Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Useimmiten vanhemmat omien lapsiensa kautta tutkailevat omaa menneisyyttään. Jos omassa lapsuudessa on ollut köyhää tai muuten vaikeaa, niin ihminen toistaa omia kokemuksiaan ja myös virheitään.
Ennen 60 lukua ennen syntyneet, nykyajan vanhemmat ja isovanhemmat, ei heille hempeilty kun olivat lapsia, lapsia ei mennen tullen haliteltu, muuta kuin vauvaiässä.
Lapsen tunne-elämää ei herkistelty siten, kuin nykyään tyyliin, "miltä susta tuntuu, onko tämä kiva, halutko tämän vai tämän.jne Lapsia ei lohduteltu vaan ne joutuivat kokea pettymyksiä.
Sitten kasvoi tämä sukupolvi, jota itselin olen. Kun tähän yhdistyy myös monet lapsuusiän menetykset, niitä taakkoja kantaa mukanaan läpi elämän. Tunne-elämässä on puuttuva pala ja on oppinut siihen että asioista ei puhuta, jos niitä ei ole olemassa.
Nuorempi 70 luvun jälkeen syntynyt sukupolvi ei lainkaan ymmärrä sitä maailmaa jossa vanhempi sukupolvi on elänyt. He elävät aivan maailmassa, jossa on kaikki valmiina tarjolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä voi olla lapsen uhri-identiteetti. Vallalla oleva psykologinen harhaoppi hakee syytä ihmisen ongelmiin lapsuudesta vaikka väkisin, silloinkin kun siihen ei ole aihetta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000008334138.html
Ihmeen paljon tässäkin ketjussa on selkeästi uhri-identiteetin omaksuneita kommentoijia ja peukuttajia. Ihmisiä, joiden lapsuudessa ei ole ollut mitään laiminlyöntiä tai kaltoinkohtelua, mutta jotka haluavat syyllistää epätäydelliset vanhempansa omista epäonnistumisistaan.
Mutta ethän sinä hyvä ihminen voi tietää millaisia lapsuuden kokemuksia täällä kenelläkin on ollut, sitä vartenhan tarvitsisit kristallipallon.
Aika monet ovat itse kertoneet kokemuksistaan ja siitä, mistä syyttävät vanhempiaan, joten kuvittelemaan kristallipalloa ei tarvita, sisälukutaito riittää. Pahoittelen, ettet ole ymmärtänyt lukemaasi kommentteja selatessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?
Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.
Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.
Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.
Ongelmasi liittyy todennäköisemmin siihen, että pidät aikuisia 30-vuotiaita vielä kyvyttöminä... Ihmekös tuo jos eivät jaksa maammoamistasi...
Voi olla noin, mutta monien kohdalla kyse on myös siitä, että 20-30 vuotiaat aikuiset ovat jääneet henkisesti 14 vuotiaan tasolle, eivätkä ole kasvaneet tasa-arvoiseksi aikuiseksi vanhempiensa rinnalle.
Jälkeläisesi kasvavat tasan siihen mittaan minkä verran vapautat heille tilaa. Ne ovat lapsiasi. Katse peiliin, mikäli lapsillasi on kehitysviivästymää.
Minulla ei ole ongelmia lasteni itsenäisyyden kanssa. En syyttäisi yksinomaan vanhempia siitä, että nykyään on niin paljon lapsellisia kolmekymppisiä, osansa on myös liikaa kontrolloivalla ja holhoavalla yhteiskunnalla. 60-70 luvulla syntyneistä kasvoi itsenäisiä aikuisia murrosiän jälkeen. 90-2000 luvulla syntyneet ovat saaneet kaiken liian helpolla ja heitä on passattu liiaksi, siinä lienee vanhempien suurin virhe. Nyt ne vanhemmat, jotka ovat tehneet kaiken liian helpoksi lapsilleen, saavat kärsiä lapsen asteelle jääneiden, uhri-identiteetin omaavien, yliherkkien, neuroottisten lastensa kitinästä sen sijaan, että tekisivät elämästään sellaisen kuin haluavat.
