Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
"Jokaisen tulisi katkaista henkinen napanuora vanhempiinsa eikä siihen ole yhtään mitään muuta keinoa kuin katkaista välit heihin totaalisesti ja kasvaa tämän jälkeen aikuisuuteen. Muussa tapauksessa vanhempien arvot, mielipiteet ja näkemykset ohjaavat aikuista lasta. Jotta voi kehittää oman persoonan, vanhemmista tulee irrottautua täysin.
Jos olet ei mieltä, en ala väittämään vastaan.
Mutta mieti hetki omaa reaktiotasi, olipa se mikä tahansa. Mistä se kumpuaa? Mitä tunnet, mitä ajattelet? Mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat?
Suurin osa aikuista pelkää edelleen vanhempiaan tavalla tai toisella.
Aikuiset lapset pelkäävät eniten elämässään vanhempiensa hylkäämistä, torjuntaa, arvostelua, suuttumista, rangaistusta tai kaltoin kohtelua.
Yhä nykypäivänä, samalla tavalla kuin jo lapsuudessaan.
Siksi he jatkavat yhä aikuisina vanhempiensa miellyttämistä eivätkä kykene asettamaan heille rajoja. Eivät kykene sanomaan vastaan, olemaan eri mieltä, pitämään puoliaan. Sen sijaan he välttelevät vanhempiaan, katsovat asioita sormien läpi, ymmärtävät heitä koska heillä oli vieläkin kamalampaa lapsuudessaan.
Konkreettisesti nämä pelot voivat näkyä vaikkapa pelkona perinnöttömäksi tekemisestä.
Suurin osa aikuisista lapsista on myös kehittänyt lapsuudesta lähtien itselleen niin voimakkaita selviytymiskeinoja, etteivät he kykene tiedostamaan näitä pelkojaan itsessään.
Vapauden voi saada vasta kun uskaltaa tehdä täydellisen irtioton, katkaista mieltä myrkyttävän napanuoran vanhempiinsa, hylkäämällä heidät totaalisesti.
Se on lahja niin itselle kuin heillekin."
Ote kirjasta "Tunnelukkojen tuolle puolen"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epäonnistunut kirjoitti:
Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.
Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitä
Tätä toivoisin useamman meistä ajattelevan enemmän ja ymmärtävän <3
Sinun aukesi on lapsesi lapsuutta.
Hijodef kirjoitti:
"Jokaisen tulisi katkaista henkinen napanuora vanhempiinsa eikä siihen ole yhtään mitään muuta keinoa kuin katkaista välit heihin totaalisesti ja kasvaa tämän jälkeen aikuisuuteen. Muussa tapauksessa vanhempien arvot, mielipiteet ja näkemykset ohjaavat aikuista lasta. Jotta voi kehittää oman persoonan, vanhemmista tulee irrottautua täysin.
Jos olet ei mieltä, en ala väittämään vastaan.
Mutta mieti hetki omaa reaktiotasi, olipa se mikä tahansa. Mistä se kumpuaa? Mitä tunnet, mitä ajattelet? Mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat?
Suurin osa aikuista pelkää edelleen vanhempiaan tavalla tai toisella.
Aikuiset lapset pelkäävät eniten elämässään vanhempiensa hylkäämistä, torjuntaa, arvostelua, suuttumista, rangaistusta tai kaltoin kohtelua.
Yhä nykypäivänä, samalla tavalla kuin jo lapsuudessaan.
Siksi he jatkavat yhä aikuisina vanhempiensa miellyttämistä eivätkä kykene asettamaan heille rajoja. Eivät kykene sanomaan vastaan, olemaan eri mieltä, pitämään puoliaan. Sen sijaan he välttelevät vanhempiaan, katsovat asioita sormien läpi, ymmärtävät heitä koska heillä oli vieläkin kamalampaa lapsuudessaan.
Konkreettisesti nämä pelot voivat näkyä vaikkapa pelkona perinnöttömäksi tekemisestä.
Suurin osa aikuisista lapsista on myös kehittänyt lapsuudesta lähtien itselleen niin voimakkaita selviytymiskeinoja, etteivät he kykene tiedostamaan näitä pelkojaan itsessään.
Vapauden voi saada vasta kun uskaltaa tehdä täydellisen irtioton, katkaista mieltä myrkyttävän napanuoran vanhempiinsa, hylkäämällä heidät totaalisesti.
Se on lahja niin itselle kuin heillekin."
