Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Haluaisinkin toisen lapsen, mutta mies ei. Yksilapsisuuden hyvät puolet?
Alunperin sovimme, että yksi lapsi voi tulla jos on tullakseen. Nyt meillä on muutama vuosi takana perhearkea ja olen alkanut toivomaan lapselle sisarusta. Tiedän, että siinä ei ole mitään järkeä kun mies ei tule toiseen suostumaan. Itse en tykännyt olla raskaana (vaivoja), synnytys oli traumaattinen ja vauvavuosi todella rankka huonosti nukkuvan vauvan kanssa. Odotin koko ajan, että lapsi kasvaa ja elämä helpottaa. Meillä ei olisi oikein tilaakaan toiselle, molemmat joutuisivat sulloutumaan samaan pieneen huoneeseen.
Silti huomaan olevani aidosti kateellinen kavereille, jotka ilmoittavat raskaudesta. Ihmiset kyselee milloin meilleKIN tulee toinen ja ihmettelevät jos vastataan, että ei taida tulla. Tuntuu, että kaikki tutut saavat nyt toisia lapsiaan kun esikoiset on 1-3v.
Lasta pitää koko ajan viihdyttää, vaikka ollaan koitettu opettaa leikkimään itsekseen. Hän haluaa seuraa ja onhan se ihan ymmärrettävää. Kateudella katselen puistossa keskenään leikkiviä sisaruksia, vaikka eihän se aina niin auvoista tietenkään ole.
Siis miten ihmeessä tästä tunteesta pääsee yli? Tämän takia en aio erota eli perhettä rikkoa, uusperhekuvio ei muutenkaan houkuttele. Ei auta kun kestää tai sitten toivoa, että mies muka jotenkin muuttaisi mielensä.
Mitä hyviä puolia on yksilapsisuudessa ja miten voisin muuttaa omaa ajattelutapaa? Siis eihän tässä mun ajattelussa ole mitään järkeä? Tämä asia vaivaa mua ihan päivittäin ja jotenkin pitäis nyt päästä tästä yli. Onko muita ollut samassa tilanteessa? Oon nyt kuukausia odotellut, että tää ois vaan joku vaihe. Helpottaako se sitten kun lähipiiriin ei enää synny pikkusisaruksia jatkuvalla syötöllä?
Kommentit (364)
Siis mitä nämä perinnönjaosta ja pahimmista mahdollisista kiusaajista puhujat ovat? Jonkin narsistiperheen syntipukkeja tai todennäköisemmin itse marttyyri-narsisteja...
Sisarus on yleensä vanhempienkin arkea helpottava leikkikaveri. Sitten elämänmittainen tuki tai vähintään suht luotettava tuttavuus.
Itse olen kaksilapsisesta perheestä ja ainakin kaksi lasta hankimme itsekin. Miehellä on vielä enemmän sisaruksia, joten katsoo nyt, jos haluamme asunto- ja auto-ongelmiin joskus vähän myöhemmin. (4-5 vuotta imetystä ja muuta pikkuipanahärdelliä riittänee nyt hetkeksi, vaikka toisaalta kello kyllä tikittää...)
Minulla on itse asiassa vielä sellainen historia, että olen hiljalleen ymmärtänyt mummoni olleen melko varmasti narsisti ja äitinikin tuollaisessa ympäristössä kasvaneena teki vähän kyseenalaisia kasvatuskeinoja "kontrollia pitääkseen" sitten itse äitinä. Tunnistan narsistiset ongelmat itsessänikin, mm. välillä lipsahtaa "katso nyt, siskokin osaa."
... Monet narsistisiksi tuomituista tavoista ovat tosin mielestäni lopulta ihan melko normaaleja asioita. Tuokin sisarusten muka toisiinsa vertailu on yleensä mielestäni lähinnä esimerkin osoittamista ja kertomista, että noinkin voi olla. (Eikä vain pienemmälle osoiteta esimerkkiä. Yllättävän usein joutuu sanomaan myös isommalle, että katsohan, kun toinen osaa pienempänä olla hiljaa ja leikkiä rauhassa itsekseenkin.)
