Lue keskustelun säännöt.
Todella vaikea saada kavereita näin aikuisena
16.10.2022 |
Olen sosiaalinen ja juttelen vaikka kauppajonossa ihmisten kanssa. Miehet suhtautuvat minuun tosi hyvin, mutta jostain syystä naiset eivät halua kaveerata kanssani. Tämä alkoi joskus vauvakerhossa n 15 vuotta sitten. Siitä lähtien olen ollut jotenkin ulkopuolinen joka paikassa.
Tuntuu, että minua katsotaan jotenkin pitkään ja välillä jopa vältellään. Yhdessä harrastuksessa missä käyn, niin olen yrittänyt tutustua ihmisiin. Ei onnistu sitten millään. Miesten kanssa ok, mutta en vaan pääse sisälle naisten porukoihin. Pari naisen kanssa ollaan juteltu ja sovittu tapaaminen, mutta yhtäkkiä peruvatkin ne. Tuntuu, että naisilla on joku salainen kerho, mihin en ole tervetullut :D
Kommentit (121)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieman sama juttu täällä, tosin en sinänsä huomaa sukupuolieroja omalla kohdallani. Vaikka olenkin introvertti, yritän kuitenkin pakottaa itseäni sosiaalisemmaksi ja avoimemmaksi, ja jätänkin ovet auki erilaisille kohtaamisille ja ihmisille. Mutta hankalaa on. Usein jos ehdotan jotain, vastaus on kyllä, mutta toinen ei enää koskaan palaa asiaan. Vastaavat siis myöntävästi ns. kohteliaisuussyistä eivätkä pyydä minua mihinkään, VAIKKA juttelisivat minulle töissä, koulussa tms. Eivät vain halua tehdä vapaa-ajallaan mitään ja tutustua syvällisemmin.
Uskaliaimmat näkevät minua pariin otteeseen, mutta viimeistään siinä vaiheessa jätän pallon tälle henkilölle, en jaksa yksipuolista kaverisuhdetta jossa vain minä ehdotan jotakin.
Jotkut sitten taas pelästyvät sitä, että yritän syventää suhdetta ja olla aidosti kiinnostunut. Lisäksi muistan ihmisten kertomat asiat aika tarkkaan. Esim. kaveri on puhunut veljestään, joka aloitti juuri uuden työpaikan. Jos kyselen tästä seuraavalla tapaamiskerralla, kaveri pelästyy sitä, että olen aidosti kiinnostunut hänen yksityiselämästään ja läheisistään. Minusta se vain on kohteliaisuutta, toisen kuuntelemista sekä välittämistä....
Olen harkinnutkin ulkomaille muuttamista. Kenties asiat helpottuisivat esimerkiksi Etelä-Euroopassa, jossa tällainen toisten välittäminen kuuluu enemmän kulttuuriin.
N23
"Soitellaan", "nähdään" jne on Suomessakin varsin tavallisia sanontoja, joilla ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. Suoraan ehdotukseenkin vastataan kohteliaisuussyistä myöntävästi, vaikka ei ole aikomustakaan toteuttaa ehdotusta. En tiedä, miksi meillä kyllä arvostetaan rehellisyyttä, mutta kuitenkin meidät kasvatetaan olemaan kohteliaisuussyistä epärehellisiä. Ja sillä epärehellisyydellä jätetään toinen epätietoiseksi, oliko toinen tosissaan vai ei. Paljon parempi olisi vain sanoa, että "sori, mutta ei". Olen itsekin nuorempana syyllistynyt tähän epärehellisyyteen, mutta iän myötä olen oppinut olemaan antamatta turhaa toivoa. Jos mua ei kiinnosta tutustua sen enempää toiseen ihmiseen eikä alkaa viettää hänen kanssaan aikaa, mä keskustelen jostain yleisistä aiheista. Vaikka sähkön hinnasta, energiakriisistä, runsaslumisena talvena huonosti auratuista kaduista ja kesähelteillä vanhuksista, jotka joutuvat asumaan kuumissa ahtaissa kerrostaloasunnoissaan tms. Maailmassa on miljoonia muitakin puheenaiheita kuin minä ja ne ovat kaiken lisäksi vielä huomattavasti mielenkiintoisempia aiheita kuin minä ja mun elämäni.
Olen tajunnut näiden kohteliaisuussanontojen viljelemisen vasta vuosi sitten. Oikeasti, en tiedä olenko jotenkin sosiaalisesti kömpelö tässä suhteessa, mutta olen aiemmin kuvitellut niiden oikeasti tarkoittavan näkemistä. Tämä on saanut mulle todella typerän olon, aivan kuin olisin autistinen. :D En itse tykkää tällaisista merkityksettömistä sanonnoista ja small talkeista, ja jos sanon haluavani nähdä, niin useimmiten myös tarkoitan sitä.
