Lue keskustelun säännöt.
Todella vaikea saada kavereita näin aikuisena
16.10.2022 |
Olen sosiaalinen ja juttelen vaikka kauppajonossa ihmisten kanssa. Miehet suhtautuvat minuun tosi hyvin, mutta jostain syystä naiset eivät halua kaveerata kanssani. Tämä alkoi joskus vauvakerhossa n 15 vuotta sitten. Siitä lähtien olen ollut jotenkin ulkopuolinen joka paikassa.
Tuntuu, että minua katsotaan jotenkin pitkään ja välillä jopa vältellään. Yhdessä harrastuksessa missä käyn, niin olen yrittänyt tutustua ihmisiin. Ei onnistu sitten millään. Miesten kanssa ok, mutta en vaan pääse sisälle naisten porukoihin. Pari naisen kanssa ollaan juteltu ja sovittu tapaaminen, mutta yhtäkkiä peruvatkin ne. Tuntuu, että naisilla on joku salainen kerho, mihin en ole tervetullut :D
Kommentit (121)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei kuulu kulttuuriin sosiaalisuus. Ilmenee myös siinä ettei kavereita saa aikuisena. Niin se vaan on. Erakolle hyvä maa.
Olisko tässä osasyy? Olen asunut Jenkeissä ja sieltä ehkäpä peruja sellainen yltiöpositiivisuus, toisten kehuminen yms. Ehkäpä tämä ärsyttää naisia ja vaikutan feikiltä 🤔
Ap
Jotkut saattavat ottaa sun kehumisesi mielistelynä tai imarteluna. Ja näillä sanoilla on suomen kielessä negatiivinen sävy. Ihmisellä, joka mielistelee tai imartelee, on jokin ikävä taka-ajatus. Haluaa sulta jotain, jota suoraan pyytämällä et suostuisi antamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei kuulu kulttuuriin sosiaalisuus. Ilmenee myös siinä ettei kavereita saa aikuisena. Niin se vaan on. Erakolle hyvä maa.
Olisko tässä osasyy? Olen asunut Jenkeissä ja sieltä ehkäpä peruja sellainen yltiöpositiivisuus, toisten kehuminen yms. Ehkäpä tämä ärsyttää naisia ja vaikutan feikiltä 🤔
Ap
Jotkut saattavat ottaa sun kehumisesi mielistelynä tai imarteluna. Ja näillä sanoilla on suomen kielessä negatiivinen sävy. Ihmisellä, joka mielistelee tai imartelee, on jokin ikävä taka-ajatus. Haluaa sulta jotain, jota suoraan pyytämällä et suostuisi antamaan.
Kyllä. Tai on vähintäänkin perseennuolija joka haluaa hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei kuulu kulttuuriin sosiaalisuus. Ilmenee myös siinä ettei kavereita saa aikuisena. Niin se vaan on. Erakolle hyvä maa.
Olisko tässä osasyy? Olen asunut Jenkeissä ja sieltä ehkäpä peruja sellainen yltiöpositiivisuus, toisten kehuminen yms. Ehkäpä tämä ärsyttää naisia ja vaikutan feikiltä 🤔
Ap
Jotkut saattavat ottaa sun kehumisesi mielistelynä tai imarteluna. Ja näillä sanoilla on suomen kielessä negatiivinen sävy. Ihmisellä, joka mielistelee tai imartelee, on jokin ikävä taka-ajatus. Haluaa sulta jotain, jota suoraan pyytämällä et suostuisi antamaan.
Tämä se varmaan onkin. Näen sen ilmeestä, että eivät tykkää. Nyt pitää alkaa perussuomalaiseksi valittajaksi :D
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei kuulu kulttuuriin sosiaalisuus. Ilmenee myös siinä ettei kavereita saa aikuisena. Niin se vaan on. Erakolle hyvä maa.
