Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Surullista, tulee tunne että olet yrittänyt parhaasi vaikka kuten sanottua virheitäkin on varmasti tehty, kukapa ei niitä tekisi. Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä kuten ovat heidän lapsensakin. oletko kokeillut puhua asiaa niin, että pahoittelet jos olet jotenkin niin kovasti loukannut ettette voi olla tekemisissä? se voisi puhdistaa monia asioita. ja kerro että rakastat lastasi paljon vaikka välit ovat huonot. niillä voisi olla tilannetta tervehdyttävä vaikutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?

Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Surullista, tulee tunne että olet yrittänyt parhaasi vaikka kuten sanottua virheitäkin on varmasti tehty, kukapa ei niitä tekisi. Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä kuten ovat heidän lapsensakin. oletko kokeillut puhua asiaa niin, että pahoittelet jos olet jotenkin niin kovasti loukannut ettette voi olla tekemisissä? se voisi puhdistaa monia asioita. ja kerro että rakastat lastasi paljon vaikka välit ovat huonot. niillä voisi olla tilannetta tervehdyttävä vaikutus.

Olen pyytänyt anteeksi niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Kerron aina ja olen kertonut aina rakastavani häntä. Samoin isänsä on tehnyt. Hän on vaan saanut meistä nyt ilmeisesti tarpeekseen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Surullista, tulee tunne että olet yrittänyt parhaasi vaikka kuten sanottua virheitäkin on varmasti tehty, kukapa ei niitä tekisi. Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä kuten ovat heidän lapsensakin. oletko kokeillut puhua asiaa niin, että pahoittelet jos olet jotenkin niin kovasti loukannut ettette voi olla tekemisissä? se voisi puhdistaa monia asioita. ja kerro että rakastat lastasi paljon vaikka välit ovat huonot. niillä voisi olla tilannetta tervehdyttävä vaikutus.

Olen pyytänyt anteeksi niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Kerron aina ja olen kertonut aina rakastavani häntä. Samoin isänsä on tehnyt. Hän on vaan saanut meistä nyt ilmeisesti tarpeekseen...

Hienoa kun olet pyytänyt anteeksi, se on inhimillistä ja auttaa jatkossa teitä taas löytämään toisenne. Ehkä lapsen pitää saada nyt ottaa omaa tilaa ja aikuistua rauhassa ja siksi ottaa välimatkaa. Uskon että löydätte taas toisenne, olettehan hyviä vanhempia ja parhaanne tehneet. Kyllä toinen ihminen sen aikaa myöten tajuaa ja tulee toivottavasti järkiinsä. itse menetin omat vanhempani hyvin aikaisin, koska he eivät pystyneet vanhemmuuteen. olen tullut hyvin pitkän matkan omin neuvoin ilman vanhempia ja arvostan teitä kun olette rakastavia lastanne kohtaan. se ei ole itsestäänselvyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?

Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.

Hyvä tavaton, anna lapselle tilaa hengittää! Kuulostat tukahduttavalta ja sellaiselta joka pitää lapset symbioottisessa suhteessa vaikka väkisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?

Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.

Hyvä tavaton, anna lapselle tilaa hengittää! Kuulostat tukahduttavalta ja sellaiselta joka pitää lapset symbioottisessa suhteessa vaikka väkisin.

Ei nyt ihan noin mutta se on totta, että luonne-erot on meillä suuret ja vuosien varrella on ollut monia tilanteita, joissa ei olla ymmärretty toisiamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Surullista, tulee tunne että olet yrittänyt parhaasi vaikka kuten sanottua virheitäkin on varmasti tehty, kukapa ei niitä tekisi. Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä kuten ovat heidän lapsensakin. oletko kokeillut puhua asiaa niin, että pahoittelet jos olet jotenkin niin kovasti loukannut ettette voi olla tekemisissä? se voisi puhdistaa monia asioita. ja kerro että rakastat lastasi paljon vaikka välit ovat huonot. niillä voisi olla tilannetta tervehdyttävä vaikutus.

Olen pyytänyt anteeksi niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Kerron aina ja olen kertonut aina rakastavani häntä. Samoin isänsä on tehnyt. Hän on vaan saanut meistä nyt ilmeisesti tarpeekseen...

Hienoa kun olet pyytänyt anteeksi, se on inhimillistä ja auttaa jatkossa teitä taas löytämään toisenne. Ehkä lapsen pitää saada nyt ottaa omaa tilaa ja aikuistua rauhassa ja siksi ottaa välimatkaa. Uskon että löydätte taas toisenne, olettehan hyviä vanhempia ja parhaanne tehneet. Kyllä toinen ihminen sen aikaa myöten tajuaa ja tulee toivottavasti järkiinsä. itse menetin omat vanhempani hyvin aikaisin, koska he eivät pystyneet vanhemmuuteen. olen tullut hyvin pitkän matkan omin neuvoin ilman vanhempia ja arvostan teitä kun olette rakastavia lastanne kohtaan. se ei ole itsestäänselvyys.

