Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako enää keski-ikäisenä lähteä suhteesta, joka on vain "ihan ok"?
Siis ei isompaa ongelmaa mutta ei mitään intohimoakaan. Tinderin lihamyllyyn ei kiinnosta näillä kilometreillä enää lähteä. Vaihtoehdot siis joko tämä tai yksin.
Kommentit (714)
Minä taidan olla ok vaimo. Ikää 58 v. Kremppaa on ja työelämä väsyttävä. Vapaat menee toipuessa. Lapsenlapsiakin pitäisi jaksaa hoitaa ja omaa äitiä.
En jaksa ilotulitella enää kovin usein.
Onneksi miehelle kuulema riittää tämä tavallinen ok vaimo ja ok elämä. Enempään en tällä hetkellä pysty, enkä jaksa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata erota. Jos ei itselläsi ole hyvä työ ja rahaa tilillä runssasti.
Saattaa nimittäin tulla yllätyksenä monelle mitä maksaa yksin maksaessa kaiken.
Kannattaa harkita ja tarkkaan.
Olen ollut riittävän ison osan aikuisiästäni myös yksinasuja, joten tiedän kyllä. Onneksi en ole erityisen kovasti minkään ylemmän keskiluokan statussymbolien perään, joten mitään tällaisia motiiveja mulla ei ole suhteessa pysymiseen. Perustarpeisiin ei vielä sentään niin kauheasti rahaa mene, että pitäisi sen takia roikkua kenessäkään. - ap
Kuinka pitkä tai lyhyt tämä sinun ihan ok suhteesi on?
Tutkimusten mukaan yksinäisyys heikentää fyysistä ja henkistä terveyttä, joten on ihan ymmärrettävää jos joku ei halua lähteä ok-suhteesta yksinäisyyden pelossa. Kaikki suhteet muuttuvat ajan kuluessa arkiseksi. Luulenpa että se intohimo laimenee, joten miksi pitäisi vaihtaa puolisoa? Tai ruveta olemaan yksin? Onko elämä auvoisampaa kun pällistelee yksin seiniä kämpässään? Ei olisi edes juttukaveria? Minä en ainakaan rupeaisi ja miksi pitäisikään. Sinkut vain kehuskelevat kuinka kivaa heillä on, vaikka todellisuudessa saattavat vain olla kateellisia kaikille pariskunnille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on tullut kaksi totuutta:
Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella.
Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.Sellaisessa suhteessa ei koskaan kannata olla, jossa on henkistä väkivaltaa. Mutta jos sitä ei ole, niin vaihtaminen harvoin parantaa mitään pitkällä tähtäimellä. Samat ongelmat on seuraavassakin suhteessa, koska sinä tuot omat ongelmasi siihen.
Jos on vaikka suhteessa, jossa toinen on periaatteessa ihan kiltti, mutta ei vaan löydy sitä henkistä yhteyttä ja toinen ei ole kiinnostunut tekemään mistään mitä sinä olet kiinnostunut niin miksi jäädä tuollaiseen suhteeseen? Jos huomaa, että on valinnut väärän kumppanin niin miksi siitä on kärsittävä koko loppuelämä kun erotakin voi?
Ihmettelen, miten ikinä olet voinut päätyä ihmisen kanssa yhteen, jonka kanssa ei ole henkistä yhteyttä tai on selkeästi väärä?
Eikö ihmiset seurustele ennenkuin perustavat perheen?
Sitä, mitä on joskus ollut, se on löydettävissä uudelleen. Jos tahtoo.
Mitä taas tulee toiseen esimerkkiin, niin sitten pitää ensin käydä pariterapiassa. Mielestäni on väärin rikkoa lasten koti ennen kuin yrittää kaikkensa.
Ps. Itse olen eronnut, ilman kaiken yrittämistä, ja nähnyt lasten kärsimyksen.
Itse tilanteessa, jossa mies lähtemässä 30 vuoden suhteesta ja ikää meillä 50v.
Hirveä shokki se on sille jätetylle osapuolelle kun suhde on ollut hyvä, ei riitaisa ja hyvä seksielämä. Ikäkriisistä tässä kyse ja tilanteesta, jossa mies muutti yhteen suoraan lapsuuden kodista ja mies on todennut itsekkin, että suhteessamme ei mitään vikaa ja rakastaa edelleen, mutta tarvitsee/haluaa kokea jotain muuta. Meillä se tietää asunnon myyntiä yms, eli kun sille tielle lähdetään niin kyllä se sitten ihan ero on.
