Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?
Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.
Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.
Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.
Ei mitään tietoa. Kesällä kyllä kävi ahkeraa nettikeskustelua tai oikeastaan väittelyitä eri aihepiireistä. Yritti fanaattisesti meitäkin saada ymmärtämään hänen näkökantansa, kun netissä häntä ei ymmärretty ja sai bannitkin moneen otteeseen. Olen kyllä epäillyt, että tässä välien katkaisussa voi olla osansa sillä, että jos on avautunut tilanteestaan netissä, on saanut juuri neuvoksi katkaista välit. En tiedä. Tilanne on kaikin puolin niin absurdi, että oikeasti pelkään eniten, että hän ei ole kunnossa vaan oirehtii jotain isompaa...
Olen samankaltaisessa tilanteessa. En tiedä mitä tehdä. Lapseni on autismin kirjon sisällä ja jo aikuinen ja asuu omillaan. Kun tutustui yliopistossa tuohon aihepiiriin, hän alkoi muuttumaan kuin "uskoon" olisi tullut. Puhekieli, termit:"patriarkaatti" "misogynia" "transfobia" "ras..msmi" alkoi kuulumaan vähän joka lauseessa. Perheemme on avarakatseinen, olemme 1960-luvun vanhempia.
Tämä liike vaikuttaa melkein uskonnon kaltaiselta, olemme vanhempina hämmentyneitä.
Lapsi on katkaissut välinsä meihin toistaiseksi. Koska yritimme kysellä liikaa, ei ole valottanut enempää. Luulimme että ne kodista pois murtautumisen aikaan tulee kriisit olisi olleet ohitse jo vuosia sitten. Hän on jo 27v.
Olemme kulkeneet kuin munankuorilla viime vuoden ajan. Epätoivo ja suru on läsnä. Ennenkaikkea huoli.
Voimia sinulle
Tämä selittää paljon. Tässä keskustelussa lienee joukossa niitä, joilla on ollut väkivaltaisia, luonnevikaisia, alkoholisteja ym. vanhempia, joilla on oikeasti prosessoitavaa vanhempiensa kanssa. Suurin osa taitaa olla kuitenkin sellaisia, jotka ovat hurahtaneet "social justice" uskontoon, mikä tuhoaa perhesuhteita ja synnyttää valtavasti yhteiskunnallisia ongelmia, koska kyseisen idealismin mukaan vähemmistöön kuuluva voi vaatia oikeutta "etuoikeutetuilta" 200 vuotta sitten tapahtuneista vähemmistöjen kohtelusta. Nämä ilmiöt rinnastuvat täysin muihin ääriliikkeisiin, eikä niillä ole mitään tekemistä oikeuden ja tasa-arvon kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?
Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.
Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.
Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.
Ei mitään tietoa. Kesällä kyllä kävi ahkeraa nettikeskustelua tai oikeastaan väittelyitä eri aihepiireistä. Yritti fanaattisesti meitäkin saada ymmärtämään hänen näkökantansa, kun netissä häntä ei ymmärretty ja sai bannitkin moneen otteeseen. Olen kyllä epäillyt, että tässä välien katkaisussa voi olla osansa sillä, että jos on avautunut tilanteestaan netissä, on saanut juuri neuvoksi katkaista välit. En tiedä. Tilanne on kaikin puolin niin absurdi, että oikeasti pelkään eniten, että hän ei ole kunnossa vaan oirehtii jotain isompaa...
Olen samankaltaisessa tilanteessa. En tiedä mitä tehdä. Lapseni on autismin kirjon sisällä ja jo aikuinen ja asuu omillaan. Kun tutustui yliopistossa tuohon aihepiiriin, hän alkoi muuttumaan kuin "uskoon" olisi tullut. Puhekieli, termit:"patriarkaatti" "misogynia" "transfobia" "ras..msmi" alkoi kuulumaan vähän joka lauseessa. Perheemme on avarakatseinen, olemme 1960-luvun vanhempia.
Tämä liike vaikuttaa melkein uskonnon kaltaiselta, olemme vanhempina hämmentyneitä.
