Haluaisinkin toisen lapsen, mutta mies ei. Yksilapsisuuden hyvät puolet?

Olen ainoa lapsi ja hankkinut itse tarkoituksella kaksi lasta. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hyvä hankkia vielä kolmaskin.

Minulla ja miehelläni on kummallakin pieni suku. Lapsilla ei ole serkkuja, kaikki kummit on pitänyt etsiä opiskelukavereista. Ja nyt kun vanhemmilla on muistisairaus, olen yksin vastuussa. Olen joutunut opettelemaan ryhmässä toimimista ja toisten huomioonottamista enemmän kuin suuremmissa perheissä varttuneet. Ja edelleen olen kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.

Lisäksi ylitseni kävellään työelämässä, koska odotan toisten ottavan näkökulmani huomioon sanomatta. Sitähän he eivät tee.

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi ja hankkinut itse tarkoituksella kaksi lasta. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hyvä hankkia vielä kolmaskin.

Minulla ja miehelläni on kummallakin pieni suku. Lapsilla ei ole serkkuja, kaikki kummit on pitänyt etsiä opiskelukavereista. Ja nyt kun vanhemmilla on muistisairaus, olen yksin vastuussa. Olen joutunut opettelemaan ryhmässä toimimista ja toisten huomioonottamista enemmän kuin suuremmissa perheissä varttuneet. Ja edelleen olen kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.

Lisäksi ylitseni kävellään työelämässä, koska odotan toisten ottavan näkökulmani huomioon sanomatta. Sitähän he eivät tee.

3-4 neljä lasta hyvä

Itsellä tavoite 4

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla jäi yhteen lapseen kun mies ei halunnut enempää.

+ Yhden lapsen kanssa on helppoa.

Miten teidän arki sujuu ja onko lapsi kaivannut sisarusta? Mua jotenkin pelottaa, että lapsi jää yksin ja on yksinäinen. Miten esimerkiksi vaikka joku perheloma, eikö se ole lapselle tylsää olla vaan vanhempien kanssa ilman leikkikaveria? Toki vanhemmatkin voi leikkiä, mutta eihän se ole samanlaista kuin toisen lapsen seura.

Entä arkena vapaa-aika? Varmaan täytyy mahdollistaa joku harrastus, jossa on muiden lasten seuraa.

Ap

Olen itse ainut lapsi. En muista olleeni lapsena tylsistynyt ja sisaruksia en ikinä toivonut. Serkuista ja kavereista oli seuraa. Viihdyin myös hyvin itsekseni.

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi ja hankkinut itse tarkoituksella kaksi lasta. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hyvä hankkia vielä kolmaskin.

Minulla ja miehelläni on kummallakin pieni suku. Lapsilla ei ole serkkuja, kaikki kummit on pitänyt etsiä opiskelukavereista. Ja nyt kun vanhemmilla on muistisairaus, olen yksin vastuussa. Olen joutunut opettelemaan ryhmässä toimimista ja toisten huomioonottamista enemmän kuin suuremmissa perheissä varttuneet. Ja edelleen olen kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.

Lisäksi ylitseni kävellään työelämässä, koska odotan toisten ottavan näkökulmani huomioon sanomatta. Sitähän he eivät tee.

Ei ole kyllä suoraan mitenkään perhekoosta kiinni vaan miten tilanteita on huomioitu. On yhden lapsen perheitä joissa haasteita mutta myös isommissa kasvaneita jotka eivät osaa ottaa muita huomioon tai ole ryhmätaitoja muutenkaan. Aina sanotaan että isompien perheiden lapset osaa jakaa. No ei välttämättä osaa mutta on ollut pakko. Aikuisena ei sitten halua kun lapsena kaikki piti. Tähän vaikuttaa ihmisen luonne ja kasvatus enemmän kuin sisarusten määrä. Tai että osaavat kommunikoida.. se voi tarkoittaa että pitää huutaa niin kovin että saa äänensä kuuluviin kun lapsena oli niin paljon muita huutamassa myös. Tämäkin riippuu paljon perheestä, millaisia keinoja on annettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi ja hankkinut itse tarkoituksella kaksi lasta. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hyvä hankkia vielä kolmaskin.