Itse en haluaisi erota, sillä rakastan edelleen. Paljon tässä on joutunut asioita miettimään ja onhan yhteiseen 30 vuoteen mahtunut erilaisia vaiheita. On ollut myös aikoja kun itseäni on ärsyttänyt miehessä kaikki ja en ole ollut varma tunnenko toista kohtaan mitään. Itselläni on aina ollut kyse siitä, että oma muu elämä on tökkinyt tai olen ällönyt itseäni tms. Siis oma paha olo on ollut päällä. Sitten on taas tullut se päivä kun pelkästään toisen katse on saanut jalat veteläksi. Ja tämä kaikki on saanut itseni luottamaan, että olemme yhdessä "loppuelämän" ja se että meillä on hyvä ja aktiivinen seksielämä ollut aina. Elämä ei vaan aina mene niin kuin luulee, toinen on voinut ajatella eroa jo pitkäänkin ja tuo sen esiin vasta kun päätöksensä on tehnyt.
Itse toivon, että mieheni on varma siitä mitä on tekemässä, rakastan ja päästän menemään, mutta sydämeni särkyy. Ystävänä en halua pysyä vaan erota kokonaan. Ehkä vielä tulee se päivä kun pystyn näkemään kauneuden siinä, että sain rakastaa hyvää miestä lähes 30 vuotta.
Nyt menee kaikki voima siihen, että saan pidettyä itseni kasassa ja jaksan herätä aamuisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse tilanteessa, jossa mies lähtemässä 30 vuoden suhteesta ja ikää meillä 50v.
Hirveä shokki se on sille jätetylle osapuolelle kun suhde on ollut hyvä, ei riitaisa ja hyvä seksielämä. Ikäkriisistä tässä kyse ja tilanteesta, jossa mies muutti yhteen suoraan lapsuuden kodista ja mies on todennut itsekkin, että suhteessamme ei mitään vikaa ja rakastaa edelleen, mutta tarvitsee/haluaa kokea jotain muuta. Meillä se tietää asunnon myyntiä yms, eli kun sille tielle lähdetään niin kyllä se sitten ihan ero on.Itse en haluaisi erota, sillä rakastan edelleen. Paljon tässä on joutunut asioita miettimään ja onhan yhteiseen 30 vuoteen mahtunut erilaisia vaiheita. On ollut myös aikoja kun itseäni on ärsyttänyt miehessä kaikki ja en ole ollut varma tunnenko toista kohtaan mitään. Itselläni on aina ollut kyse siitä, että oma muu elämä on tökkinyt tai olen ällönyt itseäni tms. Siis oma paha olo on ollut päällä. Sitten on taas tullut se päivä kun pelkästään toisen katse on saanut jalat veteläksi. Ja tämä kaikki on saanut itseni luottamaan, että olemme yhdessä "loppuelämän" ja se että meillä on hyvä ja aktiivinen seksielämä ollut aina. Elämä ei vaan aina mene niin kuin luulee, toinen on voinut ajatella eroa jo pitkäänkin ja tuo sen esiin vasta kun päätöksensä on tehnyt.
Itse toivon, että mieheni on varma siitä mitä on tekemässä, rakastan ja päästän menemään, mutta sydämeni särkyy. Ystävänä en halua pysyä vaan erota kokonaan. Ehkä vielä tulee se päivä kun pystyn näkemään kauneuden siinä, että sain rakastaa hyvää miestä lähes 30 vuotta.
Nyt menee kaikki voima siihen, että saan pidettyä itseni kasassa ja jaksan herätä aamuisin.
Upea, viileän analyyttinen arvio omasta tilanteesta. Kun pystyt tuohon, pystyt varmasti pärjäämään jatkossakin. Jaksamista!
Muistakaa kaikki että perinteinen parisuhdemalli on vanhentunut omistamiseen ja toisen vapauden rajoittamiseen perustuva jäänne 50-luvulta. Tämä malli pitää pöyhiä romukoppaan ja tilalle pitää tuoda vapaat ja avoimet on/off-suhteet. Meillä jokaisella on vain yksi elämä ja oikeus omaan onneen. Kyllä lapset aina sopeutuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä ne muutkaan miehet seksiä meidän viisikymppisten naisten kanssa halua. Itse ole ns kaveri mieheni kanssa.
No eipä kyllä pidä paikkaansa. Viiskymppisen miehen silmässä mikään ei näytä paremmalta kuin saman ikäinen nainen. Tämän ikäinen mies ei myöskään kuvittele ryhtyvänsä suhteeseen esim. kolmekymppisen kanssa, jos on jotenkuten järjissään...
t. "kokemusta on -mies"
Kiitos tästä, olet ihana <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tilanteessa, jossa mies lähtemässä 30 vuoden suhteesta ja ikää meillä 50v.