N23
Sosiaalinen peli on muuttunut Suomessa muutamassa vuosikymmenessä amerikkalaisemmaksi. Kuulumisten kyselyyn vastataan aina "ihan hyvää" tai muuta vastaavaa, vaikka talosi olisi juuri palanut, äitisi kuollut, olisit saanut syöpädiagnoosin ja potkut töistä. Vain läheiselle ystävälleen voi kertoa todellisen tilanteen. Samoin esim "poiketkaa ohikulkiessanne meillä kahvilla" tms ei suinkaan ole kutsu kahville vaan kohteliaisuudesta lausuttu fraasi. Et ole autistinen, mutta olet vain vasta hiljattain alkanut oppia sosiaalisen pelin sääntöjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet jotenkin creepy. Joissain ihmisissä on vain sellainen selittämätön viba, että tuntuu vastenmieliseltä vaikkei syytä pysty keksimään.
Liika innokkuus on myös turn-off tässä maassa. Tai no liika nyt on liikaa missä vaan.
Osa näistä kommenteista heijastaa hyvin sitä miksi aikuisena on vaikea saada Suomessa ystäviä. Ystävyys nähdään taakkana. Toiset taas julistaa, etteivät ole enää yläkoulussa, joten kaikenlaiset yritykset ystävystyä saavat karttamaan yrittänyttä. Kirsikkana kakun päällä on uskomus siitä, ettei tosi ystäviä voi saada aikuisena. Elämän rakkauden voi kyllä löytää teinivuosien jälkeen, mutta että tosi ystävän? Mahdotonta!
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on perujana kokemusta, ei vaan yksinkertaisesti yrityksistä huolimatta mahdu omaan jaksamiseen sosialisoitua muiden kanssa. Ei haittaa vaikka olis kuinka kiva tyyppi, mutta ei vaan perhe-elämältä jaksa. Priorisoin oman ajan ja perhe/parisuhdeajan kaiken edelle. Kyllä jutella voi, mutta en jaksa ystävystyä muiden kanssa. Liikaa työtä.
t. Introvertti
Ei kai siinä mitään vikaa ole, jos oma aika ja jaksaminen ei riitä ystävystymiseen. Sen voi ihan rehellisesti sanoa toiselle. Sitä en vaan ymmärrä, että miksi pitää sopia ja sitten perua. Helpompaa olisi, kun puhuisi suoraan. Sillon ei myöskään tarvitse käyttää energiaa siihen kun ehdotuksen tekijä ottaa uudestaan yhteyttä olettaessaan peruutuksen johtuneen vaan kertaluontoisesta tilanteesta.
Sama täällä. Ei ole ystävää tai edes kaveria. Olen sosiaalinen, hauska, kiltti ja mukava
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osa näistä kommenteista heijastaa hyvin sitä miksi aikuisena on vaikea saada Suomessa ystäviä. Ystävyys nähdään taakkana. Toiset taas julistaa, etteivät ole enää yläkoulussa, joten kaikenlaiset yritykset ystävystyä saavat karttamaan yrittänyttä. Kirsikkana kakun päällä on uskomus siitä, ettei tosi ystäviä voi saada aikuisena. Elämän rakkauden voi kyllä löytää teinivuosien jälkeen, mutta että tosi ystävän? Mahdotonta!
Kyllähän ystävyys tietyllä tavalla on taakkakin, vaikka ystävyys tuottaa paljon iloakin. Vaikka tällä hetkellä ystäviesi elämässä kaikki olisikin hyvin, todennäköisesti jonain päivänä ei ole. Ja koska olet ystävä, sun pitää silloin olla tukena ystävillesi. Lisäksi ystävyyssuhde edellyttää sen ylläpitämistä. Sun täytyy varata aikaa ystävillesi. Ei ystävyys ole asia, joka otetaan kaapista, kun tarvitaan, ja laitetaan takaisin kaappiin, kun ei enää tarvita. Ihmisillä on ystäviensä lisäksi usein muitakin ihmissuhteita. Puoliso, lapsia, sisaruksia, omat vanhemmat. Lisäksi on työt ja/tai opiskelut sekä harrastukset. Ja kotonakin pitäisi ehtiä tekemään kaikenlaista. Sun pitää ajankäyttösi ja voimavarojesi suhteen tasapainotella kaikkien näiden kanssa. Sen vuoksi on ihan järkevää, ettei haali itselleen enempää ystäviä kuin mille pystyy jakamaan aikaansa ja voimavarojaan. Elämänsä aikana ihmiset elävät erilaisissa elämäntilanteissa ja joskus eletään hektisiä ruuhkavuosia ja joskus taas on seesteisempää ja uusillekin ihmisille taas aikaa ja voimia.
Ei ole kavereita. Olen 37 v ja käyn vaan töissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieman sama juttu täällä, tosin en sinänsä huomaa sukupuolieroja omalla kohdallani. Vaikka olenkin introvertti, yritän kuitenkin pakottaa itseäni sosiaalisemmaksi ja avoimemmaksi, ja jätänkin ovet auki erilaisille kohtaamisille ja ihmisille. Mutta hankalaa on. Usein jos ehdotan jotain, vastaus on kyllä, mutta toinen ei enää koskaan palaa asiaan. Vastaavat siis myöntävästi ns. kohteliaisuussyistä eivätkä pyydä minua mihinkään, VAIKKA juttelisivat minulle töissä, koulussa tms. Eivät vain halua tehdä vapaa-ajallaan mitään ja tutustua syvällisemmin.