Lapsi on katkaissut välinsä meihin toistaiseksi. Koska yritimme kysellä liikaa, ei ole valottanut enempää. Luulimme että ne kodista pois murtautumisen aikaan tulee kriisit olisi olleet ohitse jo vuosia sitten. Hän on jo 27v.
Olemme kulkeneet kuin munankuorilla viime vuoden ajan. Epätoivo ja suru on läsnä. Ennenkaikkea huoli.
Voimia sinulle
Kirjoitin viestin mutta se hävisi. Nyt en enää ehdi palstailla mutta palaan huomenna. Hurjasti voimia sinnekin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?
Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.
Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.
Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.
Ei mitään tietoa. Kesällä kyllä kävi ahkeraa nettikeskustelua tai oikeastaan väittelyitä eri aihepiireistä. Yritti fanaattisesti meitäkin saada ymmärtämään hänen näkökantansa, kun netissä häntä ei ymmärretty ja sai bannitkin moneen otteeseen. Olen kyllä epäillyt, että tässä välien katkaisussa voi olla osansa sillä, että jos on avautunut tilanteestaan netissä, on saanut juuri neuvoksi katkaista välit. En tiedä. Tilanne on kaikin puolin niin absurdi, että oikeasti pelkään eniten, että hän ei ole kunnossa vaan oirehtii jotain isompaa...
Olen samankaltaisessa tilanteessa. En tiedä mitä tehdä. Lapseni on autismin kirjon sisällä ja jo aikuinen ja asuu omillaan. Kun tutustui yliopistossa tuohon aihepiiriin, hän alkoi muuttumaan kuin "uskoon" olisi tullut. Puhekieli, termit:"patriarkaatti" "misogynia" "transfobia" "ras..msmi" alkoi kuulumaan vähän joka lauseessa. Perheemme on avarakatseinen, olemme 1960-luvun vanhempia.
Tämä liike vaikuttaa melkein uskonnon kaltaiselta, olemme vanhempina hämmentyneitä.
Lapsi on katkaissut välinsä meihin toistaiseksi. Koska yritimme kysellä liikaa, ei ole valottanut enempää. Luulimme että ne kodista pois murtautumisen aikaan tulee kriisit olisi olleet ohitse jo vuosia sitten. Hän on jo 27v.
Olemme kulkeneet kuin munankuorilla viime vuoden ajan. Epätoivo ja suru on läsnä. Ennenkaikkea huoli.
Voimia sinulle
Tämä selittää paljon. Tässä keskustelussa lienee joukossa niitä, joilla on ollut väkivaltaisia, luonnevikaisia, alkoholisteja ym. vanhempia, joilla on oikeasti prosessoitavaa vanhempiensa kanssa. Suurin osa taitaa olla kuitenkin sellaisia, jotka ovat hurahtaneet "social justice" uskontoon, mikä tuhoaa perhesuhteita ja synnyttää valtavasti yhteiskunnallisia ongelmia, koska kyseisen idealismin mukaan vähemmistöön kuuluva voi vaatia oikeutta "etuoikeutetuilta" 200 vuotta sitten tapahtuneista vähemmistöjen kohtelusta. Nämä ilmiöt rinnastuvat täysin muihin ääriliikkeisiin, eikä niillä ole mitään tekemistä oikeuden ja tasa-arvon kanssa.
Mistä saisin lisää tietoa aiheesta? Olemme huolissamme. Tuo yhtäkkinen välien katkaisu tapahtui tosiaan aivan puskista. Normaali välien läpikäymistä tapahtui ihan kunnolla kuitenkin silloin kun lapsemme oli n.18-22v ja niin moni asia, meidän vanhempien virheet puitu edestakaisin. Äitinä koen iankaikkista syyllisyyttä niinkuin luultavimmin suurin osa äideistä, niin mahdollisista ja mahdottomista virheistä. Tämä tilanne on aivan uusi ja hämmentävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
En toki tiedä mitä tässä on taustalla, mutta kun mainitsit tuon maagisen sanan "elämänkokemus" mulla väkisinkin tulee mieleen tietty ihmistyyppi, joka kuvittelee, että ikä itsessään tekee ihmisen fiksuksi ja vetoaa tähän "elämänkokemukseensa" (tai -kouluunsa) heti, jos joku antaa ihan asiallisenkin neuvon. Totuushan on se, että ei ihminen mitenkään automaattisesti fiksuunnu, tai omaksutun tiedon, tai viisauden määrä ole mitenkään vakio joka ikävuonna, jotta voitaisiin tehdä vaan yksinkertainen laskutoimitus iän perusteella.