Olisko tässä osasyy? Olen asunut Jenkeissä ja sieltä ehkäpä peruja sellainen yltiöpositiivisuus, toisten kehuminen yms. Ehkäpä tämä ärsyttää naisia ja vaikutan feikiltä 🤔
Ap
Jotkut saattavat ottaa sun kehumisesi mielistelynä tai imarteluna. Ja näillä sanoilla on suomen kielessä negatiivinen sävy. Ihmisellä, joka mielistelee tai imartelee, on jokin ikävä taka-ajatus. Haluaa sulta jotain, jota suoraan pyytämällä et suostuisi antamaan.
Kyllä. Tai on vähintäänkin perseennuolija joka haluaa hyötyä.
Tämä on vähän huvittavaa, kun näillä naisilla ei ole mitään mistä voisin hyötyä. Mutta ehkäpä tulkitsevat sen noin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiset on tosi huonoja ystävystymään aikuisiällä. Suurimman osan ystävät on henkilöitä joihin tutustunut alle 25 vuotiaana. Sen jälkeen kun opiskelut takana ei uusia kaverisuhteita helposti tule. Työpaikan tyyppien kanssa ei haluta pitää yhteyttä vapaa-ajalla ja harrastuksissakin jätetään se kommunikointi sinne harrastuspaikalle. Lähiöbaareissa jotkut tutustuu, mutta nekin on sit baarikavereita. Lasten kautta saattaa tutustua lapsen kavereiden vanhempiin, mutta harvoin niistäkään ystäviä tulee. Jos jossain tutun juhlissa tapaa jonkun, jonka kanssa tulee toimeen, voi sopia näkevänsä joskus, mutta sekin jää.
Tuskin tosi ystäviä muualla juurikaan sen helpommin saa aikuisena, kavereita ehkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen jo luovuttanut. Luultavasti tapan tämän ketjunkin, sen verran myrkyllinen ilmeisesti olen.
Itse yritin useamman vuoden ajan luoda kaverisuhteita muihin samassa elämäntilanteessa olleisiin äiteihin kun lapset oli pieniä ja olin heidän kanssaan kotona, ja silloinkin vielä kun sitten jatko-opiskelin ja lapset oli hoidossa jo.
Kaikenlaista tehtiin, oli vaatekutsuja, lasten leikkitreffejä, käytiin perhekerhoissa, kyläiltiin toistemme luona. Muutaman kerran jopa vietettiin iltaa.
Ympärilläni ihmiset ystävystyi. Facebookissa alkoi nähdä miten oli oltu kuuntelemassa jotain bändiä. Oli ollut saunailta. Oli ollut leikkitreffit. Tietenkään en olettanut että olisin joka paikkaan pääsemässä mukaan, mutta lopulta kun suurin osa oli palannut töihin, huomasin että olin taas yksin.
Muut oli löytäneet sielunsiskojaan, minä olin jälleen kerran ulkopuolinen. Ja kyllä yritin katsoa peiliin! Mietin, että puhuinko päälle, olinko liian itsekeskeisen oloinen jotenkin. Mietin, millä tavoin eroan muista. Muistinko kiittää kahvista, enkö osannut katsoa silmiin. Mietin siis aivan kaikessa, että mikä minussa oli niin kamalaa.
En tiedä vieläkään. Tuohon päälle vielä kaksi kamalaa välikohtausta, toinen lapsuuden ystävän kanssa ja toinen uudemman kaverin ja se oli siinä. En ole sen jälkeen, nyt neljään vuoteen, tutustunut kehenkään enkä tehnyt mitään kaverin kanssa.
Muutaman kerran olen kysellyt kuulumisia, mutta miten pitkään pitää odottaa vastausta?
Minullakaan ei ole sukua edes, johon tukeutua. Ei vahempia, joihin luottaa. Voi luoja miten yksinäinen olen :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei kuulu kulttuuriin sosiaalisuus. Ilmenee myös siinä ettei kavereita saa aikuisena. Niin se vaan on. Erakolle hyvä maa.