Ote kirjasta "Tunnelukkojen tuolle puolen"
Mietitkö tuota kirjoittamaasi ollenkaan rakastavan vanhemman näkökulmasta? Rakastan lapsiani yli kaiken ja haluan tukea heitä kaikessa mahdollisessa elämässään. Se ei ole kyllä mahdollista täydellisen välirikon yhteydessä ja sen jälkeen. Myös puutteellinen vanhempi- lapsi-suhde on iso turva kummallekin osapuolelle.
Täällä on arveltu, että aikuiset lapset lopettavat kritiikin, kun saavat omia lapsia. Epäilen asian olevan päinvastoin. Jo odotusaikana aletaan laittamaan vaatimuksia tuleville vanhemmille liittyen vuorovaikutukseen ja kiintymyssuhteen syntymiseen. Myöhemmin annetaan lappuja täytettäväksi, että perheen epäkohdat löytyisivät ja vanhemmat pääsisivät korjaamaan virheensä. Koulussa kuraattorit ja terkkarit kysyvät kotioloista ja herkästi otetaan yhteyttä monenlaisista asioista. Tulee kovin näkyväksi, että se lapsuus ja kasvatus, josta sinun pitäisi olla kiitollinen, ei riittäisi mihinkään tänä päivänä, vaan saattaisi poikia vaikkapa lastensuojeluilmoituksia. Samaan aikaan aikuiset töissä ja lapset koulussa joutuvat säännöllisesti arvioimaan omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan, eikä milloinkaan vastaus voi olla, että kaikki menee hyvin, koska silloin et kykene arvioimaan realistisesti omaa toimintaasi.
Aikuiset lapset joutuvat jatkuvasti pinnistämään vanhempina parempaan ja samaan aikaan olemaan kritisoimatta omia vanhempiaan, jotka kokevat täydellistä tyytyväisyyttä siitä, mikä oli vain murto-osa nykyvaatimuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun arkesi on lapsesi lapsuutta.
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistunut kirjoitti:
Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.
Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitäIhana äiti ja nainen. Vanhempien turhan arvostelun pitäisi loppua murrosikään. Sen jälkeen tulisi ymmärryksen ja anteeksiannon kasvaa. Tietenkin huonosti tahallaan lapsiaan laiminlyöneet ja kohdelleet vanhemmat voivat pyytää anteeksi ja prosessoida asiaa lastensa kanssa, jos kykenevät. Mutta muuten aikuisten lasten tulisi tarvittaessa hakeutua ratkaisukeskeiseen terapiaan, jossa opetetaan ymmärtämään, että elämä on epätäydellistä, myös hän itse ja hänen vanhempansa, jossa menneiden rikki repimisen sijaan keskitytään tulevaan. Väärä terapia rikkoo ihmisen pysyvästi.
Miksi asioista ei saisi puhua? Traumatisoitumisella on vahva hermostollinen pohja, ei sellaista pyyhitä pois noin vain lyhyillä ratkaisukeskeisillä terapioilla. Vanhempien toimien tahallisuus on sinänsä merkityksetöntä. Alkoholisti tai mt-vanhempi voi esimerkiksi tuntea tai väittää, ettei koskaan tahallaan laiminlyönyt tai käyttänyt väkivaltaa. Siitä huolimatta onko hallinnut toimintaansa tekohetkellä voi aina pyytää anteeksi, jos on loukannut toista, varsinkin omaa lastaan, jolle on vanhempana velvollinen olemaan hyvä ja esimerkillinen kasvattaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen.
Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi.
Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen.
Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen.
Tietenkään ei pidä alistua, kenenkään, jos aiheettomasti syytetään.
Aivan! Miten sinun mielestäsi ne vanhemmat, joita suurinpiirtein aiheetta syytetään laiminlyönneistä tai jostain muusta lapsen kaltoinkohtelusta, voisivat saada oman äänensä kuuluviin? Lynkkausmentaliteetti on niin vahvana vallalla ja vain lapsen näkökulma tuntuu olevan se oikea.
Kovin paljon tämä keskustelu on juupas-eipäs-väittelyä. Lapsi näkee vain oman näkökulmansa, joka vanhemman pitäisi tunnistaa, myöntää ja ottaa opikseen. Tai vanhempi kokee kritiikin täysin aiheettomaksi, eikä suostu edes keskustelemaan asiasta.
Molempien osapuolten kannattaisi kyseenalaistaa ennen kaikkea oma näkemyksensä. Lapsen pitäisi kuunnella vanhemman kokemusta ja pyrkiä ymmärtämään, millä perusteilla ja mistä lähtökohdista vanhempi toimi niin kuin toimi. Aika monesti tarkoitus oli hyvä, vaikka lapsen kokemus olisi ollut huono. Vanhemman puolestaan pitäisi kuunnella, miltä hänen ratkaisunsa ja valintansa ovat lapsesta tuntuneet ja miten ne ovat häneen vaikuttaneet.
