Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempanikaan eivät ymmärrä miksi olisin heille vihainen tai katkera. Sisarukseni on alkoholisti, hän on juonut perheensä ja työpaikkansa. Vanhempani maksavat säästöistään ja eläkkeestään hänen isoa ok-taloaan jossa hän asuu yksin, kun sisarukseni ei saa rahaa mistään. Tämän lisäksi he syöttävät sisarukseni ja hänen lapsensa, ja ostavat hänelle seim. sohvia ja muuta sisaruksen haluamaa.
Vanhempani myös takaavat hänen taloaan jota hän ei halua myydä koska hänellä pitää nyt vain olla iso talo vaikka tuloja ei ole ollenkaan. Sisarukseni on pahoinpidellyt minua 4v vanhempana ihan myös vanhempieni silmien alla, jolloin vanhemmat sanoivat vain että minun pitää olla kunnolla niin ei tule turpaan.
Kun nyt kysyn vanhemmiltani että onko heidän mielestä reilua että he maksavat toiselle lapselleen taloa myöten kaiken, he toteavat että minä ole nkiittämätön, ja lapsia pitää auttaa, ja on minullekin annettu viimeisen 10 v aikana 100 €, niin sisarukselleni voi antaa esim. 10 000€, ja se on ihan reilua.
Heidän mielestään on myös ok että minulle ei jää yhtään perintöä, kun perintö annetaan jo nyt sisarukselleni kokenaisuudessaan, lisäksi maksetaan hänelle talo, joka siirtyy sitten sisaruksen lapsille.
Eivät he ymmärrä vaan ihmettelevät miksi minä olen kateellinen ja katkera, se ei kuulemma kaunista, vaan pitäisi olla saamaansa tyytyväinen.
Tällä tarinallani nyt vain haen sitä että vanhempi ei tosiaan välttämättä yhtään ymmärrä miksi lapsi olisi hänelle vihainen, ei vaikka lapsikuinka selittäisi että kokee epäoikeudenmukaisuutta. Vanhempi saattaa olla täysin eri mieltä. Sisaruksenikin ihmettelee huuli pyöreänä miksi minä "kiukuttelen". He oikein yhtenä rintamana ovat ihmeissään että eikö minulle mikään riitä`? Vanhempani tekevät sisarukselleni ja hänen lapsilleen ruokaa useina päivinä viikossa, käyvät siivoamassa sisarukseni talon, leikkaavat nurmen, vaihtavat talvirenkaat, ja käyvät reissaamassa. Tämän kaiken toki vanhempamme maksavat kun eihän sisaruksella ole rahaa.
Että oletko nyt ihan varma että teillä ei ole mitään mistä yksi lapsista voisi olla katkera?
Tämä on niin normaali narsistiperheen kuvio, yksi suosikki ja muut lapset pohjasakkaa. Ainoa mikä tähän auttaa on se, että lyö välit poikki koko sakkiin ja antaa näiden narsistien ihan omassa rauhassaan ja samalla päästää itse irti ajatukset mistään tasa-arvosta tai perinnöistä. Se oli ainakin minulla tie mielenrauhaan ja iloon omassa elämässäni.
Tämä, niin tämä. Mulla narsistinen lapsuudperhe ja yhdelle lapsista ostettu usempi auto, asunto, mökki, keittöremontti, etelänmatkat, kodinkoneet satojen tuhansien edestä. Minä en ole saanut mitään sen jälkeen kun täytin 18, siis en edes ainuttakaan joululahjaa. Kun sitten ainoana uskalsin kritisoida tätä yhdelle jatkuvasti ostamista, minut haukuttiin ahneeksi ja itsekkääksi ja kaikki on sullekin ostettu ja maksettu. Niin, paitsi että mulle ei ole ostettu eikä maksettu yhtään mitään.
Mutta, tämä on aivan tietoista toimintaa. Ei siis vahinko. Esim kun sisarukselle vanhemmat ostivat mökin niin soittelivat muille lapsille ja kehuivat ja hehkuttivat miten kaunis se mökki on ja miten sisarus on sen mökin ansainnut. Siis ihan tahallaan kiertävät puukkoa haavassa ja tarkoitus on vain vattuilla ja kiusata niitä inhokkilapsia.