Kiitos paljon lohdutuksen sanoista! Ja teille muillekin, jotka olette ottaneet osaa keskusteluun. Helpottaa, kun voi edes jonnekin avautua. Vielä ei olla puhuttu tästä kenellekään perheen ulkopuoliselle, kun toivotaan, että tämä loppuisi pian. Itse olen kyllä varaamassa aikaa terapeutille. Jos sieltä saisi uusia näkökulmia asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Surullista, tulee tunne että olet yrittänyt parhaasi vaikka kuten sanottua virheitäkin on varmasti tehty, kukapa ei niitä tekisi. Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä kuten ovat heidän lapsensakin. oletko kokeillut puhua asiaa niin, että pahoittelet jos olet jotenkin niin kovasti loukannut ettette voi olla tekemisissä? se voisi puhdistaa monia asioita. ja kerro että rakastat lastasi paljon vaikka välit ovat huonot. niillä voisi olla tilannetta tervehdyttävä vaikutus.

Olen pyytänyt anteeksi niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Kerron aina ja olen kertonut aina rakastavani häntä. Samoin isänsä on tehnyt. Hän on vaan saanut meistä nyt ilmeisesti tarpeekseen...

Hienoa kun olet pyytänyt anteeksi, se on inhimillistä ja auttaa jatkossa teitä taas löytämään toisenne. Ehkä lapsen pitää saada nyt ottaa omaa tilaa ja aikuistua rauhassa ja siksi ottaa välimatkaa. Uskon että löydätte taas toisenne, olettehan hyviä vanhempia ja parhaanne tehneet. Kyllä toinen ihminen sen aikaa myöten tajuaa ja tulee toivottavasti järkiinsä. itse menetin omat vanhempani hyvin aikaisin, koska he eivät pystyneet vanhemmuuteen. olen tullut hyvin pitkän matkan omin neuvoin ilman vanhempia ja arvostan teitä kun olette rakastavia lastanne kohtaan. se ei ole itsestäänselvyys.

Kiitos paljon lohdutuksen sanoista! Ja teille muillekin, jotka olette ottaneet osaa keskusteluun. Helpottaa, kun voi edes jonnekin avautua. Vielä ei olla puhuttu tästä kenellekään perheen ulkopuoliselle, kun toivotaan, että tämä loppuisi pian. Itse olen kyllä varaamassa aikaa terapeutille. Jos sieltä saisi uusia näkökulmia asiaan.

Kuulostaa erinomaiselta ajatukselta, pääset terapeutille purkamaan tunteitasi ja ajatuksiasi. se selkiyttää varmasti aikaa myöten asioita. Kaikkea hyvää teidän perheelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Surullista, tulee tunne että olet yrittänyt parhaasi vaikka kuten sanottua virheitäkin on varmasti tehty, kukapa ei niitä tekisi. Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä kuten ovat heidän lapsensakin. oletko kokeillut puhua asiaa niin, että pahoittelet jos olet jotenkin niin kovasti loukannut ettette voi olla tekemisissä? se voisi puhdistaa monia asioita. ja kerro että rakastat lastasi paljon vaikka välit ovat huonot. niillä voisi olla tilannetta tervehdyttävä vaikutus.

Olen pyytänyt anteeksi niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Kerron aina ja olen kertonut aina rakastavani häntä. Samoin isänsä on tehnyt. Hän on vaan saanut meistä nyt ilmeisesti tarpeekseen...

Hienoa kun olet pyytänyt anteeksi, se on inhimillistä ja auttaa jatkossa teitä taas löytämään toisenne. Ehkä lapsen pitää saada nyt ottaa omaa tilaa ja aikuistua rauhassa ja siksi ottaa välimatkaa. Uskon että löydätte taas toisenne, olettehan hyviä vanhempia ja parhaanne tehneet. Kyllä toinen ihminen sen aikaa myöten tajuaa ja tulee toivottavasti järkiinsä. itse menetin omat vanhempani hyvin aikaisin, koska he eivät pystyneet vanhemmuuteen. olen tullut hyvin pitkän matkan omin neuvoin ilman vanhempia ja arvostan teitä kun olette rakastavia lastanne kohtaan. se ei ole itsestäänselvyys.

Kiitos paljon lohdutuksen sanoista! Ja teille muillekin, jotka olette ottaneet osaa keskusteluun. Helpottaa, kun voi edes jonnekin avautua. Vielä ei olla puhuttu tästä kenellekään perheen ulkopuoliselle, kun toivotaan, että tämä loppuisi pian. Itse olen kyllä varaamassa aikaa terapeutille. Jos sieltä saisi uusia näkökulmia asiaan.

Kuulostaa erinomaiselta ajatukselta, pääset terapeutille purkamaan tunteitasi ja ajatuksiasi. se selkiyttää varmasti aikaa myöten asioita. Kaikkea hyvää teidän perheelle.

Kiitos sinulle ihana ihminen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Anna olla. Et voi sille mitään miten aikuinen ihminen käyttäytyy. Pelasta itsesi ja ala elämään omaa elämääsi johon tuo lapsi ei enää kuulu. Ainoa mitä voit enää tehdä. Toiset ihmiset ovat mulkeroita, mulkerotkin ovat aina jonkun lapsia.

Tuossa voi olla kyse siitäkin, että lapsi on temperamentiltaan niin vahvasti sisäänpäinkääntyvä, että on  sulkeutuva ja estynyt. Ei siis osaa, jaksa tai uskalla käsitellä syvemmin tunteita. Sellaiset henkilöt tarvitsevat paljon aikaa prosessoidakseen asioita.