Minulla ja miehelläni on kummallakin pieni suku. Lapsilla ei ole serkkuja, kaikki kummit on pitänyt etsiä opiskelukavereista. Ja nyt kun vanhemmilla on muistisairaus, olen yksin vastuussa. Olen joutunut opettelemaan ryhmässä toimimista ja toisten huomioonottamista enemmän kuin suuremmissa perheissä varttuneet. Ja edelleen olen kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.

Lisäksi ylitseni kävellään työelämässä, koska odotan toisten ottavan näkökulmani huomioon sanomatta. Sitähän he eivät tee.

Ei ole kyllä suoraan mitenkään perhekoosta kiinni vaan miten tilanteita on huomioitu. On yhden lapsen perheitä joissa haasteita mutta myös isommissa kasvaneita jotka eivät osaa ottaa muita huomioon tai ole ryhmätaitoja muutenkaan. Aina sanotaan että isompien perheiden lapset osaa jakaa. No ei välttämättä osaa mutta on ollut pakko. Aikuisena ei sitten halua kun lapsena kaikki piti. Tähän vaikuttaa ihmisen luonne ja kasvatus enemmän kuin sisarusten määrä. Tai että osaavat kommunikoida.. se voi tarkoittaa että pitää huutaa niin kovin että saa äänensä kuuluviin kun lapsena oli niin paljon muita huutamassa myös. Tämäkin riippuu paljon perheestä, millaisia keinoja on annettu.

Tähän haluaisin sanoa, että on ihan todistettu keskimmäisten lasten olevan kaikkein kilteimpiä ja joustavimpia. Kaikki ovat tietysti yksilöitä, mutta isossa kuvassa siinä voi olla perää. Tietysti jos lapsia on vain kaksi niin silloin ei ilmeisesti vaikutusta onko niitä nyt yksi vai kaksi sosiaalisten taitojen puolesta. Pitäisi siis olla vähintään kolme, että saisi sen yhden sosiaalisesti ei kömpelön, jos tuolle linjalle lähdetään. Suosittelenkin kaikkia siis hankkimaan mahdollisimman paljon keskimmäistä lapsia (y)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi ja hankkinut itse tarkoituksella kaksi lasta. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hyvä hankkia vielä kolmaskin.

Minulla ja miehelläni on kummallakin pieni suku. Lapsilla ei ole serkkuja, kaikki kummit on pitänyt etsiä opiskelukavereista. Ja nyt kun vanhemmilla on muistisairaus, olen yksin vastuussa. Olen joutunut opettelemaan ryhmässä toimimista ja toisten huomioonottamista enemmän kuin suuremmissa perheissä varttuneet. Ja edelleen olen kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.

Lisäksi ylitseni kävellään työelämässä, koska odotan toisten ottavan näkökulmani huomioon sanomatta. Sitähän he eivät tee.

Ei ole kyllä suoraan mitenkään perhekoosta kiinni vaan miten tilanteita on huomioitu. On yhden lapsen perheitä joissa haasteita mutta myös isommissa kasvaneita jotka eivät osaa ottaa muita huomioon tai ole ryhmätaitoja muutenkaan. Aina sanotaan että isompien perheiden lapset osaa jakaa. No ei välttämättä osaa mutta on ollut pakko. Aikuisena ei sitten halua kun lapsena kaikki piti. Tähän vaikuttaa ihmisen luonne ja kasvatus enemmän kuin sisarusten määrä. Tai että osaavat kommunikoida.. se voi tarkoittaa että pitää huutaa niin kovin että saa äänensä kuuluviin kun lapsena oli niin paljon muita huutamassa myös. Tämäkin riippuu paljon perheestä, millaisia keinoja on annettu.

Tähän haluaisin sanoa, että on ihan todistettu keskimmäisten lasten olevan kaikkein kilteimpiä ja joustavimpia. Kaikki ovat tietysti yksilöitä, mutta isossa kuvassa siinä voi olla perää. Tietysti jos lapsia on vain kaksi niin silloin ei ilmeisesti vaikutusta onko niitä nyt yksi vai kaksi sosiaalisten taitojen puolesta. Pitäisi siis olla vähintään kolme, että saisi sen yhden sosiaalisesti ei kömpelön, jos tuolle linjalle lähdetään. Suosittelenkin kaikkia siis hankkimaan mahdollisimman paljon keskimmäistä lapsia (y)

Mun pahin seurustelukumppani on ollut keskimmäinen lapsi 😂 mä koen vahvasti itse varhaiskasvatuksessa töissä melkein 10 vuotta olleena että perhekoko ei vaikuta niinkään vaan miten perheessä muute toimitaan, ja tämän lisäksi luonne.