Totuus (jos sellaista edes on olemassa) on tavallisesti jossain kahden näkemyksen välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse menetin hermoni taannoin kun toinen vanhempani kitisi miksen ikinä käy kylässä ja laitoin i viestinä pienen kokoelman muistoja lapsuudestani. Loppuun lisäsin toteamuksen että en ole hänelle mitään velkaa. Ei ole onneksi sen jälkeen minua vaivannut.
Olen niistä tapahtumista terapiat juossut, asiat käsitellyt ja mennyt elämässäni eteenpäin. Mutta se ei tarkoita että todellakaan suostuisin esittämään vanhemmilleni että heidän toimintansa ei olisi vahingoittanut minua ja mielenterveyttäni (sekä sisaruksiani) vain jotta heidän ei tarvitsisi kohdata totuutta siitä, että vanhempina he olivat aivan kelvottomia ja epäonnistuivat täysin turvallisen kasvuympäristön luomisessa.
Meidät lapset "kasvatettiin" huutamalla ja nöyryyttämällä. Fyysiselläkin väkivallalla siihen saakka, kunnes vanhin meistä oppi uhkaamaan sossuilla. Sen jälkeen "vain" henkistä väkivaltaa.
Mitenkä sinun vanhempasi oli aikoinaan kasvatettu?
Eli ketjua ei saisi katkaista? Jos vanhemmat toistaa omiin lapsiin oman kasvatuksensa tapoja, pitää vaan ymmärtää ja hyväksyä se, että sinut kasvatetaan samoin?
Vanhemmille on helpoin ratkaisu toimia kuten on aina toimittu. Ei tarvitse itse ottaa vastuuta tekemisistään, saati myöntää tehneensä jotain väärää. Tämä onkin omien vanhempieni ikäluokalle äärimmäisen vaikeaa. Vaietaan mieluummin kuin pyydetään anteeksi.
Onneksi nyt ketju on saatu katkaistua (kumma, että se meiltä on onnistunut vaikka omien vanhempieni osalta oli ihan mahdotonta). Suurin hämmästys vanhemmille on se, että iloitsemme, nauramme lasteni kanssa yhdessä. Omassa lapsuudessa vanhemmat lähinnä nauroivat lapsille ja mokat toitotetaan koko suvulle, eikä niitä unohdeta ikinä. Heitä ei tietysti saa kritisoida. Jännä, että omat lapseni käyvät ja viihtyvät mielellään kotona, itse vietin aikaani mahdollisimman paljon muualla nuoruudessani.
Ohis
Hijodef kirjoitti:
"Jokaisen tulisi katkaista henkinen napanuora vanhempiinsa eikä siihen ole yhtään mitään muuta keinoa kuin katkaista välit heihin totaalisesti ja kasvaa tämän jälkeen aikuisuuteen. Muussa tapauksessa vanhempien arvot, mielipiteet ja näkemykset ohjaavat aikuista lasta. Jotta voi kehittää oman persoonan, vanhemmista tulee irrottautua täysin.
Jos olet ei mieltä, en ala väittämään vastaan.
Mutta mieti hetki omaa reaktiotasi, olipa se mikä tahansa. Mistä se kumpuaa? Mitä tunnet, mitä ajattelet? Mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat?
Suurin osa aikuista pelkää edelleen vanhempiaan tavalla tai toisella.
Aikuiset lapset pelkäävät eniten elämässään vanhempiensa hylkäämistä, torjuntaa, arvostelua, suuttumista, rangaistusta tai kaltoin kohtelua.
Yhä nykypäivänä, samalla tavalla kuin jo lapsuudessaan.
Siksi he jatkavat yhä aikuisina vanhempiensa miellyttämistä eivätkä kykene asettamaan heille rajoja. Eivät kykene sanomaan vastaan, olemaan eri mieltä, pitämään puoliaan. Sen sijaan he välttelevät vanhempiaan, katsovat asioita sormien läpi, ymmärtävät heitä koska heillä oli vieläkin kamalampaa lapsuudessaan.
Konkreettisesti nämä pelot voivat näkyä vaikkapa pelkona perinnöttömäksi tekemisestä.
Suurin osa aikuisista lapsista on myös kehittänyt lapsuudesta lähtien itselleen niin voimakkaita selviytymiskeinoja, etteivät he kykene tiedostamaan näitä pelkojaan itsessään.
Vapauden voi saada vasta kun uskaltaa tehdä täydellisen irtioton, katkaista mieltä myrkyttävän napanuoran vanhempiinsa, hylkäämällä heidät totaalisesti.