Kuulostaa todella synkältä, mutta kolmatta lasta olen miettinyt ihan senkin takia, jos käy jokin todella huono tuuri ja toiselle lapselle tapahtuu jotain. En halua yksin jäävän joutua kasvamaan tosiaan surussa ja vielä ihan yksin. Tiedän perheen, jossa oli kolme lasta ja esikoinen kuoli noin 12-vuotiaana. Kaksi jäljelle jäänyttä pienempää sisarusta vaikuttivat vielä 3-kymppisinä surullisilta ja katkerilta (vanhemmilleen, koska he olivat ns. idolisoineet kuollutta: "sehän oli ihan jeesus" purskahti yksi isäänsä matkien juodessamme).
Sori romaani. Jokainen tehkööt omat päätöksensä perheessään. Kavereita lapset löytävät tosiaan onneksi myös perheen ulkoa, oikeastaan eniten sieltä ne kaverit löydetään yleensä tosiaan muutenkin.
Kaipa halusin vain sanoa, että tänne eksyneet kiusaajasisaruksista pelottelijat ovat todennäköisesti selkeä parin prosentin marginaali, jonka on vain pakko avata suutaan otsikon nähtyään... Lisäksi nykyisillä elinajanodotuksilla, kuka perintöä sisarusriitoja aiheuttaen edes vahtaa...? Itsellä on jo ainakin sen verran säästöjä, että perintöä ei tule pahemmin edes mietittyä enkä todellakaan jaksaisi riidellä sisareni kanssa, ellei hän haluaisi aivan kaiken tms. mikä ei onneksi oikein liene edes mahdollista. Perinnöstä puhuvat paljastavat tosiaan jotain kai lähinnä itsestään ja omasta kyvystään hankkia ensisijassa ihan itse omaisuutensa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi tarvii sisaruksen
Ei tod
Olen ainoa lapsi. Hyviä puolia oli, ettei mitään tarvinnut jakaa kenenkään kanssa: vanhempien huomiota, lastenhuonetta, herkkuja. Vanhemmat pystyivät satsaamaan taloudellisesti enemmän yhteen lapseen: matkusteltiin paljon ja sai harrastaa mitä halusi, opiskeluaikana rahallinen tuki.
Huonot puolet: koin olevani usein yksinäinen, olin kateellinen kavereille, joilla oli sisarus aina mukana, aikuisten seurassa kasvaneelle lasten sosiaaliset kuviot olivat joskus haastavia ymmärtää ja koin olevani monesti ulkokehällä.
Kun perustin oman perheen oli selvää, että lapsia tulee vähintään kaksi. Jollekin sisarusten kanssa kasvaneelle on taas selvää, että lapsia tulee vain yksi ja siihen panostetaan kaikki.
Alue: Aihe vapaa
Mulla on 4-vuotta nuorempi veli. Lapsena ei leikitty kovinkaan paljon yhdessä, kun yleensä rikkoi mun lelut (tykkäsi purkaa asioita, kun halusi tietää mitä on sisällä). Iän myötä mukaan tuli riitely. Jos oltiin serkuilla, niin silloin leikittiin enemmän yhdessä. Myöhemmin molemmilla oli omat kaverit, joten ei vietetty aikaa juurikaan yhdessä. Tämä korostui mitä vanhemmaksi tulin.
Sen jälkeen, kun muutin pois kotoa, ei olla oltu juurikaan tekemisissä. Ollaan niin erilaisia, että pelkkä juttelukin on kiusallista/vaivaannuttavaa. Ei olla riidoissa, eikä yhteydessä muuten kuin pakosta (koskien äidin asioita).
Ei se sisarus autuaaksi tee. Ehkä tuo ikäero vaikutti osaltaan myös. Itse olin jo lukiossa, kun veli vasta lopetteli alakoulua.
Mulla ja miehelläni on vain yksi lapsi, tyttö. Hän on jo 18 vuotta. Tämä on ollut paras perhekoko meille.