HS: Komeroituneita nuoria uhkaa loppuelämän yksinäisyys

Vierailija kirjoitti:

Komeroituminen ei ole mielestäni hyvä strategia mutta ymmärrän kyllä miksi sitä tapahtuu. Sosiaalinen maailma on niin monella tavalla perseestä ja ihmiset lähes poikkeuksetta häilyviä ja epäluotettavia. Tyhmyyttä on paljon.

Kokemus toisista ihmisistä pahoina ja epäluotettavina lähtee turvattomasta lapsuudesta. Silloin oppii että noin on, koska ei ole turvassa, eikä yleensä opi löytämään hyviä suhteita, navigoimaan ihmisten keskellä, vanhempanakaan. Koulukiusamista taustalla yleensä myös. 

Huono sosiaalistuminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

m58v kirjoitti:

Kyllä niitä peräkammarin poikia on aina ollut.  Aikaisemmin niistä vaan ei kukaan ole kiinnostunut.

Tuo ilmaisu on inhottava. Tiedän miehiä, jotka asuivat pitkään vanhempiensa luona, mutta kyse ei ollut siitä stereotypisesta "mammanpoika" -tilanteesta. Vanhemmat, ne mammat ja papat, he vanhenevat. Heille tulee kremppaa, taloa ja maita ei pysty hoitamaan. Ei jaksa siivota, ei saa enää ajaa. Tällöin ne "mammanpojat" astuvat hommiin: he hoitavat töitä, he kuskaavat, he hakevat ruokaa.

Käytännössä "mammanpoika" saattaa olla omaishoitaja ilman palkkaa. Henkilö, joka mahdollistaa kodissa asumisen. Muualla maailmassa lapset saattavat asua pitkään kotona (esim. Italia) eikä kukaan pidä sitä outona. Meillä nauretaan mammanpojille ja -tytöille. Meillä ei arvosteta hyviä suhteita vanhempiin.

Kyse ihan asiasta. Italian mammanpojat ei ole sosiaalisesti syrjäytyneitä vaan heillä on kavereita ja tyttöystäviä ja muuttavat kotoa naimisiin mennessään.

Suomessa vaikeaa päästä naisen kanssa treffeille, jos asuu vielä vanhempien kanssa. Vaikka olisikin työelämässä ja hyvässä työssä. Vanhempien luona asuminen on miehelle tässä kulttuurissa suuri häpeä.

Mikä sen työssäkäyvän miehen pakottaa asumaan vanhempiensa luona?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä yhteiskunta ja koulu tuottaa näitä syrjäytyjiä. Koulun pitäisi muuttaa opetusmenetelmiään: enemmän tutkivan oppimisen ryhmätöitä ja myös enemmän leikkiä yläkoulussa. Ilmaisutaidon tunnit pakollisiksi. Ja ryhmäjaoissa opettajan pitäisi tehdä ryhmäjaot vaihtuviksi systemaattisesti niin, että kaikki joutuvat tekemään kaikkien kanssa lukuvuoden mittaan hommia. t. ope

Ai jaa, sillä seurauksella, että kukaan ei opi mitään. Itseohjautuvat oppimisryhmät ovat opetuksen kirous.

Puhuinko itseohjautuvista opetusryhmistä? Totta kai opettaja ohjaa ryhmiä kiinteästi ja seuraa heidän työskentelyään. Oppilaat saattavat antaa väliraportin tilanteestaan jne.

Tutkivassa oppimisessa vaikeinta on ehkä löytää sellaisia tehtävänantoja, joissa on jotain tutkittavaa. Omat yläkoululaiseni ovat tutkineet äikän tunnilla mm. Iines-lehtien stereotypioita naisesta tai Carl Barksin ja Don Rosan erilaisia piirrostyylejä tai vanhojen ja uusien aapisten sisällöllisiä ja kuvituseroja, tai kuolleitten räppärien kuolinsyitä ja imagoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minusta tästä jos jostakin voi täysin syyttää vanhempia. Nytkin mies otti pojan ja sanoi, että mennään uimaan. Poika, jos olisi saanut valita, olisi pelannut. Mies sanoi, että nyt lähdetään uimaan. Monet pojat, jos saavat valita, pelaavat vaikka koko ajan. Vanhempien tehtävä on näitä viedä, jos eivät itse aktivoidu. Nuoret elävät hetkessä, eivätkä edes huomaa, että nyt meni jo neljä tuntia pelatessa ja videoita katsellessa. Vanhempien pitää herätellä näitä liikkeelle ja ulos.