Itse esim. todistin keskustelua, jossa ystävä yritti saada vanhempaa tuttuaan olemaan haksahtamatta ilmiselvään nettihuijaukseen, mutta sai haukut päälleen ja muistutuksen, että "kun sulla ei oo tätä elämänkokemusta".
Mulla on myös eräs vanhempi sukulainen, joka on kyllä mukava ihminen, mutta ihan suoraan sanottuna todella pihalla asioista. Selitti mm. hiljattain meidän lapsille kuinka "sähkö tehdään salamoista", eli siis muka jotenkin ukkosella keräämällä. Siinä esikoinen ymmärsi jo fysiikkaa sen verran, että kysyi mitäs sitten, kun ei salamoi, kuten esim. Suomessa talvella? En edes viitsinyt puuttua tuohon keskusteluun, kun tiesin, että kohta aletaan syyttämään elämänkokemuksen puutteesta, mutta selitin kyllä lapsille autossa, että sähkö tulee muuten voimaloista ja ihan niin kuin esikoinen jo tajusikin, sitä ei voida kovin hyvin missään säilöä myöhempää käyttöä varten. Ja että ei tarvitse uskoa sitä yhtä, kun se alkaa selittämään elämänkokemuksensa tuomia totuuksia, nyökkäilkää vaan kohteliaasti.
Missään yllämainitun kaltaisesta ei ole kysymys. Elämääni koskevat valituksen aiheet ovat seuraavan kaltaisia:
miksi et sijoita ylimääräisiä rahojasi osakkeisiin, miksi sinulla ei ole isoja säästösummia pahan päivän varalle, miksi peset pyykkiä 40 asteessa etkä 60ssä, miksi jätät aina vessaan valot päälle siellä asioituasi, miksi et ole katsonut instapäivitystäni ja tykännyt siitä, miksi et ole Facebookissa.
Olen ihan mukavassa työssä (asiantuntija johon tarvitaan akateeminen tutkinto) ja saan siitä ihan hyvän toimeentulon. Sijoitusasunto on ja säästöjä ja osakkeita myös. Tyttärelleni nämä asiat eivät kuitenkaan mielestäni kuulu enkä ole näistä hänelle kertonut. Hän ei itse tee työtä elääkseen mutta tulee sattuneesta syystä toimeen mukavasti ja viettää aikansa lähinnä säästö-oppaita ja sijoitusneuvoja lukien. Ja elää niiden mukaan.
Kyseessä voi olla lapsen uhri-identiteetti. Vallalla oleva psykologinen harhaoppi hakee syytä ihmisen ongelmiin lapsuudesta vaikka väkisin, silloinkin kun siihen ei ole aihetta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000008334138.html
Ihmeen paljon tässäkin ketjussa on selkeästi uhri-identiteetin omaksuneita kommentoijia ja peukuttajia. Ihmisiä, joiden lapsuudessa ei ole ollut mitään laiminlyöntiä tai kaltoinkohtelua, mutta jotka haluavat syyllistää epätäydelliset vanhempansa omista epäonnistumisistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaiseen tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Avaaja on oikeassa, että myös aikuisia lapsia on hyvä kuunnella ja ymmärtää, että heidän kokemuksensa on arvokas ja aina aito heille itselleen.
Kehotus pyytää kategorisesti anteeksi on kuitenkin virheellinen. Ennen kuin päättää miten toimii, tulee nimenomaan kuunnella aikuista lasta ja keskustella hänen kanssaan. Aina on hyvä osoittaa ymmärrystä ja tukea ja jos on toiminut väärin lastaan kohtaan, tulee tietenkin pyytää anteeksi.