Narsisteilla meno on niin tätä. Kuka on yllättynyt jos kerron että testamentti on tehty suosikkilapselle ja muut jää ilman? Niin, ei kukaan. Tämä on narsistin perus setti.
Juujuu, heillä on siis oma pikku perheensä johon kuuluu isä, äiti, yksi lapsi, ja tämän lapsen lapset. Minä ja oma lapseni olemme ilmaa. Jos jotain, niin apua pyydetään meiltä. Omaa pientä piiriään siellä pyörittävät, ja muistavat minulel laittaa kuvia kivoiosta reissuista ja päivällisistä johoin minua ei ole kutsuttu. Jos sanon huomautan ettei koskaan kutsuta, niin vedetään 7 v takainen tilanne siihen, että silloin sanoit että et pääse 5 min varoitusajalla syömään, niin sitten ei ole enää viitsitty kutsua kun et kerran koskaan pääse. Ihan niin kuin nämä reissut suunniteltaisiin 5 minuutissa. Tiedän että sisarukseni on narsisti, hän mm. vain käyttää lapsiaan kiusatessaan exäänsä, juo tahallaan lasten ollessa siellä ja ajelee humalassa autoa. Sitten raivoaa vanhempieni kanssa lasten toiselle vanhemmalle ja haukkuu tätä hulluksi, kun hän on huolissaan siitä mitä lapset joutuvat näkemään ja kokemaan. Yksi lapsista on jo ihan mt- kamaa, mutta ei väliä sisarukselleni eikä vanhemmillemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Anna olla. Et voi sille mitään miten aikuinen ihminen käyttäytyy. Pelasta itsesi ja ala elämään omaa elämääsi johon tuo lapsi ei enää kuulu. Ainoa mitä voit enää tehdä. Toiset ihmiset ovat mulkeroita, mulkerotkin ovat aina jonkun lapsia.
Tuossa voi olla kyse siitäkin, että lapsi on temperamentiltaan niin vahvasti sisäänpäinkääntyvä, että on sulkeutuva ja estynyt. Ei siis osaa, jaksa tai uskalla käsitellä syvemmin tunteita. Sellaiset henkilöt tarvitsevat paljon aikaa prosessoidakseen asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Anna olla. Et voi sille mitään miten aikuinen ihminen käyttäytyy. Pelasta itsesi ja ala elämään omaa elämääsi johon tuo lapsi ei enää kuulu. Ainoa mitä voit enää tehdä. Toiset ihmiset ovat mulkeroita, mulkerotkin ovat aina jonkun lapsia.
Tuossa voi olla kyse siitäkin, että lapsi on temperamentiltaan niin vahvasti sisäänpäinkääntyvä, että on sulkeutuva ja estynyt. Ei siis osaa, jaksa tai uskalla käsitellä syvemmin tunteita. Sellaiset henkilöt tarvitsevat paljon aikaa prosessoidakseen asioita.
Oli syy mikä tahansa, niin muidenkin kuin sen lapsen elämä on tärkeää, se pitää muistaa. Jokaisella on elämä, eikä sitä kannata tuhlata yrittämällä kurottaa sellaisen ihmisen suuntaan joka ei sitä halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistunut kirjoitti:
Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.
Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitäIhana äiti ja nainen. Vanhempien turhan arvostelun pitäisi loppua murrosikään. Sen jälkeen tulisi ymmärryksen ja anteeksiannon kasvaa. Tietenkin huonosti tahallaan lapsiaan laiminlyöneet ja kohdelleet vanhemmat voivat pyytää anteeksi ja prosessoida asiaa lastensa kanssa, jos kykenevät. Mutta muuten aikuisten lasten tulisi tarvittaessa hakeutua ratkaisukeskeiseen terapiaan, jossa opetetaan ymmärtämään, että elämä on epätäydellistä, myös hän itse ja hänen vanhempansa, jossa menneiden rikki repimisen sijaan keskitytään tulevaan. Väärä terapia rikkoo ihmisen pysyvästi.