Oli syy mikä tahansa, niin muidenkin kuin sen lapsen elämä on tärkeää, se pitää muistaa. Jokaisella on elämä, eikä sitä kannata tuhlata yrittämällä kurottaa sellaisen ihmisen suuntaan joka ei sitä halua.

Toki, olet oikeassa. Ehkä kuitenkin parempi suhtautua rakentavasti kuin nähdä yhteydenotto pelkkänä tuhlauksena. Jos on vaikka loukannut toista tai toiminut jotenkin ajattelemattomasti, on parempi antaa haavojen parantumiselle aikaa, varsinkin jos loukattu osapuoli on kovinkin sulkeutuva luonteeltaan. 

Kaikkensa kun on tehnyt, niin kyllä se loppu on ihan silkkaa tuhlausta. Aikuinen varmasti ottaa itse sitten yhteyttä kun haluaa niin tehdä, eihän sitä tarvitse kieltääkään. Lopettaa vain itse yrittämisen kun se ei toista kiinnosta, ja täten pallo jää sille kelle se kuuluukin. Tehkööt sillä sitten mitä itse huvittaa. Tuo kirjoittaja on jo tarpeeksi tehnyt. Siinähän sitä on sitten loppuelämä aikaa ottaa yhteyttä omassa aikataulussa.

Juuri näin, omassa aikataulussa asioiden työstämistä. Joskus täytyy myös päästää irti. Liika yrittäminen tuollaisessa tilanteessa voi työntää toista kauemmas ja tuntua jopa painostukselta. Kaikilla on oma henkilökohtainen tahtinsa käsitellä asioita, joillakin siihen voi mennä koko elämä. Positiivisuus kannattaa silti säilyttää, tärkeintä on kummankin matka kohti parempaa itsetuntemusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat vasta lapsia. Itse olen kritisoinut mielessäni omaa kasvatustani. Ääneen en sanoisi tätä ikinä ihan silkasta rakkaudesta, ymmärryksestä ja kunnioituksesta äitiäni kohtaan: Minä olisin tarvinnut sääntöjä, tiukempia rajoja, keskustelua ja emotionaalista tukea.

Äitini oli yksinhuoltaja. Hän halusi olla minulle lempeä, antaa olla pitkään lapsi. Antaa vapaan kasvatuksen, vailla vastuuta ja velvollisuuksia.

Kaunis ajatus, mutta käytännössä olin epävarma ja sellainen sormi suussa lapsi. Kavereilla oli kotiintuloajat, viikkorahat ja kotityöt. Mulla ei mitään. En tehnyt läksyjä, kun ei ollut pakko. En mennyt kouluun, jos ei huvittanut. Huonosta käytöksestä ei seurannut mitään muuta kuin ihmetystä, miksei se sano mitään, kun kaverikin sentään sai arestia. Jätin laiskuuttani harrastukset kesken, enkä oikein kokenut saavuttamisen, onnistumisen tai ansaitsemisen tunteita mistään. Sain katsoa telkusta mitä halusin. Pelottavaakin juttuja. Ei tehnyt hyvää lapsen itsetunnolle sellainen vapaus.

Anteeksi, tästä omasta tarinastani tuli tosi pitkä 😬

Melkein kuin omasta suustani. Äitini huolehti minusta myös yksinhuoltajana siitä asti kun olin 6, erosi alkoholiin taipuvaisesta isästäni. Muistan äidin ja isän välisen suhteen vain riitelynä.

Äiti huolehti kyllä että kouluun pitää mennä, mutta ei kysellyt edes teinkö läksyt, saatikka sitten auttanut niissä.

Emme edes syöneet yhdessä, äiti oli kai aina jollain dieetillä. Tämän vuoksi olen aina kokenut äidin kanssa yhdessä syömisen todella vaivaannuttavana ja ahdistavana kun se oli niin vierasta.

Meillä ei keskusteltu siitä mitä kuuluu, millaista koulussa oli, jne. Kommunikaatiota oli todella vähän. Emme myöskään juuri tehneet mitään yhdessä.

Eikä äiti myöskään leikkinyt koskaan kanssani, ei kertaakaan. Varmaan tietty silloin ihan vauva-aikana mutta siitä en muista mitään. Kysyin tätä joskus mutta hän ei osannut vastata.

Äiti ei ollut kylmä eikä ilkeä mutta ei myöskään läsnä.

Vieläkin tuntuu että hädin tuskin tunnen häntä, kun emme oikein jutelleet koskaan eikä vietetty yhdessä aikaa. Joulunakin vaan oltiin samassa ruokapöydässä. En pitänyt jouluista, ne olivat kuin tavallisia päiviä paitsi että oli tuo todella vaivaannuttava ja hiljainen jouluateria ja sai lahjoja.

