Onko kukaan muu käytännössä luovuttanut tulevaisuuden suhteen?

Vierailija kirjoitti:

Kaikkein nurinkurisinta tässä on se että koronat ja Ukrainan sodat ovat todella mitättömän pieniä ongelmia verrattuna siihen mitä on tulossa. Todellisuudessa ylivoimaisesti suurin tulevaisuuden uhka on se, jolle 99 % ihmisistä vain nauraa, Tiedätte varmasti mikä.

Kyllähän nyt kaikki tietävät, mikä sun mielestä on suurin uhka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.

No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää. 

Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.

Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.

Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?

Ylpeä?

Näissä viesteissä tulee vastaan sitä, että ajatellaan, että itse tiedetään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ollaan vahingoniloisia siitä, että niille, jotka elävät elämäänsä, käy huonosti. Ylpeys siitä, että itse on muka asioiden yläpuolella.

Aha, keksit siis ihan itse mieleisesi vastauksen. Jatka vain samaan malliin, niin pysyt autuaana siihen saakka, kun kohdalle osuu.

Vastasin kysymykseesi. Jos et halua keskustella asiasta, miksi ihmeessä kysyt ja vielä vastailet?

Koska minusta on viihdyttävää katsella sitä, kun toistaiseksi elämästään liiemmittä vaurioitta selvinnyt ihminen yrittää vakuutella itselleen, että kyllä tässä hyvin käy, eikä juuri minua mikään voi ajaa tilanteeseen, jossa mitään toivoa ei enää ole.

Jännittävää, että syytät minua vastausten keksimisestä, ja sitten keksit niitä itse. Kerrohan, missä kohdassa sanoin, että kyllä tässä käy hyvin jne. Sitähän en ole sanonut. Olen puhunut siitä, että tulevaisuuden sijaan elän tässä hetkessä, enkä ole tulevaisuuden takia luovuttanut nykyhetken suhteen, eikä tässä keskustelussa ole vielä tullut vastaan ainoatakaan hyvää syytä, miksi se kannattaisi. Vastaukset ovat olleet lähinnä sitä, että oman elämänsä sijaan elää toisten kautta (eli katselee vahingoniloisesti muiden elämää sen sijaan, että eläisi itse omaansa, kun nyt ei kuitenkaan vielä ole kuollut tai tuhoutunut).

Kuolema tulee vastaan kaikille. En näe mitään syytä asettua maahan makaamaan ja sitä odottelemaan, kun ennen kuolemaa voi tehdä kaikenlaista.

Sinulla "tämä hetki" onkin niin hyvä, että pystyt löytämään syytä elää. Toistaiseksi.

Edelleen, mitä etua saisin elämääni siitä, että luovuttaisin jo etukäteen sen varalta, että joskus elämä on kamalaa, tai vaikka siksi, että tulevaisudessa kuolen? Toiset ihmiset ovat selvinneet oikeasti aivan hirvittävistä olosuhteista luovuttamatta, keskitysleireistä, sodista, kansanmurhista jne. Onko sun elämäsi oikeasti hirveämpää kuin vaikkapa luettelemani?

Sinut tekee siis onnelliseksi se, että toisilla ihmisillä menee vielä huonommin. Aika ikävä luonne sinulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.

No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää. 

Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.

Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.

Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?

Ylpeä?

Näissä viesteissä tulee vastaan sitä, että ajatellaan, että itse tiedetään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ollaan vahingoniloisia siitä, että niille, jotka elävät elämäänsä, käy huonosti. Ylpeys siitä, että itse on muka asioiden yläpuolella.

Aha, keksit siis ihan itse mieleisesi vastauksen. Jatka vain samaan malliin, niin pysyt autuaana siihen saakka, kun kohdalle osuu.

Vastasin kysymykseesi. Jos et halua keskustella asiasta, miksi ihmeessä kysyt ja vielä vastailet?

Koska minusta on viihdyttävää katsella sitä, kun toistaiseksi elämästään liiemmittä vaurioitta selvinnyt ihminen yrittää vakuutella itselleen, että kyllä tässä hyvin käy, eikä juuri minua mikään voi ajaa tilanteeseen, jossa mitään toivoa ei enää ole.