Isän seura ei kuitenkaan korvaa oman ikäisten seuraa. On hieno juttu, että isä tekee asioita lapsen kanssa, mutta se ei välttämättä opeta lapselle niitä sosiaalisia taitoja, joista on hyötyä oman ikäisten vertaisryhmissä.

Sosiaalisia taitoja vanhempi kuitenkin paljonkin opettaa ja varsinkin niitä kypsiä, sivistyneitä, kohteliaita, empaattisia, oikeita sosiaalisia taitoja, joita tarvitsee elämässä aina, eikä vain niissä välillä aika julkistakin nuorten kaveriporukoissa. Eli kaikkein tärkein on kuitenkin se vanhempi, vaikka ei korvaa kavereita. Ilman vanhempien tukea, pelkästään kaveriporukoissa itse itsensä kasvattanut lapsi, ei kehity aikuiseksi, vaan voi kasvaa vinoon. Lopputulos ei ole välttämättä kovinkaan hyvä. Koko elämä voi luisua minne vaan, eli vaikka sinne komeroon tässä kontekstissa. Vanhemmat siis aina tärkeimmät tukemassa lasta oikeaan suuntaan ja auttamassa valinnoissa ja tunnekuohuista. Kavereista ei tähän ole, eikä kaverit ole parhaat kasvattajat elämässä nuorelle, eikä tarvikaan olla. Ilman kavereita ihminen pärjää, mutta ilman vanhempia ei.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on opettajana kauheaa lukea näitä tuomitsevia mielipiteitä. Nämä peräkammarin pojat on rampautettu peruskoulussa, johon heidän on ollut pakko mennä. Opettajat eivät ole kyenneet suojelemaan heitä. Näitä henkisiä vaurioita on jälkikäteen vaikea korjata. t. ope ja kiusatun pojan äiti.

Näitä peräkammarinpoikia tapailleena, on myös pakko sanoa, ettei moniakaan ole kiusattu koskaan.

Ihan heillä on ystävyysuhteita enemmän ollut kuin minulla, joka olin kiusattu. Kotiolotkin monella ulkoakatsoen ihan hyvät, toisin kuin minulla. Ei alkoholismia, fyysistä tai henkistä väkivaltaa.

Silti jostain syystä käpertyvät sinne mamman helmojen alle.

Se on minun mielestäni ihan oma mielenterveysongelmansa. Ei ole halua, äiti ripustautuu ja määrää... ihan mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komeroituminen ei ole mielestäni hyvä strategia mutta ymmärrän kyllä miksi sitä tapahtuu. Sosiaalinen maailma on niin monella tavalla perseestä ja ihmiset lähes poikkeuksetta häilyviä ja epäluotettavia. Tyhmyyttä on paljon.

Kokemus toisista ihmisistä pahoina ja epäluotettavina lähtee turvattomasta lapsuudesta. Silloin oppii että noin on, koska ei ole turvassa, eikä yleensä opi löytämään hyviä suhteita, navigoimaan ihmisten keskellä, vanhempanakaan. Koulukiusamista taustalla yleensä myös. 

Huono sosiaalistuminen. 

Ei aina näinkään. Itse laitoin aurinkoisen, luottavaisen poikani eppuluokalle ja vuodessa hänestä tuli ahdistunut ja yksinäinen. Eristäminen jatkui koko alakoulun ajan. Luokan rikkain poika otti hänet kynsiinsä, kiusasi, pahoinpitelikin, ja ilmoitti, että jos joku kutsuu poikanu synttäreilleen, hän ei kutsu tätä poikaa. Pakotteita...

Luokassa oli 30 oppilasta ja vakiope sairastui uupumukseen marraskuussa, sijainen ei tajunnut mistään mitään ja kiusaaminen sai vallan.

Jos haluatte suojella lapsianne, vaatikaa pieniä opetusryhmiä, max. 20, vielä parempi 16. Silloin ryhmää olisi mahdollista ohjailla.

Faith kirjoitti:

En päässyt lukemaan juttua.