Hirveä shokki se on sille jätetylle osapuolelle kun suhde on ollut hyvä, ei riitaisa ja hyvä seksielämä. Ikäkriisistä tässä kyse ja tilanteesta, jossa mies muutti yhteen suoraan lapsuuden kodista ja mies on todennut itsekkin, että suhteessamme ei mitään vikaa ja rakastaa edelleen, mutta tarvitsee/haluaa kokea jotain muuta. Meillä se tietää asunnon myyntiä yms, eli kun sille tielle lähdetään niin kyllä se sitten ihan ero on.Itse en haluaisi erota, sillä rakastan edelleen. Paljon tässä on joutunut asioita miettimään ja onhan yhteiseen 30 vuoteen mahtunut erilaisia vaiheita. On ollut myös aikoja kun itseäni on ärsyttänyt miehessä kaikki ja en ole ollut varma tunnenko toista kohtaan mitään. Itselläni on aina ollut kyse siitä, että oma muu elämä on tökkinyt tai olen ällönyt itseäni tms. Siis oma paha olo on ollut päällä. Sitten on taas tullut se päivä kun pelkästään toisen katse on saanut jalat veteläksi. Ja tämä kaikki on saanut itseni luottamaan, että olemme yhdessä "loppuelämän" ja se että meillä on hyvä ja aktiivinen seksielämä ollut aina. Elämä ei vaan aina mene niin kuin luulee, toinen on voinut ajatella eroa jo pitkäänkin ja tuo sen esiin vasta kun päätöksensä on tehnyt.
Itse toivon, että mieheni on varma siitä mitä on tekemässä, rakastan ja päästän menemään, mutta sydämeni särkyy. Ystävänä en halua pysyä vaan erota kokonaan. Ehkä vielä tulee se päivä kun pystyn näkemään kauneuden siinä, että sain rakastaa hyvää miestä lähes 30 vuotta.
Nyt menee kaikki voima siihen, että saan pidettyä itseni kasassa ja jaksan herätä aamuisin.Upea, viileän analyyttinen arvio omasta tilanteesta. Kun pystyt tuohon, pystyt varmasti pärjäämään jatkossakin. Jaksamista!
KIITOS
Parempina päivinä uskoo, että elämä kantaa. Huonompina päivinä miettii, mitä järkeä elämässä on. Paljon on ollut yksinäistä aikaa miettiä mennyttä elämääni ja oppia hyväksymään, että kaikkeen ei pysty vaikuttamaan. Ilo ja onni pitää nyt löytää uudesta elämäntilanteesta ja juuri nyt olla miettimättä sitä kaikkea hyvää yhdessä koettua, se sattuu vielä liikaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä toistuu väite "50+ nainen ei kelpaa kenellekään, kuusikymppiset ukotkin pokailee kolmikymppisiä naisia".
Olen kuusikymppinen ukko, ja en pokaile kolmekymppisiä naisia. Oma ikäni plusmiinus jotain, se on ikähaitari joista lähtisin seurustelumielessä naista hakemaan. Ei tarvitsisi olla mallivartaloinen, tai ylimaallisen kaunis. Kun tutustuu ja mieltyy naiseen, hän muuttuu automaattisesti kauniiksi. Näin muistan käyneen nuorempana, ja näin olettaisin nytkin asian laadun olevan.
Ei kuitenkaan ole tällä hetkellä ketään, ei kolmekymppistä eikä seitsenkymppistä, eikä siltä väliltäkään. Minusta joku nainen voisi saada aivan kelpo poikaystävän. Ei A-luokan, mutta semmoisen kuin volkkari golf on autona. Ei sillä saa kavereita kateelliseksi, mutta ajaa asiansa paremman puutteessa.
Ihana lukea tällaisia kommentteja. Toivottavasti löydät vielä sen oman volkkarikuskisi!
Itse olen mies. Vaimoni lakkasi haluamasta seksiä vaihdevuosien tultua. Ajattelen asiasta näin: avioliitto on ennen kaikkea sopimus, olla toisen tukena niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Näin ollen en häntä jätä, vaan päin vastoin, osoitan muilla tavoin (kuin seksillä) rakastavani häntä edelleen, kaikessa epätäydellisyydessään. En ole mikään unelmapuoliso itsekään, mutta yritän kuitenkin.
Rakastaminen on toisen hyväksymistä ehdoitta, sellaisena kuin hän on. Jos siihen ei kykene, on alunperinkin valinnut puolisonsa väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina kannattaa lähteä suhteesta. Ihmiset eroavat nykyään aivan liian vähän ja aivan liian myöhään.
Rakkaus on kuumaa intohimoa, suudelmia ja kosketuksia ja ennenkaikkea tunnetta. Vain paikoilleen jämähtäneet mitäänsanomattomassa tapasuhteessa olevat haluavat pysyä suhteessa. Ei oikea rakkaus ole mikään tahtotila tai valinta se on tunne.
