Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Hijodef kirjoitti:
"Jokaisen tulisi katkaista henkinen napanuora vanhempiinsa eikä siihen ole yhtään mitään muuta keinoa kuin katkaista välit heihin totaalisesti ja kasvaa tämän jälkeen aikuisuuteen. Muussa tapauksessa vanhempien arvot, mielipiteet ja näkemykset ohjaavat aikuista lasta. Jotta voi kehittää oman persoonan, vanhemmista tulee irrottautua täysin.
Jos olet ei mieltä, en ala väittämään vastaan.
Mutta mieti hetki omaa reaktiotasi, olipa se mikä tahansa. Mistä se kumpuaa? Mitä tunnet, mitä ajattelet? Mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat?
Suurin osa aikuista pelkää edelleen vanhempiaan tavalla tai toisella.
Aikuiset lapset pelkäävät eniten elämässään vanhempiensa hylkäämistä, torjuntaa, arvostelua, suuttumista, rangaistusta tai kaltoin kohtelua.
Yhä nykypäivänä, samalla tavalla kuin jo lapsuudessaan.
Siksi he jatkavat yhä aikuisina vanhempiensa miellyttämistä eivätkä kykene asettamaan heille rajoja. Eivät kykene sanomaan vastaan, olemaan eri mieltä, pitämään puoliaan. Sen sijaan he välttelevät vanhempiaan, katsovat asioita sormien läpi, ymmärtävät heitä koska heillä oli vieläkin kamalampaa lapsuudessaan.
Konkreettisesti nämä pelot voivat näkyä vaikkapa pelkona perinnöttömäksi tekemisestä.
Suurin osa aikuisista lapsista on myös kehittänyt lapsuudesta lähtien itselleen niin voimakkaita selviytymiskeinoja, etteivät he kykene tiedostamaan näitä pelkojaan itsessään.
Vapauden voi saada vasta kun uskaltaa tehdä täydellisen irtioton, katkaista mieltä myrkyttävän napanuoran vanhempiinsa, hylkäämällä heidät totaalisesti.
Se on lahja niin itselle kuin heillekin."
Ote kirjasta "Tunnelukkojen tuolle puolen"
Mikäköhän "asiantuntija" on tuollaista tekstiä suoltanut? Ei ainakaan netistä löytynyt tietoa teoksesta ja kirjoittajan nimeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teemme kaikki virheitä kasvatuksessa, koska ei ole olemassa täydellista vanhempaa (onneksi, koska täydellisellä vanhemmalla olisi täydellisia lapsia, mikä on aika iso vaatimus pienelle lapselle).
On ihan ok, jos aikuiset lapset jossain elämänvaiheessaan tahtovat käydä läpi asioita, joissa kokevat vanhempien tehneet väärin, se kuuluu heidän aikuistumisprosessiinsa. Jossain vaiheessa kun he ehkä itse saavat lapsia, he välttyvät tekemästä ainakaan ihan samoja virheitä omien lapsiensa kanssa, mikäli he saavat käydä nämä tunteensa läpi rauhassa, ilman että vanhemmat alkaa syyllistää heitä itseään asioista.
Meidän vanhempien kasvamiseen taas liittyy se, että pystymme tyynesti kuuntelmaan ja myös pyytämään anteeksi, lyttäämättä täysin lapsen kokemusta asiasta. Tärkeää on myös osata antaa anteeksi itsellemme, jos/kun tajuamme tehneemme jotain väärin. Uskon, että jokainen kuitenkin tahtoo olla mahdollisimman hyvä vanhempi, niillä voimavaroilla ja tiedoilla, jotka meillä sillä hetkellä on ollut.
Juu on kritisoinut. Hän ei saanut harrastaa joggista😂. Oli asuntovelkaa yms. Nyt liki keski-ikäisenä harrastaa, joskus, koska ei töiltään ehdi. Oli varmaan harmi sekin, kun en päästänyt yökylään. Omia lapsiaan päästää melko usein. Itse en uskaltaisi päästää. En kritisoi siitä, mietin vaan.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Anna olla. Et voi sille mitään miten aikuinen ihminen käyttäytyy. Pelasta itsesi ja ala elämään omaa elämääsi johon tuo lapsi ei enää kuulu. Ainoa mitä voit enää tehdä. Toiset ihmiset ovat mulkeroita, mulkerotkin ovat aina jonkun lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hijodef kirjoitti:
"Jokaisen tulisi katkaista henkinen napanuora vanhempiinsa eikä siihen ole yhtään mitään muuta keinoa kuin katkaista välit heihin totaalisesti ja kasvaa tämän jälkeen aikuisuuteen. Muussa tapauksessa vanhempien arvot, mielipiteet ja näkemykset ohjaavat aikuista lasta. Jotta voi kehittää oman persoonan, vanhemmista tulee irrottautua täysin.
Jos olet ei mieltä, en ala väittämään vastaan.
Mutta mieti hetki omaa reaktiotasi, olipa se mikä tahansa. Mistä se kumpuaa? Mitä tunnet, mitä ajattelet? Mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat?
Suurin osa aikuista pelkää edelleen vanhempiaan tavalla tai toisella.
Aikuiset lapset pelkäävät eniten elämässään vanhempiensa hylkäämistä, torjuntaa, arvostelua, suuttumista, rangaistusta tai kaltoin kohtelua.
Yhä nykypäivänä, samalla tavalla kuin jo lapsuudessaan.