Se on lahja niin itselle kuin heillekin."
Ote kirjasta "Tunnelukkojen tuolle puolen"
Oma lapseni ajautui huonoon seuraan, päihteisiin, hyväksikäytettäväksi, velkoihin, poliisin kanssa tekmisiin, ja lopulta joutui muuttamaan kauas tuon välirikkonsa aikana.
Kun hän sitten lopetti välirikon, niin nyt olen jo toista vuotta yrittänyt saada hänen elämäänsä kuntoon hänen kanssaan. Äiti on se tärkein hänelle, ja hän soittaa usein keskellä yötä ahdistuksissaan.
En voinut elää omaa elämääni kun hän oli vaativa lapsi, koska olin yh. En voinut käydä esim. kokopäivätöissä. Teininäkään tuo ei onnistunut, koska hän piti minua hereillä kaikki yöt, joten jouduin nukkumaan päivisin. Yötöihin en voinut mennä koska lasta ei saanut jättää yksin kotiin.
Nyt sitten en edelleenkään voi mennä esim. töihin, kun saatan nukkua 1-3h viikon joka ikinen yö. Loput täytyy nukkua päivällä.
Lapseni kyllä ymmärtää että käytännössä katsoen koko hänen elämänsä ajan olen joutunut olemaan ainoastaan häntä varten, ja olen mm sairastunut hänen vuokseen kun en ole saanut nukkua.
Viime yönä kuuntelin huutoitkua klo 02-04. Sen jälkeen ei uni enää tullut silmään. Nyt olen lähdössä osapäivätöihini joihin menen kävellen, koska en uskalla ajaa autolla kun olen niin väsynyt.
Olen melko varma että jos hänen asiansa eivät olisi menneet päin honkia tuon välirikon aikana niin hän olisi nyt hienosti jaloillaan jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistunut kirjoitti:
Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.
Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitäIhana äiti ja nainen. Vanhempien turhan arvostelun pitäisi loppua murrosikään. Sen jälkeen tulisi ymmärryksen ja anteeksiannon kasvaa. Tietenkin huonosti tahallaan lapsiaan laiminlyöneet ja kohdelleet vanhemmat voivat pyytää anteeksi ja prosessoida asiaa lastensa kanssa, jos kykenevät. Mutta muuten aikuisten lasten tulisi tarvittaessa hakeutua ratkaisukeskeiseen terapiaan, jossa opetetaan ymmärtämään, että elämä on epätäydellistä, myös hän itse ja hänen vanhempansa, jossa menneiden rikki repimisen sijaan keskitytään tulevaan. Väärä terapia rikkoo ihmisen pysyvästi.
Miksi asioista ei saisi puhua? Traumatisoitumisella on vahva hermostollinen pohja, ei sellaista pyyhitä pois noin vain lyhyillä ratkaisukeskeisillä terapioilla. Vanhempien toimien tahallisuus on sinänsä merkityksetöntä. Alkoholisti tai mt-vanhempi voi esimerkiksi tuntea tai väittää, ettei koskaan tahallaan laiminlyönyt tai käyttänyt väkivaltaa. Siitä huolimatta onko hallinnut toimintaansa tekohetkellä voi aina pyytää anteeksi, jos on loukannut toista, varsinkin omaa lastaan, jolle on vanhempana velvollinen olemaan hyvä ja esimerkillinen kasvattaja.
Lapsi voi myös itse olla syntyjään sellainen että hänelle kehittyy trauma toisensa perään vaikka vanhemmat olisivat hoitaneet tonttinsa miten hyvin. Omakin lapseni on tällainen traumatisoituja (omien sanojensa mukaan). Onneksi hän on myös muuten ihana ja mahtava tyyppi, sekä todella avoin, ja ymmärtää muita ja ennen kaikkea onneksi itseään. Lapsena ja teininä vielä jaksoi minua syyttää pahasta olostaan, mutta aikuisena on huomannut että hän on vain itse sen tyyppinen että näkee ongelmia ja vaikeuksia joka paikassa, sekä muistaa kaikesta aina ne huonot puolet. Terapiassa on onneksi päästy tähän käsiksi, ja lapsi on muille ja itselleen armollisempi nykyään.
Eli kyllä minua on kritisoitu :D Mutta nykyään lapseni aikuistuttua hän on monestakin asiasta eri mieltä, ja on myös pyytänyt minulta anteeksi sanojaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen.
Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi.
Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen.
Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen.
Kiitos, todella hyvin kiteytetty! Asioissa on aina monta puolta.