Vierailija kirjoitti:
Aina kannattaa lähteä suhteesta. Ihmiset eroavat nykyään aivan liian vähän ja aivan liian myöhään.
Rakkaus on kuumaa intohimoa, suudelmia ja kosketuksia ja ennenkaikkea tunnetta. Vain paikoilleen jämähtäneet mitäänsanomattomassa tapasuhteessa olevat haluavat pysyä suhteessa. Ei oikea rakkaus ole mikään tahtotila tai valinta se on tunne.
En tiedä onko tämä kommentti vitsi, mutta jos ei, niin sekoitat keskenään rakkauden ja himon käsitteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina kannattaa lähteä suhteesta. Ihmiset eroavat nykyään aivan liian vähän ja aivan liian myöhään.
Rakkaus on kuumaa intohimoa, suudelmia ja kosketuksia ja ennenkaikkea tunnetta. Vain paikoilleen jämähtäneet mitäänsanomattomassa tapasuhteessa olevat haluavat pysyä suhteessa. Ei oikea rakkaus ole mikään tahtotila tai valinta se on tunne.
Jassoo. Eli sinun mielestäsi oikea tapa elää on vaihtaa kumppania 2-3 vuoden välein? Rakastumisvaihe ei kestä sen pidempään.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen mies. Vaimoni lakkasi haluamasta seksiä vaihdevuosien tultua. Ajattelen asiasta näin: avioliitto on ennen kaikkea sopimus, olla toisen tukena niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Näin ollen en häntä jätä, vaan päin vastoin, osoitan muilla tavoin (kuin seksillä) rakastavani häntä edelleen, kaikessa epätäydellisyydessään. En ole mikään unelmapuoliso itsekään, mutta yritän kuitenkin.
Rakastaminen on toisen hyväksymistä ehdoitta, sellaisena kuin hän on. Jos siihen ei kykene, on alunperinkin valinnut puolisonsa väärin.
Aamen.
Tee sarakkeet taulukkoon:
Mitä hyvää on nykyises suhteessa? Entä huonoa?
Mitä hyvää on jos olet eronnut/asut yksin? Entä mitä huonoa?
Siitä saat vähän osviittaa ja varmuutta valintaasi.
Vierailija kirjoitti:
Eipä ne muutkaan miehet seksiä meidän viisikymppisten naisten kanssa halua. Itse ole ns kaveri mieheni kanssa.
Kyllä jotkut haluaa :( Minua ei seksi enää jaksa kiinnostaa, kun vaihdevuodet vei halut. Käytin kyllä 5 vuotta hormooninkorvaushoitoa, kun oireet oli niin rajut, ja sen ajan seksikin taas sujui, mutta kun lopetin hormoonien käytön, loppui halut lopullisesti. Mies on minua vanhempi ja on jo 68v, mutta aina vaan jaksaa yrittää ja on pahoillaan, kun en halua.
En vaan voi pakottaa itseäni enää, jonkun kerran suostuin miehen mieliksi ja se oli yhtä painajaista.
Niin ja olen itsekin jo 61v.
Eläköön seksitön loppuelämä!
Vain sinä itse tiedät vastauksen tähän. Ok elämä on hyvää elämää. Se ei ainakaan ole huonoa. Missään ei ole sanottu että elämän pitäisi olla aina fantastista, paitsi jossain huonoissa Facebook meemeissä.
Voit ottaa riskin ja hypätä tuntemattomaan, mutta olisiko se sen arvoista?
Vierailija kirjoitti:
Itse olen mies. Vaimoni lakkasi haluamasta seksiä vaihdevuosien tultua. Ajattelen asiasta näin: avioliitto on ennen kaikkea sopimus, olla toisen tukena niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Näin ollen en häntä jätä, vaan päin vastoin, osoitan muilla tavoin (kuin seksillä) rakastavani häntä edelleen, kaikessa epätäydellisyydessään. En ole mikään unelmapuoliso itsekään, mutta yritän kuitenkin.
Rakastaminen on toisen hyväksymistä ehdoitta, sellaisena kuin hän on. Jos siihen ei kykene, on alunperinkin valinnut puolisonsa väärin.
Tuo on niin totta! Avioliiton solmimisessa kaikkein tärkeintä on onnistunut puolison valinta.
Jos ei ole intohimoa vanhenevien parisuhteessa (yli 60 v), mutta on ystävyyttä, läheisyyttä, lämpöä, luottamusta ja turvaa niin mielestäni se on jo paljon elämisen iloa tuova parisuhde.
Nuoren pariskunnan kohdalla ymmärrän, että myös intohimo on tärkeää.