Kaksikin on vähän! Itsellä kolme, se on hyvä mutta eivät nämä tilaustavaraa ole, se on hyvä muistaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta yksilapsisuuden valinneet ovat maailman itsekkäimpiä ihmisiä. Miksi sitten teit sen yhdenkään, eikö olisi ollut parempi olla yksin, tai sitten kaksin miehen kanssa?

Itse ainoana lapsena olisin kaivannut sisaruksia. Äitini kipuherkkä kitisijä, joka aina jaksoi jauhaa, miten kivuliasta ja kamalaa synnytys on, joten hyvissä ajoin päätin, että jos lapsia on tullakseen, saa tulla useampikin ja niin tuli! Synnytys on kuitenkin pieni hetki vain, enkä tajua ihmisiä, jotka traumatisoituvat ohikiitävästä kokemuksesta, vaikka olisi epämiellyttäväkin.

Kauhein asia, minkä voi lapselle antaa, on koko elämän kestävä yksinäisyys, jota ei täysin korvaa oma perhekään. Sen huomaa sitten, kun vanhemmat vanhenevat ja yksin on vastuussa kaikesta heihin liittyvästä, eikä ole ketään, kenen kanssa voisi edes keskustella asiasta. Tai puhumattakaan lapsuuden yksinäisyydestä. Koulukavereita tulee ja menee, työkavereita tulee ja menee, aviopuolisoitakin ehkä tulee ja menee, mutta vain sisaruus on koko elämän kestävä suhde, se pisin. En voi kuin kadehtia niitä, joilla sisaruksia on, enkä voisi kuvitellakaan, että oma esikoinen olisi jäänyt ainokaiseksi.

Ehkä kannattaa katsoa itseään peiliin kun haukkuu muiden traumoja, ja jos kaverit kaikki ja muutkin vaan tulee ja menee.. onko millainen kaveri sitten itse ollut muille? Tai seurustelukumppani? Ikävä kyllä se sisarus joka tosiaan ei välttämättä mene minnekkään voi olla se pahin ihmissuhde. Tai sitten heti kun mahdollista niin ei tarvitse pitää enää yhteyttä. Tärkeämpää lapsiluvussa on miten lapsiaan, kasvattaa ja omat voimavarat. Tunnne monia jotka eivät ole sisaruksia kaivanneet koko elämänsä aikana ja ovat olleet tyytyväisiä elämäänsä. Paljon ihmisestä kiinni myös.

Olen tukiverkottoman yksinhuoltajan ainoa lapsi ja kärsin tilanteesta lapsena. Olin ujo ja sosiaalisesti kömpelö, vaikka kävin päiväkodissa. Tietysti jos on muuten paljon ihmisiä ja sosiaalisia kontakteja esim sukua ympärillä, voi tilanne olla eri. Kaverit ei voi kuitenkaan kokemani mukaan koskaan korvata sisaruksia tai muuta perhettä, ei ole sama asia.

En nyt tiedä onko pelkästään hyvä syy hankkia toinen lapsi sen takia että se ensimmäinen saisi seuraa. Kyllä niitä kavereita löytyy päiväkodista (ja leikkipuistossa lapset hyvinkin ottavat yhteyttä toisten lasten kanssa eivätkä vain leiki siskostensa kanssa) ja myöhemmin koulusta. Ymmärrän asian enemmänkin niin että toinen lapsi on sinun toivomus mutta esität sen esikoisesi tarpeena. En tiedä kuinka tärkeä asiasta sinulle on tullut mutta mieti onko se niin tärkeä että haluat hajoittaa avioliittosi jos miehesi ei toista halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yksilapsisuuden valinneet ovat maailman itsekkäimpiä ihmisiä. Miksi sitten teit sen yhdenkään, eikö olisi ollut parempi olla yksin, tai sitten kaksin miehen kanssa?