Siksi he jatkavat yhä aikuisina vanhempiensa miellyttämistä eivätkä kykene asettamaan heille rajoja. Eivät kykene sanomaan vastaan, olemaan eri mieltä, pitämään puoliaan. Sen sijaan he välttelevät vanhempiaan, katsovat asioita sormien läpi, ymmärtävät heitä koska heillä oli vieläkin kamalampaa lapsuudessaan.
Konkreettisesti nämä pelot voivat näkyä vaikkapa pelkona perinnöttömäksi tekemisestä.
Suurin osa aikuisista lapsista on myös kehittänyt lapsuudesta lähtien itselleen niin voimakkaita selviytymiskeinoja, etteivät he kykene tiedostamaan näitä pelkojaan itsessään.
Vapauden voi saada vasta kun uskaltaa tehdä täydellisen irtioton, katkaista mieltä myrkyttävän napanuoran vanhempiinsa, hylkäämällä heidät totaalisesti.
Se on lahja niin itselle kuin heillekin."
Ote kirjasta "Tunnelukkojen tuolle puolen"
Oma lapseni ajautui huonoon seuraan, päihteisiin, hyväksikäytettäväksi, velkoihin, poliisin kanssa tekmisiin, ja lopulta joutui muuttamaan kauas tuon välirikkonsa aikana.
Kun hän sitten lopetti välirikon, niin nyt olen jo toista vuotta yrittänyt saada hänen elämäänsä kuntoon hänen kanssaan. Äiti on se tärkein hänelle, ja hän soittaa usein keskellä yötä ahdistuksissaan.
En voinut elää omaa elämääni kun hän oli vaativa lapsi, koska olin yh. En voinut käydä esim. kokopäivätöissä. Teininäkään tuo ei onnistunut, koska hän piti minua hereillä kaikki yöt, joten jouduin nukkumaan päivisin. Yötöihin en voinut mennä koska lasta ei saanut jättää yksin kotiin.
Nyt sitten en edelleenkään voi mennä esim. töihin, kun saatan nukkua 1-3h viikon joka ikinen yö. Loput täytyy nukkua päivällä.
Lapseni kyllä ymmärtää että käytännössä katsoen koko hänen elämänsä ajan olen joutunut olemaan ainoastaan häntä varten, ja olen mm sairastunut hänen vuokseen kun en ole saanut nukkua.
Viime yönä kuuntelin huutoitkua klo 02-04. Sen jälkeen ei uni enää tullut silmään. Nyt olen lähdössä osapäivätöihini joihin menen kävellen, koska en uskalla ajaa autolla kun olen niin väsynyt.
Olen melko varma että jos hänen asiansa eivät olisi menneet päin honkia tuon välirikon aikana niin hän olisi nyt hienosti jaloillaan jo.
Tossa vaiheessa sun tulisi tajuta hakea apua. Myös se kuuluu vanhemman tehtäviin ja vastuuseen, että kertoo jollekin kun omat voimat on loppu. Se joku ei voi olla se lapsi, koska lapsi on voimaton tekemään tilanteelle mitään ja se vain ahdistaa. Vanhemman pahoinvointi jo itsessään on lapselle rankkaa.
Tossa sun tapauksessa ehdotan esim. sossun/kunnan kautta maksusitoutumusta esim. hoitopaikkaan. Itse olen työskennellyt sellaisessa kuin yksityisessä pienessä kodinomaisessa paikassa, joka oli tarkoitettu väliaikaiseen perheiden tukemiseen. Käytännössä kuin päiväkoti, mutta ympärivuorokautinen hoito kaikille erityisperheille ja tavallisille lapsille/nuorille. Tarkoitettu mm. tarjoamaan hengähdystaukoa väsyneille vaativien lasten vanhemmille. Ole hyvä.
PS. Oon yksi näistä tänne kirjoittaneista aikuisista lapsista.
Etkö ymmärtänyt lukemastasi että lapsi on aikuinen? Ei ole olemassa mitään aikuisten hoitopaikkoja joihin aikuiset lapset voi laittaa jos vanhempi on väsynyt.
Apuahan meille ei ollut tarjolla, vaikka sossun asiakkaita olimmekin lapsen teinivuodet, ja lapsi on edelleen heidän jatkohoidossa. Mistä olet saanut sellaisen käsityksen että apua saa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hijodef kirjoitti:
"Jokaisen tulisi katkaista henkinen napanuora vanhempiinsa eikä siihen ole yhtään mitään muuta keinoa kuin katkaista välit heihin totaalisesti ja kasvaa tämän jälkeen aikuisuuteen. Muussa tapauksessa vanhempien arvot, mielipiteet ja näkemykset ohjaavat aikuista lasta. Jotta voi kehittää oman persoonan, vanhemmista tulee irrottautua täysin.
Jos olet ei mieltä, en ala väittämään vastaan.
Mutta mieti hetki omaa reaktiotasi, olipa se mikä tahansa. Mistä se kumpuaa? Mitä tunnet, mitä ajattelet? Mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat?
Suurin osa aikuista pelkää edelleen vanhempiaan tavalla tai toisella.
Aikuiset lapset pelkäävät eniten elämässään vanhempiensa hylkäämistä, torjuntaa, arvostelua, suuttumista, rangaistusta tai kaltoin kohtelua.
Yhä nykypäivänä, samalla tavalla kuin jo lapsuudessaan.