Oma lapseni kriisitilanteessaan (avoero) ilmoitti, että katkaisee välit meihin vanhempiin, koska olemme pilanneet hänen elämänsä. Syitä hän ei eritellyt. Vain että masennuksen syy on vanhempien. Tämä syytös tuli täysin yllättäen meille.
No välit eivät lopulta katkenneet onneksi, mutta syytös aiheutti meille vanhemmille valtaisan murheen ja jäi varjostamaan isona möykkynä.
Myöhemmin kuulin, että lapseni on itse epäillyt hänellä olevan Asperger tai adhd - oireyhtymä. Samaa olen itsekin epäillyt tämän draaman alettua. Tutkimuksiin hän ei kuitenkaan mene ja masennukseen määrättyjä mielialalääkkeitä ei suostu syömään.
Pari vuotta on nyt kulunut. "Syyte" vanhempia kohtaan on edelleen voimassa, siitä ei vaan puhuta, mutta se ikään kuin oikeuttaa ylimääräiseen taloudelliseen apuun, koska olemme lapsemme elämän pilanneet.
Terapiakäyntejäkin maksoimme, mutta ne lapsemme lopetti. Ehkä hyväkin, koska olisin halunnut että terapeutti olisi edes jollain tapaa haastatellut meitä vanhempiakin. En tiedä millaisen kuvan lapsemme terapiassa maalasi kotioloistaan ja vanhemmistaan. Terapeutti oli kehoittanut pysymään loitolla meistä. Aivan arvoitus, että millä perusteella...
Voi ei, olen pahoillani :( Minun lapseni pääsi(joutui omasta mielestään) testeihin jo alaikäisenä, mutta hän ei suostunut tekemään siellä mitään koska "ei hänessä ole mitään vikaa". Selitettiin kymmenillä suilla juuri niin kuin parhaat ohjeet sanovat että sinussa ei ole vikaa. Ei uskonut, vaan piti testejä väkisin tarkoituksena osoittaa hänen oma viallisuus, ja että minä vanhempana olen täydellinen. Lapselle hommattiin kaikki mahdollinen tuki, mutta hän ei suostunut mihinkään.
Nyt hänen ollessa aikuinen hän on mennyt omasta halustaan terapiaan osoittaakseen että minä olen äitinä pilannut hänen elämänsä. Hän ei ole koskaan kyennyt antamaan tälle väitteelleen yhtään ainoaa perustetta, vain jankkaamisen että olen pilannut. Terapeuttipa sattuikin olemaan todella taitava lapseni kanssa, ja nyt on eri asiantuntijoiden avulla saatu hänelle oikeat diagnoosit. ja meidän välimme ovat taas kunnossa. Lapselleni vain oli hiipinyt alati voimistuva ajatus että minä en halua hänen parastaan vaan yritän jostain syystä vahingoittaa häntä, joten kaikki mitä sanoin oli valhetta tai piti tehdä päinvastoin. Vasta kun en enää vastannut hänelle puhelimeen, hän joutui alkaa miettimään omaa vaikutustaan omaan elämäänsä.
Olin ihan varma että lapsellani on puhjennut skitsofrenia, mutta onneksi ei, pahasti autisminkirjolainen "vain".
Kaikista pahinta tuossa kaikessa oli kuitenkin se että lapsellani oli vakaa käsitys siitä että minä en rakasta häntä, ja niinpä hän vietti nuoruusvuotensa kuvitellen ettei äiti rakasta häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuuluuko vanhempien tehdä läksyt yhdessä lasten kanssa? Onko suositus tällaisesta ja mistä asti, jos näin on?
Omat vanhempani eivät osallistuneet läksyjeni tekoon, enkä minäkään omien lasteni.(Kommenttina viestiin # 361)
Et ole siis koskaan tehnyt lapsen kanssa läksyjä? Tarkistanut? Neuvonut?
Miten ne on oppineet ne tekemään? Mistä tiedät että ne on oppinut sen mitä pitää?
Itse olen tehnyt esim kuopuksen kanssa pahimmillaan 2,5h pelkkää matematiikkaa illassa. Koko ala-aste oli kun kivireki vähän riippuen antoiko opettaja läksyt järkevästi vai oliko koko vuosi ihan pimennossa.Siksi kysyin, onko suositusta asiasta, että pitääkö alkaa potemaan huonoa omaatuntoa tuostakin asiasta. Poden siitä jo, että työpäivät olivat pitkiä.