Itse ainoana lapsena olisin kaivannut sisaruksia. Äitini kipuherkkä kitisijä, joka aina jaksoi jauhaa, miten kivuliasta ja kamalaa synnytys on, joten hyvissä ajoin päätin, että jos lapsia on tullakseen, saa tulla useampikin ja niin tuli! Synnytys on kuitenkin pieni hetki vain, enkä tajua ihmisiä, jotka traumatisoituvat ohikiitävästä kokemuksesta, vaikka olisi epämiellyttäväkin.

Kauhein asia, minkä voi lapselle antaa, on koko elämän kestävä yksinäisyys, jota ei täysin korvaa oma perhekään. Sen huomaa sitten, kun vanhemmat vanhenevat ja yksin on vastuussa kaikesta heihin liittyvästä, eikä ole ketään, kenen kanssa voisi edes keskustella asiasta. Tai puhumattakaan lapsuuden yksinäisyydestä. Koulukavereita tulee ja menee, työkavereita tulee ja menee, aviopuolisoitakin ehkä tulee ja menee, mutta vain sisaruus on koko elämän kestävä suhde, se pisin. En voi kuin kadehtia niitä, joilla sisaruksia on, enkä voisi kuvitellakaan, että oma esikoinen olisi jäänyt ainokaiseksi.

Ehkä kannattaa katsoa itseään peiliin kun haukkuu muiden traumoja, ja jos kaverit kaikki ja muutkin vaan tulee ja menee.. onko millainen kaveri sitten itse ollut muille? Tai seurustelukumppani? Ikävä kyllä se sisarus joka tosiaan ei välttämättä mene minnekkään voi olla se pahin ihmissuhde. Tai sitten heti kun mahdollista niin ei tarvitse pitää enää yhteyttä. Tärkeämpää lapsiluvussa on miten lapsiaan, kasvattaa ja omat voimavarat. Tunnne monia jotka eivät ole sisaruksia kaivanneet koko elämänsä aikana ja ovat olleet tyytyväisiä elämäänsä. Paljon ihmisestä kiinni myös.

.

Olen eri, mutta jos ympäriltäsi puuttuu kokonaan perhe ja tukiverkosto, ei tähän paljoa kasvatustavalla vaikuteta. Näissä tilanteissa usein myös vanhemman voimavarat loppuu jossakin kohtaa. Mitä enemmän lapsen ympärillä on välittäviä ihmisiä, sen parempi, olkoon sitten vanhempia, sisaruksia, isovanhempia, sukulaisia, tuttuja, ystäviä yms.

Toivottavasti kohtapuoleen loppuu naisten kitinä miksi miehet ei arvosta kun tämän ketjun luki läpi niin eihän naiset välitä tippaakaan miehen mielipiteestä.

Herää vain kysymys että miksi miesten pitäisi välittää naisten mielipiteistä ja ottaa ne huomioon kun ei naiset selvästikään välitä miehien mielipiteistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yksilapsisuuden valinneet ovat maailman itsekkäimpiä ihmisiä. Miksi sitten teit sen yhdenkään, eikö olisi ollut parempi olla yksin, tai sitten kaksin miehen kanssa?

Itse ainoana lapsena olisin kaivannut sisaruksia. Äitini kipuherkkä kitisijä, joka aina jaksoi jauhaa, miten kivuliasta ja kamalaa synnytys on, joten hyvissä ajoin päätin, että jos lapsia on tullakseen, saa tulla useampikin ja niin tuli! Synnytys on kuitenkin pieni hetki vain, enkä tajua ihmisiä, jotka traumatisoituvat ohikiitävästä kokemuksesta, vaikka olisi epämiellyttäväkin.

Kauhein asia, minkä voi lapselle antaa, on koko elämän kestävä yksinäisyys, jota ei täysin korvaa oma perhekään. Sen huomaa sitten, kun vanhemmat vanhenevat ja yksin on vastuussa kaikesta heihin liittyvästä, eikä ole ketään, kenen kanssa voisi edes keskustella asiasta. Tai puhumattakaan lapsuuden yksinäisyydestä. Koulukavereita tulee ja menee, työkavereita tulee ja menee, aviopuolisoitakin ehkä tulee ja menee, mutta vain sisaruus on koko elämän kestävä suhde, se pisin. En voi kuin kadehtia niitä, joilla sisaruksia on, enkä voisi kuvitellakaan, että oma esikoinen olisi jäänyt ainokaiseksi.