Se todella vaikuttaa olevan niin yleensä, että mitä pitempään on eristäytynyt sosiaalisesti, sitä korkeammaksi tulee kynnys lähteä taas ihmisten pariin. Erityisessä vaarassa ovat ne, jotka viihtyvät yksin.

Tilanne voi aluksi tuntua siltä, että kaikki on omassa hallinnassa.

Jos viihtyy yksin, miksi pitäisi lähteä ihmisten pariin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

m58v kirjoitti:

Kyllä niitä peräkammarin poikia on aina ollut.  Aikaisemmin niistä vaan ei kukaan ole kiinnostunut.

Tuo ilmaisu on inhottava. Tiedän miehiä, jotka asuivat pitkään vanhempiensa luona, mutta kyse ei ollut siitä stereotypisesta "mammanpoika" -tilanteesta. Vanhemmat, ne mammat ja papat, he vanhenevat. Heille tulee kremppaa, taloa ja maita ei pysty hoitamaan. Ei jaksa siivota, ei saa enää ajaa. Tällöin ne "mammanpojat" astuvat hommiin: he hoitavat töitä, he kuskaavat, he hakevat ruokaa.

Käytännössä "mammanpoika" saattaa olla omaishoitaja ilman palkkaa. Henkilö, joka mahdollistaa kodissa asumisen. Muualla maailmassa lapset saattavat asua pitkään kotona (esim. Italia) eikä kukaan pidä sitä outona. Meillä nauretaan mammanpojille ja -tytöille. Meillä ei arvosteta hyviä suhteita vanhempiin.

Kyse ihan asiasta. Italian mammanpojat ei ole sosiaalisesti syrjäytyneitä vaan heillä on kavereita ja tyttöystäviä ja muuttavat kotoa naimisiin mennessään.

Suomessa vaikeaa päästä naisen kanssa treffeille, jos asuu vielä vanhempien kanssa. Vaikka olisikin työelämässä ja hyvässä työssä. Vanhempien luona asuminen on miehelle tässä kulttuurissa suuri häpeä.

Mikä sen työssäkäyvän miehen pakottaa asumaan vanhempiensa luona?

Ei mikään välttämättä varsinaisesti pakota, mutta miksi asua täysin yksin? Hyvä syy voi olla myös säästäminen asumiskustannuksissa.

Minulla on kysymys eli kuinka kauan miehen oletetaan kestävän jatkuvaa hylkäystä, 5v,10v,20v ? Ennenkuin hänen annettaan luovuttaa ja keskittyä muihin asioihin kuin vaikkapa naisiin elämässään. Jos sinä naisena tulisit hylätyksi 20v putkeen jaksaisitko yrittää vielä toiset 20v vai loppettaisitko yrittämisen. Minusta on aika selvää, että yhteiskunta on tehnyt selväksi, että noita miehiä ei haluta osaksi yhteiskuntaa muuten kuin tekemällä sille rahaa ja maksamalla veroja.

Meillä on yhteiskunta jonka rakenteet tuottaa syrjäytettyjä miehiä kasvavalla vauhdilla, he eivät pysty täyttämään nykypäivän vaatimuksia ja tuo joukko kasvaa sukupolvesta toiseen vain isommaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minusta tästä jos jostakin voi täysin syyttää vanhempia. Nytkin mies otti pojan ja sanoi, että mennään uimaan. Poika, jos olisi saanut valita, olisi pelannut. Mies sanoi, että nyt lähdetään uimaan. Monet pojat, jos saavat valita, pelaavat vaikka koko ajan. Vanhempien tehtävä on näitä viedä, jos eivät itse aktivoidu. Nuoret elävät hetkessä, eivätkä edes huomaa, että nyt meni jo neljä tuntia pelatessa ja videoita katsellessa. Vanhempien pitää herätellä näitä liikkeelle ja ulos.

Isän seura ei kuitenkaan korvaa oman ikäisten seuraa. On hieno juttu, että isä tekee asioita lapsen kanssa, mutta se ei välttämättä opeta lapselle niitä sosiaalisia taitoja, joista on hyötyä oman ikäisten vertaisryhmissä.