Oikeasti. Ottakaa vastuu elämästänne, älkääkä velloko itsesäälissä ja yrittäjä pistää saamattomuuttanne vanhempienne viaksi, ellei kotonanne ole ollut alkoholi- tai väkivaltaongelmia, tai muuta konkreettista kaltoin kohtelua.
Vierailija kirjoitti:
Useimmiten vanhemmat omien lapsiensa kautta tutkailevat omaa menneisyyttään. Jos omassa lapsuudessa on ollut köyhää tai muuten vaikeaa, niin ihminen toistaa omia kokemuksiaan ja myös virheitään.
Ennen 60 lukua ennen syntyneet, nykyajan vanhemmat ja isovanhemmat, ei heille hempeilty kun olivat lapsia, lapsia ei mennen tullen haliteltu, muuta kuin vauvaiässä.
Lapsen tunne-elämää ei herkistelty siten, kuin nykyään tyyliin, "miltä susta tuntuu, onko tämä kiva, halutko tämän vai tämän.jne Lapsia ei lohduteltu vaan ne joutuivat kokea pettymyksiä.
Sitten kasvoi tämä sukupolvi, jota itselin olen. Kun tähän yhdistyy myös monet lapsuusiän menetykset, niitä taakkoja kantaa mukanaan läpi elämän. Tunne-elämässä on puuttuva pala ja on oppinut siihen että asioista ei puhuta, jos niitä ei ole olemassa.
Nuorempi 70 luvun jälkeen syntynyt sukupolvi ei lainkaan ymmärrä sitä maailmaa jossa vanhempi sukupolvi on elänyt. He elävät aivan maailmassa, jossa on kaikki valmiina tarjolla.
Herkistelty tunne-elämä näkyy tuottavan neuroottisia, vainoharhaisia, psyykkisesti oireilevia ihmisiä. Amerikoissahan tuota on harrastettu kauan ennen meitä ja siellä kaikki ravaakin terapiassa ja joka toisella on joku mt diagnoosi ja ihmiset ovat läheisriippuvaisia, eivät itsenäisty vanhemmistaan koko elämänsä aikana.
On se kumma, kun keskitysleirillä kasvaneetkin ovat saaneet enemmän aikaan ja olleet psyykkisesti parempi kuntoisia, kuin tämän päivän nuoret aikuiset, jotka ovat "traumatisoituneet" siitä, ettei heitä koko ajan halailtu ja puhuttu tunteista. Mikä omituisinta, nämä tapaukset ovat "oivaltaneet" tämän "ongelman" vasta aihetta ooiskelleen terapeutin syötettyä tuon selityksen heidän päähänsä. Eräs terapeutti kertoi, ettei monien kohdalla loppujen lopuksi ole merkitystä mikä selitys oireilulle keksitään, jos todellista traumaa ei ole, kunhan jotain kuviteltua ongelmaa työstetään, siitä on apua, kun asiakas kokee käsitelleensä sen. Fiksu terapeutti keksii jonkun teeman, mikä ei riko ihmissuhteita, eli esim että asiakas jännittää uutta elämäntilannetta. Mt ongelmainen tarvitsee kuulema jonkun syyn, epäpätevää, harhaoppiin hurahtaneet terapeutit käyttävät social justice metodia, saaden aikaan vahinkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmiten vanhemmat omien lapsiensa kautta tutkailevat omaa menneisyyttään. Jos omassa lapsuudessa on ollut köyhää tai muuten vaikeaa, niin ihminen toistaa omia kokemuksiaan ja myös virheitään.
Ennen 60 lukua ennen syntyneet, nykyajan vanhemmat ja isovanhemmat, ei heille hempeilty kun olivat lapsia, lapsia ei mennen tullen haliteltu, muuta kuin vauvaiässä.