Aikamoinen yhtälö olisi monelle ei-kotiäidille/-isälle alkaa pakertamaan töiden jälkeen lasten läksyjen parissa. Perheessämme on useampi lapsi ja molemmat vanhemmat töissä toisella paikkakunnalla. Läksyjen teko olisi voinut alkaa vasta illalla, veikkaan että kaikki olisivat olleet aika väsyneitä siinä vaiheessa.Lapsemme tekivät läksyt iltapäiväkerhossa ja myöhemmin kotona heti koulun jälkeen. Mitään huolta ei ollut, kokeista tuli hyviä numeroita. Toisinaan illalla katsottiin tietty yhdessä, jos oli ollut hankalia läksyjä.
Lapset ovat yksilöitä, ja aika urakka ollut aikoinaan sinulla, ihanaa kun pystyit antamaan noin runsaasti apua lapsesi tarpeeseen!
No noin 50h/vko työn orjuuttamana voin sanoa että yhtälö oli kauhea. Yksi lapsistamme tarvitsi toistoa oppimisen kanssa enemmän kuin muut ja vähän vaihtelevasti opettajat sen tajusivat tai ymmärsivät. Jos eivät ymmärtäneet niin teki sen "tahallaan". Jännä ettei lääkäreiden jne jne lausunnot ole uskottavia. Joo ja siis jos joku kysyy mitä toinen puolisoista teki, niin luovutti. Ollaan siis kyllä naimisissa yhä, mutta hän ei jaksa mitään ylimääräistä, varsinkaan mitään tylsää, vaikeaa, vaativaa.
Ja äidin on vain pakko jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Hijodef kirjoitti:
"Jokaisen tulisi katkaista henkinen napanuora vanhempiinsa eikä siihen ole yhtään mitään muuta keinoa kuin katkaista välit heihin totaalisesti ja kasvaa tämän jälkeen aikuisuuteen. Muussa tapauksessa vanhempien arvot, mielipiteet ja näkemykset ohjaavat aikuista lasta. Jotta voi kehittää oman persoonan, vanhemmista tulee irrottautua täysin.
Jos olet ei mieltä, en ala väittämään vastaan.
Mutta mieti hetki omaa reaktiotasi, olipa se mikä tahansa. Mistä se kumpuaa? Mitä tunnet, mitä ajattelet? Mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat?
Suurin osa aikuista pelkää edelleen vanhempiaan tavalla tai toisella.
Aikuiset lapset pelkäävät eniten elämässään vanhempiensa hylkäämistä, torjuntaa, arvostelua, suuttumista, rangaistusta tai kaltoin kohtelua.
Yhä nykypäivänä, samalla tavalla kuin jo lapsuudessaan.
Siksi he jatkavat yhä aikuisina vanhempiensa miellyttämistä eivätkä kykene asettamaan heille rajoja. Eivät kykene sanomaan vastaan, olemaan eri mieltä, pitämään puoliaan. Sen sijaan he välttelevät vanhempiaan, katsovat asioita sormien läpi, ymmärtävät heitä koska heillä oli vieläkin kamalampaa lapsuudessaan.
Konkreettisesti nämä pelot voivat näkyä vaikkapa pelkona perinnöttömäksi tekemisestä.
Suurin osa aikuisista lapsista on myös kehittänyt lapsuudesta lähtien itselleen niin voimakkaita selviytymiskeinoja, etteivät he kykene tiedostamaan näitä pelkojaan itsessään.
Vapauden voi saada vasta kun uskaltaa tehdä täydellisen irtioton, katkaista mieltä myrkyttävän napanuoran vanhempiinsa, hylkäämällä heidät totaalisesti.
Se on lahja niin itselle kuin heillekin."
Ote kirjasta "Tunnelukkojen tuolle puolen"
Oma lapseni ajautui huonoon seuraan, päihteisiin, hyväksikäytettäväksi, velkoihin, poliisin kanssa tekmisiin, ja lopulta joutui muuttamaan kauas tuon välirikkonsa aikana.
Kun hän sitten lopetti välirikon, niin nyt olen jo toista vuotta yrittänyt saada hänen elämäänsä kuntoon hänen kanssaan. Äiti on se tärkein hänelle, ja hän soittaa usein keskellä yötä ahdistuksissaan.
En voinut elää omaa elämääni kun hän oli vaativa lapsi, koska olin yh. En voinut käydä esim. kokopäivätöissä. Teininäkään tuo ei onnistunut, koska hän piti minua hereillä kaikki yöt, joten jouduin nukkumaan päivisin. Yötöihin en voinut mennä koska lasta ei saanut jättää yksin kotiin.
Nyt sitten en edelleenkään voi mennä esim. töihin, kun saatan nukkua 1-3h viikon joka ikinen yö. Loput täytyy nukkua päivällä.