Sosiaalisia taitoja vanhempi kuitenkin paljonkin opettaa ja varsinkin niitä kypsiä, sivistyneitä, kohteliaita, empaattisia, oikeita sosiaalisia taitoja, joita tarvitsee elämässä aina, eikä vain niissä välillä aika julkistakin nuorten kaveriporukoissa. Eli kaikkein tärkein on kuitenkin se vanhempi, vaikka ei korvaa kavereita. Ilman vanhempien tukea, pelkästään kaveriporukoissa itse itsensä kasvattanut lapsi, ei kehity aikuiseksi, vaan voi kasvaa vinoon. Lopputulos ei ole välttämättä kovinkaan hyvä. Koko elämä voi luisua minne vaan, eli vaikka sinne komeroon tässä kontekstissa. Vanhemmat siis aina tärkeimmät tukemassa lasta oikeaan suuntaan ja auttamassa valinnoissa ja tunnekuohuista. Kavereista ei tähän ole, eikä kaverit ole parhaat kasvattajat elämässä nuorelle, eikä tarvikaan olla. Ilman kavereita ihminen pärjää, mutta ilman vanhempia ei.

Näin, muistan jonkun lastenpsykiatrinkin sanoneen, että ne sosiaaliset taidot opitaan kotona, ei ryhmässä, kuten tarhassa jne.

Ja eikö ole joku sanonut, että lapset eksyvät väärille poluille, kun hakevat sitä perhettä jostain ryhmästä ja jengiytyvät, kun sitä tervettä ryhmää ei perheessä ole.

Itselläkin lapsi haluttiin väkisin tarhaan, kun ei kuulemma opi muuten sosiaalisia taitoja. No, erikoista että tämä minun kanssani 3 vuotta "eristyksissä" kasvanut on juuri se sosiaalisesti taitava, ulospäin suuntautunut, reipas ja pärjäävä. Toisin kuin se isänsä luona kasvanut, kovin "sosiaalisen" ja ilkeän sukunsa kanssa kasvanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä yhteiskunta ja koulu tuottaa näitä syrjäytyjiä. Koulun pitäisi muuttaa opetusmenetelmiään: enemmän tutkivan oppimisen ryhmätöitä ja myös enemmän leikkiä yläkoulussa. Ilmaisutaidon tunnit pakollisiksi. Ja ryhmäjaoissa opettajan pitäisi tehdä ryhmäjaot vaihtuviksi systemaattisesti niin, että kaikki joutuvat tekemään kaikkien kanssa lukuvuoden mittaan hommia. t. ope

Kaikenlaiset koulun ryhmätyöt ja pakkoesiintymiset luokan edessä ovat useimmille introverteille ja ujoille yhtä kärsimystä. Sitä ei ekstrovertti opettaja yleensä tajua.

Pienryhmässä tai parin kanssa työn tekemisen ei pitäisi olla ylivoimaista, varsinkin jos aloitetaan tuttujen ihmisten yhteenlaittamisesta. Työtä ei välttämättä tarvitse edes esitellä kaikille, tai sen voivat esitellä ne, jotka siihen pystyvät.

Miten sinun mielestäsi ujojen ja introverttien kykyä ilmaista itseään muiden kanssa pitäisi kehittää - vai jätetäänkö heidät vain rauhaan tekemään yksin juttujaan eikä kehitetä heidän kykyjään?

Esiintyminen luokan edessä on usein hankalaa sellaisessa ryhmässä, jota ei ole sosiaalisesti huollettu lainkaan. (Eli suurimmassa osassa..) Silloin ryhmässä on paljon jännityksiä ja epävarmuutta.

Itse huollan yläkoululaisten luokkieni sosiaalista ilmapiiriä leikittämällä heitä. Pelataan läpsyä tai kierrätetään avainta piirissä jne. Vanhat kunnon seuraleikit toimivat hyvin ryhmän rentouttajana.

Ehkä juuri leikkimisen väheneminen lapsuudessa on rapauttanut nuorten sosiaalisia taitoja, koska leikkiessä täytyy noudattaa ryhmän sääntöjä, sooloilu ei käy.