Miksi asioista ei saisi puhua? Traumatisoitumisella on vahva hermostollinen pohja, ei sellaista pyyhitä pois noin vain lyhyillä ratkaisukeskeisillä terapioilla. Vanhempien toimien tahallisuus on sinänsä merkityksetöntä. Alkoholisti tai mt-vanhempi voi esimerkiksi tuntea tai väittää, ettei koskaan tahallaan laiminlyönyt tai käyttänyt väkivaltaa. Siitä huolimatta onko hallinnut toimintaansa tekohetkellä voi aina pyytää anteeksi, jos on loukannut toista, varsinkin omaa lastaan, jolle on vanhempana velvollinen olemaan hyvä ja esimerkillinen kasvattaja.
Lapsi voi myös itse olla syntyjään sellainen että hänelle kehittyy trauma toisensa perään vaikka vanhemmat olisivat hoitaneet tonttinsa miten hyvin. Omakin lapseni on tällainen traumatisoituja (omien sanojensa mukaan). Onneksi hän on myös muuten ihana ja mahtava tyyppi, sekä todella avoin, ja ymmärtää muita ja ennen kaikkea onneksi itseään. Lapsena ja teininä vielä jaksoi minua syyttää pahasta olostaan, mutta aikuisena on huomannut että hän on vain itse sen tyyppinen että näkee ongelmia ja vaikeuksia joka paikassa, sekä muistaa kaikesta aina ne huonot puolet. Terapiassa on onneksi päästy tähän käsiksi, ja lapsi on muille ja itselleen armollisempi nykyään.
Eli kyllä minua on kritisoitu :D Mutta nykyään lapseni aikuistuttua hän on monestakin asiasta eri mieltä, ja on myös pyytänyt minulta anteeksi sanojaan.
Ihmisillä on luontainen tapa muistaa asioista huonot puolet, se liittyy selviytymisvaistoon. Usein herkemmät tai jostain syystä herkistyneet tuntevat vahvemmin pienetkin vaihtelut ympäristön ilmapiirissä, jotka muilta saattavat jäädä huomaamatta. Turha arvostelu ilman syytä on tietenkin turhaa. Osalla teineistä voi tulla sellainen vaihe, toisilla taas se on merkki perhedynamiikan häiriöistä. Voi esimerkiksi olla, että vanhempi kantaa tunnelukkoa, johon on itse tottunut, mutta jonka lapsi tuntee hänestä ja reagoi voimalla pahoin.
Miksi toistit lainaamasi viestin?
En mielestäni toistanut, pohdin vain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Anna olla. Et voi sille mitään miten aikuinen ihminen käyttäytyy. Pelasta itsesi ja ala elämään omaa elämääsi johon tuo lapsi ei enää kuulu. Ainoa mitä voit enää tehdä. Toiset ihmiset ovat mulkeroita, mulkerotkin ovat aina jonkun lapsia.
Tuossa voi olla kyse siitäkin, että lapsi on temperamentiltaan niin vahvasti sisäänpäinkääntyvä, että on sulkeutuva ja estynyt. Ei siis osaa, jaksa tai uskalla käsitellä syvemmin tunteita. Sellaiset henkilöt tarvitsevat paljon aikaa prosessoidakseen asioita.
Oli syy mikä tahansa, niin muidenkin kuin sen lapsen elämä on tärkeää, se pitää muistaa. Jokaisella on elämä, eikä sitä kannata tuhlata yrittämällä kurottaa sellaisen ihmisen suuntaan joka ei sitä halua.
Toki, olet oikeassa. Ehkä kuitenkin parempi suhtautua rakentavasti kuin nähdä yhteydenotto pelkkänä tuhlauksena. Jos on vaikka loukannut toista tai toiminut jotenkin ajattelemattomasti, on parempi antaa haavojen parantumiselle aikaa, varsinkin jos loukattu osapuoli on kovinkin sulkeutuva luonteeltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tiesin jo lapsena, että mun vanhemmat tekee väärin ja että musta itsestäni tulee ihan erilainen vanhempi kuin mitä mun vanhemmat oli.
Niin tulikin. Minä onnistuin katkaisemaan kierteen. En ole ollut niin kärsivällinen ja tasainen kuin olisin halunnut, mutta niistä lähtökohdista jotka mulla oli, niin olen suoriutunut kyllä ihan tarpeeksi hyvin.