Lapseni kyllä ymmärtää että käytännössä katsoen koko hänen elämänsä ajan olen joutunut olemaan ainoastaan häntä varten, ja olen mm sairastunut hänen vuokseen kun en ole saanut nukkua.
Viime yönä kuuntelin huutoitkua klo 02-04. Sen jälkeen ei uni enää tullut silmään. Nyt olen lähdössä osapäivätöihini joihin menen kävellen, koska en uskalla ajaa autolla kun olen niin väsynyt.
Olen melko varma että jos hänen asiansa eivät olisi menneet päin honkia tuon välirikon aikana niin hän olisi nyt hienosti jaloillaan jo.
Tossa vaiheessa sun tulisi tajuta hakea apua. Myös se kuuluu vanhemman tehtäviin ja vastuuseen, että kertoo jollekin kun omat voimat on loppu. Se joku ei voi olla se lapsi, koska lapsi on voimaton tekemään tilanteelle mitään ja se vain ahdistaa. Vanhemman pahoinvointi jo itsessään on lapselle rankkaa.
Tossa sun tapauksessa ehdotan esim. sossun/kunnan kautta maksusitoutumusta esim. hoitopaikkaan. Itse olen työskennellyt sellaisessa kuin yksityisessä pienessä kodinomaisessa paikassa, joka oli tarkoitettu väliaikaiseen perheiden tukemiseen. Käytännössä kuin päiväkoti, mutta ympärivuorokautinen hoito kaikille erityisperheille ja tavallisille lapsille/nuorille. Tarkoitettu mm. tarjoamaan hengähdystaukoa väsyneille vaativien lasten vanhemmille. Ole hyvä.
PS. Oon yksi näistä tänne kirjoittaneista aikuisista lapsista.
Tietenkin on kritisoinut. Olisin huolissani jos ei.
Miten kukaan voisi olla täydellinen kasvattaja, mehän ollaan kaikki amatöörejä vanhempana ja useimmat (kaikki) joutuvat siihen hommaan kylmiltään.
Se, joka väittää tehneensä kaiken oikein, on idiootti ja väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hijodef kirjoitti:
"Jokaisen tulisi katkaista henkinen napanuora vanhempiinsa eikä siihen ole yhtään mitään muuta keinoa kuin katkaista välit heihin totaalisesti ja kasvaa tämän jälkeen aikuisuuteen. Muussa tapauksessa vanhempien arvot, mielipiteet ja näkemykset ohjaavat aikuista lasta. Jotta voi kehittää oman persoonan, vanhemmista tulee irrottautua täysin.
Jos olet ei mieltä, en ala väittämään vastaan.
Mutta mieti hetki omaa reaktiotasi, olipa se mikä tahansa. Mistä se kumpuaa? Mitä tunnet, mitä ajattelet? Mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat?
Suurin osa aikuista pelkää edelleen vanhempiaan tavalla tai toisella.
Aikuiset lapset pelkäävät eniten elämässään vanhempiensa hylkäämistä, torjuntaa, arvostelua, suuttumista, rangaistusta tai kaltoin kohtelua.
Yhä nykypäivänä, samalla tavalla kuin jo lapsuudessaan.
Siksi he jatkavat yhä aikuisina vanhempiensa miellyttämistä eivätkä kykene asettamaan heille rajoja. Eivät kykene sanomaan vastaan, olemaan eri mieltä, pitämään puoliaan. Sen sijaan he välttelevät vanhempiaan, katsovat asioita sormien läpi, ymmärtävät heitä koska heillä oli vieläkin kamalampaa lapsuudessaan.
Konkreettisesti nämä pelot voivat näkyä vaikkapa pelkona perinnöttömäksi tekemisestä.
Suurin osa aikuisista lapsista on myös kehittänyt lapsuudesta lähtien itselleen niin voimakkaita selviytymiskeinoja, etteivät he kykene tiedostamaan näitä pelkojaan itsessään.
Vapauden voi saada vasta kun uskaltaa tehdä täydellisen irtioton, katkaista mieltä myrkyttävän napanuoran vanhempiinsa, hylkäämällä heidät totaalisesti.
Se on lahja niin itselle kuin heillekin."
Ote kirjasta "Tunnelukkojen tuolle puolen"
Oma lapseni ajautui huonoon seuraan, päihteisiin, hyväksikäytettäväksi, velkoihin, poliisin kanssa tekmisiin, ja lopulta joutui muuttamaan kauas tuon välirikkonsa aikana.
Kun hän sitten lopetti välirikon, niin nyt olen jo toista vuotta yrittänyt saada hänen elämäänsä kuntoon hänen kanssaan. Äiti on se tärkein hänelle, ja hän soittaa usein keskellä yötä ahdistuksissaan.