Hitto, että ärsyttää tämä introvertti-termin jatkuva väärinkäyttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä yhteiskunta ja koulu tuottaa näitä syrjäytyjiä. Koulun pitäisi muuttaa opetusmenetelmiään: enemmän tutkivan oppimisen ryhmätöitä ja myös enemmän leikkiä yläkoulussa. Ilmaisutaidon tunnit pakollisiksi. Ja ryhmäjaoissa opettajan pitäisi tehdä ryhmäjaot vaihtuviksi systemaattisesti niin, että kaikki joutuvat tekemään kaikkien kanssa lukuvuoden mittaan hommia. t. ope

Kaikenlaiset koulun ryhmätyöt ja pakkoesiintymiset luokan edessä ovat useimmille introverteille ja ujoille yhtä kärsimystä. Sitä ei ekstrovertti opettaja yleensä tajua.

Pienryhmässä tai parin kanssa työn tekemisen ei pitäisi olla ylivoimaista, varsinkin jos aloitetaan tuttujen ihmisten yhteenlaittamisesta. Työtä ei välttämättä tarvitse edes esitellä kaikille, tai sen voivat esitellä ne, jotka siihen pystyvät.

Miten sinun mielestäsi ujojen ja introverttien kykyä ilmaista itseään muiden kanssa pitäisi kehittää - vai jätetäänkö heidät vain rauhaan tekemään yksin juttujaan eikä kehitetä heidän kykyjään?

Esiintyminen luokan edessä on usein hankalaa sellaisessa ryhmässä, jota ei ole sosiaalisesti huollettu lainkaan. (Eli suurimmassa osassa..) Silloin ryhmässä on paljon jännityksiä ja epävarmuutta.

Itse huollan yläkoululaisten luokkieni sosiaalista ilmapiiriä leikittämällä heitä. Pelataan läpsyä tai kierrätetään avainta piirissä jne. Vanhat kunnon seuraleikit toimivat hyvin ryhmän rentouttajana.

Ehkä juuri leikkimisen väheneminen lapsuudessa on rapauttanut nuorten sosiaalisia taitoja, koska leikkiessä täytyy noudattaa ryhmän sääntöjä, sooloilu ei käy.

Mua ärsyttää, kun meidät introvertit leimataan lähes poikkeuksetta joko ujoiksi, aroiksi tai huonoilla sosiaalisilla taidoilla varustetuiksi. Mä olen introvertti, mulla on erittäin hyvät sosiaaliset taidot, tutustun helposti muihin ihmisiin, musta pääsääntöisesti pidetään eikä mulle ole ollut mitään ongelmaa tehdä ryhmätöitä tai pitää luokan edessä esitelmiä. Introverttinä muiden ihmisten seurassa oleminen kuitenkin kuormittaa mua keskimääräistä enemmän ja vaikka mulla olisi ollut miten hauskaa tahansa, tarvitsen pidemmän ajan siitä palautuakseni. 

-eri

Useimmiten noin onkin. Ei siis välttämättä mitään "huonoa", mutta nykymaailman vaatimusten edessä nuo puolet nähdään huonoina valitettavasti.

Se, että kaltaisesi täysin normaalit, mutta jotka vähän väsyvät sosiaalisista tilanteista, ei mielestäni edes ole introverttiyttä. Vaikka jonkun virallisen määritelmän mukaan olisikin, niin ehkä kannattaa unohtaa koko diagnoosi ja pitää itseään täysin normaalina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

m58v kirjoitti:

Kyllä niitä peräkammarin poikia on aina ollut.  Aikaisemmin niistä vaan ei kukaan ole kiinnostunut.

Tuo ilmaisu on inhottava. Tiedän miehiä, jotka asuivat pitkään vanhempiensa luona, mutta kyse ei ollut siitä stereotypisesta "mammanpoika" -tilanteesta. Vanhemmat, ne mammat ja papat, he vanhenevat. Heille tulee kremppaa, taloa ja maita ei pysty hoitamaan. Ei jaksa siivota, ei saa enää ajaa. Tällöin ne "mammanpojat" astuvat hommiin: he hoitavat töitä, he kuskaavat, he hakevat ruokaa.

Käytännössä "mammanpoika" saattaa olla omaishoitaja ilman palkkaa. Henkilö, joka mahdollistaa kodissa asumisen. Muualla maailmassa lapset saattavat asua pitkään kotona (esim. Italia) eikä kukaan pidä sitä outona. Meillä nauretaan mammanpojille ja -tytöille. Meillä ei arvosteta hyviä suhteita vanhempiin.