Olisko tässä osasyy? Olen asunut Jenkeissä ja sieltä ehkäpä peruja sellainen yltiöpositiivisuus, toisten kehuminen yms. Ehkäpä tämä ärsyttää naisia ja vaikutan feikiltä 🤔
Ap
Jotkut saattavat ottaa sun kehumisesi mielistelynä tai imarteluna. Ja näillä sanoilla on suomen kielessä negatiivinen sävy. Ihmisellä, joka mielistelee tai imartelee, on jokin ikävä taka-ajatus. Haluaa sulta jotain, jota suoraan pyytämällä et suostuisi antamaan.
Tämä se varmaan onkin. Näen sen ilmeestä, että eivät tykkää. Nyt pitää alkaa perussuomalaiseksi valittajaksi :D
Ap
Huomasin itsessäni jossain kohtaa sen eron muihin naisiin, että en puhunut rahasta. En valittanut sen puutetta, enkä leveillyt että sitä olisi. Toinen, mitä en uskaltanut tehdä, oli puhua pahaa muista. Joskus joku ihminen oli tehnyt jotain todella kummaa ja olisin voinut siitä puhua jollekin, mutta en uskaltanut. Pelkäsin konfliktia.
Joskus mietin, että pärjäisinkö paremmin jossakin Yhdysvaltojen tyylisessä maassa, jossa on enemmän ulospäinsuuntauneisuutta ja vähemmän nurkkakuntaisuutta. En tiedä. Ehkä.
Nmr. 67
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo luovuttanut. Luultavasti tapan tämän ketjunkin, sen verran myrkyllinen ilmeisesti olen.
Itse yritin useamman vuoden ajan luoda kaverisuhteita muihin samassa elämäntilanteessa olleisiin äiteihin kun lapset oli pieniä ja olin heidän kanssaan kotona, ja silloinkin vielä kun sitten jatko-opiskelin ja lapset oli hoidossa jo.
Kaikenlaista tehtiin, oli vaatekutsuja, lasten leikkitreffejä, käytiin perhekerhoissa, kyläiltiin toistemme luona. Muutaman kerran jopa vietettiin iltaa.
Ympärilläni ihmiset ystävystyi. Facebookissa alkoi nähdä miten oli oltu kuuntelemassa jotain bändiä. Oli ollut saunailta. Oli ollut leikkitreffit. Tietenkään en olettanut että olisin joka paikkaan pääsemässä mukaan, mutta lopulta kun suurin osa oli palannut töihin, huomasin että olin taas yksin.
Muut oli löytäneet sielunsiskojaan, minä olin jälleen kerran ulkopuolinen. Ja kyllä yritin katsoa peiliin! Mietin, että puhuinko päälle, olinko liian itsekeskeisen oloinen jotenkin. Mietin, millä tavoin eroan muista. Muistinko kiittää kahvista, enkö osannut katsoa silmiin. Mietin siis aivan kaikessa, että mikä minussa oli niin kamalaa.
En tiedä vieläkään. Tuohon päälle vielä kaksi kamalaa välikohtausta, toinen lapsuuden ystävän kanssa ja toinen uudemman kaverin ja se oli siinä. En ole sen jälkeen, nyt neljään vuoteen, tutustunut kehenkään enkä tehnyt mitään kaverin kanssa.
Muutaman kerran olen kysellyt kuulumisia, mutta miten pitkään pitää odottaa vastausta?
Minullakaan ei ole sukua edes, johon tukeutua. Ei vahempia, joihin luottaa. Voi luoja miten yksinäinen olen :(
Ihana tuo eka kappale 😅
Tuo kuulostaa niin tutulta, mitä kerroit noista äitikerhoista. Mä en siis koskaan päässyt niihin sisälle ja monesti olen miettinyt että miksi. Vuosien jälkeen vauvakerhoista jäi sellainen 5 äidin kaveriryhmä, mutta minä en kuulu siihen. Aina kun tavataan sattumalta jossain, niin ystävällisesti kuitenkin jutellaan.
