä, että tässä se on.
Sellaisia rakkaustarinoita ei vaan käy kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Millä tavalla sitä aikaa menisi hukkaan vähemmän, jos etenet vielä hitaammin alussa? Mun mielestä ihan turhaa vitkuttaa alussa, jos tavoitteena esim. asua yhdessä. Sen näkee vasta sitten, kun asuu yhdessä, että tuleeko siitä mitään. Kuinka turhauttavaa se onkaan, jos on 3 vuotta tapaillut epämääräisesti, sitten vuoden seurustellut vakavasti ja vihdoin 4 vuoden päästä muuttaa yhteen ja huomaa, ettei hommasta tule mitään.
Kuinka monta kertaa elämässä olisit valmis myymään tai laittamaan vuokralle kotisi, jonka olet vuosien varrella sisustanut ja ehkä remontoinutkin mieleiseksesi, vain kokeillaksesi toimiiko avoliitto jonkun kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Eihän tuossa ole kyse lyhyestä tutustumisesta, vaan siitä, onko täysillä mukana suhteessa vai ei. Jos sitä ei osaa sanoa melko nopeasti niin ei ole kiinnostunut parisuhteesta. Eihän 2 kk:n kohdalla puhuta vielä naimisiin menosta, vaan että sitoudutaan toiseen. Tutustumista jatketaan loppuelämä, jos hyvin käy.
Eli tässä on erona se, että minä olen sitoutumassa ihmiseen, jotku muut parisuhteeseen. En tavoittele vakavaa suhdetta parisuhteen ilosta, vaan ihmistä, johon voisin sitoutua. Eli, ei, en voi kahden kuukauden perusteella tietää olenko täysillä mukana suhteessa. Suhde tulee vasta sitten, kun tiedän täysillä haluavani jonku ihmisen osaksi elämääni.
Suhteessa voi olla täysillä, vaikka ei tietäisi vielä mitä siitä tulee. Kun menet uuteen työpaikkaankin, siinä sitoudutaan tiettyihin ehtoihin. Olet sitoutunut siihen duuniin x tuntia päivässä ja niin teet, vaikket vielä tiedä kuinka pitkään haluat olla siellä tai sopiiko se sulle lainkaan. Ja sitä paremmat edellytykset jatkolle on, jos suoritat omaa osuuttasi sopimuksesta alusta asti sitoutuneesti ja hyvin. Jos osoittautuu, ettei homma ollut sulle, voit sitten irtisanoutua ja aloittaa taas toisaalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän kahden kuukauden perusteella tunne toisen kuin ihan pintapuolisesti. Itse en ikinä sitoutuisi seurusteluun noin lyhyen ajan jälkeen.
Eli vaikka olisit tiivisti jonkun kanssa, tapaisitte siis melko paljon, olisi seksiä ja ihastusta, niin edelleen tekisit tätä muidenkin kanssa samaan aikaan ja olisit valmis tuosta noin vaan tekstarilla ilmoittamaan, ettei nähdä enää (koska ethän ollut mihinkään luvannutkaan sitoutua)? Just.
Aika pitkälle vedetyt johtopäätökset, mutta ne kertovat vain sinun tulkinnoista. Vaikka kahden kuukauden jälkeen näyttäisi siltä, ettei kyseinen henkilö kiinnosta enempää, ei se tarkoita sitä, että hänelle vain laitettaisiin tekstari. Sinä voit toimia noin epäkunnioittavasti tapailukumppaneille, mutta se ei ole minun toimintatapani. Minulla ei myöskään ole aikaa pyörittää useampaa tapailukumppania, joten sekin on vain sinun omista toimintatavoistasi kumpuava muita koskeva yleistys.
Olen aikuinen, työssäkäyvä ihminen, joka arvostaa myös omaa rauhallista vapaa-aikaa. Ei minulla ole yksinkertaisesti aikaa ja jaksamista tapailla ketään niin intensiivisesti, että kahden kuukauden jälkeen tuntisin hänet niin hyvin, että voisin sitoutua häneen.
Jos periaatteesi on, että tapailet vain yhtä kerrallaan, niin sinähän olet sitoutunut häneen (ja oletettavasti lopettaisit tuon tapailun ennen kuin siirryt seuraavaan). Nyt puhutaan niistä, ketkä ei oikeasti sitoudu.