Pari kuukautta sitten koitin äidin kanssa keskustella tästä, että olisin lapsena kaivannut enemmän kommunikaatiota, rajoja ja ohjausta. Äiti vastasi että ei uskaltanut esimerkiksi huutaa koska olin niin herkkä, joka on totta. Koitin tähän vastata että ei mitään huutoa olisi tarvinnut, vaan juuri sitä kommunikaatiota ja ohjausta. Esimerkiksi juuri että olisi huolehtinut että teen läksyt ja opettanut miten opiskellaan. Olen tätä joutunut sitten vasta aikuisiällä itse opettelemaan, teininä en jaksanut välittää. Olisi ollut helpompaa jos koulutyön tekemisestä myös kotona olisi tullut tapa jo lapsena äidin mallista.

Olin kiltti lapsi ja rangaistusta en juuri tarvinnut, mutta teini-iässä sillekin olisi ollut tarve kun aloin olla tottelematon. Äiti esimerkiksi pyysi tulemaan kotiin, mutta menin vasta myöhemmin (en yömyöhään).

Äiti ei myöskään juuri lohduttanut. Mielenterveyteni alkoi oireilla jo lapsena. Esimerkiksi kun olin ehkä kolmasluokalla ja jokin ilta tunsin valtavaa ahdistusta, pötkötin lattialla, tunsin sisäistä levottomuutta. Sanoin monta kertaa ääneen että minua "ahdistaa tosi paljon, vaikka en tiedä miksi".

Äiti ei oikein sanonut mitään, katsoi vain telkkaria. Kysyin vielä että kuuleeko, kuuli kyllä. Toivoin että olisi jotenkin huomioinut, ottanut kainaloon, koittanut jutella kanssani.

Kun myöhemmin aloin oireilla enemmän mielenterveyteni kanssa, äiti haki minulle kyllä ammattiapua mutta hänen kanssaan näitä asioita ei ikinä käsitelty.

Ylä-asteella aloin lintsata koulusta kiusaamisen takia, käytin monia tekosyitä flunssasta tai vatsakivuista (tosin oli myös oikeita vatsakipuja koulun pelosta).

Näihin tilanteisiin äidin reaktio oli tuskastua, korottaa ääntään tyyliin "Mitä minä oikein teen sinun kanssa!!" sekä syyllistää minua huutamalla että "Sinä aiheutat minulle mahahaavan!"

On lisäksi muita pienempiä juttuja, kuten kerta jolloin äiti menetti luottamukseni kun kertoi eteenpäin "hauskana juttuna" asian jota vannotin ettei hän kerro kellekään. Minua hävetti, tämä luottamus ei ole koskaan täysin palautunut.

Tulipa purkauduttua. Mietin jopa että pitäisiköhän minun lähettää tämä teksti äidilleni. En tiedä johtaisiko se mihinkään kun tuntuu että ei osaa keskustella.

Kotona en muista että olisi sanottu ääneen että rakastan sinua.

Välitetään kyllä toisistamme ja nykyään kyllä sanotaan toisillemme että olet rakas, mutta koen äidin silti etäiseksi.

Henkisesti yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu on maailman surullisin asia. Se yksinäisyys kalvaa vielä aikuisenakin. Näitä lapsia on tässä maassa paljon. Tekee pahaa kyllä tästä ketjusta lukea sitä vihaa ja ymmärtämättömyyttä niiltä vanhemmilta, jotka eivät halua nähdä omaa vastuutaan asiassa. Jätetään jälleen se oma lapsi yksin.

On ja ei. Totuus kuitenkin on, että tuo "yksin jätetyn lapsen rakkauden kaipuu" on aika uusi asia. Onko sitten kyse ainoasta lapsesta, vai mistä on kyse, en tiedä. Mutta menneessä ajassa ei kyllä ole ollut yhtään sen enempää mitään lasten kanssa leikkimistä tms. Päinvastoin. Ennen lapset pyöri jaloissa ja lähinnä pitivät huolta itsestään. Ei silloin vanhemmat ehtineet hyysätä yhtä lasta, kun oli kotityöt ja lapsiakin paljon enemmän. 

Juuri näin. Lapset kasvoivat lapsilaumoissa. Vanhemmat opastivat kyllä elämää varten, hoivasivat, antoivat turvaa ja tukea koulua ja elämää varten, mutta vapaa-aikana lapset saivat olla paljon keskenään naapurien lasten kanssa. Oltiin pihalla, pelattiin kivoja leikkejä (kopua, piilosta, hippaa, inkkaria, länkkäriä, ym. ym.), pienet oppivat isommilta leikit ja säännöt ja kaikki pitivät huolta toisistaan. Sisällä pelattiin kavereiden kanssa lautapelejä ja tehtiin vähän isompana itse leivät, mehut ja ruokaakin. Pedofiileistä varoitettiin ja suojeltiin toisia niiltä. Meistä kasvoi itsenäisiä, aikaansaavia, omatoimisia nuoria ja aikuisia. En ikinä vaihtaisi 60-70 -luvun vapaata ja ihanaa lapsuuttani nykypäivän holhottuun ja kontrolloituun lapsuuteen. 

Asiassa on puolensa. En minäkään haluaisi olla nykyajan lapsi. Olen 60-luvun lapsi ja äitini oli sitä mieltä silloin, ettei lapsi tarvitsee mitään ohjattua harrastustoimintaa koulun, läksyjen ja kotitöiden lisäksi. Olen ollut samaa mieltä. Mutta nykyäänhän kaikkien lasten pitäisi harrastaa ohjatusti jotain liikuntaa, joukkuepelejä yms. Se kuulostaa itsestä tosi raskaalta.