Mitä vanhemmaksi mä tulen sitä vähemmän mä ymmärrän vanhempiani. Ymmärrän kyllä että ei ne lähtökohdat heilläkään ole hyvät olleet, mutta silti. Kai nyt aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, miten lapsia ei pitäisi kohdella, tai ylipäänsä ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Anna olla. Et voi sille mitään miten aikuinen ihminen käyttäytyy. Pelasta itsesi ja ala elämään omaa elämääsi johon tuo lapsi ei enää kuulu. Ainoa mitä voit enää tehdä. Toiset ihmiset ovat mulkeroita, mulkerotkin ovat aina jonkun lapsia.
Tuossa voi olla kyse siitäkin, että lapsi on temperamentiltaan niin vahvasti sisäänpäinkääntyvä, että on sulkeutuva ja estynyt. Ei siis osaa, jaksa tai uskalla käsitellä syvemmin tunteita. Sellaiset henkilöt tarvitsevat paljon aikaa prosessoidakseen asioita.
Oli syy mikä tahansa, niin muidenkin kuin sen lapsen elämä on tärkeää, se pitää muistaa. Jokaisella on elämä, eikä sitä kannata tuhlata yrittämällä kurottaa sellaisen ihmisen suuntaan joka ei sitä halua.
Toki, olet oikeassa. Ehkä kuitenkin parempi suhtautua rakentavasti kuin nähdä yhteydenotto pelkkänä tuhlauksena. Jos on vaikka loukannut toista tai toiminut jotenkin ajattelemattomasti, on parempi antaa haavojen parantumiselle aikaa, varsinkin jos loukattu osapuoli on kovinkin sulkeutuva luonteeltaan.
Kaikkensa kun on tehnyt, niin kyllä se loppu on ihan silkkaa tuhlausta. Aikuinen varmasti ottaa itse sitten yhteyttä kun haluaa niin tehdä, eihän sitä tarvitse kieltääkään. Lopettaa vain itse yrittämisen kun se ei toista kiinnosta, ja täten pallo jää sille kelle se kuuluukin. Tehkööt sillä sitten mitä itse huvittaa. Tuo kirjoittaja on jo tarpeeksi tehnyt. Siinähän sitä on sitten loppuelämä aikaa ottaa yhteyttä omassa aikataulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minilla lienee hiukan normista poikkeava kokemus. Tyttäreni tuli 17-vuotiaana luokseni ja kiitti saamastaan kasvatuksesta. Nyt varttuneempana opiskelee psykologiaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä tiesin jo lapsena, että mun vanhemmat tekee väärin ja että musta itsestäni tulee ihan erilainen vanhempi kuin mitä mun vanhemmat oli.
Niin tulikin. Minä onnistuin katkaisemaan kierteen. En ole ollut niin kärsivällinen ja tasainen kuin olisin halunnut, mutta niistä lähtökohdista jotka mulla oli, niin olen suoriutunut kyllä ihan tarpeeksi hyvin.
Mitä vanhemmaksi mä tulen sitä vähemmän mä ymmärrän vanhempiani. Ymmärrän kyllä että ei ne lähtökohdat heilläkään ole hyvät olleet, mutta silti. Kai nyt aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, miten lapsia ei pitäisi kohdella, tai ylipäänsä ketään.
Et voi tietää mitä kierteitä omat vanhempasi ovat katkaisseet. Hekin varmaan ovat yhtä itseriittoisen tyytyväisiä tekemisiinsä kuin sinäkin olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se lapselle raskasta, kun vanhempi syyllistämisen jälkeen vielä uhriutuukin.
Elä siinä sitte hyvillä mielin kun tunnet olevasi epätoivottu ja syyllinen vanhemman ongelmiin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tiesin jo lapsena, että mun vanhemmat tekee väärin ja että musta itsestäni tulee ihan erilainen vanhempi kuin mitä mun vanhemmat oli.
Niin tulikin. Minä onnistuin katkaisemaan kierteen. En ole ollut niin kärsivällinen ja tasainen kuin olisin halunnut, mutta niistä lähtökohdista jotka mulla oli, niin olen suoriutunut kyllä ihan tarpeeksi hyvin.
Mitä vanhemmaksi mä tulen sitä vähemmän mä ymmärrän vanhempiani. Ymmärrän kyllä että ei ne lähtökohdat heilläkään ole hyvät olleet, mutta silti. Kai nyt aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, miten lapsia ei pitäisi kohdella, tai ylipäänsä ketään.