Keneltäkään ei tule kuitenkaan pyytää anteeksi, ellet ole toiminut väärin, ei edes omalta lapselta. Niin toimien vahingoitat itseäsi ja voit saattaa itsesi alttiiksi toisen ihmisen harjoittamalle manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Myös oma lapsi voi jostain syystä olla psyykkisesti epävakaassa tilassa ja käyttäytyä epärationaalisesti, tai pahimmoillaan olla vaikka luonnevikainen.
Jos aikuinen lapsi ei halua pitää vanhempiaan elämässään, se ei todellakaan aina ole vanhempien vika. Avain kuten vanhemmissa voi olla esim. luonnevikaisia tai sellaisessa psyykkisessä tilassa tai päihdekoukussa olevia, että he projisoivat ongelmansa muihin ja syyllistävät heitä, myös aikuinen lapsi voi olla tällainen.
Kiitos, todella hyvin kiteytetty! Asioissa on aina monta puolta.
Oma lapseni kriisitilanteessaan (avoero) ilmoitti, että katkaisee välit meihin vanhempiin, koska olemme pilanneet hänen elämänsä. Syitä hän ei eritellyt. Vain että masennuksen syy on vanhempien. Tämä syytös tuli täysin yllättäen meille.
No välit eivät lopulta katkenneet onneksi, mutta syytös aiheutti meille vanhemmille valtaisan murheen ja jäi varjostamaan isona möykkynä.
Myöhemmin kuulin, että lapseni on itse epäillyt hänellä olevan Asperger tai adhd - oireyhtymä. Samaa olen itsekin epäillyt tämän draaman alettua. Tutkimuksiin hän ei kuitenkaan mene ja masennukseen määrättyjä mielialalääkkeitä ei suostu syömään.
Pari vuotta on nyt kulunut. "Syyte" vanhempia kohtaan on edelleen voimassa, siitä ei vaan puhuta, mutta se ikään kuin oikeuttaa ylimääräiseen taloudelliseen apuun, koska olemme lapsemme elämän pilanneet.
Terapiakäyntejäkin maksoimme, mutta ne lapsemme lopetti. Ehkä hyväkin, koska olisin halunnut että terapeutti olisi edes jollain tapaa haastatellut meitä vanhempiakin. En tiedä millaisen kuvan lapsemme terapiassa maalasi kotioloistaan ja vanhemmistaan. Terapeutti oli kehoittanut pysymään loitolla meistä. Aivan arvoitus, että millä perusteella...
Voi ei, olen pahoillani :( Minun lapseni pääsi(joutui omasta mielestään) testeihin jo alaikäisenä, mutta hän ei suostunut tekemään siellä mitään koska "ei hänessä ole mitään vikaa". Selitettiin kymmenillä suilla juuri niin kuin parhaat ohjeet sanovat että sinussa ei ole vikaa. Ei uskonut, vaan piti testejä väkisin tarkoituksena osoittaa hänen oma viallisuus, ja että minä vanhempana olen täydellinen. Lapselle hommattiin kaikki mahdollinen tuki, mutta hän ei suostunut mihinkään.
Nyt hänen ollessa aikuinen hän on mennyt omasta halustaan terapiaan osoittaakseen että minä olen äitinä pilannut hänen elämänsä. Hän ei ole koskaan kyennyt antamaan tälle väitteelleen yhtään ainoaa perustetta, vain jankkaamisen että olen pilannut. Terapeuttipa sattuikin olemaan todella taitava lapseni kanssa, ja nyt on eri asiantuntijoiden avulla saatu hänelle oikeat diagnoosit. ja meidän välimme ovat taas kunnossa. Lapselleni vain oli hiipinyt alati voimistuva ajatus että minä en halua hänen parastaan vaan yritän jostain syystä vahingoittaa häntä, joten kaikki mitä sanoin oli valhetta tai piti tehdä päinvastoin. Vasta kun en enää vastannut hänelle puhelimeen, hän joutui alkaa miettimään omaa vaikutustaan omaan elämäänsä.