Oli siis enemmän vapautta silloin.

Mutta en ole koskaan osannut nähdä itseäni erityisen osaavana tai omatoimisena. Huono itseluottamus on varmaan monella muullakin ikäluokkani edustajalla. Lapsia ei kehuttu "liikaa".

Kirjoitin tuon kertomukseni 60-70 -luvun lapsuudesta. En tietenkään kiistä kokemustasi, mutta oma kokemukseni sekä itseni että kavereiden kohdalla on sellainen mitä kerroin. Minusta, ystävistäni ja kaikista 60 -luvulla syntyneistä, jotka tunsin silloin, kasvoi jo nuorena hyvin itsenäisiä, omatoimisia ja sen vuoksi myös hyvän iteluottamuksen omaavia nuoria aikuisia, paljon aiemmin kuin nykyään. Syykin on selvä, saimme vapauden lisäksi myös vastuuta sitä mukaa kun halusimme ja kykenimme sitä ottamaan.  Kehuttu ei tosiaankaan liikaa, vaan aiheesta, jolloin kenellekään ei kehittynyt todellisuudesta irtautunutta itsetuntoa, liikaa ja valheellisesti kehuttu lapsi kun luulee olevansa kaunein, viisain ja vahvin, kunnes maailma opettaa. Mutta sain kyllä arvostusta aina, kun siihen oli aihetta ja jatkuvasti kannustusta. Isäni ja äitini näkivät realistisesti kykyni ja kannustivat opiskelemaan, vaikka olivat itse "duunareita". Oma ikäluokkani oli henkisesti, tiedollisesti ja taidollisesti kykenevä ja valmis muuttamaan halutessaan myös kotoaan jo opiskelemaan lähtiessä ja työhön mennessä, eikä tarvinnut enää 18 vuotiaana kädestä pitäjää, vaan oli suorastaan nautinto olla itsenäinen ja tuntea kuinka siivet kantoivat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?

Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.

Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.

Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on arveltu, että aikuiset lapset lopettavat kritiikin, kun saavat omia lapsia. Epäilen asian olevan päinvastoin. Jo odotusaikana aletaan laittamaan vaatimuksia tuleville vanhemmille liittyen vuorovaikutukseen ja kiintymyssuhteen syntymiseen. Myöhemmin annetaan lappuja täytettäväksi, että perheen epäkohdat löytyisivät ja vanhemmat pääsisivät korjaamaan virheensä. Koulussa kuraattorit ja terkkarit kysyvät kotioloista ja herkästi otetaan yhteyttä monenlaisista asioista. Tulee kovin näkyväksi, että se lapsuus ja kasvatus, josta sinun pitäisi olla kiitollinen, ei riittäisi mihinkään tänä päivänä, vaan saattaisi poikia vaikkapa lastensuojeluilmoituksia. Samaan aikaan aikuiset töissä ja lapset koulussa joutuvat säännöllisesti arvioimaan omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan, eikä milloinkaan vastaus voi olla, että kaikki menee hyvin, koska silloin et kykene arvioimaan realistisesti omaa toimintaasi.

Aikuiset lapset joutuvat jatkuvasti pinnistämään vanhempina parempaan ja samaan aikaan olemaan kritisoimatta omia vanhempiaan, jotka kokevat täydellistä tyytyväisyyttä siitä, mikä oli vain murto-osa nykyvaatimuksista.

Kommenttisi on pääosin täysin totta, muttei toimi perusteena kritisoida omia vanhempiaan, vaan osoittaa miten sairas yhteiskuntamme on. Niin sairas, etten ikinä hankkisi lapsia enää, jos olisin nuori. Holhous, kontrolli ja standardiin pakottaminen ovat menneet äärimmäisyyksiin, pahemmaksi kuin Stasin valvomassa Itä-Saksassa oli. Tai Hitlerin Saksassa. Niissäki pyrittiin jalostamaan "täydellinen" ihminen ja tuhottiin ihmisyys. Näin tapahtuu tänä päivänä Suomessa, täydellistä vanhemmuutta, kasvatusta ja uutta uljasta ihmistä luodessa tuhotaan ihmiset, lapset ja heidän vanhempansa henkisesti. Olette hirvittävässä prässissä, jossa tavoitteena on jonkun muun määrittelemä, utopistinen ihanneihminen. Tunnen valtavaa myötätuntoa teitä kohtaan, oikeastaan sääliä. 

Anteeksi on pyydetty moneen kertaan ja sanottu ettei meistä ota oppia. Yhteyttä kuitenkin näyttävät pitävän, ehkä sitten ovat anteeksi antaneet tukistukset.

Ei kukaan varmaan ole seppä syntyessään, joten sama jatkuu polvesta toiseen. Outoa olisi jos ei kukaan koskaan arvostelisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?

Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.

Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.

Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.