Ehkä kannattaa katsoa itseään peiliin kun haukkuu muiden traumoja, ja jos kaverit kaikki ja muutkin vaan tulee ja menee.. onko millainen kaveri sitten itse ollut muille? Tai seurustelukumppani? Ikävä kyllä se sisarus joka tosiaan ei välttämättä mene minnekkään voi olla se pahin ihmissuhde. Tai sitten heti kun mahdollista niin ei tarvitse pitää enää yhteyttä. Tärkeämpää lapsiluvussa on miten lapsiaan, kasvattaa ja omat voimavarat. Tunnne monia jotka eivät ole sisaruksia kaivanneet koko elämänsä aikana ja ovat olleet tyytyväisiä elämäänsä. Paljon ihmisestä kiinni myös.

.

Olen eri, mutta jos ympäriltäsi puuttuu kokonaan perhe ja tukiverkosto, ei tähän paljoa kasvatustavalla vaikuteta. Näissä tilanteissa usein myös vanhemman voimavarat loppuu jossakin kohtaa. Mitä enemmän lapsen ympärillä on välittäviä ihmisiä, sen parempi, olkoon sitten vanhempia, sisaruksia, isovanhempia, sukulaisia, tuttuja, ystäviä yms.

Totta että välittäviä ihmisiä mitä enemmän on ympärillä sen parempi. Jos ympäriltä puuttuu tukiverkosto niin onko lapsen etu että perhe on suuri? Jos vanhempi ei jaksa enää ja lapset kärsivät tästä. Juuri niin kuin sanoitkin. Aina ei tietenkään ole kasvatuksesta kiinni, mutta jos sanotaan että lapset ilman sisaruksia ovat lellittyjä jne niin silloin siihen varmaan vaikuttaa vanhempi monesti itse. Lelliä voi toki useampaakin. Ja luonne, me olemme erilaisia ja tarvitsemme tukea ja apua erilaisissa asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yksilapsisuuden valinneet ovat maailman itsekkäimpiä ihmisiä. Miksi sitten teit sen yhdenkään, eikö olisi ollut parempi olla yksin, tai sitten kaksin miehen kanssa?

Itse ainoana lapsena olisin kaivannut sisaruksia. Äitini kipuherkkä kitisijä, joka aina jaksoi jauhaa, miten kivuliasta ja kamalaa synnytys on, joten hyvissä ajoin päätin, että jos lapsia on tullakseen, saa tulla useampikin ja niin tuli! Synnytys on kuitenkin pieni hetki vain, enkä tajua ihmisiä, jotka traumatisoituvat ohikiitävästä kokemuksesta, vaikka olisi epämiellyttäväkin.

Kauhein asia, minkä voi lapselle antaa, on koko elämän kestävä yksinäisyys, jota ei täysin korvaa oma perhekään. Sen huomaa sitten, kun vanhemmat vanhenevat ja yksin on vastuussa kaikesta heihin liittyvästä, eikä ole ketään, kenen kanssa voisi edes keskustella asiasta. Tai puhumattakaan lapsuuden yksinäisyydestä. Koulukavereita tulee ja menee, työkavereita tulee ja menee, aviopuolisoitakin ehkä tulee ja menee, mutta vain sisaruus on koko elämän kestävä suhde, se pisin. En voi kuin kadehtia niitä, joilla sisaruksia on, enkä voisi kuvitellakaan, että oma esikoinen olisi jäänyt ainokaiseksi.

Ehkä kannattaa katsoa itseään peiliin kun haukkuu muiden traumoja, ja jos kaverit kaikki ja muutkin vaan tulee ja menee.. onko millainen kaveri sitten itse ollut muille? Tai seurustelukumppani? Ikävä kyllä se sisarus joka tosiaan ei välttämättä mene minnekkään voi olla se pahin ihmissuhde. Tai sitten heti kun mahdollista niin ei tarvitse pitää enää yhteyttä. Tärkeämpää lapsiluvussa on miten lapsiaan, kasvattaa ja omat voimavarat. Tunnne monia jotka eivät ole sisaruksia kaivanneet koko elämänsä aikana ja ovat olleet tyytyväisiä elämäänsä. Paljon ihmisestä kiinni myös.