En ymmärtänyt, että ihmiset määrittävät sitoutumisen vain sen perusteella tapaileeko vai eikö tapaile muita. Itselleni se on huomattavasti moniulotteisempi asia, enkä koe seurustelevani saati olevani sitoutunut kahden kuukauden pintapuolisen tuntemisen jälkeen vain sen takia, etten tapaile muita samaan aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Eihän tuossa ole kyse lyhyestä tutustumisesta, vaan siitä, onko täysillä mukana suhteessa vai ei. Jos sitä ei osaa sanoa melko nopeasti niin ei ole kiinnostunut parisuhteesta. Eihän 2 kk:n kohdalla puhuta vielä naimisiin menosta, vaan että sitoudutaan toiseen. Tutustumista jatketaan loppuelämä, jos hyvin käy.
Eli tässä on erona se, että minä olen sitoutumassa ihmiseen, jotku muut parisuhteeseen. En tavoittele vakavaa suhdetta parisuhteen ilosta, vaan ihmistä, johon voisin sitoutua. Eli, ei, en voi kahden kuukauden perusteella tietää olenko täysillä mukana suhteessa. Suhde tulee vasta sitten, kun tiedän täysillä haluavani jonku ihmisen osaksi elämääni.
Saivartelua. Joko haluaa panostaa toiseen tai sitten ei. Muu on selittelyä. Sinä ET halua panostaa kehenkään 2 kuukauden kohdalla ja sulla on siihen oikeus. Ja toisella oikeus tehdä siitä omat johtopäätökset.
Niin, tätähän minä olen koko ajan sanonut. Kaksi kuukautta on minulle aivan liian lyhyt aika, jotta voisin sen perusteella sitoutua parisuhteeseen. En ymmärrä miksi tämä hermostuttaa täällä niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Millä tavalla sitä aikaa menisi hukkaan vähemmän, jos etenet vielä hitaammin alussa? Mun mielestä ihan turhaa vitkuttaa alussa, jos tavoitteena esim. asua yhdessä. Sen näkee vasta sitten, kun asuu yhdessä, että tuleeko siitä mitään. Kuinka turhauttavaa se onkaan, jos on 3 vuotta tapaillut epämääräisesti, sitten vuoden seurustellut vakavasti ja vihdoin 4 vuoden päästä muuttaa yhteen ja huomaa, ettei hommasta tule mitään.
Kuinka monta kertaa elämässä olisit valmis myymään tai laittamaan vuokralle kotisi, jonka olet vuosien varrella sisustanut ja ehkä remontoinutkin mieleiseksesi, vain kokeillaksesi toimiiko avoliitto jonkun kanssa?
Miksi ihmeessä minun pitäisi myydä kotini, joka on minulle mieluinen? Voin olla vakavassa, sitouneessa parisuhteessa ja kertoa koko maailmalle seurustelevani, vaikken edes asuisi miehen kanssa. Mies voi viettää aikaa kotonani tai jopa muuttaa tänne ja eron hetkellä potkaisen pihalle, jos olisi noin, että olisi joku kämppä, johon olen erityisen rakastunut.
Suurin osa, jotka haaveilevat sellaisesta parisuhteesta, jossa muutetaan yhteen, ei varmasti ole kovin rakastunut sinkkukämppäänsä ja yleensähän yhteenmuuttoa testataan vuokrakämpässä tai siten, että toinen muuttaa hetkeksi toisen asuntoon (rahoja ei tietenkään laiteta yhteen ja toinen voi sijoitusmielessä pitää oman asuntonsa vuokralla sen aikaa) kunnes ollaan varmoja, että halutaan hankkia yhteinen asunto. Tuo saattaa mennä myös sattumalta, että toinen vaan alkaa viettää enemmän ja enemmän aikaa toisen luona ja lopulta huomataan, että toinen kämppä on turha.
Hiukan eri asia, että sanoo, etten ole valmis sitoutumaan minkäänlaiseen suhteeseen, kuin että laittaa raha-asiansa yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä parisuhde ei etene loppuelämän onnelliseksi parisuhteeksi, jos ei heti aluksi tunneta toisiaan kohtaan vahvasti. Kemia on tärkeä asia ja jos sitä ei tunnu olevan niin järjetöntä jatkaa tapailua. Kun mies tapaa oikean, hän sitoutuu lähes heti. Jos ei näin tee, hän ei vain ole löytänyt sitä oikeaa. Kaikki miehet eivät löydäkään oikeaa, vaan tyytyvät johonkin muuhun. Nämä ovat niitä, jotka tapailevat kymmenen vuotta, eivätkä senkään jälkeen ole kovin uskollisia kumppaneita.