Ei mitään tietoa. Kesällä kyllä kävi ahkeraa nettikeskustelua tai oikeastaan väittelyitä eri aihepiireistä. Yritti fanaattisesti meitäkin saada ymmärtämään hänen näkökantansa, kun netissä häntä ei ymmärretty ja sai bannitkin moneen otteeseen. Olen kyllä epäillyt, että tässä välien katkaisussa voi olla osansa sillä, että jos on avautunut tilanteestaan netissä, on saanut juuri neuvoksi katkaista välit. En tiedä. Tilanne on kaikin puolin niin absurdi, että oikeasti pelkään eniten, että hän ei ole kunnossa vaan oirehtii jotain isompaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Surullista, tulee tunne että olet yrittänyt parhaasi vaikka kuten sanottua virheitäkin on varmasti tehty, kukapa ei niitä tekisi. Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä kuten ovat heidän lapsensakin. oletko kokeillut puhua asiaa niin, että pahoittelet jos olet jotenkin niin kovasti loukannut ettette voi olla tekemisissä? se voisi puhdistaa monia asioita. ja kerro että rakastat lastasi paljon vaikka välit ovat huonot. niillä voisi olla tilannetta tervehdyttävä vaikutus.

Olen pyytänyt anteeksi niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Kerron aina ja olen kertonut aina rakastavani häntä. Samoin isänsä on tehnyt. Hän on vaan saanut meistä nyt ilmeisesti tarpeekseen...

Hienoa kun olet pyytänyt anteeksi, se on inhimillistä ja auttaa jatkossa teitä taas löytämään toisenne. Ehkä lapsen pitää saada nyt ottaa omaa tilaa ja aikuistua rauhassa ja siksi ottaa välimatkaa. Uskon että löydätte taas toisenne, olettehan hyviä vanhempia ja parhaanne tehneet. Kyllä toinen ihminen sen aikaa myöten tajuaa ja tulee toivottavasti järkiinsä. itse menetin omat vanhempani hyvin aikaisin, koska he eivät pystyneet vanhemmuuteen. olen tullut hyvin pitkän matkan omin neuvoin ilman vanhempia ja arvostan teitä kun olette rakastavia lastanne kohtaan. se ei ole itsestäänselvyys.

Kiitos paljon lohdutuksen sanoista! Ja teille muillekin, jotka olette ottaneet osaa keskusteluun. Helpottaa, kun voi edes jonnekin avautua. Vielä ei olla puhuttu tästä kenellekään perheen ulkopuoliselle, kun toivotaan, että tämä loppuisi pian. Itse olen kyllä varaamassa aikaa terapeutille. Jos sieltä saisi uusia näkökulmia asiaan.

Kuulostaa erinomaiselta ajatukselta, pääset terapeutille purkamaan tunteitasi ja ajatuksiasi. se selkiyttää varmasti aikaa myöten asioita. Kaikkea hyvää teidän perheelle.

Kiitos sinulle ihana ihminen!

Kiitos teille molemmille. Tämä on lohdullinen keskustelu seurata 💜

Toivon enemmän rakkautta tässä ketjussa. Ihan kaikille. Yrittäkää ymmärtää lähtökohtia. Jos anteeksi on pyydrtty useita kertoja, eikö anteeksi voisi antaa?

Suurin osa vanhemmista rakastaa lapsiaan enemmän kuin omaa elämäänsä, virheiltä ei voi välttyä vaikka kuinka sitä toivoisi.

Rakastakaa, antakaa anteeksi, yrittäkää ymmärtää. Ottakaa vastuu omista tunteistanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäonnistunut kirjoitti:

Kyllä. Lapseni ovat arvostelleet minua äitinä. Välillä hyvinkin rajusti. Uskon että arvosteluun on syytäkin, mutta kaikkiin tapahtuneisiin asioihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan. En ole voinut vaikuttaa kunnan/koulun/lääkärin/(geeneistä johtuviin sairauksiin. Sairauksiin joita en tiennyt ennen lasten syntymää.) yms päätöksiin.

Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi mennä. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen pyytänyt usein anteeksi. Olen kuitenkin toiminut aina sen hetkisen tietämykseni mukaan. Ilkeyttäni en ole mitään tehnyt. Sitä mukaa kun lapsilleni on tullut ikää ja ovat nähneet miten ysävien kotona on toimittu on arvosteluni vähennyt ja ymmärrystä on tullut tilalle. Kuitenkin kadun monia tekemiäni virheitä hyvin raskaasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Väsyneenä, sairaana ja rahattomana ei aina vaan jaksa. Lapseni tietävät että oon aina heidän puolellaan vaikka en ole täydellinen ja olen tehnyt virheitä

Ihana äiti ja nainen. Vanhempien turhan arvostelun pitäisi loppua murrosikään. Sen jälkeen tulisi ymmärryksen ja anteeksiannon kasvaa. Tietenkin huonosti tahallaan lapsiaan laiminlyöneet ja kohdelleet vanhemmat voivat pyytää anteeksi ja prosessoida asiaa lastensa kanssa, jos kykenevät. Mutta muuten aikuisten lasten tulisi tarvittaessa hakeutua ratkaisukeskeiseen terapiaan, jossa opetetaan ymmärtämään, että elämä on epätäydellistä, myös hän itse ja hänen vanhempansa, jossa menneiden rikki repimisen sijaan keskitytään tulevaan. Väärä terapia rikkoo ihmisen pysyvästi.