Olin ihan varma että lapsellani on puhjennut skitsofrenia, mutta onneksi ei, pahasti autisminkirjolainen "vain".
Kaikista pahinta tuossa kaikessa oli kuitenkin se että lapsellani oli vakaa käsitys siitä että minä en rakasta häntä, ja niinpä hän vietti nuoruusvuotensa kuvitellen ettei äiti rakasta häntä.
Lämmin kiitos vertaistuesta! 🌹
Luin vastauksesi moneen kertaan. Meillä on hyvinkin samankaltaiset kokemukset.
Minäkin mm. aloin saamaan nuoreltamme yllättäen väitteitä valehtelusta ja hänen tekemiset muuttuivat protestinomaisesti juuri päinvastaisiksi kuin mikä oli "kodin oppien" mukaista. Oli todella hämmentävää.
Kauniisti ajattelet noista teidän vaikeista vuosistanne, kun murehdit sitä että lapsesi olisi kokenut nuoruusvuotensa rakkaudettomina, etkä surkuttelee miten pahalta itsestäsi on tuntunut. Lapsesi on varmasti onnellinen noin rakastavasta vanhemmasta.
Valoa ja kaikkea hyvää tulevaisuuteenne.
Huvittavaa kun ketju on täynnä täydellisiä vanhempia, ja myöhemmin selviää etteivät he ole kunnioittaneet sukupuolensa korjanneen lapsensa identiteettiä ja uutta nimeä. Minun lestadiolaiset yhä liikkeessä olevat vanhemmat kykenevät tähän, vauvapalstan täydelliset vanhemmat eivät.
Huom. Suomessa ei ole sukupuolitettuja persoonapronominejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?
Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.
Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.
Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.
Ongelmasi liittyy todennäköisemmin siihen, että pidät aikuisia 30-vuotiaita vielä kyvyttöminä... Ihmekös tuo jos eivät jaksa maammoamistasi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.
En ole itse vanhempi, mutta vastaanpa sinulle. Niillä porukoilla meni luultavasti aika ja energia rahan riipimiseen jotta teillä olisi aina safka ajallaan pöydässä, puhtaat vaatteet ja koti josta teitä ei tulla ajamaan pihalle. Ehkä jonain vuonna voitiin tehdä lomamatka yhdessä? Vieläkö jaksat jauhaa psykojuttujasi? Entäs jos antaisit vähän arvostusta vanhemmillesi etkä keksisi syitä omiin ihan itse aiheuttamiisi ongelmiin?
ps. Itse en koskaan päässy lomamatkalle....
Mulla on teini-ikäiset lapset ja kuvauksesi vastaa aika tavalla myös tätä hetkeä. Työelämä on armotonta ja eläminen kallista. Mä en vaan sitä ymmärrä, että miten nämä seikat estää mua olemasta kiinnostuneita lapsistani ihmisenä, olemaan kiinnostunut heidän mielipiteistään ja tunteistaan, käyttämään sen sen vähän ajan ja energian prioriteettieni mukaisesti eli lapset aina edellä. Tai pyytämään heiltä anteeksi silloin kun olen ärtynyt ja poissaoleva, tai olen tehnyt ihan selkeitä virheitä äitinä. Hassuttelemaan ja höpsöttelemään heidän kanssa, jne. Itse en huomaa, että inflaatio olisi näihin asioihin kovin paljon vaikuttanut.
Odota vaan kymmenen vuotta niin saat tietää, missä kaikissa asioissa olet tehnyt väärin...