Tämä! Itsehän tulin jätetyksi useamman kuukauden tapailusuhteesta, sillä mies ei sanojensa mukaan tuntenut kemiaa. Miten helvetissä voi mennä useampi kuukausi että huomaa, onko sitä vai ei? Mielelläni olisin kuullut tuon kemian puutteen jo ekojen treffien jälkeen, eikä vasta sitten kun on jo keskusteltu, että ollaan tosissaan ja viety suhde intiimille tasolle asti. Ihmettelin myös kuka menee sänkyyn ihmisen kanssa, jos kokee että kemiat ei kohtaa. Ainoastaan joku panomies joka kerää listaa kaatojensa määrästä, sellainen kuin tämäkin mies ilmeisesti oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Eihän tuossa ole kyse lyhyestä tutustumisesta, vaan siitä, onko täysillä mukana suhteessa vai ei. Jos sitä ei osaa sanoa melko nopeasti niin ei ole kiinnostunut parisuhteesta. Eihän 2 kk:n kohdalla puhuta vielä naimisiin menosta, vaan että sitoudutaan toiseen. Tutustumista jatketaan loppuelämä, jos hyvin käy.
Eli tässä on erona se, että minä olen sitoutumassa ihmiseen, jotku muut parisuhteeseen. En tavoittele vakavaa suhdetta parisuhteen ilosta, vaan ihmistä, johon voisin sitoutua. Eli, ei, en voi kahden kuukauden perusteella tietää olenko täysillä mukana suhteessa. Suhde tulee vasta sitten, kun tiedän täysillä haluavani jonku ihmisen osaksi elämääni.
Saivartelua. Joko haluaa panostaa toiseen tai sitten ei. Muu on selittelyä. Sinä ET halua panostaa kehenkään 2 kuukauden kohdalla ja sulla on siihen oikeus. Ja toisella oikeus tehdä siitä omat johtopäätökset.
Niin, tätähän minä olen koko ajan sanonut. Kaksi kuukautta on minulle aivan liian lyhyt aika, jotta voisin sen perusteella sitoutua parisuhteeseen. En ymmärrä miksi tämä hermostuttaa täällä niin paljon.
Miten se aika muuttaa sitä, haluatko parisuhdetta vai et?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Millä tavalla sitä aikaa menisi hukkaan vähemmän, jos etenet vielä hitaammin alussa? Mun mielestä ihan turhaa vitkuttaa alussa, jos tavoitteena esim. asua yhdessä. Sen näkee vasta sitten, kun asuu yhdessä, että tuleeko siitä mitään. Kuinka turhauttavaa se onkaan, jos on 3 vuotta tapaillut epämääräisesti, sitten vuoden seurustellut vakavasti ja vihdoin 4 vuoden päästä muuttaa yhteen ja huomaa, ettei hommasta tule mitään.
Kuinka monta kertaa elämässä olisit valmis myymään tai laittamaan vuokralle kotisi, jonka olet vuosien varrella sisustanut ja ehkä remontoinutkin mieleiseksesi, vain kokeillaksesi toimiiko avoliitto jonkun kanssa?
Miksi ihmeessä minun pitäisi myydä kotini, joka on minulle mieluinen? Voin olla vakavassa, sitouneessa parisuhteessa ja kertoa koko maailmalle seurustelevani, vaikken edes asuisi miehen kanssa. Mies voi viettää aikaa kotonani tai jopa muuttaa tänne ja eron hetkellä potkaisen pihalle, jos olisi noin, että olisi joku kämppä, johon olen erityisen rakastunut.