Miksi asioista ei saisi puhua? Traumatisoitumisella on vahva hermostollinen pohja, ei sellaista pyyhitä pois noin vain lyhyillä ratkaisukeskeisillä terapioilla. Vanhempien toimien tahallisuus on sinänsä merkityksetöntä. Alkoholisti tai mt-vanhempi voi esimerkiksi tuntea tai väittää, ettei koskaan tahallaan laiminlyönyt tai käyttänyt väkivaltaa. Siitä huolimatta onko hallinnut toimintaansa tekohetkellä voi aina pyytää anteeksi, jos on loukannut toista, varsinkin omaa lastaan, jolle on vanhempana velvollinen olemaan hyvä ja esimerkillinen kasvattaja.

Olet oikeassa. Muotoilin näkemykseni puutteellisesti. Jätän pois sanan "tahallaan". Eli huonosti lapsiaan kohdelleen vanhemman on hyvä keskustella asia aikuisten lastensa kanssa ja pyytää anteeksi. Mutta keskustelun pitää olla tasa-arvoista, aikuisten välistä ja vanhemmalla on myös oikeus tuoda näkemyksensä esiin, jos hän on jostakin asiasta eri mieltä, eikä esim. pidä jotain väitettyä asiaa väärin toimimisena lasta kohtaan. Myös aikuinen lapsi voi olla väärässä ja hänen tulee olla valmis korjaamaan mielipiteensä, pyytää anteeksi aiheettomia syytöksiään. Ristiriitatilanteessa voidaan pyytää vaikka ulkopuolista arvioimaan eriäviä näkemyksiä. Ratkaisukeskeinen terapia ei välttämättä ole lyhytterapiaa. Pyskologiassa on näkemyseroja ja toiset asiakkaatkin kokevat vastoinkäymisissä rypemisen vain vahingoittaneen heitä, mutta ovat löytäneet ratkaisukeskeisestä avun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun aikuinen lapsi ei suostu keskustelemaan asiasta? On aina ollut vetäytyvä ja sulkeutunut eikä ole pystynyt keskustelemaan vaikeista asioista koskaan. Muuttuu mykäksi. Nyt on siis katkaissut välit ja väittää, että keskustelu ei muuta asiaa, joten hän ei vaivaudu sitä tekemään. Olen laittanut kymmeniä viestejä, kirjoittanut pitkiä sähköposteja, pyytänyt anteeksi monia asioita, kirjoittanut hänelle auki pohdintoja, joissa syvällisesti reflektoin omaa käytöstäni. Ei mitään. Ei vastaa, ei kommentoi. Täys hiljaisuus.

Mitä voin tehdä? Olen aivan surun murtama...

Olet tehnyt jo paljon, mitä tehtävissä on. Tilanne ei ole helppo lapsellesikaan. Ainoa mikä tulee mieleen, niin voisit kertoa hänelle, että jos hän haluaa ulkopuolista keskusteluapua, niin voit esim. maksaa osan käynneistä.

Kirjoituksesi edellä on kaksi kirjoitusta (nrot 493 ja 494), joissa apua nuorelle aikuiselle - ja sen myötä pattitilanteeseen - on löytynyt osaavien terapeuttien ansiosta.

Voimia sinulle! Joskus myös pelkkä aika voi auttaa.

Ei suostu terapiaan. Ei halua keskustella mistään. On vahvasti sitä mieltä, että kaikki keskustelu on turhaa. Ollut siis pienestä asti hyvin ehdoton, hyvin mustavalkoinen ja itsekseen viihtyvä. Toivon todella, että aika auttaa mutta tällä hetkellä muserrun tähän oloon. Pakko tietenkin jaksaa mutta on vaikea uskoa enää mihinkään onnellisuuteen, kun oma lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Eikä koe suhdettamme edes sen arvoiseksi, että avautuisi asiasta kunnolla. Tässä on joutunut vaan arvailemaan, mistä kaikista asioista on katkera...

Mitä ihmettä olet lapsellesi tehnyt? Olitko/oletko alkkis, mahdollistitko hyväksikäytön?

Ei mitään tuollaista. Olimme vielä muutama kk sitten tavallinen, täynnä rakkautta ja huumoria ylläpitävä perhe. Kun esikoinen lähti kesän jälkeen takaisin opiskelemaan, ilmoitti hetken päästä, että ei tarvitse olla yhteyksissä. En viitsi kertoa tarkemmin. Tiedän omat virheeni ja niitä olen anteeksi pyytänyt.

Liittyykö aiheeseen sosial justice-kulttuuri? Sitä on nyt liikkeellä runsain mitoin että aikuisilta 16-30v lapsilta on alkanut tulla tällaista oireilua jossa katkotaan jopa suhteet perheeseen.

Aikuisen lapsen identiteetti on vielä hauraalla pohjalla. Liian moni on eksynyt mukaan tähän uskonnonomaiseen liikkeeseen joka oikeuttaa "suuttumaan verisesti" vääristä persoonapronomineista, mielipiteistä= ei ole oikeutta mielipiteisiin koska "he" ovat oikeuden puolella. Tämä on sellainen aihe mikä ansaitsee vakavaa huomiota.