Siksi he jatkavat yhä aikuisina vanhempiensa miellyttämistä eivätkä kykene asettamaan heille rajoja. Eivät kykene sanomaan vastaan, olemaan eri mieltä, pitämään puoliaan. Sen sijaan he välttelevät vanhempiaan, katsovat asioita sormien läpi, ymmärtävät heitä koska heillä oli vieläkin kamalampaa lapsuudessaan.
Konkreettisesti nämä pelot voivat näkyä vaikkapa pelkona perinnöttömäksi tekemisestä.
Suurin osa aikuisista lapsista on myös kehittänyt lapsuudesta lähtien itselleen niin voimakkaita selviytymiskeinoja, etteivät he kykene tiedostamaan näitä pelkojaan itsessään.
Vapauden voi saada vasta kun uskaltaa tehdä täydellisen irtioton, katkaista mieltä myrkyttävän napanuoran vanhempiinsa, hylkäämällä heidät totaalisesti.
Se on lahja niin itselle kuin heillekin."
Ote kirjasta "Tunnelukkojen tuolle puolen"
Oma lapseni ajautui huonoon seuraan, päihteisiin, hyväksikäytettäväksi, velkoihin, poliisin kanssa tekmisiin, ja lopulta joutui muuttamaan kauas tuon välirikkonsa aikana.
Kun hän sitten lopetti välirikon, niin nyt olen jo toista vuotta yrittänyt saada hänen elämäänsä kuntoon hänen kanssaan. Äiti on se tärkein hänelle, ja hän soittaa usein keskellä yötä ahdistuksissaan.
En voinut elää omaa elämääni kun hän oli vaativa lapsi, koska olin yh. En voinut käydä esim. kokopäivätöissä. Teininäkään tuo ei onnistunut, koska hän piti minua hereillä kaikki yöt, joten jouduin nukkumaan päivisin. Yötöihin en voinut mennä koska lasta ei saanut jättää yksin kotiin.
Nyt sitten en edelleenkään voi mennä esim. töihin, kun saatan nukkua 1-3h viikon joka ikinen yö. Loput täytyy nukkua päivällä.
Lapseni kyllä ymmärtää että käytännössä katsoen koko hänen elämänsä ajan olen joutunut olemaan ainoastaan häntä varten, ja olen mm sairastunut hänen vuokseen kun en ole saanut nukkua.
Viime yönä kuuntelin huutoitkua klo 02-04. Sen jälkeen ei uni enää tullut silmään. Nyt olen lähdössä osapäivätöihini joihin menen kävellen, koska en uskalla ajaa autolla kun olen niin väsynyt.
Olen melko varma että jos hänen asiansa eivät olisi menneet päin honkia tuon välirikon aikana niin hän olisi nyt hienosti jaloillaan jo.
Tossa vaiheessa sun tulisi tajuta hakea apua. Myös se kuuluu vanhemman tehtäviin ja vastuuseen, että kertoo jollekin kun omat voimat on loppu. Se joku ei voi olla se lapsi, koska lapsi on voimaton tekemään tilanteelle mitään ja se vain ahdistaa. Vanhemman pahoinvointi jo itsessään on lapselle rankkaa.
Tossa sun tapauksessa ehdotan esim. sossun/kunnan kautta maksusitoutumusta esim. hoitopaikkaan. Itse olen työskennellyt sellaisessa kuin yksityisessä pienessä kodinomaisessa paikassa, joka oli tarkoitettu väliaikaiseen perheiden tukemiseen. Käytännössä kuin päiväkoti, mutta ympärivuorokautinen hoito kaikille erityisperheille ja tavallisille lapsille/nuorille. Tarkoitettu mm. tarjoamaan hengähdystaukoa väsyneille vaativien lasten vanhemmille. Ole hyvä.
PS. Oon yksi näistä tänne kirjoittaneista aikuisista lapsista.
Siis mikäli sulla on edelleen pieniä lapsia (ainakin huutoitkusta ja vähäisistä yöunista tuli sellainen kuva?) tai että vastaavassa tapauksessa ehdottaisin tota tukea hoitoon.
Jos sulla ei ole enää pieniä lapsia, niin hae silti apua. Eihän nuo 1-2h yöunet normaaleja ole (ei ihminen kestä sellaista, ajattele terveyttäsi) eikä se, että syyllistät lastasi. Usein päihteisiin ajautuvilla on käsittelemättömiä ongelmia myös lapsiudessa, joista olisi ollut hyvä puhua vanhemman kanssa - toki kaikkea et sinäkään hallitse ja siksi toki ei voi päihteidenkäyttöä sinun syyksi laittaa.. mutta aina voit toimia paremmin. Jokainen meistä voi aina toimia paremmin: vanhempi, lapsi, kuka vain. Kaikki voidaan tehdä osamme ja kehittyä paremmaksi versiosta itsestämme. Ole sinäkin äiti 2.0 versio itsestäsi. Ei täydellinen, mutta kiva äiti.
Olethan sinäkin itsestäsi paras mahdollinen versio, etkä viitsi kuvitella että kaikille apua on tarjolla, saati että möläyttelisit sellaisia kun jokaisen pitäisi aikuisena tietää miten vaikeaa apua on saada vaikka sitä kuinka pyytäisi.
-Eri
Vierailija kirjoitti:
Teemme kaikki virheitä kasvatuksessa, koska ei ole olemassa täydellista vanhempaa (onneksi, koska täydellisellä vanhemmalla olisi täydellisia lapsia, mikä on aika iso vaatimus pienelle lapselle).