Uskaliaimmat näkevät minua pariin otteeseen, mutta viimeistään siinä vaiheessa jätän pallon tälle henkilölle, en jaksa yksipuolista kaverisuhdetta jossa vain minä ehdotan jotakin.
Jotkut sitten taas pelästyvät sitä, että yritän syventää suhdetta ja olla aidosti kiinnostunut. Lisäksi muistan ihmisten kertomat asiat aika tarkkaan. Esim. kaveri on puhunut veljestään, joka aloitti juuri uuden työpaikan. Jos kyselen tästä seuraavalla tapaamiskerralla, kaveri pelästyy sitä, että olen aidosti kiinnostunut hänen yksityiselämästään ja läheisistään. Minusta se vain on kohteliaisuutta, toisen kuuntelemista sekä välittämistä....
Olen harkinnutkin ulkomaille muuttamista. Kenties asiat helpottuisivat esimerkiksi Etelä-Euroopassa, jossa tällainen toisten välittäminen kuuluu enemmän kulttuuriin.
N23
"Soitellaan", "nähdään" jne on Suomessakin varsin tavallisia sanontoja, joilla ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. Suoraan ehdotukseenkin vastataan kohteliaisuussyistä myöntävästi, vaikka ei ole aikomustakaan toteuttaa ehdotusta. En tiedä, miksi meillä kyllä arvostetaan rehellisyyttä, mutta kuitenkin meidät kasvatetaan olemaan kohteliaisuussyistä epärehellisiä. Ja sillä epärehellisyydellä jätetään toinen epätietoiseksi, oliko toinen tosissaan vai ei. Paljon parempi olisi vain sanoa, että "sori, mutta ei". Olen itsekin nuorempana syyllistynyt tähän epärehellisyyteen, mutta iän myötä olen oppinut olemaan antamatta turhaa toivoa. Jos mua ei kiinnosta tutustua sen enempää toiseen ihmiseen eikä alkaa viettää hänen kanssaan aikaa, mä keskustelen jostain yleisistä aiheista. Vaikka sähkön hinnasta, energiakriisistä, runsaslumisena talvena huonosti auratuista kaduista ja kesähelteillä vanhuksista, jotka joutuvat asumaan kuumissa ahtaissa kerrostaloasunnoissaan tms. Maailmassa on miljoonia muitakin puheenaiheita kuin minä ja ne ovat kaiken lisäksi vielä huomattavasti mielenkiintoisempia aiheita kuin minä ja mun elämäni.
Olen tajunnut näiden kohteliaisuussanontojen viljelemisen vasta vuosi sitten. Oikeasti, en tiedä olenko jotenkin sosiaalisesti kömpelö tässä suhteessa, mutta olen aiemmin kuvitellut niiden oikeasti tarkoittavan näkemistä. Tämä on saanut mulle todella typerän olon, aivan kuin olisin autistinen. :D En itse tykkää tällaisista merkityksettömistä sanonnoista ja small talkeista, ja jos sanon haluavani nähdä, niin useimmiten myös tarkoitan sitä.
N23
Tämä on NIIN totta, itsekin olen vasta alkanut ymmärtää miten valheellista tapamme puhua on. Tapa lupailla kaikkea mitä ei aio toteuttaa on kyllä mielestäni aika uusi. Mistä lienee tullut, ikävä se ainakin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieman sama juttu täällä, tosin en sinänsä huomaa sukupuolieroja omalla kohdallani. Vaikka olenkin introvertti, yritän kuitenkin pakottaa itseäni sosiaalisemmaksi ja avoimemmaksi, ja jätänkin ovet auki erilaisille kohtaamisille ja ihmisille. Mutta hankalaa on. Usein jos ehdotan jotain, vastaus on kyllä, mutta toinen ei enää koskaan palaa asiaan. Vastaavat siis myöntävästi ns. kohteliaisuussyistä eivätkä pyydä minua mihinkään, VAIKKA juttelisivat minulle töissä, koulussa tms. Eivät vain halua tehdä vapaa-ajallaan mitään ja tutustua syvällisemmin.
Uskaliaimmat näkevät minua pariin otteeseen, mutta viimeistään siinä vaiheessa jätän pallon tälle henkilölle, en jaksa yksipuolista kaverisuhdetta jossa vain minä ehdotan jotakin.
Jotkut sitten taas pelästyvät sitä, että yritän syventää suhdetta ja olla aidosti kiinnostunut. Lisäksi muistan ihmisten kertomat asiat aika tarkkaan. Esim. kaveri on puhunut veljestään, joka aloitti juuri uuden työpaikan. Jos kyselen tästä seuraavalla tapaamiskerralla, kaveri pelästyy sitä, että olen aidosti kiinnostunut hänen yksityiselämästään ja läheisistään. Minusta se vain on kohteliaisuutta, toisen kuuntelemista sekä välittämistä....