Ei mitään tietoa. Kesällä kyllä kävi ahkeraa nettikeskustelua tai oikeastaan väittelyitä eri aihepiireistä. Yritti fanaattisesti meitäkin saada ymmärtämään hänen näkökantansa, kun netissä häntä ei ymmärretty ja sai bannitkin moneen otteeseen. Olen kyllä epäillyt, että tässä välien katkaisussa voi olla osansa sillä, että jos on avautunut tilanteestaan netissä, on saanut juuri neuvoksi katkaista välit. En tiedä. Tilanne on kaikin puolin niin absurdi, että oikeasti pelkään eniten, että hän ei ole kunnossa vaan oirehtii jotain isompaa...

Olen samankaltaisessa tilanteessa. En tiedä mitä tehdä. Lapseni on autismin kirjon sisällä ja jo aikuinen ja asuu omillaan. Kun tutustui yliopistossa tuohon aihepiiriin, hän alkoi muuttumaan kuin "uskoon" olisi tullut. Puhekieli, termit:"patriarkaatti" "misogynia" "transfobia" "ras..msmi" alkoi kuulumaan vähän joka lauseessa. Perheemme on avarakatseinen, olemme 1960-luvun vanhempia.

Tämä liike vaikuttaa melkein uskonnon kaltaiselta, olemme vanhempina hämmentyneitä.

Lapsi on katkaissut välinsä meihin toistaiseksi. Koska yritimme kysellä liikaa, ei ole valottanut enempää. Luulimme että ne kodista pois murtautumisen aikaan tulee kriisit olisi olleet ohitse jo vuosia sitten. Hän on jo 27v.

Olemme kulkeneet kuin munankuorilla viime vuoden ajan. Epätoivo ja suru on läsnä. Ennenkaikkea huoli.

Voimia sinulle

Vierailija kirjoitti:

Teemme kaikki virheitä kasvatuksessa, koska ei ole olemassa täydellista vanhempaa (onneksi, koska täydellisellä vanhemmalla olisi täydellisia lapsia, mikä on aika iso vaatimus pienelle lapselle).

On ihan ok, jos aikuiset lapset jossain elämänvaiheessaan tahtovat käydä läpi asioita, joissa kokevat vanhempien tehneet väärin, se kuuluu heidän aikuistumisprosessiinsa. Jossain vaiheessa kun he ehkä itse saavat lapsia, he välttyvät tekemästä ainakaan ihan samoja virheitä omien lapsiensa kanssa, mikäli he saavat käydä nämä tunteensa läpi rauhassa, ilman että vanhemmat alkaa syyllistää heitä itseään asioista. 

Meidän vanhempien kasvamiseen taas liittyy se, että pystymme tyynesti kuuntelmaan ja myös pyytämään anteeksi, lyttäämättä täysin lapsen kokemusta asiasta. Tärkeää on myös osata antaa anteeksi itsellemme, jos/kun tajuamme tehneemme jotain väärin. Uskon, että jokainen kuitenkin tahtoo olla mahdollisimman hyvä vanhempi, niillä voimavaroilla ja tiedoilla, jotka meillä sillä hetkellä on ollut.

Aikuiset lapset eivät käy läpi aikuistumisprosessia. Ongelma on silloin siinä, että aikuistumista ei ole tapahtunut murrosiässä, milloin sen oikea aika on. Silloinhan lapset nimenomaan kritisoivat vanhempiaan yhtään säästelemättä ja kyseenalaistavat jopa vanhempien hyvätkin arvot. Jos aikuistumisprosessia jatkuu vielä 20 vuotiaana ja sen jälkeen, on jotain todella pahasti vialla. Siinä iässä normaalisti kehittynyt ihminen on kykenevä ja henkisesti valmis vaikka lähtemään toiselle puolelle maapalloa, perustamaan oman kodin ja hankkimaan lapsia, jos niin tahtoo, suunnittelemaan elämänsä ja kantamaan vastuun valinnoistaan ilman, että asettaa muille vaatimuksia ja odotuksia, joista ei ole sovittu etukäteen. On siis aikuinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.

Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.

En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.

Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.

Onko muilla tälläistä?

Mitä tarkoittaa tuputtaa omia elämänarvojaan?

Ikä tai elämänkokemus yksin ei ole mitenkään autuaaksitekeviä juttuja. Ystävissäni on mua 30 vuotta nuorempia ja 30 vuotta vanhempia se, minkä suhteen kenelläkin on kompetenssia, riippuu ihan muista asioista kuin iästä.

Omien elämänarvojen tuputtamisella/neuvomisella tarkoitan seuraavia esimerkkejä: miksi et sijoita ylimääräisiä rahojasi osakkeisiin, miksi sinulla ei ole isoja säästösummia (vähintään 9000 eur) säästötilillä pahan päivän varalle, miksi peset pyykkiä 40 asteessa etkä 60ssä, miksi jätät aina vessaan valot päälle siellä asioituasi, miksi et ole katsonut instapäivitystäni ja tykännyt siitä, miksi et ole Facebookissa.

Olen ihan mukavassa työssä ja saan siitä hyvän toimeentulon. Sijoitusasunto on ja säästöjä ja osakkeita myös. Tyttärelleni nämä asiat eivät kuitenkaan mielestäni kuulu. Arvostelija on itse työtön mutta tulee toimeen mukavasti ja viettää aikansa lähinnä säästö- oppaita ja sijoitusneuvoja lukien.

Sellaista.