Lapsen tunne-elämää ei herkistelty siten, kuin nykyään tyyliin, "miltä susta tuntuu, onko tämä kiva, halutko tämän vai tämän.jne Lapsia ei lohduteltu vaan ne joutuivat kokea pettymyksiä.
Sitten kasvoi tämä sukupolvi, jota itselin olen. Kun tähän yhdistyy myös monet lapsuusiän menetykset, niitä taakkoja kantaa mukanaan läpi elämän. Tunne-elämässä on puuttuva pala ja on oppinut siihen että asioista ei puhuta, jos niitä ei ole olemassa.
Nuorempi 70 luvun jälkeen syntynyt sukupolvi ei lainkaan ymmärrä sitä maailmaa jossa vanhempi sukupolvi on elänyt. He elävät aivan maailmassa, jossa on kaikki valmiina tarjolla.Herkistelty tunne-elämä näkyy tuottavan neuroottisia, vainoharhaisia, psyykkisesti oireilevia ihmisiä. Amerikoissahan tuota on harrastettu kauan ennen meitä ja siellä kaikki ravaakin terapiassa ja joka toisella on joku mt diagnoosi ja ihmiset ovat läheisriippuvaisia, eivät itsenäisty vanhemmistaan koko elämänsä aikana.
Naulan kantaan!
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Tai sitten vaan iän myötä ajatteli asioista toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan a
Minä heräsi lasteni kasvamiseen joskus heidän lukiovuosinaan. Poikani soitti eräänä päivänä, että kevari oli jättänyt tielle. Sanoi tulevansa myöhemmin, etten ihmettelisi myöhäistä kotiintuloa. Näin sieluni silmillä pienokaiseni yksin pulassa tien varressa. Hyppäsin autoon ja ajoin kouluun päin, kunnes näin poikani. Hän ihmetteli, miksi tulin ja suoraan sanottuna niin ihmettelin siinä vaiheessa itsekin. Tien varressa oli kaksimetrinen vahva nuori mies, joka talutti hajonnutta menopeliään kaikessa rauhassa. Päädyin ottamaan pojan repun kyytiin ja miehelleni sanoin sinä päivänä, että lapsemme eivät ole enää lapsia.
On kritisoinut välillä, mutta olen avannut tilanteita. Isompia traumoja ei ilmeisesti ole jäänyt, koska vierailevat melko usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omilta vanhemmilta sai kyllä hyvän työmoraalin ja selkärankaa velvollisuuksien suhteen, mutta siihen se sitten jäikin.
Emotionaalista puolta ei ollut lainkaan, mistään halauksista yms. puhumattakaan.
Vähemmälle olisi myös voinut jäädä heidän melkein jokavuotiset erotappelut mykkäkouluineen peruskouluikäisenä. Mukava elää pienessä stressissä ja pelossa kun ei tiedä onko tämä viimeinen viikko tai kuukausi yhteiseloa. En tänä päivänäkään siedä kuunnella ihmisten välistä sanallista tappelua ja parisuhteet eivät ole kiinnostaneet koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Tytär taitaa olla vihervassuituhippi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen ei saanut suostuteltua mihinkään toimintaan. Nyt sanotaan, ettei mihinkään kannustettu. Useat lapsen omat väärät päätökset ovatkin kääntyneet vanhempien virheiksi. Ja kun nuorella olisi vielä mahdollisuus korjata itse tuntemansa puute elämässään, hän ei tee mitään. En voi hankkia opiskelupaikkaa lapselle, mikäli lapsi ei halua mennä pääsykokeisiin. Rahalla sitä ei voi ainakaan vielä ostaa. Tästäkin virheestäni kuulen vielä.
Niin no siltähän se kuulostaa kun köyhät vanhemmat jatkuvasti vinkuvat, miten heillä ei ole varaa em. asioihin, lomareissuihin yms. ja kokevat siksi itsensä huonoiksi vanhemmiksi.