On ihan ok, jos aikuiset lapset jossain elämänvaiheessaan tahtovat käydä läpi asioita, joissa kokevat vanhempien tehneet väärin, se kuuluu heidän aikuistumisprosessiinsa. Jossain vaiheessa kun he ehkä itse saavat lapsia, he välttyvät tekemästä ainakaan ihan samoja virheitä omien lapsiensa kanssa, mikäli he saavat käydä nämä tunteensa läpi rauhassa, ilman että vanhemmat alkaa syyllistää heitä itseään asioista.
Meidän vanhempien kasvamiseen taas liittyy se, että pystymme tyynesti kuuntelmaan ja myös pyytämään anteeksi, lyttäämättä täysin lapsen kokemusta asiasta. Tärkeää on myös osata antaa anteeksi itsellemme, jos/kun tajuamme tehneemme jotain väärin. Uskon, että jokainen kuitenkin tahtoo olla mahdollisimman hyvä vanhempi, niillä voimavaroilla ja tiedoilla, jotka meillä sillä hetkellä on ollut.
Kauniisti todettu hyvästä vanhemmuudesta. Hyväkin vanhempi tekee virheitä ja saattaa olla hyvinkin rikkinäinen itse ihmisenä. Minusta eräs tärkeä elementti kasvatuksessa on kaiken muun ohella se, että lapsella on aikuisena tunne että kaikki on annettu mitä annettavissa oli, tai siis että paras on tehty hänen hyväkseen. Se tunnemuisti kun jää, pystyy lapsi käsittelemään vaikeitakin vanhoja tilanteita, riitoja yms lopulta anteeksiantaen vanhemman vaillinaisuuden. tietenkin on rajat joiden yli ei mennä, mutta puhun nyt vanhemmasta jonka inhimillinen heikkous on normaalia ja ymmärrettävää, en pahuudesta sinänsä.
terkuin lapseton nainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teemme kaikki virheitä kasvatuksessa, koska ei ole olemassa täydellista vanhempaa (onneksi, koska täydellisellä vanhemmalla olisi täydellisia lapsia, mikä on aika iso vaatimus pienelle lapselle).
On ihan ok, jos aikuiset lapset jossain elämänvaiheessaan tahtovat käydä läpi asioita, joissa kokevat vanhempien tehneet väärin, se kuuluu heidän aikuistumisprosessiinsa. Jossain vaiheessa kun he ehkä itse saavat lapsia, he välttyvät tekemästä ainakaan ihan samoja virheitä omien lapsiensa kanssa, mikäli he saavat käydä nämä tunteensa läpi rauhassa, ilman että vanhemmat alkaa syyllistää heitä itseään asioista.
Meidän vanhempien kasvamiseen taas liittyy se, että pystymme tyynesti kuuntelmaan ja myös pyytämään anteeksi, lyttäämättä täysin lapsen kokemusta asiasta. Tärkeää on myös osata antaa anteeksi itsellemme, jos/kun tajuamme tehneemme jotain väärin. Uskon, että jokainen kuitenkin tahtoo olla mahdollisimman hyvä vanhempi, niillä voimavaroilla ja tiedoilla, jotka meillä sillä hetkellä on ollut.
Ja pitää antaa anteeksi sille omalle lapsellekin kun hän toimii väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teemme kaikki virheitä kasvatuksessa, koska ei ole olemassa täydellista vanhempaa (onneksi, koska täydellisellä vanhemmalla olisi täydellisia lapsia, mikä on aika iso vaatimus pienelle lapselle).
On ihan ok, jos aikuiset lapset jossain elämänvaiheessaan tahtovat käydä läpi asioita, joissa kokevat vanhempien tehneet väärin, se kuuluu heidän aikuistumisprosessiinsa. Jossain vaiheessa kun he ehkä itse saavat lapsia, he välttyvät tekemästä ainakaan ihan samoja virheitä omien lapsiensa kanssa, mikäli he saavat käydä nämä tunteensa läpi rauhassa, ilman että vanhemmat alkaa syyllistää heitä itseään asioista.
Meidän vanhempien kasvamiseen taas liittyy se, että pystymme tyynesti kuuntelmaan ja myös pyytämään anteeksi, lyttäämättä täysin lapsen kokemusta asiasta. Tärkeää on myös osata antaa anteeksi itsellemme, jos/kun tajuamme tehneemme jotain väärin. Uskon, että jokainen kuitenkin tahtoo olla mahdollisimman hyvä vanhempi, niillä voimavaroilla ja tiedoilla, jotka meillä sillä hetkellä on ollut.
Kauniisti todettu hyvästä vanhemmuudesta. Hyväkin vanhempi tekee virheitä ja saattaa olla hyvinkin rikkinäinen itse ihmisenä. Minusta eräs tärkeä elementti kasvatuksessa on kaiken muun ohella se, että lapsella on aikuisena tunne että kaikki on annettu mitä annettavissa oli, tai siis että paras on tehty hänen hyväkseen. Se tunnemuisti kun jää, pystyy lapsi käsittelemään vaikeitakin vanhoja tilanteita, riitoja yms lopulta anteeksiantaen vanhemman vaillinaisuuden. tietenkin on rajat joiden yli ei mennä, mutta puhun nyt vanhemmasta jonka inhimillinen heikkous on normaalia ja ymmärrettävää, en pahuudesta sinänsä.
terkuin lapseton nainen
Hyväkin vanhempi tekee virheitä ihan kuten hänen lapsensakin tekee virheitä, koska olemme kaikki ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teemme kaikki virheitä kasvatuksessa, koska ei ole olemassa täydellista vanhempaa (onneksi, koska täydellisellä vanhemmalla olisi täydellisia lapsia, mikä on aika iso vaatimus pienelle lapselle).