.

Olen eri, mutta jos ympäriltäsi puuttuu kokonaan perhe ja tukiverkosto, ei tähän paljoa kasvatustavalla vaikuteta. Näissä tilanteissa usein myös vanhemman voimavarat loppuu jossakin kohtaa. Mitä enemmän lapsen ympärillä on välittäviä ihmisiä, sen parempi, olkoon sitten vanhempia, sisaruksia, isovanhempia, sukulaisia, tuttuja, ystäviä yms.

Totta että välittäviä ihmisiä mitä enemmän on ympärillä sen parempi. Jos ympäriltä puuttuu tukiverkosto niin onko lapsen etu että perhe on suuri? Jos vanhempi ei jaksa enää ja lapset kärsivät tästä. Juuri niin kuin sanoitkin. Aina ei tietenkään ole kasvatuksesta kiinni, mutta jos sanotaan että lapset ilman sisaruksia ovat lellittyjä jne niin silloin siihen varmaan vaikuttaa vanhempi monesti itse. Lelliä voi toki useampaakin. Ja luonne, me olemme erilaisia ja tarvitsemme tukea ja apua erilaisissa asioissa.

Niinpä, kaksipuolinen juttu. Pikkulapsi perheessä useampi lapsi ilman tukiverkkoja on rankkaa mutta ehkä myöhemmin isompien lasten kanssa voi olla jopa helpompaa.

Mielessä pyörivät ajatukset ovat ehkä tarvittavaa surutyötä myös. Olisi vaikea ohittaa koskettavaa toivetta toisesta lapsesta ajattelematta asiaa ollenkaan, joten ne vellovat ajatukset vain joutuu käymään läpi.

Meillä on yksi lapsi ja heti synnytyksessä selvisi etten voi saada enää toista. Tunnemelska oli alkuaikoina melkoinen; samaan aikaan valtava kiitollisuus ja onni pienestä lapsesta, sekä mielessä pyörivä suru siitä etten saanut kokea samoja asioita enää uudelleen, sitä samaa rakkautta moninkertaisesti. Haikeat ajatukset omasta menetetystä toiveesta nousivat hetkittäin vielä ensimmäisten kavereiden ilmoittaessa toisesta raskaudestaan mutta helpottivat sitten.

Perhekokoja ei voi verrata, mikä on oikein. Se on teidän perhe ja elämäntilanne. Vaikka laittaisit kaikki paukut nyt siihen, että tämä hetki on ainutkertainen kokemus , niin eihän voi myöskään tietää miten miehesi ajatus kypsyy joskus myöhemmin lapsenne hieman kasvaessa.

Itse olin ehkä aiemmin varuillani ettei ainokaisestamme tule itsekästä, määräilevää tms. Luonne on merkannut paljon. Hän on iso jo ja hyvin pärjää sosiaalisissa suhteissa kavereiden kanssa, ei ajaudu tappeluihin mutta osaa pitää omat puolensa ja rajansa. Yksilapsisuus ei ole aiheuttanut mitään haikeuksia elämäämme (omien alun ajatusteni lisäksi), säpinää ja tyytyväistä menoa on ollut yllinkyllin näinkin. Olen ollut iloinen ettei mieheni ajatellut joidenkin em.viestien mukaisesti jättävänsä minut yksilapsisuuden takia ;) . Menettihän hänkin kanssani mahdollisuutensa suurempaan lapsilukuun.

Asiaa voi ajatella kahdelta kannalta; toisaalta sinun ja puolisosi näkökulmasta, toisaalta lapsen tai lasten näkökulmasta.

Ensimmäisen osalta hyvänä puolena yhdessä lapsessa on, että ero saattaa tulla epätodennäköisemmin kun molempien jaksaminen ei ole vuosikausia koetuksella. Pikkulapsiperheissä on valitettavan paljon eroja ja syynä todennäköisesti on voimavarojen puute ja toisen tai molempien kokemus epäreiluudesta ja etääntymisestä toisesta sekä arjen muuttuminen työlääksi ja kurjaksi.