Olen harkinnutkin ulkomaille muuttamista. Kenties asiat helpottuisivat esimerkiksi Etelä-Euroopassa, jossa tällainen toisten välittäminen kuuluu enemmän kulttuuriin.
N23
"Soitellaan", "nähdään" jne on Suomessakin varsin tavallisia sanontoja, joilla ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. Suoraan ehdotukseenkin vastataan kohteliaisuussyistä myöntävästi, vaikka ei ole aikomustakaan toteuttaa ehdotusta. En tiedä, miksi meillä kyllä arvostetaan rehellisyyttä, mutta kuitenkin meidät kasvatetaan olemaan kohteliaisuussyistä epärehellisiä. Ja sillä epärehellisyydellä jätetään toinen epätietoiseksi, oliko toinen tosissaan vai ei. Paljon parempi olisi vain sanoa, että "sori, mutta ei". Olen itsekin nuorempana syyllistynyt tähän epärehellisyyteen, mutta iän myötä olen oppinut olemaan antamatta turhaa toivoa. Jos mua ei kiinnosta tutustua sen enempää toiseen ihmiseen eikä alkaa viettää hänen kanssaan aikaa, mä keskustelen jostain yleisistä aiheista. Vaikka sähkön hinnasta, energiakriisistä, runsaslumisena talvena huonosti auratuista kaduista ja kesähelteillä vanhuksista, jotka joutuvat asumaan kuumissa ahtaissa kerrostaloasunnoissaan tms. Maailmassa on miljoonia muitakin puheenaiheita kuin minä ja ne ovat kaiken lisäksi vielä huomattavasti mielenkiintoisempia aiheita kuin minä ja mun elämäni.
Olen tajunnut näiden kohteliaisuussanontojen viljelemisen vasta vuosi sitten. Oikeasti, en tiedä olenko jotenkin sosiaalisesti kömpelö tässä suhteessa, mutta olen aiemmin kuvitellut niiden oikeasti tarkoittavan näkemistä. Tämä on saanut mulle todella typerän olon, aivan kuin olisin autistinen. :D En itse tykkää tällaisista merkityksettömistä sanonnoista ja small talkeista, ja jos sanon haluavani nähdä, niin useimmiten myös tarkoitan sitä.
N23
Tämä on NIIN totta, itsekin olen vasta alkanut ymmärtää miten valheellista tapamme puhua on. Tapa lupailla kaikkea mitä ei aio toteuttaa on kyllä mielestäni aika uusi. Mistä lienee tullut, ikävä se ainakin on.
Mä olen silloin tällöin katsonut Hengenvaarallisesti lihava -sarjaa. Siinä Dr Now aina kyysyy "How are you?" ja potilaat vastaavat "I'm fine. How are you?". Kuitenkin just hetkeä aikaisemmin on näytetty, miten potilas on saanut häädön ja joutunut kadulle asumaan, on tullut avioero tai joku läheinen on kuollut. Mutta hyvin menee silti. Tätä samaa smalltalkiahan monet ovat kaivanneet Suomeenkin. Muualla maailmassa kun ihmiset ovat niin paljon ihanampia, vaikka valehtelevatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osa näistä kommenteista heijastaa hyvin sitä miksi aikuisena on vaikea saada Suomessa ystäviä. Ystävyys nähdään taakkana. Toiset taas julistaa, etteivät ole enää yläkoulussa, joten kaikenlaiset yritykset ystävystyä saavat karttamaan yrittänyttä. Kirsikkana kakun päällä on uskomus siitä, ettei tosi ystäviä voi saada aikuisena. Elämän rakkauden voi kyllä löytää teinivuosien jälkeen, mutta että tosi ystävän? Mahdotonta!
Aika ihmeellisiä kommentteja tosiaan. No ei tarvitse ihmetellä miksi porukkaa mättää nappeja naamaan kaksin käsin ja alkokin maistuu. Joillekin ei taida tulla mieleen, että moni joutuu muuttamaan töiden ja opintojen perässä useampaan otteeseen elämänsä aikana. Kaikki eivät myöskään ole parisuhteessa, johon kuuluisi lapsia. Ei tarvitse ihmetellä tätä yksinäisten määrää yhtään enää kun näitä puusilmien kommentteja lukee. Hieno kulttuuri!
Eipä ole ainoatakaan kaveria.
En käy kodin ulkopuolella töissä tai harrastuksissa.
Eipä pikkukylällä ole ketään kenen kanssa voisi ystävystyä.