On ihan ok, jos aikuiset lapset jossain elämänvaiheessaan tahtovat käydä läpi asioita, joissa kokevat vanhempien tehneet väärin, se kuuluu heidän aikuistumisprosessiinsa. Jossain vaiheessa kun he ehkä itse saavat lapsia, he välttyvät tekemästä ainakaan ihan samoja virheitä omien lapsiensa kanssa, mikäli he saavat käydä nämä tunteensa läpi rauhassa, ilman että vanhemmat alkaa syyllistää heitä itseään asioista.
Meidän vanhempien kasvamiseen taas liittyy se, että pystymme tyynesti kuuntelmaan ja myös pyytämään anteeksi, lyttäämättä täysin lapsen kokemusta asiasta. Tärkeää on myös osata antaa anteeksi itsellemme, jos/kun tajuamme tehneemme jotain väärin. Uskon, että jokainen kuitenkin tahtoo olla mahdollisimman hyvä vanhempi, niillä voimavaroilla ja tiedoilla, jotka meillä sillä hetkellä on ollut.
Kauniisti todettu hyvästä vanhemmuudesta. Hyväkin vanhempi tekee virheitä ja saattaa olla hyvinkin rikkinäinen itse ihmisenä. Minusta eräs tärkeä elementti kasvatuksessa on kaiken muun ohella se, että lapsella on aikuisena tunne että kaikki on annettu mitä annettavissa oli, tai siis että paras on tehty hänen hyväkseen. Se tunnemuisti kun jää, pystyy lapsi käsittelemään vaikeitakin vanhoja tilanteita, riitoja yms lopulta anteeksiantaen vanhemman vaillinaisuuden. tietenkin on rajat joiden yli ei mennä, mutta puhun nyt vanhemmasta jonka inhimillinen heikkous on normaalia ja ymmärrettävää, en pahuudesta sinänsä.
terkuin lapseton nainen
Hyväkin vanhempi tekee virheitä ihan kuten hänen lapsensakin tekee virheitä, koska olemme kaikki ihmisiä.
Kyllä, ihminen - tuo luomakunnun kruunu - on kovin vaillinainen tapaus. Tietty nöyryys asian äärellä tekee hyvää ja on ehkä avain henkiseen kasvuun.
Ei varsinaisesti, vaikka olenkin hänelle ehkä ainoa auktoriteetti tälläkin hetkellä. Tietää, että olen temperamenttinen ja sinnikäs, enkä luovuta ja uskoisin, että ajoittain sitä asiaa arvostaakin. Isäänsä ei ole väleissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.
Omat vanhempanikaan eivät ymmärrä miksi olisin heille vihainen tai katkera. Sisarukseni on alkoholisti, hän on juonut perheensä ja työpaikkansa. Vanhempani maksavat säästöistään ja eläkkeestään hänen isoa ok-taloaan jossa hän asuu yksin, kun sisarukseni ei saa rahaa mistään. Tämän lisäksi he syöttävät sisarukseni ja hänen lapsensa, ja ostavat hänelle seim. sohvia ja muuta sisaruksen haluamaa.
Vanhempani myös takaavat hänen taloaan jota hän ei halua myydä koska hänellä pitää nyt vain olla iso talo vaikka tuloja ei ole ollenkaan. Sisarukseni on pahoinpidellyt minua 4v vanhempana ihan myös vanhempieni silmien alla, jolloin vanhemmat sanoivat vain että minun pitää olla kunnolla niin ei tule turpaan.
Kun nyt kysyn vanhemmiltani että onko heidän mielestä reilua että he maksavat toiselle lapselleen taloa myöten kaiken, he toteavat että minä ole nkiittämätön, ja lapsia pitää auttaa, ja on minullekin annettu viimeisen 10 v aikana 100 €, niin sisarukselleni voi antaa esim. 10 000€, ja se on ihan reilua.
Heidän mielestään on myös ok että minulle ei jää yhtään perintöä, kun perintö annetaan jo nyt sisarukselleni kokenaisuudessaan, lisäksi maksetaan hänelle talo, joka siirtyy sitten sisaruksen lapsille.
Eivät he ymmärrä vaan ihmettelevät miksi minä olen kateellinen ja katkera, se ei kuulemma kaunista, vaan pitäisi olla saamaansa tyytyväinen.
Tällä tarinallani nyt vain haen sitä että vanhempi ei tosiaan välttämättä yhtään ymmärrä miksi lapsi olisi hänelle vihainen, ei vaikka lapsikuinka selittäisi että kokee epäoikeudenmukaisuutta. Vanhempi saattaa olla täysin eri mieltä. Sisaruksenikin ihmettelee huuli pyöreänä miksi minä "kiukuttelen". He oikein yhtenä rintamana ovat ihmeissään että eikö minulle mikään riitä`? Vanhempani tekevät sisarukselleni ja hänen lapsilleen ruokaa useina päivinä viikossa, käyvät siivoamassa sisarukseni talon, leikkaavat nurmen, vaihtavat talvirenkaat, ja käyvät reissaamassa. Tämän kaiken toki vanhempamme maksavat kun eihän sisaruksella ole rahaa.