Et voi tietää mitä kierteitä omat vanhempasi ovat katkaisseet. Hekin varmaan ovat yhtä itseriittoisen tyytyväisiä tekemisiinsä kuin sinäkin olet.
Musta vähän tuntuu, että ei ne oikein mitään pyrkineet katkaisemaan.
Minä en ole uhannut tappaa lapsiani. Tässä suhteessa voitan ihan sata-nolla.
En ole myöskään uhannut tappaa ensin lapsiani ja sitten itseäni. Taas sata-nolla mun hyväksi.
Lasteni ei ole tarvinnut pelätä väkivaltaa kotona. Voitin taas.
En ole altistanut lapsiani pornolle eikä heidän ole tarvinnut kuunnella seksuaalissävytteisiä juttuja mun&puolisoni välillä. Pisteet mulle, TAAS.
En ole kommentoinut lasteni ulkonäköä tai muita ominaisuuksia ilkeästi ja negatiivisesti. Taas pisteet mulle.
En ole tappanut perheen lemmikkiä huvin vuoksi ihan yllättäen. Taidan saada tästäkin pisteitä.
Minä voisin jatkaa tätä listaa aika pitkään. Että joo, kyllä mulla omasta mielestäni on oikeus olla vähän itseriittoinen ja ylpeä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teemme kaikki virheitä kasvatuksessa, koska ei ole olemassa täydellista vanhempaa (onneksi, koska täydellisellä vanhemmalla olisi täydellisia lapsia, mikä on aika iso vaatimus pienelle lapselle).
On ihan ok, jos aikuiset lapset jossain elämänvaiheessaan tahtovat käydä läpi asioita, joissa kokevat vanhempien tehneet väärin, se kuuluu heidän aikuistumisprosessiinsa. Jossain vaiheessa kun he ehkä itse saavat lapsia, he välttyvät tekemästä ainakaan ihan samoja virheitä omien lapsiensa kanssa, mikäli he saavat käydä nämä tunteensa läpi rauhassa, ilman että vanhemmat alkaa syyllistää heitä itseään asioista.
Meidän vanhempien kasvamiseen taas liittyy se, että pystymme tyynesti kuuntelmaan ja myös pyytämään anteeksi, lyttäämättä täysin lapsen kokemusta asiasta. Tärkeää on myös osata antaa anteeksi itsellemme, jos/kun tajuamme tehneemme jotain väärin. Uskon, että jokainen kuitenkin tahtoo olla mahdollisimman hyvä vanhempi, niillä voimavaroilla ja tiedoilla, jotka meillä sillä hetkellä on ollut.
Kaikki vanhemmat ei vaan pysty tähän. Siis kuulemaan lapsen kokemusta. Saati pyytämään anteeksi.
Esim omat narsistiset lapsenhakkaajavanhemmat kirkkain silmin kiistää ja valehtelee ja kieltää tapahtuneet. Siis tonnin seteli-ilmeellä väittävät että ei, ei, ei, tuota ei tapahtunut koskaan.
Siis väittävät näin asioista joilla oli usein todistajia ja silminnäkijöitä.
Kiistämisen jälkeen hyökkäävät sitten kuin sudet kimppuun. Haukkuen lapsensa hulluiksi, mielisairaiksi ja vanhempien kiusaajiksi.Mitään asian myöntämistä ei tapahdu koskaan, mitään asian käsittelyä ei tapahdu koskaan, mitään heidän tekojensa tunnustamista ei tapahdu koskaan ja varsinkaan anteeksipyyntöä ei tapahdu koskaan. He vain kiistää ja kieltää kaiken.
Tämä on niin tuhoavaa henkistä väkivaltaa että seuraus siitä on se, että en ole missään tekemisissä kanssaan, siis edes puheluita tms yhteydenpitoa ei tapahdu.
Riistivät jo lapsuuteni, nuoruuteni ja ison osan aikuisuutta. Nyt viisikymppisenä en enää jaksa tätä paskaa. En anna niiden enää riistää minua tämän enempää.
Hyvää paskavaippavanhuutta heille sitten vaan.