Jos teillä nyt menee perheenä hyvin ja voimavarat tuntuvat riittäviltä, ei ole mitään takeita, että näin olisi useamman lapsen kanssa. Päinvastoin, varsinkin kun koitte raskaus ja vauva-ajan epämiellyttävän jo ensimmäisen osalta. Miksi siis heikentää koko perheen elämänlaatua tietoisesti useaksi vuodeksi?

Toiseen kohtaan: Täällä moni yksilapsisen perheen lapsi on surrut yksinäisyyttä ja ajatellut, että sisarus olisi tuonut ja toisi enemmän onnea heidän elämäänsä. On toki helppoa kuvitella onnellisia tilanteita sisarusten kanssa. Todellisuus olisi kuitenkin voinut olla aivan toinen, sillä kuvitelmat ja todellisuus kohtaavat harvoin. Moni täälläkin on kertonut 'ei niin kummoisesta' sisaruussuhteestaan.

Olen itse kolmesta lapsesta vanhin ja, kuten yleensä useamman kuin yhden lapsen perheessä, joutunut mm. vahtimaan sisaruksiani usein ja pitkiä aikoja ja paljon. Tämä on ilmeisesti sitä mitä vanhemmat kuvailevat sanoilla "sisaruksista on seuraa toisilleen". En kokenut tätä seuraksi näin vanhimman lapsen näkökulmasta. Kaikilla meillä oli omat kaverit oikeana seurana. Emme ole myöskään nyt aikuisina erityisen läheistä koska olemme niin erilaisia ihmisiä. Puolisoni ja ystäväni ovat minulle paljon läheisempiä.

Toisen tai useamman lapsen hankintaa on hataraa perustella jo olemassa olevan lapsen edulla. Riippuu niin monesta asiasta onko se todella sitä. Alkaen jo lasten luonteenpiirteistä ja persoonallisuudesta ja näihinhän ei voi vaikuttaa lähes lainkaan.

Helppohan se naisena on useampia lapsia vaatia kun itsekin voi omalla päätöksellä pakottaa kumppanin elättämään ja maksamaan lapsien ja äidin elämä.

Vierailija kirjoitti:

Helppohan se naisena on useampia lapsia vaatia kun itsekin voi omalla päätöksellä pakottaa kumppanin elättämään ja maksamaan lapsien ja äidin elämä.

Helppohan se miehenä on kieltäytyä lapsista kun itsekin voi omalla päätöksellä olla panematta. Ne lapsethan eivät ole miehen, oder?

Vierailija kirjoitti:

Mun yksi kaveri on aina sanonut, että yksilapsisista lapsista tulee outoja. Sitä aikoinaan mietin paljon ja mietiskelin tuttavia, jotka ovat saaneet elää lapsuutensa ilman sisarusta. Olihan siinä kieltämättä perää.

Hän tarkoitti outoja ja mä tarkoitan, että erilaisia, hyvällä tavalla. Todella luovia ihmisiä kaikki tuntemani. Peräänantamattomia oman polkunsa kulkijoita. Miinuksena sitten tietysti sellainen tietty jakaminen ja huomioonottaminen - ei onnistu.

Olen ainut lapsi ja minulle ole ollut ongelmia huomioonottamisen ja jakamisen suhteen. Enkä ole myöskään muilta asiasta negattivista palautetta saanut. Ennemminkin huomannut joissain ihmisissä vielä aikuisenakin sisarusten kanssa kasvaneena opitun mentaliteetin, että kaikki jaetaan viivottimella tasan ja vaikka sitten kaikille kurjuutta, mutta kunhan kukaan ei saa mitään ns ylimääräistä asiaa/etua.

Eksäni ei halunnut kuin yhden lapsen ja ehdotti että menisi esikoisen synnyttyä vasektomiaan. Minä halusin toisenkin lapsen. Nyt se toinen lapsi on kuollut. Mies meni eromme jälkeen vasektomiaan salaa uudelta naisystävältään. Heillekin tuli ero, kun nainen olisi halunnut lapsia. Nyt mieskin on kuollut.

Tämän palstan mukaan miehet eivät halua lapsia, ja vaikka he niitä saisivat, eihän he niistä välitä.