Että oletko nyt ihan varma että teillä ei ole mitään mistä yksi lapsista voisi olla katkera?[/quote]
Tämä on niin normaali narsistiperheen kuvio, yksi suosikki ja muut lapset pohjasakkaa. Ainoa mikä tähän auttaa on se, että lyö välit poikki koko sakkiin ja antaa näiden narsistien ihan omassa rauhassaan ja samalla päästää itse irti ajatukset mistään tasa-arvosta tai perinnöistä. Se oli ainakin minulla tie mielenrauhaan ja iloon omassa elämässäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut on kyllä niin hyvin kasvatettu, että ei lapseni ole tarvinnut sitä kritisoida.
Mulla itselläni on ollut jonkun verran rikkinäinen lapsuus ja äitipuolen taholta sain kokea kiusaamista. Hän mustamaalasi tulevaisuuttani, nimitteli minua halpamaisilla nimityksillä verraten eläimeen ja paljon muuta sellaista jota en vielä ymmärtänyt.. Olin tuolloin noin 12-15 vuotias kiltti arka maalaistyttö.
Äitipuoli niinkuin isäkin on kuolleet jo aikoja sitten.
Hän oli minulle ainoa äitikuva ja vaikka en olisi tahtonut, niin huomasin itsessäni samoja piirteitä, joita oli äitipuolessani. Tein parhaani siltä pohjalta mitä lapsuudesta opin, niin hyvässä kuin pahassa.
Lapsillani, jotka ovat keski-iässä ei ole ollut paljoa hyvää sanottavaa, eivätkä pidä yhteyksiä.
Tahtoipa tai ei niin ihminen on jollain tavalla menneisyyden vanki.
Vierailija kirjoitti:
Teemme kaikki virheitä kasvatuksessa, koska ei ole olemassa täydellista vanhempaa (onneksi, koska täydellisellä vanhemmalla olisi täydellisia lapsia, mikä on aika iso vaatimus pienelle lapselle).
On ihan ok, jos aikuiset lapset jossain elämänvaiheessaan tahtovat käydä läpi asioita, joissa kokevat vanhempien tehneet väärin, se kuuluu heidän aikuistumisprosessiinsa. Jossain vaiheessa kun he ehkä itse saavat lapsia, he välttyvät tekemästä ainakaan ihan samoja virheitä omien lapsiensa kanssa, mikäli he saavat käydä nämä tunteensa läpi rauhassa, ilman että vanhemmat alkaa syyllistää heitä itseään asioista.
Meidän vanhempien kasvamiseen taas liittyy se, että pystymme tyynesti kuuntelmaan ja myös pyytämään anteeksi, lyttäämättä täysin lapsen kokemusta asiasta. Tärkeää on myös osata antaa anteeksi itsellemme, jos/kun tajuamme tehneemme jotain väärin. Uskon, että jokainen kuitenkin tahtoo olla mahdollisimman hyvä vanhempi, niillä voimavaroilla ja tiedoilla, jotka meillä sillä hetkellä on ollut.
Kaikki vanhemmat ei vaan pysty tähän. Siis kuulemaan lapsen kokemusta. Saati pyytämään anteeksi.
Esim omat narsistiset lapsenhakkaajavanhemmat kirkkain silmin kiistää ja valehtelee ja kieltää tapahtuneet. Siis tonnin seteli-ilmeellä väittävät että ei, ei, ei, tuota ei tapahtunut koskaan.
Siis väittävät näin asioista joilla oli usein todistajia ja silminnäkijöitä.
Kiistämisen jälkeen hyökkäävät sitten kuin sudet kimppuun. Haukkuen lapsensa hulluiksi, mielisairaiksi ja vanhempien kiusaajiksi.
Mitään asian myöntämistä ei tapahdu koskaan, mitään asian käsittelyä ei tapahdu koskaan, mitään heidän tekojensa tunnustamista ei tapahdu koskaan ja varsinkaan anteeksipyyntöä ei tapahdu koskaan. He vain kiistää ja kieltää kaiken.
Tämä on niin tuhoavaa henkistä väkivaltaa että seuraus siitä on se, että en ole missään tekemisissä kanssaan, siis edes puheluita tms yhteydenpitoa ei tapahdu.
Riistivät jo lapsuuteni, nuoruuteni ja ison osan aikuisuutta. Nyt viisikymppisenä en enää jaksa tätä paskaa. En anna niiden enää riistää minua tämän enempää.
Hyvää paskavaippavanhuutta heille sitten vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistunut kirjoitti:
Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.
Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitäIhana äiti ja nainen. Vanhempien turhan arvostelun pitäisi loppua murrosikään. Sen jälkeen tulisi ymmärryksen ja anteeksiannon kasvaa. Tietenkin huonosti tahallaan lapsiaan laiminlyöneet ja kohdelleet vanhemmat voivat pyytää anteeksi ja prosessoida asiaa lastensa kanssa, jos kykenevät. Mutta muuten aikuisten lasten tulisi tarvittaessa hakeutua ratkaisukeskeiseen terapiaan, jossa opetetaan ymmärtämään, että elämä on epätäydellistä, myös hän itse ja hänen vanhempansa, jossa menneiden rikki repimisen sijaan keskitytään tulevaan. Väärä terapia rikkoo ihmisen pysyvästi.