N41.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kanssa vähän sama. Töissäkin useat työkaverit näkevät toisiaan vapaa-ajalla, uusi työkaveri tuli taloon ja parin päivän päästä sopi jo toisen kanssa, että lähtevät kahdestaan harrastamaan jotain. Toiset taas on lähdössä vapaapäivänä lenkille kahdestaan, joidenkin olen kuullut käyvän vapailla risteilyllä.. Itse kutsuin yhden kollegan kotiini, kun meidän piti lähteä työpaikan juhliin. Oltas meillä alotettu. No se peru koko lähtemisen. Menin sitten yksin juhliin. Että et ole yksin, kun ei niitä ystäviä vaan ole, eikä tule. Jotain hauskaa kun elämässä tulee vastaan, naurat yksin, eikä ole ketään kelle jakaa ja nauraisit samalla huumorintajulla yhdessä.
Kaverihaku.net
Sitten jos ihmiset siellä vielä vastais ilmoituksiin ja viesteihin.
En tajua tätä.
Valitetaan ystävien puutetta ja yksinäisyyttä, mutta ei sitten kuitenkaan haluta ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaverihaku.net
Sitten jos ihmiset siellä vielä vastais ilmoituksiin ja viesteihin.
En tajua tätä.
Valitetaan ystävien puutetta ja yksinäisyyttä, mutta ei sitten kuitenkaan haluta ystäviä.
Jodelissa oli kerran ketju, jossa yksinäiset valittelivat ystävien puutetta. Noin 20 ihmistä liittyi sitten Whatsapp-ryhmään, jossa oli tarkoituksena tutustua ja sopia tapaaminen. Lopputulos: noin viisi ihmistä esittäytyi ja jutteli, loput olivat hiljaa. Ryhmä sitten kuoli, kun kukaan ei puhunut eikä tapaamista ikinä sovittu. :D
N23
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaverihaku.net
Sitten jos ihmiset siellä vielä vastais ilmoituksiin ja viesteihin.
En tajua tätä.
Valitetaan ystävien puutetta ja yksinäisyyttä, mutta ei sitten kuitenkaan haluta ystäviä.
Jodelissa oli kerran ketju, jossa yksinäiset valittelivat ystävien puutetta. Noin 20 ihmistä liittyi sitten Whatsapp-ryhmään, jossa oli tarkoituksena tutustua ja sopia tapaaminen. Lopputulos: noin viisi ihmistä esittäytyi ja jutteli, loput olivat hiljaa. Ryhmä sitten kuoli, kun kukaan ei puhunut eikä tapaamista ikinä sovittu. :D
N23
Lisäys: ehkä ihmisiä hävetti anonymiteetin puute, ryhmä olisi voinut toimia paremmin Discordissa. Mutta miksi hävetä, kun olet joka tapauksessa liittynyt ryhmään puhelinnumerollasi sekä naamallasi, ja muutkin ovat samassa tilanteessa...
N23
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa näistä kommenteista heijastaa hyvin sitä miksi aikuisena on vaikea saada Suomessa ystäviä. Ystävyys nähdään taakkana. Toiset taas julistaa, etteivät ole enää yläkoulussa, joten kaikenlaiset yritykset ystävystyä saavat karttamaan yrittänyttä. Kirsikkana kakun päällä on uskomus siitä, ettei tosi ystäviä voi saada aikuisena. Elämän rakkauden voi kyllä löytää teinivuosien jälkeen, mutta että tosi ystävän? Mahdotonta!
Aika ihmeellisiä kommentteja tosiaan. No ei tarvitse ihmetellä miksi porukkaa mättää nappeja naamaan kaksin käsin ja alkokin maistuu. Joillekin ei taida tulla mieleen, että moni joutuu muuttamaan töiden ja opintojen perässä useampaan otteeseen elämänsä aikana. Kaikki eivät myöskään ole parisuhteessa, johon kuuluisi lapsia. Ei tarvitse ihmetellä tätä yksinäisten määrää yhtään enää kun näitä puusilmien kommentteja lukee. Hieno kulttuuri!
Suurin ongelma mun mielestä on siinä, että yksinäiset haluaisivat ystävikseen juuri niitä, joilla on jo ihan tarpeeksi ystäviä. Ja sanalla "tarpeeksi" tarkoitan sitä, että kun ystävyys kuitenkin edellyttää aikaa sekä yhteydenpitoa ja elämässä on muitakin ihmisiä ja muitakin aikaa vieviä asioita kuin vain ystävät, niin tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä ei yksinkertaisesti ole mahdollista ylläpitää kymmeniä tai jopa satoja ystävyyssuhteita. Sekä yksinäisen että ei-yksinäisen vuorokaudessa on samat 24 tuntia, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää.