Suurin osa, jotka haaveilevat sellaisesta parisuhteesta, jossa muutetaan yhteen, ei varmasti ole kovin rakastunut sinkkukämppäänsä ja yleensähän yhteenmuuttoa testataan vuokrakämpässä tai siten, että toinen muuttaa hetkeksi toisen asuntoon (rahoja ei tietenkään laiteta yhteen ja toinen voi sijoitusmielessä pitää oman asuntonsa vuokralla sen aikaa) kunnes ollaan varmoja, että halutaan hankkia yhteinen asunto. Tuo saattaa mennä myös sattumalta, että toinen vaan alkaa viettää enemmän ja enemmän aikaa toisen luona ja lopulta huomataan, että toinen kämppä on turha.
Hiukan eri asia, että sanoo, etten ole valmis sitoutumaan minkäänlaiseen suhteeseen, kuin että laittaa raha-asiansa yhteen.
Tuo oli vastaus kommenttiin, jossa puhuttiin nimenomaan avoliitosta ("Sen näkee vasta sitten, kun asuu yhdessä, että tuleeko siitä mitään."). Ei ketjun avaukseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jos toista pitää varteenotettava parisuhteeseen, suhde vakiintuu seurusteluksi parissa kuukaudessa.
Ei ole järkeä jäädä odottelemaan jos toista ei vakiintuminen kiinnosta. Aikaa menee hukkaan, itse vanhenee ja omat mahdollisuudet heikkenee.
Tai sitten noin lyhyen tutustumisen kautta syntynyt parisuhde kariutuu 3-5 vuoden päästä ja aikaa on mennyt vielä enemmän hukkaan.
Eihän tuossa ole kyse lyhyestä tutustumisesta, vaan siitä, onko täysillä mukana suhteessa vai ei. Jos sitä ei osaa sanoa melko nopeasti niin ei ole kiinnostunut parisuhteesta. Eihän 2 kk:n kohdalla puhuta vielä naimisiin menosta, vaan että sitoudutaan toiseen. Tutustumista jatketaan loppuelämä, jos hyvin käy.
Eli tässä on erona se, että minä olen sitoutumassa ihmiseen, jotku muut parisuhteeseen. En tavoittele vakavaa suhdetta parisuhteen ilosta, vaan ihmistä, johon voisin sitoutua. Eli, ei, en voi kahden kuukauden perusteella tietää olenko täysillä mukana suhteessa. Suhde tulee vasta sitten, kun tiedän täysillä haluavani jonku ihmisen osaksi elämääni.
Suhteessa voi olla täysillä, vaikka ei tietäisi vielä mitä siitä tulee. Kun menet uuteen työpaikkaankin, siinä sitoudutaan tiettyihin ehtoihin. Olet sitoutunut siihen duuniin x tuntia päivässä ja niin teet, vaikket vielä tiedä kuinka pitkään haluat olla siellä tai sopiiko se sulle lainkaan. Ja sitä paremmat edellytykset jatkolle on, jos suoritat omaa osuuttasi sopimuksesta alusta asti sitoutuneesti ja hyvin. Jos osoittautuu, ettei homma ollut sulle, voit sitten irtisanoutua ja aloittaa taas toisaalla.
En lähtisi vertaamaan työ- ja parisuhdetta ihan noin jyrkästi. Töitä kun on pakko tehdä elääkseen, mutta parisuhteessa ei kenenkään ole pakko olla. Työsuhteessa sitoudutaan tekemään tiettyjä asioita rahallista korvausta vastaan. Parisuhteessa (ainakaan minun suhteissani) taas ei tehdä sovittuja asioita sovittua korvausta vastaan, vaan tekeminen kumpuaa välittämisestä ja halusta olla toisen kanssa.
Jos nyt työsuhteita haluaa vertailla parisuhteisiin, on hyvä muistaa, että monissa työsuhteissa on 2-6 kk koeaika.
Kakaraämmä joka kiljukaulaa perässä korttelissa vpi kertoa partiolle miksi häiritsee mieskohdettaan ja maksaa siitä häirinnästä.
Millä tavalla sitä aikaa menisi hukkaan vähemmän, jos etenet vielä hitaammin alussa? Mun mielestä ihan turhaa vitkuttaa alussa, jos tavoitteena esim. asua yhdessä. Sen näkee vasta sitten, kun asuu yhdessä, että tuleeko siitä mitään. Kuinka turhauttavaa se onkaan, jos on 3 vuotta tapaillut epämääräisesti, sitten vuoden seurustellut vakavasti ja vihdoin 4 vuoden päästä muuttaa yhteen ja huomaa, ettei hommasta tule mitään.