Jännittävää, että syytät minua vastausten keksimisestä, ja sitten keksit niitä itse. Kerrohan, missä kohdassa sanoin, että kyllä tässä käy hyvin jne. Sitähän en ole sanonut. Olen puhunut siitä, että tulevaisuuden sijaan elän tässä hetkessä, enkä ole tulevaisuuden takia luovuttanut nykyhetken suhteen, eikä tässä keskustelussa ole vielä tullut vastaan ainoatakaan hyvää syytä, miksi se kannattaisi. Vastaukset ovat olleet lähinnä sitä, että oman elämänsä sijaan elää toisten kautta (eli katselee vahingoniloisesti muiden elämää sen sijaan, että eläisi itse omaansa, kun nyt ei kuitenkaan vielä ole kuollut tai tuhoutunut).

Kuolema tulee vastaan kaikille. En näe mitään syytä asettua maahan makaamaan ja sitä odottelemaan, kun ennen kuolemaa voi tehdä kaikenlaista.

Sinulla "tämä hetki" onkin niin hyvä, että pystyt löytämään syytä elää. Toistaiseksi.

Edelleen, mitä etua saisin elämääni siitä, että luovuttaisin jo etukäteen sen varalta, että joskus elämä on kamalaa, tai vaikka siksi, että tulevaisudessa kuolen? Toiset ihmiset ovat selvinneet oikeasti aivan hirvittävistä olosuhteista luovuttamatta, keskitysleireistä, sodista, kansanmurhista jne. Onko sun elämäsi oikeasti hirveämpää kuin vaikkapa luettelemani?

Sinut tekee siis onnelliseksi se, että toisilla ihmisillä menee vielä huonommin. Aika ikävä luonne sinulla.

Kaikilla. Se on osa ihmisyyttä. Siksihän täällä soditaankin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko luovuttaneet perheettömiä ja työttömiä?

Olen lapseton, erittäin hyvin työelämässä pärjäävä.

Ilmeisesti kuitenkaan työ ei tuota juuri tyydytystä, kun elämä tuntuu merkityksettömältä?

Ei minun elämäni ole merkityksetöntä, vaan tulevaisuus yleisellä tasolla näyttää masentavalle.

No, itse ainakin koen, että mahdollisista tulevaisuudenkuvioista huolimatta elämässä on niin paljon kaikkea, että tulevaisuuden suhteen luovuttaminen ei oikein ole vaihtoehto.

Yksilön näkökulmasta noin, laajemmassa mittakaavassa ei niinkään.

Kerro konkreettisin esimerkein, mitä tarkoitat.

- talous

- koulutus

- arvot

- ihmisten välinen kanssakäyminen

- länsimaisen yhteiskunnan jääminen muiden jalkoihin

- ...

Jep, maailma muuttuu eri tavoilla. En näe luettelemissasi syissä syytä luovuttaa.

En voi estää tapahtumia, kun suuri massa vie asioita väärään suuntaan. Huolehdin ainoastaan itsestäni ja lähimmistäni.

En ole luovuttajatyyppiä, joten en nytkään ole luovutustunnelmissa. Olen pikemminkin varautuja ja muokkaan erilaisia suunnitelmia erilaisten tilanteiden varalle.

Yliopistolla oli aikoinaan yksi tenttikirja, josta jäi mieleen, miten erilailla ihmiset suhtautuvat elämään. Ne joilla on syntynyt tunne, että voivat vaikuttaa asioihin, ovat onnellisimpia. Kurja ja onneton elämä on niillä, joilla on uskomus, että eivät voi vaikuttaa elämäänsä, vaan he ajelehtivat voimattomina maailman laineilla.

Se tunne, että voiko vaikuttaa, syntyy jo lapsuudessa. Jos esim vauvan itkuun reagoidaan, hän oppii, että sillä voi vaikuttaa. Ja pienillä lapsilla kasvatuksessa voi joko antaa lapselle kokemuksen, että voi itse vaikuttaa johonkin, vaikka valita, syökö ruokaa q vai b, vai eikö voi vaikuttaa mihinkään.

Niin että ketjun luovuttaneilla on varmaan aika syvään iskostunut se voimaton ajatusmalli, eikä sitä ole helppoa itse muuttaa. Kannattaa silti yrittää. Yrittäkää esim. miettiä konkreettisia erilaisiatapahtumavaihtoehtoja ja mitä niiden kohdalla voisi itse tehdä ja miten niihin voisi varautua ennalta. Aina voi tehdä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.

No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää. 

Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.

Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.

Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?

Ylpeä?

Näissä viesteissä tulee vastaan sitä, että ajatellaan, että itse tiedetään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ollaan vahingoniloisia siitä, että niille, jotka elävät elämäänsä, käy huonosti. Ylpeys siitä, että itse on muka asioiden yläpuolella.