Jotenkin aina ollut ulkopuolinen olo. Ja siis naisten kanssa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan totta.
Liityin erääseen yhdistykseen, mihin olin kauan halunnut kuulua mukaan, myös tutustua samanhenkisiin ihmisiin siellä.Ekassa tapaamisessa tajusin ettei ihmiset jaksa olla kiinnostuneita toisista, vieraista ihmisistä. Juttelu on pinnallista, heti jos kyselin jotain vaikka perheestä tai lapsista, ihmisille tuli ikäänkuin suojamuuri päälle. Tai jos kerroin itsestäni, niin nopeasti tajusin ettei muita kiinnosta, paras lopettaa heti.
Kirjoitin kommentin 21 ja siinä sen, että monilla on läheisiä ihmissuhteita jo enemmän kuin ehtivät kunnialla hoitaa. OIkeasti ei tarvitse olla kuin yhdellä ystävällä vakava sairaus, vaikea avioero menossa tms, niin hänen kuuntelemiseensa, auttamiseensa ja tukemiseensa menee jo valtava määrä henkisiä resursseja.
Mulla on meksikolainen miniä ja muutaman vuoden Suomessa asuttuaan hän sanoi, että Meksikossa vaikeissa elämäntilanteissa tukeudutaan perheeseen (joka käsittää samassa taloudessa asuvien lisäksi omat vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat, sedät, tädit ja serkut) , mutta Suomessa tukeudutaan ystäviin. Ja sen vuoksi ystävyys suomalaisen kanssa on meksikolaisen näkökulmasta kuin sukulaisuussuhde. On kyllä ollut tosi iloinen muutamasta suomalaisesta ystävästään, kun oma sukunsa on 10 000 kilometrin päässä.
En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta mussa mun henkilökohtaisista yksityiselämääni koskevista asioista "urkkiminen" aiheuttaa just samalaisen reaktion. Mun kanssa voi jutella ja mun kanssa voi tehdä erilaisia asioita ilman, että tietää mun yksityiselämästäni yhtään mitään. Laitoin tuon sanan lainausmerkkeihin sen vuoksi, että ymmärrän sen olevan joillekin tärkeää, jotta keksisi mitään keskusteltavaa. Koen helpommaksi itselleni ja reilummaksi toista osapuolta kohtaan, että en anna itsestäni liikaa liian nopeasti enkä myöskään pelkästä kohteliasuudesta esitä olevani kiinnostuneempi toisesta kuin oikeasti olen. Tarkoitan, että en halua toisen olevan siinä käsityksessä, että haluaisin jotain enemmän kuin vain työkaveruuden/harrastuskaveruuden/tuttavuuden.
Omalla kohdallani on ollut aina sattumaa, että sekä mulla että toisella ihmisellä on ollut elämässään samaan aikaan tilaa uusille ihmisille. Ja vielä niin, että meillä myös synkkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lienet muiden naisten mielestä jotenkin uhka tai kadehdittava.
Joo, kun tulee miesten kanssa toimeen, on mukamas uhka, luulevat reppanat että "tuo yrittää mun miestä, kauhea vamppi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiset on tosi huonoja ystävystymään aikuisiällä. Suurimman osan ystävät on henkilöitä joihin tutustunut alle 25 vuotiaana. Sen jälkeen kun opiskelut takana ei uusia kaverisuhteita helposti tule. Työpaikan tyyppien kanssa ei haluta pitää yhteyttä vapaa-ajalla ja harrastuksissakin jätetään se kommunikointi sinne harrastuspaikalle. Lähiöbaareissa jotkut tutustuu, mutta nekin on sit baarikavereita. Lasten kautta saattaa tutustua lapsen kavereiden vanhempiin, mutta harvoin niistäkään ystäviä tulee. Jos jossain tutun juhlissa tapaa jonkun, jonka kanssa tulee toimeen, voi sopia näkevänsä joskus, mutta sekin jää.