En voinut elää omaa elämääni kun hän oli vaativa lapsi, koska olin yh. En voinut käydä esim. kokopäivätöissä. Teininäkään tuo ei onnistunut, koska hän piti minua hereillä kaikki yöt, joten jouduin nukkumaan päivisin. Yötöihin en voinut mennä koska lasta ei saanut jättää yksin kotiin.
Nyt sitten en edelleenkään voi mennä esim. töihin, kun saatan nukkua 1-3h viikon joka ikinen yö. Loput täytyy nukkua päivällä.
Lapseni kyllä ymmärtää että käytännössä katsoen koko hänen elämänsä ajan olen joutunut olemaan ainoastaan häntä varten, ja olen mm sairastunut hänen vuokseen kun en ole saanut nukkua.
Viime yönä kuuntelin huutoitkua klo 02-04. Sen jälkeen ei uni enää tullut silmään. Nyt olen lähdössä osapäivätöihini joihin menen kävellen, koska en uskalla ajaa autolla kun olen niin väsynyt.
Olen melko varma että jos hänen asiansa eivät olisi menneet päin honkia tuon välirikon aikana niin hän olisi nyt hienosti jaloillaan jo.
Tossa vaiheessa sun tulisi tajuta hakea apua. Myös se kuuluu vanhemman tehtäviin ja vastuuseen, että kertoo jollekin kun omat voimat on loppu. Se joku ei voi olla se lapsi, koska lapsi on voimaton tekemään tilanteelle mitään ja se vain ahdistaa. Vanhemman pahoinvointi jo itsessään on lapselle rankkaa.
Tossa sun tapauksessa ehdotan esim. sossun/kunnan kautta maksusitoutumusta esim. hoitopaikkaan. Itse olen työskennellyt sellaisessa kuin yksityisessä pienessä kodinomaisessa paikassa, joka oli tarkoitettu väliaikaiseen perheiden tukemiseen. Käytännössä kuin päiväkoti, mutta ympärivuorokautinen hoito kaikille erityisperheille ja tavallisille lapsille/nuorille. Tarkoitettu mm. tarjoamaan hengähdystaukoa väsyneille vaativien lasten vanhemmille. Ole hyvä.
PS. Oon yksi näistä tänne kirjoittaneista aikuisista lapsista.
Siis mikäli sulla on edelleen pieniä lapsia (ainakin huutoitkusta ja vähäisistä yöunista tuli sellainen kuva?) tai että vastaavassa tapauksessa ehdottaisin tota tukea hoitoon.
Jos sulla ei ole enää pieniä lapsia, niin hae silti apua. Eihän nuo 1-2h yöunet normaaleja ole (ei ihminen kestä sellaista, ajattele terveyttäsi) eikä se, että syyllistät lastasi. Usein päihteisiin ajautuvilla on käsittelemättömiä ongelmia myös lapsiudessa, joista olisi ollut hyvä puhua vanhemman kanssa - toki kaikkea et sinäkään hallitse ja siksi toki ei voi päihteidenkäyttöä sinun syyksi laittaa.. mutta aina voit toimia paremmin. Jokainen meistä voi aina toimia paremmin: vanhempi, lapsi, kuka vain. Kaikki voidaan tehdä osamme ja kehittyä paremmaksi versiosta itsestämme. Ole sinäkin äiti 2.0 versio itsestäsi. Ei täydellinen, mutta kiva äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen.
Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi.
Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen.
Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen.
Tietenkään ei pidä alistua, kenenkään, jos aiheettomasti syytetään.
Aivan! Miten sinun mielestäsi ne vanhemmat, joita suurinpiirtein aiheetta syytetään laiminlyönneistä tai jostain muusta lapsen kaltoinkohtelusta, voisivat saada oman äänensä kuuluviin? Lynkkausmentaliteetti on niin vahvana vallalla ja vain lapsen näkökulma tuntuu olevan se oikea.
Suurinpiirtein aiheetta syytetään? Joko syytetään aiheetta tai ei.
Pysyy kannassaan, kenelle se sitten tarvitseekaan ilmaista, ja jos vastapuoli ei kuuntele/usko, antaa olla. Riittää, että itse tietää totuuden.
Yleisempää kyllä näyttää mielestäni olevan, että vanhemmuus on pyhä, kuinka joku kehtaakin vanhempiaan kritisoida. Lasten pitäisi vain ymmärtää, päästä yli ja antaa anteeksi.
Osittain samaa mieltä, mutta lapsilla on lähtökohtaisesti oikeus isovanhempiinsa ja siitä näkökulmasta ymmärrän kyllä.