Miksi asioista ei saisi puhua? Traumatisoitumisella on vahva hermostollinen pohja, ei sellaista pyyhitä pois noin vain lyhyillä ratkaisukeskeisillä terapioilla. Vanhempien toimien tahallisuus on sinänsä merkityksetöntä. Alkoholisti tai mt-vanhempi voi esimerkiksi tuntea tai väittää, ettei koskaan tahallaan laiminlyönyt tai käyttänyt väkivaltaa. Siitä huolimatta onko hallinnut toimintaansa tekohetkellä voi aina pyytää anteeksi, jos on loukannut toista, varsinkin omaa lastaan, jolle on vanhempana velvollinen olemaan hyvä ja esimerkillinen kasvattaja.
Lapsi voi myös itse olla syntyjään sellainen että hänelle kehittyy trauma toisensa perään vaikka vanhemmat olisivat hoitaneet tonttinsa miten hyvin. Omakin lapseni on tällainen traumatisoituja (omien sanojensa mukaan). Onneksi hän on myös muuten ihana ja mahtava tyyppi, sekä todella avoin, ja ymmärtää muita ja ennen kaikkea onneksi itseään. Lapsena ja teininä vielä jaksoi minua syyttää pahasta olostaan, mutta aikuisena on huomannut että hän on vain itse sen tyyppinen että näkee ongelmia ja vaikeuksia joka paikassa, sekä muistaa kaikesta aina ne huonot puolet. Terapiassa on onneksi päästy tähän käsiksi, ja lapsi on muille ja itselleen armollisempi nykyään.
Eli kyllä minua on kritisoitu :D Mutta nykyään lapseni aikuistuttua hän on monestakin asiasta eri mieltä, ja on myös pyytänyt minulta anteeksi sanojaan.
Ihmisillä on luontainen tapa muistaa asioista huonot puolet, se liittyy selviytymisvaistoon. Usein herkemmät tai jostain syystä herkistyneet tuntevat vahvemmin pienetkin vaihtelut ympäristön ilmapiirissä, jotka muilta saattavat jäädä huomaamatta. Turha arvostelu ilman syytä on tietenkin turhaa. Osalla teineistä voi tulla sellainen vaihe, toisilla taas se on merkki perhedynamiikan häiriöistä. Voi esimerkiksi olla, että vanhempi kantaa tunnelukkoa, johon on itse tottunut, mutta jonka lapsi tuntee hänestä ja reagoi voimalla pahoin.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempanikaan eivät ymmärrä miksi olisin heille vihainen tai katkera. Sisarukseni on alkoholisti, hän on juonut perheensä ja työpaikkansa. Vanhempani maksavat säästöistään ja eläkkeestään hänen isoa ok-taloaan jossa hän asuu yksin, kun sisarukseni ei saa rahaa mistään. Tämän lisäksi he syöttävät sisarukseni ja hänen lapsensa, ja ostavat hänelle seim. sohvia ja muuta sisaruksen haluamaa.
Vanhempani myös takaavat hänen taloaan jota hän ei halua myydä koska hänellä pitää nyt vain olla iso talo vaikka tuloja ei ole ollenkaan. Sisarukseni on pahoinpidellyt minua 4v vanhempana ihan myös vanhempieni silmien alla, jolloin vanhemmat sanoivat vain että minun pitää olla kunnolla niin ei tule turpaan.
Kun nyt kysyn vanhemmiltani että onko heidän mielestä reilua että he maksavat toiselle lapselleen taloa myöten kaiken, he toteavat että minä ole nkiittämätön, ja lapsia pitää auttaa, ja on minullekin annettu viimeisen 10 v aikana 100 €, niin sisarukselleni voi antaa esim. 10 000€, ja se on ihan reilua.
Heidän mielestään on myös ok että minulle ei jää yhtään perintöä, kun perintö annetaan jo nyt sisarukselleni kokenaisuudessaan, lisäksi maksetaan hänelle talo, joka siirtyy sitten sisaruksen lapsille.
Eivät he ymmärrä vaan ihmettelevät miksi minä olen kateellinen ja katkera, se ei kuulemma kaunista, vaan pitäisi olla saamaansa tyytyväinen.
Tällä tarinallani nyt vain haen sitä että vanhempi ei tosiaan välttämättä yhtään ymmärrä miksi lapsi olisi hänelle vihainen, ei vaikka lapsikuinka selittäisi että kokee epäoikeudenmukaisuutta. Vanhempi saattaa olla täysin eri mieltä. Sisaruksenikin ihmettelee huuli pyöreänä miksi minä "kiukuttelen". He oikein yhtenä rintamana ovat ihmeissään että eikö minulle mikään riitä`? Vanhempani tekevät sisarukselleni ja hänen lapsilleen ruokaa useina päivinä viikossa, käyvät siivoamassa sisarukseni talon, leikkaavat nurmen, vaihtavat talvirenkaat, ja käyvät reissaamassa. Tämän kaiken toki vanhempamme maksavat kun eihän sisaruksella ole rahaa.
Että oletko nyt ihan varma että teillä ei ole mitään mistä yksi lapsista voisi olla katkera?