Tuskin tosi ystäviä muualla juurikaan sen helpommin saa aikuisena, kavereita ehkä.
Oman kokemuksen mukaan muualla helpompaa. Ihmiset sosiaalisempia ja pyytävät mukaan matalalla kynnyksellä. Joissakin paikoissa ollut myös kaikenlaista kerhotoimintaa pohjoismaalaisille tai suomalaisille ja niissä on ollut tosi helppo tutustua ei-paikallisiin. Aikuisena solmituissa ystävyyssuhteissa se hyvä puoli, että usein kiinnostuksen kohteet samanlaisia ja monia yhdistäviä asioita. Lapsuuden kavereiden kanssa voidaan kasvaa tosi erilaisiksi ihmisiksi ja se läheisyys perustuu siihen, että ollaan tunnettu kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo luovuttanut. Luultavasti tapan tämän ketjunkin, sen verran myrkyllinen ilmeisesti olen.
Itse yritin useamman vuoden ajan luoda kaverisuhteita muihin samassa elämäntilanteessa olleisiin äiteihin kun lapset oli pieniä ja olin heidän kanssaan kotona, ja silloinkin vielä kun sitten jatko-opiskelin ja lapset oli hoidossa jo.
Kaikenlaista tehtiin, oli vaatekutsuja, lasten leikkitreffejä, käytiin perhekerhoissa, kyläiltiin toistemme luona. Muutaman kerran jopa vietettiin iltaa.
Ympärilläni ihmiset ystävystyi. Facebookissa alkoi nähdä miten oli oltu kuuntelemassa jotain bändiä. Oli ollut saunailta. Oli ollut leikkitreffit. Tietenkään en olettanut että olisin joka paikkaan pääsemässä mukaan, mutta lopulta kun suurin osa oli palannut töihin, huomasin että olin taas yksin.
Muut oli löytäneet sielunsiskojaan, minä olin jälleen kerran ulkopuolinen. Ja kyllä yritin katsoa peiliin! Mietin, että puhuinko päälle, olinko liian itsekeskeisen oloinen jotenkin. Mietin, millä tavoin eroan muista. Muistinko kiittää kahvista, enkö osannut katsoa silmiin. Mietin siis aivan kaikessa, että mikä minussa oli niin kamalaa.
En tiedä vieläkään. Tuohon päälle vielä kaksi kamalaa välikohtausta, toinen lapsuuden ystävän kanssa ja toinen uudemman kaverin ja se oli siinä. En ole sen jälkeen, nyt neljään vuoteen, tutustunut kehenkään enkä tehnyt mitään kaverin kanssa.
Muutaman kerran olen kysellyt kuulumisia, mutta miten pitkään pitää odottaa vastausta?