Kyse ihan asiasta. Italian mammanpojat ei ole sosiaalisesti syrjäytyneitä vaan heillä on kavereita ja tyttöystäviä ja muuttavat kotoa naimisiin mennessään.

Suomessa vaikeaa päästä naisen kanssa treffeille, jos asuu vielä vanhempien kanssa. Vaikka olisikin työelämässä ja hyvässä työssä. Vanhempien luona asuminen on miehelle tässä kulttuurissa suuri häpeä.

Mikä sen työssäkäyvän miehen pakottaa asumaan vanhempiensa luona?

Todennäköisesti mukavuudenhalu. Ja sitten nämä vanhempiensa passattavaksi jääneet aikamiespojat vielä ihmettelevät, että miksei vuosia itsenäisesti asunut ja itsestään vastuunkantanut nainen halua alkaa tällaisen miehen uudeksi passaajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kysymys eli kuinka kauan miehen oletetaan kestävän jatkuvaa hylkäystä, 5v,10v,20v ? Ennenkuin hänen annettaan luovuttaa ja keskittyä muihin asioihin kuin vaikkapa naisiin elämässään. Jos sinä naisena tulisit hylätyksi 20v putkeen jaksaisitko yrittää vielä toiset 20v vai loppettaisitko yrittämisen. Minusta on aika selvää, että yhteiskunta on tehnyt selväksi, että noita miehiä ei haluta osaksi yhteiskuntaa muuten kuin tekemällä sille rahaa ja maksamalla veroja.

Meillä on yhteiskunta jonka rakenteet tuottaa syrjäytettyjä miehiä kasvavalla vauhdilla, he eivät pysty täyttämään nykypäivän vaatimuksia ja tuo joukko kasvaa sukupolvesta toiseen vain isommaksi.

Nämä syrjäytyneet miehet ovat antaneet minulle useasti pakkeja, pahoinpidelleet, pettäneet, ja ties mitä.

Jotain kertoo maailmasta missä elämme, kun huumenarkit ja juopot ovat suositumpia naisten keskuudessa kuin tavalliset työssäkäyvät miehet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä yhteiskunta ja koulu tuottaa näitä syrjäytyjiä. Koulun pitäisi muuttaa opetusmenetelmiään: enemmän tutkivan oppimisen ryhmätöitä ja myös enemmän leikkiä yläkoulussa. Ilmaisutaidon tunnit pakollisiksi. Ja ryhmäjaoissa opettajan pitäisi tehdä ryhmäjaot vaihtuviksi systemaattisesti niin, että kaikki joutuvat tekemään kaikkien kanssa lukuvuoden mittaan hommia. t. ope

Kaikenlaiset koulun ryhmätyöt ja pakkoesiintymiset luokan edessä ovat useimmille introverteille ja ujoille yhtä kärsimystä. Sitä ei ekstrovertti opettaja yleensä tajua.

Pienryhmässä tai parin kanssa työn tekemisen ei pitäisi olla ylivoimaista, varsinkin jos aloitetaan tuttujen ihmisten yhteenlaittamisesta. Työtä ei välttämättä tarvitse edes esitellä kaikille, tai sen voivat esitellä ne, jotka siihen pystyvät.

Miten sinun mielestäsi ujojen ja introverttien kykyä ilmaista itseään muiden kanssa pitäisi kehittää - vai jätetäänkö heidät vain rauhaan tekemään yksin juttujaan eikä kehitetä heidän kykyjään?

Esiintyminen luokan edessä on usein hankalaa sellaisessa ryhmässä, jota ei ole sosiaalisesti huollettu lainkaan. (Eli suurimmassa osassa..) Silloin ryhmässä on paljon jännityksiä ja epävarmuutta.

Itse huollan yläkoululaisten luokkieni sosiaalista ilmapiiriä leikittämällä heitä. Pelataan läpsyä tai kierrätetään avainta piirissä jne. Vanhat kunnon seuraleikit toimivat hyvin ryhmän rentouttajana.

Ehkä juuri leikkimisen väheneminen lapsuudessa on rapauttanut nuorten sosiaalisia taitoja, koska leikkiessä täytyy noudattaa ryhmän sääntöjä, sooloilu ei käy.

Hitto, että ärsyttää tämä introvertti-termin jatkuva väärinkäyttäminen.