Aha, keksit siis ihan itse mieleisesi vastauksen. Jatka vain samaan malliin, niin pysyt autuaana siihen saakka, kun kohdalle osuu.

Vastasin kysymykseesi. Jos et halua keskustella asiasta, miksi ihmeessä kysyt ja vielä vastailet?

Koska minusta on viihdyttävää katsella sitä, kun toistaiseksi elämästään liiemmittä vaurioitta selvinnyt ihminen yrittää vakuutella itselleen, että kyllä tässä hyvin käy, eikä juuri minua mikään voi ajaa tilanteeseen, jossa mitään toivoa ei enää ole.

Jännittävää, että syytät minua vastausten keksimisestä, ja sitten keksit niitä itse. Kerrohan, missä kohdassa sanoin, että kyllä tässä käy hyvin jne. Sitähän en ole sanonut. Olen puhunut siitä, että tulevaisuuden sijaan elän tässä hetkessä, enkä ole tulevaisuuden takia luovuttanut nykyhetken suhteen, eikä tässä keskustelussa ole vielä tullut vastaan ainoatakaan hyvää syytä, miksi se kannattaisi. Vastaukset ovat olleet lähinnä sitä, että oman elämänsä sijaan elää toisten kautta (eli katselee vahingoniloisesti muiden elämää sen sijaan, että eläisi itse omaansa, kun nyt ei kuitenkaan vielä ole kuollut tai tuhoutunut).

Kuolema tulee vastaan kaikille. En näe mitään syytä asettua maahan makaamaan ja sitä odottelemaan, kun ennen kuolemaa voi tehdä kaikenlaista.

Sinulla "tämä hetki" onkin niin hyvä, että pystyt löytämään syytä elää. Toistaiseksi.

Edelleen, mitä etua saisin elämääni siitä, että luovuttaisin jo etukäteen sen varalta, että joskus elämä on kamalaa, tai vaikka siksi, että tulevaisudessa kuolen? Toiset ihmiset ovat selvinneet oikeasti aivan hirvittävistä olosuhteista luovuttamatta, keskitysleireistä, sodista, kansanmurhista jne. Onko sun elämäsi oikeasti hirveämpää kuin vaikkapa luettelemani?

Sinulla tämä hetki siis on niin hyvä, että pystyt löytämään syytä elää. Tämän vuoksi olet sekä tietämätön että hieman harhaisen omahyväinenkin. Sinun pikkuiseen ajatusmaailmaasi arvatenkin kuuluu myös klisee "jokainen ihminen on arvokas", vai mitä?

Sinun kaltaisesi ihmisen onnettomuutta olisi kiva seurata vierestä. On aina niin tyydyttävää, kun elämässään sattuman kaupalla tyytyväisenä pysyneelle tyhmikselle käykin huonosti.

Olet aika kova panemaan sanoja toisten suuhun.

Sanon edelleen: ihmiset ovat selvinneet todella vaikeista ja pitkäkestoisen traumaattisista tilanteista luovuttamatta. Se on sitä resilienssiä, jota toisilla on, toisilla ei. Olosuhteet eivät ole ainoa tekijä, kuten ilmeisesti tunnut ajattelevan. Suosittelen lukemaan erilaisten ihmisten elämistä, niin voit todeta itsekin saman.

Maailmassa on asiat nyt taas huonommin kuin muutamaan vuosikymmeneen, mutta ei tässä sentään missään post-apokalyptisessa todellisuudessa eletä. Jos sota eskaloituisi ydinsodaksi, niin sitten ymmärtäisin paremmin puheet täydestä toivottomuudesta ja kaiken suhteen luovuttamisen järkevyydestä. Tosin en pitäisi sitäkään täysin toivottomana tilanteena.

Mielikuvitusleikkinä: jos ydinsota alkaisi, eikö olekin niin, että kaikki siihenastiset kollektiiviset huolet tuntuisivat melko mitättömiltä – korona, energiakriisi, ilmastonmuutokseen liittyvät huolet jne.?

Vierailija kirjoitti:

En ole luovuttajatyyppiä, joten en nytkään ole luovutustunnelmissa. Olen pikemminkin varautuja ja muokkaan erilaisia suunnitelmia erilaisten tilanteiden varalle.

Yliopistolla oli aikoinaan yksi tenttikirja, josta jäi mieleen, miten erilailla ihmiset suhtautuvat elämään. Ne joilla on syntynyt tunne, että voivat vaikuttaa asioihin, ovat onnellisimpia. Kurja ja onneton elämä on niillä, joilla on uskomus, että eivät voi vaikuttaa elämäänsä, vaan he ajelehtivat voimattomina maailman laineilla.