Minullakaan ei ole sukua edes, johon tukeutua. Ei vahempia, joihin luottaa. Voi luoja miten yksinäinen olen :(
En usko, että sussa on mitään erityisempää vikaa. Jos jossain tutustut uusiin ihmisiin vielä, niin pidä visusti omana tietona, että oot yksinäinen. Jokainen ihminen tuntee joskus olevansa yksinäinen ja voisin kuvitella, että joillakin on joku pakonomanen tarve koittaa myös ne "heikot" yksilöt heikkoina projisoiden sitä omaa yksinäisyyttään muille. Esim. Uudessa työpaikassa mua aluks kyseltiin mukaan illanviettoihin, mutta kun selvis, että vietän useita vklp:ja yksin niin mua alettiin eristämään siitä työporukasta, eikä mihinkään enää kyselty mukaan. Kerran sitten tämä päätekijä paljasti luultavasti vahingossa kokevansa pahasti ulkopuolisuutta. Lapsellista. Sit viel jotkut ihmettelee miks viihdyn yksinäni niin hyvin. 🤣
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole yksin ongelmasi kanssa. Niin kuin monien kommenteista tullut ilmi on Suomessa aikuisena ystävystyminen vaikeaa. Jos olet parisuhteessa, onko kumppanillasi kavereita, joiden kumppaneita et ole tavannut? Voisitteko harkita jotain yhteistä tekemistä esim menisitte syömään yhdessä? Harrastus sinulla jo on ja sen kautta voit kysyä joltain potentiaaliselta kaverilta haluaisiko esim lähteä kahville harrastuksen jälkeen. Jos joku sellainen harrastus missä samat henkilöt joka kerta paikalla, voit tiedustella porukalta pitäiskö järjestää jotkut pikkujoulut tai lähteä yhdessä vaikka glögille tai syömään kun olisi mukava tutustua porukkaan. Voi olla, etteivät innostu mutta aina kannattaa kokeilla. Jos työpaikalla kahvittelee tai lounastaa ihmisten kanssa, voi näiden taukojen aikana tutustua ihmisiin ja jos sieltä löytyy sellainen potentiaalinen kaveriehdokas, niin voi vaivihkaa ehdottaa jotain työajan ulkopuolista tekemistä. Huomioitavaa on se, että suomalaiset ovat sisäänpäin kääntyviä ja vaivaantuvat helposti. Ehdotuksen täytyy siis tuntua sellaiselta "tulipa vaan mieleen, mutta ei tarvitse suostua"-jutulta. Esimerkki 1 : "Vitsit kun mä haluaisin nähdä Amos Rexin näyttelyn, mutta en tiedä kenet saisin mukaan. Ei sua sattuisi kiinnostamaan?" Esimerkki 2 : "Mun pitäis löytää uudet farkut, mutta yksin shoppailu on niin tuskaa. Et sä haluis lähteä henkiseksi tueksi joku päivä töiden jälkeen?" Esimerkki 3 : "Ihan tohon meidän työpaikan viereen avattiin uusi ravintola/kauppa/kuntosali/mikälie onkaan avattu. Haluaisitko joku päivä käydä siellä mun kanssa?"
Kiitos pitkästä tekstistä, mutta tätä juuri olen yrittänyt tehdä, mutta se ei ole onnistunut. Siis harrastuspiireissä olen yrittänyt tutustua naisiin, mutta he eivät halua tutustua takaisin. Ja tämä koskee vain naisia, miehet kyllä haluavat olla kanssani tekemisissä. Mutta haluan siis päästä sisälle tuon harrastusporukan naispiiriin, mutta se ei onnistu.
Ap
Harrastusporukan vaihto on tietenkin vaihtoehto tai ainakin jonkun uuden ryhmän kokeileminen, mutta se on tietenkin tylsä vaihtoehto, jos muuten nykyinen ryhmä mieluinen. Itsellä taas tuntuu, että vaikka miehet mukavia niin heihin on ystävyyssuhteita vaikea muodostaa aikuisena. Se on enemmän sellaista small talkia tai muuta läpän heittoa, mutta eivät he noin vain viikonloppuna lähtisi ravintolaan syömään. Joko heidän puolisonsa ihmettelisi vastakkaista sukupuolta olevaa ystävää tai sitten he itse käsittäisivät sen jonain muuna kuin kaverikutsuna. Monilla tuntuu olevan se käsitys, ettei mies ja nainen voi olla vain kavereita.
Tässä harrastusporukassa olen mukana ihan vain sen takia, kun se on lähinnä kotoa. Miehiä minulla on kyllä ystävinä ja kavereina, mutta lähinnä kaipailisin johonkin porukkaan kuulumista.