Tätä voisi verrata siihen, että sulla on kiva työpaikka ja mukavasti töitä. Sitten sun työmäärääsi lisätään. Sun pitää samassa ajassa tehdä enemmän töitä. Ja työmäärääsi lisätään jatkuvasti. Mikään työtehtävistäsi ei poistu vaan koko ajan sulle annetaan lisää töitä. Kuitenkin sun pitää edelleen selvitä hommista samassa ajassa. Jossain vaiheessa huomaat, että et kertakaikkiaan ehdi tehdä kaikkea. Et ainakaan hyvin ja huolellisesti. Sitten joku pahoittaa mielensä ja alkaa narista, kun et teekään enää hommaa samalla tavalla kuin ennen. Et toimitakaan valmista työtä perille yhtä nopeasti kuin aiemmin. Hommasi alkavat viivästyä ja viivästyä ja sulle närkästytään siitäkin. Huonolaatuista työtä ja liian hitaasti. Tämä sama tapahtuu, jos sulla on liikaa ystäviä. Kun et sä voi dumpata jo olemassa olevia ystäviäsi sitä mukaa, kun uusia ystäviä tulee elämääsi. Vai haluaisitko itse olla se, joka dumpataan?
Yksinäisten pitäisikin pyrkiä ystävystymään sellaisten kanssa, joilla on aikaa. Sellaisten, joilla ei ole jo paljon ystäviä. Sellaisten, joilla ei ehkä ole puolisoa tai lapsia. Sellaisten, jotka eivät elä elämänsä ruuhkavuosia. Ja joo, tiedän tiedän, ettei pelkkä yksinäisyys ole riittävä yhdistävä tekijä. Mutta ei ole sama työpaikkakaan, sama harrastus tai sama asuinpaikkakunta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa näistä kommenteista heijastaa hyvin sitä miksi aikuisena on vaikea saada Suomessa ystäviä. Ystävyys nähdään taakkana. Toiset taas julistaa, etteivät ole enää yläkoulussa, joten kaikenlaiset yritykset ystävystyä saavat karttamaan yrittänyttä. Kirsikkana kakun päällä on uskomus siitä, ettei tosi ystäviä voi saada aikuisena. Elämän rakkauden voi kyllä löytää teinivuosien jälkeen, mutta että tosi ystävän? Mahdotonta!
Aika ihmeellisiä kommentteja tosiaan. No ei tarvitse ihmetellä miksi porukkaa mättää nappeja naamaan kaksin käsin ja alkokin maistuu. Joillekin ei taida tulla mieleen, että moni joutuu muuttamaan töiden ja opintojen perässä useampaan otteeseen elämänsä aikana. Kaikki eivät myöskään ole parisuhteessa, johon kuuluisi lapsia. Ei tarvitse ihmetellä tätä yksinäisten määrää yhtään enää kun näitä puusilmien kommentteja lukee. Hieno kulttuuri!
Suurin ongelma mun mielestä on siinä, että yksinäiset haluaisivat ystävikseen juuri niitä, joilla on jo ihan tarpeeksi ystäviä. Ja sanalla "tarpeeksi" tarkoitan sitä, että kun ystävyys kuitenkin edellyttää aikaa sekä yhteydenpitoa ja elämässä on muitakin ihmisiä ja muitakin aikaa vieviä asioita kuin vain ystävät, niin tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä ei yksinkertaisesti ole mahdollista ylläpitää kymmeniä tai jopa satoja ystävyyssuhteita. Sekä yksinäisen että ei-yksinäisen vuorokaudessa on samat 24 tuntia, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää.
Tätä voisi verrata siihen, että sulla on kiva työpaikka ja mukavasti töitä. Sitten sun työmäärääsi lisätään. Sun pitää samassa ajassa tehdä enemmän töitä. Ja työmäärääsi lisätään jatkuvasti. Mikään työtehtävistäsi ei poistu vaan koko ajan sulle annetaan lisää töitä. Kuitenkin sun pitää edelleen selvitä hommista samassa ajassa. Jossain vaiheessa huomaat, että et kertakaikkiaan ehdi tehdä kaikkea. Et ainakaan hyvin ja huolellisesti. Sitten joku pahoittaa mielensä ja alkaa narista, kun et teekään enää hommaa samalla tavalla kuin ennen. Et toimitakaan valmista työtä perille yhtä nopeasti kuin aiemmin. Hommasi alkavat viivästyä ja viivästyä ja sulle närkästytään siitäkin. Huonolaatuista työtä ja liian hitaasti. Tämä sama tapahtuu, jos sulla on liikaa ystäviä. Kun et sä voi dumpata jo olemassa olevia ystäviäsi sitä mukaa, kun uusia ystäviä tulee elämääsi. Vai haluaisitko itse olla se, joka dumpataan?
Yksinäisten pitäisikin pyrkiä ystävystymään sellaisten kanssa, joilla on aikaa. Sellaisten, joilla ei ole jo paljon ystäviä. Sellaisten, joilla ei ehkä ole puolisoa tai lapsia. Sellaisten, jotka eivät elä elämänsä ruuhkavuosia. Ja joo, tiedän tiedän, ettei pelkkä yksinäisyys ole riittävä yhdistävä tekijä. Mutta ei ole sama työpaikkakaan, sama harrastus tai sama asuinpaikkakunta.