Osin ainakin tiedän jo, koska olen säännöllisesti kysynyt. Tai ilman kysymistäkin näitä asioita tulee esille keskusteluissa, kunhan vaan pitää puheyhteyttä lapsiensa kanssa yllä. Molemmat (13- ja 18-vuotiaat) ovat jossain vaiheissa tuottaneet, että lisää yhteistä tekemistä ja huomiota. Sitten on yritetty järjestää ja ainakin olen halunnut lasten ymmärtävän, että ei ole välittämisen puutetta ja pidetty huolta, että nämä on aina väliaikaisia kausia. Molempien tunteita olen loukannut monella tavalla. Toinen suree vieläkin lapsuusleluja, kun niitä annettiin eteenpäin liian hätäisesti (kysyttiin, mutta lapsi kai koki, että täytyy sanoa joo ja ei annettu riittävästi aikaa harkita), toista on harmittanut, että iltasadut jäi liian pienenä pois ja hän olisi halunnut niitä pidempään. Ja muitakin tämän tapaisia asioita. Voihan nämä nyt puhua sitä mukaa lasten kanssa, kun yhteistä elämää eletään. Ihan päivän selvää, että jos lapsen ei anneta tällaisia asioita vapaasti tuottaa, niin jossain kohtaa tulee tarve turskauttaa kaikki ulos. Samat lait pätee lasten ja vanhempien suhteissa, kuin parisuhteissakin tämän kommunikaation suhteen. Jos toinen osapuoli ei ota mitään kritiikkiä vastaan ja odottaa vain kiitollisuutta, niin ei voi olla hyvä ihmissuhde!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaa kasvatus on se oikea tie, en tiedä miten kukaan jaksaa edes valittaa ja ohjata lapsen suuntaan. Vapaita ihmisiä kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?
Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.
Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.
Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.
Ongelmasi liittyy todennäköisemmin siihen, että pidät aikuisia 30-vuotiaita vielä kyvyttöminä... Ihmekös tuo jos eivät jaksa maammoamistasi...
Voi olla noin, mutta monien kohdalla kyse on myös siitä, että 20-30 vuotiaat aikuiset ovat jääneet henkisesti 14 vuotiaan tasolle, eivätkä ole kasvaneet tasa-arvoiseksi aikuiseksi vanhempiensa rinnalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa kun ketju on täynnä täydellisiä vanhempia, ja myöhemmin selviää etteivät he ole kunnioittaneet sukupuolensa korjanneen lapsensa identiteettiä ja uutta nimeä. Minun lestadiolaiset yhä liikkeessä olevat vanhemmat kykenevät tähän, vauvapalstan täydelliset vanhemmat eivät.
Huom. Suomessa ei ole sukupuolitettuja persoonapronominejä.
Eipä täältä juuri löydy kommentteja, jotka puoltaisivat väittämääsi. Ennemminkin aikuiseksi kasvamattomat, mielenterveys- ja identiteettiongelmaiset 30 vuotiaat "lapset" olettavat ja syyttävät vanhemmistaan vaikka mitä, jos nämä eivät toimi juuri heidän haluamallaan tavalla ja käyttävät omaksumaansa uhri-identiteettiä aseena vanhempiaan vastaan sekä tekosyynä epäonnistumiselleen.
Jos nyt joukossa onkin joku harva, joka ei ole halutulla tavalla "kunnioittanut" transseksuaalia lastaan, voi kyseessä olla yhtä hyvin tilanne, jossa tämä "lapsi" vaatii vanhempaa toimimaan juuri tietyllä tavalla ko. tilanteessa, tai muuttamaan arvojaan. Selkeästi kuitenkin aikuinen lapsi on edelleen lapsen asemassa vanhempiinsa nähden, omasta valinnastaan tai kyvyttömyydestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.
Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...
Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.
Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.
Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...
Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?
Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.
Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.
Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.
Ongelmasi liittyy todennäköisemmin siihen, että pidät aikuisia 30-vuotiaita vielä kyvyttöminä... Ihmekös tuo jos eivät jaksa maammoamistasi...
Voi olla noin, mutta monien kohdalla kyse on myös siitä, että 20-30 vuotiaat aikuiset ovat jääneet henkisesti 14 vuotiaan tasolle, eivätkä ole kasvaneet tasa-arvoiseksi aikuiseksi vanhempiensa rinnalle.