Narsistit ovatkin eri asia, heidän kanssaan täytyy aikuisna vaan oppia vetämään rajat ja ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa vaan vanhemmat ovat rikkinäisiä eivätkä siksi kyenneet siksi olemaan sellaisia vanhempia, jotka jokainen lapsi ansaitsisi. Sama pätee moniin muihinkin mielenterveyden ongelmiin, päihdeongelmiin yms.
Vierailija kirjoitti:
Toki, mutta tiedätkö että se on ihan normaalia ja kuuluu kehitykseen. Nuori aikuinen kritisoi vanhempaa koska on luonnollista katkaista napanuora ja alkaa elää itsenäisesti sekä myöhemmin kumppanin kanssa. Sittemmin välit yleensä paranevat, ja voidaan jutella kuin kaksi aikuista.
Ihmettelen kyllä niitä 30v ja iäkkäämpiäkin jotka syyttävät aina ja jatkuvasti vanhempiaan ja näin samassa perheessä kasvaneena sisaruksena voin sanoa että se joka meistä valittaa, on se ainoa joka saanut vanhemmiltamme kaiken mahdollisen avun ja tuen jo vuosia.
Hän pitää nyt 30- kymppisenä itseään "lapsena" josta vanhemmat olisivat vastuussa koko hänen loppuelämänsä.
Eli se että ei ota vastuuta omasta elämästä ei oikeasti auta elämässä eteenpäin. Meillä on isä ja äiti pyytäneet anteeksi kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Nykytilanteessa oon nähnyt liikaa näitä itsekeksittyjä ongelmia woketuksen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Millaista mallia olet antanut oman äitisi kohdalla, kuinka äitiä tulee kohdella?
Olen eri vastaaja mutta nuo mallit tulee aika lailla perheen sisältä esim siitä miten isä on kohdellut äitiä. Siitä lapset mallinsa saavat miten äitiä saa kohdella ja tulevaa kumppania
Antaisin aika paljon jos saisin olla vielä oman äitini kanssa edes hetken.
Kannattaa kyllä aika tarkkaan miettiä kannattaako kantaa kaunaa ja onko siitä mitään apua omalle kasvulle. Suosittelen laittaamaan mittasuhteet tapahtuneelle. Ymmärrän kyllä jos jotain kamalaa tapahtunut että tervettä katkoa välit, jos tarpeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.
Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Anna olla. Et voi sille mitään miten aikuinen ihminen käyttäytyy. Pelasta itsesi ja ala elämään omaa elämääsi johon tuo lapsi ei enää kuulu. Ainoa mitä voit enää tehdä. Toiset ihmiset ovat mulkeroita, mulkerotkin ovat aina jonkun lapsia.
Tuossa voi olla kyse siitäkin, että lapsi on temperamentiltaan niin vahvasti sisäänpäinkääntyvä, että on sulkeutuva ja estynyt. Ei siis osaa, jaksa tai uskalla käsitellä syvemmin tunteita. Sellaiset henkilöt tarvitsevat paljon aikaa prosessoidakseen asioita.
Kyllä. Sitä hän on ja erittäin paljon. Toivon, että pystyy joskus antamaan anteeksi ja ehkä keskustemaankin asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?
Kalervo kirjoitti:
Minilla lienee hiukan normista poikkeava kokemus. Tyttäreni tuli 17-vuotiaana luokseni ja kiitti saamastaan kasvatuksesta. Nyt varttuneempana opiskelee psykologiaa.
Hyvä Kalervo, olet varmasti hieno isä tyttärellesi.
Ymmärrän sinua. Älä ole liian ankara itsellesi, olet jo matkalla eheytymistä kohti, koska olet ottanut sen askeleen, että myönnät ongelmien olemassaolon. Ei tarvitse olla menneisyytensä vanki, jos päättää toisin. Aina on tämä hetki niin kauan kuin elämme, ja voimme omilla valinnoillamme muuttaa tulevaisuuden suuntaa. Sinulla on suuri merkitys lastesi elämässä, vaikka yhteys tai luottamus välillänne saattaisikin juuri nyt puuttua. Puhu lapsillesi ja kerro kokemuksistasi, anna heille aikaa. Ota hyppy tuntemattomaan ja valitse avoimuus. Siitä voi seurata ihmeellisiä asioita.