Tämä on niin normaali narsistiperheen kuvio, yksi suosikki ja muut lapset pohjasakkaa. Ainoa mikä tähän auttaa on se, että lyö välit poikki koko sakkiin ja antaa näiden narsistien ihan omassa rauhassaan ja samalla päästää itse irti ajatukset mistään tasa-arvosta tai perinnöistä. Se oli ainakin minulla tie mielenrauhaan ja iloon omassa elämässäni.
Tämä, niin tämä. Mulla narsistinen lapsuudperhe ja yhdelle lapsista ostettu usempi auto, asunto, mökki, keittöremontti, etelänmatkat, kodinkoneet satojen tuhansien edestä. Minä en ole saanut mitään sen jälkeen kun täytin 18, siis en edes ainuttakaan joululahjaa. Kun sitten ainoana uskalsin kritisoida tätä yhdelle jatkuvasti ostamista, minut haukuttiin ahneeksi ja itsekkääksi ja kaikki on sullekin ostettu ja maksettu. Niin, paitsi että mulle ei ole ostettu eikä maksettu yhtään mitään.
Mutta, tämä on aivan tietoista toimintaa. Ei siis vahinko. Esim kun sisarukselle vanhemmat ostivat mökin niin soittelivat muille lapsille ja kehuivat ja hehkuttivat miten kaunis se mökki on ja miten sisarus on sen mökin ansainnut. Siis ihan tahallaan kiertävät puukkoa haavassa ja tarkoitus on vain vattuilla ja kiusata niitä inhokkilapsia.
Narsisteilla meno on niin tätä. Kuka on yllättynyt jos kerron että testamentti on tehty suosikkilapselle ja muut jää ilman? Niin, ei kukaan. Tämä on narsistin perus setti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistunut kirjoitti:
Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.
Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitäIhana äiti ja nainen. Vanhempien turhan arvostelun pitäisi loppua murrosikään. Sen jälkeen tulisi ymmärryksen ja anteeksiannon kasvaa. Tietenkin huonosti tahallaan lapsiaan laiminlyöneet ja kohdelleet vanhemmat voivat pyytää anteeksi ja prosessoida asiaa lastensa kanssa, jos kykenevät. Mutta muuten aikuisten lasten tulisi tarvittaessa hakeutua ratkaisukeskeiseen terapiaan, jossa opetetaan ymmärtämään, että elämä on epätäydellistä, myös hän itse ja hänen vanhempansa, jossa menneiden rikki repimisen sijaan keskitytään tulevaan. Väärä terapia rikkoo ihmisen pysyvästi.
Miksi asioista ei saisi puhua? Traumatisoitumisella on vahva hermostollinen pohja, ei sellaista pyyhitä pois noin vain lyhyillä ratkaisukeskeisillä terapioilla. Vanhempien toimien tahallisuus on sinänsä merkityksetöntä. Alkoholisti tai mt-vanhempi voi esimerkiksi tuntea tai väittää, ettei koskaan tahallaan laiminlyönyt tai käyttänyt väkivaltaa. Siitä huolimatta onko hallinnut toimintaansa tekohetkellä voi aina pyytää anteeksi, jos on loukannut toista, varsinkin omaa lastaan, jolle on vanhempana velvollinen olemaan hyvä ja esimerkillinen kasvattaja.
Lapsi voi myös itse olla syntyjään sellainen että hänelle kehittyy trauma toisensa perään vaikka vanhemmat olisivat hoitaneet tonttinsa miten hyvin. Omakin lapseni on tällainen traumatisoituja (omien sanojensa mukaan). Onneksi hän on myös muuten ihana ja mahtava tyyppi, sekä todella avoin, ja ymmärtää muita ja ennen kaikkea onneksi itseään. Lapsena ja teininä vielä jaksoi minua syyttää pahasta olostaan, mutta aikuisena on huomannut että hän on vain itse sen tyyppinen että näkee ongelmia ja vaikeuksia joka paikassa, sekä muistaa kaikesta aina ne huonot puolet. Terapiassa on onneksi päästy tähän käsiksi, ja lapsi on muille ja itselleen armollisempi nykyään.
Eli kyllä minua on kritisoitu :D Mutta nykyään lapseni aikuistuttua hän on monestakin asiasta eri mieltä, ja on myös pyytänyt minulta anteeksi sanojaan.
Ihmisillä on luontainen tapa muistaa asioista huonot puolet, se liittyy selviytymisvaistoon. Usein herkemmät tai jostain syystä herkistyneet tuntevat vahvemmin pienetkin vaihtelut ympäristön ilmapiirissä, jotka muilta saattavat jäädä huomaamatta. Turha arvostelu ilman syytä on tietenkin turhaa. Osalla teineistä voi tulla sellainen vaihe, toisilla taas se on merkki perhedynamiikan häiriöistä. Voi esimerkiksi olla, että vanhempi kantaa tunnelukkoa, johon on itse tottunut, mutta jonka lapsi tuntee hänestä ja reagoi voimalla pahoin.
Miksi toistit lainaamasi viestin?
Erikoinen neuvo kyllä tuossa kirjassa. Henkinen irtiotto/napanuoran katkaiseminen on kyllä tervettä ja tärkeää, mutta ei se välien katkaisemista vaadi, jos vanhempi kykenee tekemään oman osuutensa ja antaa lapsen itsenäistyä. Minä jouduin repimään itseni irti ja "hylkäämään" takertuvan vanhemman, joka ei sallinut minulle tilaa kasvaa omaksi, erilliseksi itsekseni.