Jälkeläisesi kasvavat tasan siihen mittaan minkä verran vapautat heille tilaa. Ne ovat lapsiasi. Katse peiliin, mikäli lapsillasi on kehitysviivästymää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa kun ketju on täynnä täydellisiä vanhempia, ja myöhemmin selviää etteivät he ole kunnioittaneet sukupuolensa korjanneen lapsensa identiteettiä ja uutta nimeä. Minun lestadiolaiset yhä liikkeessä olevat vanhemmat kykenevät tähän, vauvapalstan täydelliset vanhemmat eivät.
Huom. Suomessa ei ole sukupuolitettuja persoonapronominejä.Eipä täältä juuri löydy kommentteja, jotka puoltaisivat väittämääsi. Ennemminkin aikuiseksi kasvamattomat, mielenterveys- ja identiteettiongelmaiset 30 vuotiaat "lapset" olettavat ja syyttävät vanhemmistaan vaikka mitä, jos nämä eivät toimi juuri heidän haluamallaan tavalla ja käyttävät omaksumaansa uhri-identiteettiä aseena vanhempiaan vastaan sekä tekosyynä epäonnistumiselleen.
Jos nyt joukossa onkin joku harva, joka ei ole halutulla tavalla "kunnioittanut" transseksuaalia lastaan, voi kyseessä olla yhtä hyvin tilanne, jossa tämä "lapsi" vaatii vanhempaa toimimaan juuri tietyllä tavalla ko. tilanteessa, tai muuttamaan arvojaan. Selkeästi kuitenkin aikuinen lapsi on edelleen lapsen asemassa vanhempiinsa nähden, omasta valinnastaan tai kyvyttömyydestään.
Hauska muisto: Äitini uskotteli minulle minun olevan se mielenvikainen ja autistipiirteinen, mutta ehdin 35 vuoden kypsään ikään, kun kävikin ilmi, että minä olen se normaali mutta äitini alkoholisti. Hän oli koko ikänsä pelotellut minua, eristänyt ihmisistä, valanut minuun epävarmuutta ja kesti aika kauan oppia normaaliksi oman äidin laitettua kapuloita rattaisiin ensimmäiset 20 vuotta elämästäni. Äiti toki tähtäsi siihen, etten pystyisi koskaan jättämään häntä. Vähemmän yllättäen minä en halua olla tekemisissä hänen kanssaan, kun suomut putosivat silmilläni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa kun ketju on täynnä täydellisiä vanhempia, ja myöhemmin selviää etteivät he ole kunnioittaneet sukupuolensa korjanneen lapsensa identiteettiä ja uutta nimeä. Minun lestadiolaiset yhä liikkeessä olevat vanhemmat kykenevät tähän, vauvapalstan täydelliset vanhemmat eivät.
Huom. Suomessa ei ole sukupuolitettuja persoonapronominejä.Eipä täältä juuri löydy kommentteja, jotka puoltaisivat väittämääsi. Ennemminkin aikuiseksi kasvamattomat, mielenterveys- ja identiteettiongelmaiset 30 vuotiaat "lapset" olettavat ja syyttävät vanhemmistaan vaikka mitä, jos nämä eivät toimi juuri heidän haluamallaan tavalla ja käyttävät omaksumaansa uhri-identiteettiä aseena vanhempiaan vastaan sekä tekosyynä epäonnistumiselleen.
Jos nyt joukossa onkin joku harva, joka ei ole halutulla tavalla "kunnioittanut" transseksuaalia lastaan, voi kyseessä olla yhtä hyvin tilanne, jossa tämä "lapsi" vaatii vanhempaa toimimaan juuri tietyllä tavalla ko. tilanteessa, tai muuttamaan arvojaan. Selkeästi kuitenkin aikuinen lapsi on edelleen lapsen asemassa vanhempiinsa nähden, omasta valinnastaan tai kyvyttömyydestään.