Miksi? Mikä väärinkäyttö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä yhteiskunta ja koulu tuottaa näitä syrjäytyjiä. Koulun pitäisi muuttaa opetusmenetelmiään: enemmän tutkivan oppimisen ryhmätöitä ja myös enemmän leikkiä yläkoulussa. Ilmaisutaidon tunnit pakollisiksi. Ja ryhmäjaoissa opettajan pitäisi tehdä ryhmäjaot vaihtuviksi systemaattisesti niin, että kaikki joutuvat tekemään kaikkien kanssa lukuvuoden mittaan hommia. t. ope

Kaikenlaiset koulun ryhmätyöt ja pakkoesiintymiset luokan edessä ovat useimmille introverteille ja ujoille yhtä kärsimystä. Sitä ei ekstrovertti opettaja yleensä tajua.

Pienryhmässä tai parin kanssa työn tekemisen ei pitäisi olla ylivoimaista, varsinkin jos aloitetaan tuttujen ihmisten yhteenlaittamisesta. Työtä ei välttämättä tarvitse edes esitellä kaikille, tai sen voivat esitellä ne, jotka siihen pystyvät.

Miten sinun mielestäsi ujojen ja introverttien kykyä ilmaista itseään muiden kanssa pitäisi kehittää - vai jätetäänkö heidät vain rauhaan tekemään yksin juttujaan eikä kehitetä heidän kykyjään?

Esiintyminen luokan edessä on usein hankalaa sellaisessa ryhmässä, jota ei ole sosiaalisesti huollettu lainkaan. (Eli suurimmassa osassa..) Silloin ryhmässä on paljon jännityksiä ja epävarmuutta.

Itse huollan yläkoululaisten luokkieni sosiaalista ilmapiiriä leikittämällä heitä. Pelataan läpsyä tai kierrätetään avainta piirissä jne. Vanhat kunnon seuraleikit toimivat hyvin ryhmän rentouttajana.

Ehkä juuri leikkimisen väheneminen lapsuudessa on rapauttanut nuorten sosiaalisia taitoja, koska leikkiessä täytyy noudattaa ryhmän sääntöjä, sooloilu ei käy.

Mua ärsyttää, kun meidät introvertit leimataan lähes poikkeuksetta joko ujoiksi, aroiksi tai huonoilla sosiaalisilla taidoilla varustetuiksi. Mä olen introvertti, mulla on erittäin hyvät sosiaaliset taidot, tutustun helposti muihin ihmisiin, musta pääsääntöisesti pidetään eikä mulle ole ollut mitään ongelmaa tehdä ryhmätöitä tai pitää luokan edessä esitelmiä. Introverttinä muiden ihmisten seurassa oleminen kuitenkin kuormittaa mua keskimääräistä enemmän ja vaikka mulla olisi ollut miten hauskaa tahansa, tarvitsen pidemmän ajan siitä palautuakseni. 

-eri

Useimmiten noin onkin. Ei siis välttämättä mitään "huonoa", mutta nykymaailman vaatimusten edessä nuo puolet nähdään huonoina valitettavasti.

Se, että kaltaisesi täysin normaalit, mutta jotka vähän väsyvät sosiaalisista tilanteista, ei mielestäni edes ole introverttiyttä. Vaikka jonkun virallisen määritelmän mukaan olisikin, niin ehkä kannattaa unohtaa koko diagnoosi ja pitää itseään täysin normaalina.

Introverttiys ei ole diagnoosi ja toisekseen, se määritelmä ei muuksi muutu, vaikka sinä olisit erimieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

m58v kirjoitti:

Kyllä niitä peräkammarin poikia on aina ollut.  Aikaisemmin niistä vaan ei kukaan ole kiinnostunut.

Tuo ilmaisu on inhottava. Tiedän miehiä, jotka asuivat pitkään vanhempiensa luona, mutta kyse ei ollut siitä stereotypisesta "mammanpoika" -tilanteesta. Vanhemmat, ne mammat ja papat, he vanhenevat. Heille tulee kremppaa, taloa ja maita ei pysty hoitamaan. Ei jaksa siivota, ei saa enää ajaa. Tällöin ne "mammanpojat" astuvat hommiin: he hoitavat töitä, he kuskaavat, he hakevat ruokaa.