Ap
Ymmärrän tuon porukkaan haluamisen tunteen, mutta kaikilla se vaan ei onnistu. Saa olla tyytyväinen jos löytyy edes yksi ystävä. Kaikki eivät edes halua mitään porukkaa. Esimerkiksi itse tykkään kyllä jutella porukassa vaikkapa töissä ja harrastuksissa, mutta omalla ajallani joku porukka on mun jaksamiselleni liikaa. Siinä joutuu huomioimaan liian monta ihmistä samaan aikaan. Mieluummin tapaan ystäviäni ihan kahdestaan. En myöskään ole isojen juhlien perään, juhlat pidetään mahdollisimman pienellä porukalla.
Mulla ihan sama juttu. Keskityn mieluummin kuuntelemaan, mitä ystäväni sanoo, kuin yritän kuunnella monen ihmisen puhetta samanaikaisesti. Lisäksi isommassa porukassa, vaikka keskusteltaisiinkin samasta aiheesta, keskustelu usein rönsyilee niin nopeasti, että se, mitä ajattelin sanoa, ei enää liitykään siihen, mistä nyt puhutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
25 vuotta täällä Iissä asunut ja ei yhtään ystävää. No mitäpä nuilla edes tekisi.
Täällä toinen iiläinen! Muutettiin tänne sopivasti koronan alkuaikoina eli ei tosiaankaan olla päästy piireihin :D Yhden seuran toiminnassa oon mukana ollut, mutta eipä sieltäkään ole uusia ystäviä löytynyt. Talkoovoimiksi sitä kelpaa kyllä tietty :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo luovuttanut. Luultavasti tapan tämän ketjunkin, sen verran myrkyllinen ilmeisesti olen.
Itse yritin useamman vuoden ajan luoda kaverisuhteita muihin samassa elämäntilanteessa olleisiin äiteihin kun lapset oli pieniä ja olin heidän kanssaan kotona, ja silloinkin vielä kun sitten jatko-opiskelin ja lapset oli hoidossa jo.
Kaikenlaista tehtiin, oli vaatekutsuja, lasten leikkitreffejä, käytiin perhekerhoissa, kyläiltiin toistemme luona. Muutaman kerran jopa vietettiin iltaa.
Ympärilläni ihmiset ystävystyi. Facebookissa alkoi nähdä miten oli oltu kuuntelemassa jotain bändiä. Oli ollut saunailta. Oli ollut leikkitreffit. Tietenkään en olettanut että olisin joka paikkaan pääsemässä mukaan, mutta lopulta kun suurin osa oli palannut töihin, huomasin että olin taas yksin.
Muut oli löytäneet sielunsiskojaan, minä olin jälleen kerran ulkopuolinen. Ja kyllä yritin katsoa peiliin! Mietin, että puhuinko päälle, olinko liian itsekeskeisen oloinen jotenkin. Mietin, millä tavoin eroan muista. Muistinko kiittää kahvista, enkö osannut katsoa silmiin. Mietin siis aivan kaikessa, että mikä minussa oli niin kamalaa.
En tiedä vieläkään. Tuohon päälle vielä kaksi kamalaa välikohtausta, toinen lapsuuden ystävän kanssa ja toinen uudemman kaverin ja se oli siinä. En ole sen jälkeen, nyt neljään vuoteen, tutustunut kehenkään enkä tehnyt mitään kaverin kanssa.
Muutaman kerran olen kysellyt kuulumisia, mutta miten pitkään pitää odottaa vastausta?