Itsehän sen sanoit, ei yksinäisyys voi olla ainoa yhdistävä tekijä, ja se voi toisaalta olla toksinenkin tekijä riippuen henkilöistä. Eivät yksinäiset valitse, että "hmm, tuolla on ystäviä ja perhe, haluan siis ystävystyä hänen kanssaan". Ei. Jos toinen vaikuttaa mukavalta, lähestyttävältä, luotettavalta jne. niin totta kai sitä haluaa tutustua?
En sanoisi itseäni varsinaisesti yksinäiseksi, mulla on kumppani ja kavereita. Kuitenkin tarvitsen sydänystävyyteen henkisen yhteyden, mutta sellaista on etenkin suomalaisessa kulttuurissa vaikea saada. Kavereilta en vaadi tällaista samalla aaltopituudella olemista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa näistä kommenteista heijastaa hyvin sitä miksi aikuisena on vaikea saada Suomessa ystäviä. Ystävyys nähdään taakkana. Toiset taas julistaa, etteivät ole enää yläkoulussa, joten kaikenlaiset yritykset ystävystyä saavat karttamaan yrittänyttä. Kirsikkana kakun päällä on uskomus siitä, ettei tosi ystäviä voi saada aikuisena. Elämän rakkauden voi kyllä löytää teinivuosien jälkeen, mutta että tosi ystävän? Mahdotonta!
Aika ihmeellisiä kommentteja tosiaan. No ei tarvitse ihmetellä miksi porukkaa mättää nappeja naamaan kaksin käsin ja alkokin maistuu. Joillekin ei taida tulla mieleen, että moni joutuu muuttamaan töiden ja opintojen perässä useampaan otteeseen elämänsä aikana. Kaikki eivät myöskään ole parisuhteessa, johon kuuluisi lapsia. Ei tarvitse ihmetellä tätä yksinäisten määrää yhtään enää kun näitä puusilmien kommentteja lukee. Hieno kulttuuri!
Suurin ongelma mun mielestä on siinä, että yksinäiset haluaisivat ystävikseen juuri niitä, joilla on jo ihan tarpeeksi ystäviä. Ja sanalla "tarpeeksi" tarkoitan sitä, että kun ystävyys kuitenkin edellyttää aikaa sekä yhteydenpitoa ja elämässä on muitakin ihmisiä ja muitakin aikaa vieviä asioita kuin vain ystävät, niin tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä ei yksinkertaisesti ole mahdollista ylläpitää kymmeniä tai jopa satoja ystävyyssuhteita. Sekä yksinäisen että ei-yksinäisen vuorokaudessa on samat 24 tuntia, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää.
Tätä voisi verrata siihen, että sulla on kiva työpaikka ja mukavasti töitä. Sitten sun työmäärääsi lisätään. Sun pitää samassa ajassa tehdä enemmän töitä. Ja työmäärääsi lisätään jatkuvasti. Mikään työtehtävistäsi ei poistu vaan koko ajan sulle annetaan lisää töitä. Kuitenkin sun pitää edelleen selvitä hommista samassa ajassa. Jossain vaiheessa huomaat, että et kertakaikkiaan ehdi tehdä kaikkea. Et ainakaan hyvin ja huolellisesti. Sitten joku pahoittaa mielensä ja alkaa narista, kun et teekään enää hommaa samalla tavalla kuin ennen. Et toimitakaan valmista työtä perille yhtä nopeasti kuin aiemmin. Hommasi alkavat viivästyä ja viivästyä ja sulle närkästytään siitäkin. Huonolaatuista työtä ja liian hitaasti. Tämä sama tapahtuu, jos sulla on liikaa ystäviä. Kun et sä voi dumpata jo olemassa olevia ystäviäsi sitä mukaa, kun uusia ystäviä tulee elämääsi. Vai haluaisitko itse olla se, joka dumpataan?
Yksinäisten pitäisikin pyrkiä ystävystymään sellaisten kanssa, joilla on aikaa. Sellaisten, joilla ei ole jo paljon ystäviä. Sellaisten, joilla ei ehkä ole puolisoa tai lapsia. Sellaisten, jotka eivät elä elämänsä ruuhkavuosia. Ja joo, tiedän tiedän, ettei pelkkä yksinäisyys ole riittävä yhdistävä tekijä. Mutta ei ole sama työpaikkakaan, sama harrastus tai sama asuinpaikkakunta.
Itsehän sen sanoit, ei yksinäisyys voi olla ainoa yhdistävä tekijä, ja se voi toisaalta olla toksinenkin tekijä riippuen henkilöistä. Eivät yksinäiset valitse, että "hmm, tuolla on ystäviä ja perhe, haluan siis ystävystyä hänen kanssaan". Ei. Jos toinen vaikuttaa mukavalta, lähestyttävältä, luotettavalta jne. niin totta kai sitä haluaa tutustua?
En sanoisi itseäni varsinaisesti yksinäiseksi, mulla on kumppani ja kavereita. Kuitenkin tarvitsen sydänystävyyteen henkisen yhteyden, mutta sellaista on etenkin suomalaisessa kulttuurissa vaikea saada. Kavereilta en vaadi tällaista samalla aaltopituudella olemista.