Käytännössä "mammanpoika" saattaa olla omaishoitaja ilman palkkaa. Henkilö, joka mahdollistaa kodissa asumisen. Muualla maailmassa lapset saattavat asua pitkään kotona (esim. Italia) eikä kukaan pidä sitä outona. Meillä nauretaan mammanpojille ja -tytöille. Meillä ei arvosteta hyviä suhteita vanhempiin.

Kyse ihan asiasta. Italian mammanpojat ei ole sosiaalisesti syrjäytyneitä vaan heillä on kavereita ja tyttöystäviä ja muuttavat kotoa naimisiin mennessään.

Suomessa vaikeaa päästä naisen kanssa treffeille, jos asuu vielä vanhempien kanssa. Vaikka olisikin työelämässä ja hyvässä työssä. Vanhempien luona asuminen on miehelle tässä kulttuurissa suuri häpeä.

Mikä sen työssäkäyvän miehen pakottaa asumaan vanhempiensa luona?

Ei mikään välttämättä varsinaisesti pakota, mutta miksi asua täysin yksin? Hyvä syy voi olla myös säästäminen asumiskustannuksissa.

En seurustelisi aikuisen miehen kanssa, joka asuu vanhempiensa luona. Jokainen tekee mitä tykkää, mutta kertoohan se paljon miehen luonteesta jos ei halua itsenäistyä vanhemmistaan.

Vanhempiin voi olla läheiset välit kotoa muuttamisen jälkeenkin, mutta katson että kehityksessä on jäänyt jokin vaihe väliin, jos mies ei kaipaa yksityisyyttä sen vertaa, että saisi muutettua omilleen.

Tämähän on vain minun mielipiteeni. Jokainen etsii itselleen omilla kriteereillään kumppaninsa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kysymys eli kuinka kauan miehen oletetaan kestävän jatkuvaa hylkäystä, 5v,10v,20v ? Ennenkuin hänen annettaan luovuttaa ja keskittyä muihin asioihin kuin vaikkapa naisiin elämässään. Jos sinä naisena tulisit hylätyksi 20v putkeen jaksaisitko yrittää vielä toiset 20v vai loppettaisitko yrittämisen. Minusta on aika selvää, että yhteiskunta on tehnyt selväksi, että noita miehiä ei haluta osaksi yhteiskuntaa muuten kuin tekemällä sille rahaa ja maksamalla veroja.

Meillä on yhteiskunta jonka rakenteet tuottaa syrjäytettyjä miehiä kasvavalla vauhdilla, he eivät pysty täyttämään nykypäivän vaatimuksia ja tuo joukko kasvaa sukupolvesta toiseen vain isommaksi.

Olen sinkkunainen ja ihan samalla tavalla yhteiskunta haluaa mun käyvän töissä ja maksavan veroja eikä elävän yhteiskunnan tukien varassa. Mutta en mä käy töissä VAIN yhteiskuntaa varten vaan rahoittaakseni oman elämäni. Maksaakseni asuntolainani, maksaakseni laskuni, maksaakseni ruokani, vaatteeni, huvitukseni jne.  Veroja maksan, jotta hanasta tulee vettä, ulkona ei tarvitse kävellä pimeässä vaan on katuvalot, pääsen bussilla kauppakeskukseen, hätätilanteissa voin soittaa 112:een jne.  Olen myös joutunut opiskelemaan itselleni toisenkin ammatin, kun ekasta ammatista työt Suomessa vähenivät. 

No onhan niitä peräkamarin poikia (ja tyttöjä) aina ollut. Kotiin vetäytyvät aikuisuuden kynnyksellä olevat tai aikuiset ihmiset eivät ole mikään uusi ilmiö. Juttu on maksumuurin takana joten en päässyt lukemaan että onko tuollainen yleistymässä päin.

Oma veljeni, nyt kolmekymppinen mies, oli hyvää vauhtia syrjäytymässä tietokoneelle. Jos äiti olisi sen antanut jäädä kotiin, varmaan vieläkin kittaisi kaljaa ja pelaisi aamusta iltaan. Äiti potkaisi veljeni kotoa pois ja veljen oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni, ja hankkia asunto ja työ. En nyt sano että tällainen on joku patenttiratkaisu lapsuudenkodissa asuvalle komeroituvalle nuorelle mutta yleensähän vanhemmat saattavat toimia mahdollistajina tuollaisissa tilanteissa.