Minullakaan ei ole sukua edes, johon tukeutua. Ei vahempia, joihin luottaa. Voi luoja miten yksinäinen olen :(
En usko, että sussa on mitään erityisempää vikaa. Jos jossain tutustut uusiin ihmisiin vielä, niin pidä visusti omana tietona, että oot yksinäinen. Jokainen ihminen tuntee joskus olevansa yksinäinen ja voisin kuvitella, että joillakin on joku pakonomanen tarve koittaa myös ne "heikot" yksilöt heikkoina projisoiden sitä omaa yksinäisyyttään muille. Esim. Uudessa työpaikassa mua aluks kyseltiin mukaan illanviettoihin, mutta kun selvis, että vietän useita vklp:ja yksin niin mua alettiin eristämään siitä työporukasta, eikä mihinkään enää kyselty mukaan. Kerran sitten tämä päätekijä paljasti luultavasti vahingossa kokevansa pahasti ulkopuolisuutta. Lapsellista. Sit viel jotkut ihmettelee miks viihdyn yksinäni niin hyvin. 🤣
Fake till you make it vai miten se sanonta menikään? Yksinäisyys on noidankehä. Harva haluaa kaverustua sen yksinäisen kanssa vaan kaverustua halutaan niiden suosittujen tyyppien kanssa. Virhe tapahtui siinä kohtaan, kun annoit paljastua viettäväsi aikaa yksin. Tuossa kohtaa alkoi muut nähdä sut yksinäisenä kummajaisena ja siksi ne karttaa sua. Tuskin iso menetys sulle, mut näin raadollisesti tuo peli toimii.
Ei minullakaan ole kavereita, hyvän päivän tuttuja jonkun verran. Olen käynyt harrastuksissa, mutta sinnekin on kaikki tulleet kavereidensa kanssa, joiden kanssa vain juttelevat yhtään mitään. Olen aikuisopiskellut, sielläkään ei onnistu. Olen sitten tullut siihen tulokseen että olen ilmeisesti huono tutustumaan tai joku valuvika. Alkoi jo ala-asteella että jätettiin ulkopuolelle, ehkä siksi sitten en vain osaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo luovuttanut. Luultavasti tapan tämän ketjunkin, sen verran myrkyllinen ilmeisesti olen.
Itse yritin useamman vuoden ajan luoda kaverisuhteita muihin samassa elämäntilanteessa olleisiin äiteihin kun lapset oli pieniä ja olin heidän kanssaan kotona, ja silloinkin vielä kun sitten jatko-opiskelin ja lapset oli hoidossa jo.
Kaikenlaista tehtiin, oli vaatekutsuja, lasten leikkitreffejä, käytiin perhekerhoissa, kyläiltiin toistemme luona. Muutaman kerran jopa vietettiin iltaa.
Ympärilläni ihmiset ystävystyi. Facebookissa alkoi nähdä miten oli oltu kuuntelemassa jotain bändiä. Oli ollut saunailta. Oli ollut leikkitreffit. Tietenkään en olettanut että olisin joka paikkaan pääsemässä mukaan, mutta lopulta kun suurin osa oli palannut töihin, huomasin että olin taas yksin.
Muut oli löytäneet sielunsiskojaan, minä olin jälleen kerran ulkopuolinen. Ja kyllä yritin katsoa peiliin! Mietin, että puhuinko päälle, olinko liian itsekeskeisen oloinen jotenkin. Mietin, millä tavoin eroan muista. Muistinko kiittää kahvista, enkö osannut katsoa silmiin. Mietin siis aivan kaikessa, että mikä minussa oli niin kamalaa.
En tiedä vieläkään. Tuohon päälle vielä kaksi kamalaa välikohtausta, toinen lapsuuden ystävän kanssa ja toinen uudemman kaverin ja se oli siinä. En ole sen jälkeen, nyt neljään vuoteen, tutustunut kehenkään enkä tehnyt mitään kaverin kanssa.
Muutaman kerran olen kysellyt kuulumisia, mutta miten pitkään pitää odottaa vastausta?
Minullakaan ei ole sukua edes, johon tukeutua. Ei vahempia, joihin luottaa. Voi luoja miten yksinäinen olen :(
Täällä toinen yksinäinen! Ja ulkopuolisuuden tunne vahvasti läsnä täälläkin. Olisitko halunnut vaihtaa ajatuksia vaikka sähköpostitse?
N33
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole elämää.
Ap
No ei sullakaan hyvin mene.
Ap
Ehkäpä oli kyse tosiaan tästä. Voi olla, että olen tulkinnut väärin asioita.
Ap