Sä et voi saada sydänystävyyttä toisen yksinäisen kanssa, mutta ei-yksinäisen pitäisi voida saada? Ja itse sanoit, että yksinäisyys voi olla toksinen tekijä, mutta voihan se olla toksinen tekijä myös ei-yksinäisen näkökulmasta?
- eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa näistä kommenteista heijastaa hyvin sitä miksi aikuisena on vaikea saada Suomessa ystäviä. Ystävyys nähdään taakkana. Toiset taas julistaa, etteivät ole enää yläkoulussa, joten kaikenlaiset yritykset ystävystyä saavat karttamaan yrittänyttä. Kirsikkana kakun päällä on uskomus siitä, ettei tosi ystäviä voi saada aikuisena. Elämän rakkauden voi kyllä löytää teinivuosien jälkeen, mutta että tosi ystävän? Mahdotonta!
Aika ihmeellisiä kommentteja tosiaan. No ei tarvitse ihmetellä miksi porukkaa mättää nappeja naamaan kaksin käsin ja alkokin maistuu. Joillekin ei taida tulla mieleen, että moni joutuu muuttamaan töiden ja opintojen perässä useampaan otteeseen elämänsä aikana. Kaikki eivät myöskään ole parisuhteessa, johon kuuluisi lapsia. Ei tarvitse ihmetellä tätä yksinäisten määrää yhtään enää kun näitä puusilmien kommentteja lukee. Hieno kulttuuri!
Suurin ongelma mun mielestä on siinä, että yksinäiset haluaisivat ystävikseen juuri niitä, joilla on jo ihan tarpeeksi ystäviä. Ja sanalla "tarpeeksi" tarkoitan sitä, että kun ystävyys kuitenkin edellyttää aikaa sekä yhteydenpitoa ja elämässä on muitakin ihmisiä ja muitakin aikaa vieviä asioita kuin vain ystävät, niin tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä ei yksinkertaisesti ole mahdollista ylläpitää kymmeniä tai jopa satoja ystävyyssuhteita. Sekä yksinäisen että ei-yksinäisen vuorokaudessa on samat 24 tuntia, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää.
Tätä voisi verrata siihen, että sulla on kiva työpaikka ja mukavasti töitä. Sitten sun työmäärääsi lisätään. Sun pitää samassa ajassa tehdä enemmän töitä. Ja työmäärääsi lisätään jatkuvasti. Mikään työtehtävistäsi ei poistu vaan koko ajan sulle annetaan lisää töitä. Kuitenkin sun pitää edelleen selvitä hommista samassa ajassa. Jossain vaiheessa huomaat, että et kertakaikkiaan ehdi tehdä kaikkea. Et ainakaan hyvin ja huolellisesti. Sitten joku pahoittaa mielensä ja alkaa narista, kun et teekään enää hommaa samalla tavalla kuin ennen. Et toimitakaan valmista työtä perille yhtä nopeasti kuin aiemmin. Hommasi alkavat viivästyä ja viivästyä ja sulle närkästytään siitäkin. Huonolaatuista työtä ja liian hitaasti. Tämä sama tapahtuu, jos sulla on liikaa ystäviä. Kun et sä voi dumpata jo olemassa olevia ystäviäsi sitä mukaa, kun uusia ystäviä tulee elämääsi. Vai haluaisitko itse olla se, joka dumpataan?
Yksinäisten pitäisikin pyrkiä ystävystymään sellaisten kanssa, joilla on aikaa. Sellaisten, joilla ei ole jo paljon ystäviä. Sellaisten, joilla ei ehkä ole puolisoa tai lapsia. Sellaisten, jotka eivät elä elämänsä ruuhkavuosia. Ja joo, tiedän tiedän, ettei pelkkä yksinäisyys ole riittävä yhdistävä tekijä. Mutta ei ole sama työpaikkakaan, sama harrastus tai sama asuinpaikkakunta.
Kuka tuon on keksinyt että yksinäiset tunkee tuommosten jokapaikanhöylääjien seuraan? Itse hökeltävät pintaliitoisesti ja luulevat että olevan erityisiä monelle. Ei yhtään kiinnosta esim joku perheellisen tylsä seura. Todella ärsyttävän luulosairas omasta ihanuudestaan
Ymmärrän sua oikein hyvin. Mä en ole enää pariinkymmeneen vuoteen sanonut "nähdään", "soitellaan" jne ellen ole aikeissa nähdä tai soittaa. Ja jos olen aikeissa soittaa, sanon jotain tyyliin "mä voisin soittaa sulle ylihuomenna, kun tulen töistä, oletko silloin tavoitettavissa?". Ja jos toinen sanoo olevansa, mä myös soitan. Kun tapaan jonkun tutun vaikka kadulla ja jäädään juttelemaan, lopuksi sanon "mun täytyy nyt lähteä, mukavaa päiväjatkoa" ja sitten mä lähden. Ei enää katteettomia lupauksia eikä epämääräisyyksiä.