Hauska muisto: Äitini uskotteli minulle minun olevan se mielenvikainen ja autistipiirteinen, mutta ehdin 35 vuoden kypsään ikään, kun kävikin ilmi, että minä olen se normaali mutta äitini alkoholisti. Hän oli koko ikänsä pelotellut minua, eristänyt ihmisistä, valanut minuun epävarmuutta ja kesti aika kauan oppia normaaliksi oman äidin laitettua kapuloita rattaisiin ensimmäiset 20 vuotta elämästäni. Äiti toki tähtäsi siihen, etten pystyisi koskaan jättämään häntä. Vähemmän yllättäen minä en halua olla tekemisissä hänen kanssaan, kun suomut putosivat silmilläni.
Ikävää kuultavaa. äitisi vaikuttaa kertomasi mukaan olevan psyykeltään sairastunut ihminen, tuttua on sillä molemmat vanhempani sairastavat myös psyykkisesti. toisen kanssa onnistuu olla tekemisissä toisen ei. voimia asioiden käsittelyyn ja toivottavasti nautit omasta elämästäsi. ja olet hienosti luovinut oman tiesi alun vaikeuksien jälkeen, onnittelut!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Puhut jotenkin tosi epäkunnioittavasti ja kylmästi lapsestasi.
Mistä ihmeestä sen tiedät, olemmeko joskus jutelleet asiasta? Tietääkseni en ole puhunut tästä, vain kirjoittanut.
Tämä vastaus kyllä alleviivasi hyvin, miksi lapsilla ei ole emotionaalisesti kaikki kunnossa 😂😂😂 jos kasvatus on ollut tällaista pilkunnussimista, kielikuvien vääristelyä ja tahallista "minäpä olen oikeammassa" pahansuopuutta, niin varmasti lapsesi tarvitsee terapiaa aikuisena rahallisesta panostuksestasi huolimatta. Tervettä itsetuntoa ei saa rahalla ja balettitunneilla, vaan aikuismaisella ja reilulla kasvatuksella.
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä voi olla lapsen uhri-identiteetti. Vallalla oleva psykologinen harhaoppi hakee syytä ihmisen ongelmiin lapsuudesta vaikka väkisin, silloinkin kun siihen ei ole aihetta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000008334138.html
Ihmeen paljon tässäkin ketjussa on selkeästi uhri-identiteetin omaksuneita kommentoijia ja peukuttajia. Ihmisiä, joiden lapsuudessa ei ole ollut mitään laiminlyöntiä tai kaltoinkohtelua, mutta jotka haluavat syyllistää epätäydelliset vanhempansa omista epäonnistumisistaan.
Mutta ethän sinä hyvä ihminen voi tietää millaisia lapsuuden kokemuksia täällä kenelläkin on ollut, sitä vartenhan tarvitsisit kristallipallon.
On kritisoitu, aiheesta ja aiheen vierestä. Aiheita esimerkiksi autoritäärinen kasvatus, kuritus, päihteet, toksinen maskuliinisuus ja kristillinen kasvatus.Joskus tuntuu tulevan pyyhkeitä ihan siitä, ettei ollut kasvattajana aikanaan aikaansa edellä. Se on välttämätön vaihe, jos aikoo luoda rehellisen, aikuisen suhteen jälkikasvuunsa. Paljon olen pyytänyt anteeksi, joitain asioita avannut tarkemmin ja muistuttanut itseäni, että kun asioita käsitellään, on se parempi tapa kuin valheessa hyssyttely. Lapsillani on oikeus muistoihinsa ja tunteisiinsa, minä en saa niitä vähätellä. Ajattelen myös, että nyt on aika puhua ja kuunnella. Haudalla se on vaikeampaa.
Kyllä se on ihan sattumanvaraista, synkkaako lapsella ja hänen vanhemmillaan iän myötä. Muuttuuhan siinä myös vanhemmat ja heillä on oma elämä, josta lapsi ikään kuin poistuu. Lapsissahan on myös paljon vikoja ja kehityksellisiä haasteita. Eivät ihmiset synny tänne maan päälle täydellisinä, eivät lapset eivätkä lapsenlapset - joita tässä ketjussa käsitellään. :)
Ei, meillä on aina ollut hyvät ja avoimet välit ja kaikesta on voinut kotona puhua ja yhdessä etsitty ongelmiin ratkaisuja.