Se tunne, että voiko vaikuttaa, syntyy jo lapsuudessa. Jos esim vauvan itkuun reagoidaan, hän oppii, että sillä voi vaikuttaa. Ja pienillä lapsilla kasvatuksessa voi joko antaa lapselle kokemuksen, että voi itse vaikuttaa johonkin, vaikka valita, syökö ruokaa q vai b, vai eikö voi vaikuttaa mihinkään.

Niin että ketjun luovuttaneilla on varmaan aika syvään iskostunut se voimaton ajatusmalli, eikä sitä ole helppoa itse muuttaa. Kannattaa silti yrittää. Yrittäkää esim. miettiä konkreettisia erilaisiatapahtumavaihtoehtoja ja mitä niiden kohdalla voisi itse tehdä ja miten niihin voisi varautua ennalta. Aina voi tehdä jotain.

Tuo pitää paikkaansa. Yksilö voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja omaan onneensa. Yksilö ei kuitenkaan voi vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen kehitykseen, mikäli suuret massat ajattelevat toisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko luovuttaneet perheettömiä ja työttömiä?

Olen lapseton, erittäin hyvin työelämässä pärjäävä.

Ilmeisesti kuitenkaan työ ei tuota juuri tyydytystä, kun elämä tuntuu merkityksettömältä?

Ei minun elämäni ole merkityksetöntä, vaan tulevaisuus yleisellä tasolla näyttää masentavalle.

No, itse ainakin koen, että mahdollisista tulevaisuudenkuvioista huolimatta elämässä on niin paljon kaikkea, että tulevaisuuden suhteen luovuttaminen ei oikein ole vaihtoehto.

Yksilön näkökulmasta noin, laajemmassa mittakaavassa ei niinkään.

Kerro konkreettisin esimerkein, mitä tarkoitat.

- talous

- koulutus

- arvot

- ihmisten välinen kanssakäyminen

- länsimaisen yhteiskunnan jääminen muiden jalkoihin

- ...

Jep, maailma muuttuu eri tavoilla. En näe luettelemissasi syissä syytä luovuttaa.

Älä sitten luovuta. Kunniakirja tulee postissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.

No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää. 

Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.

Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.

Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?

Ylpeä?

Näissä viesteissä tulee vastaan sitä, että ajatellaan, että itse tiedetään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ollaan vahingoniloisia siitä, että niille, jotka elävät elämäänsä, käy huonosti. Ylpeys siitä, että itse on muka asioiden yläpuolella.

Aha, keksit siis ihan itse mieleisesi vastauksen. Jatka vain samaan malliin, niin pysyt autuaana siihen saakka, kun kohdalle osuu.

Vastasin kysymykseesi. Jos et halua keskustella asiasta, miksi ihmeessä kysyt ja vielä vastailet?

Koska minusta on viihdyttävää katsella sitä, kun toistaiseksi elämästään liiemmittä vaurioitta selvinnyt ihminen yrittää vakuutella itselleen, että kyllä tässä hyvin käy, eikä juuri minua mikään voi ajaa tilanteeseen, jossa mitään toivoa ei enää ole.

Jännittävää, että syytät minua vastausten keksimisestä, ja sitten keksit niitä itse. Kerrohan, missä kohdassa sanoin, että kyllä tässä käy hyvin jne. Sitähän en ole sanonut. Olen puhunut siitä, että tulevaisuuden sijaan elän tässä hetkessä, enkä ole tulevaisuuden takia luovuttanut nykyhetken suhteen, eikä tässä keskustelussa ole vielä tullut vastaan ainoatakaan hyvää syytä, miksi se kannattaisi. Vastaukset ovat olleet lähinnä sitä, että oman elämänsä sijaan elää toisten kautta (eli katselee vahingoniloisesti muiden elämää sen sijaan, että eläisi itse omaansa, kun nyt ei kuitenkaan vielä ole kuollut tai tuhoutunut).

Kuolema tulee vastaan kaikille. En näe mitään syytä asettua maahan makaamaan ja sitä odottelemaan, kun ennen kuolemaa voi tehdä kaikenlaista.

Sinulla "tämä hetki" onkin niin hyvä, että pystyt löytämään syytä elää. Toistaiseksi.

Edelleen, mitä etua saisin elämääni siitä, että luovuttaisin jo etukäteen sen varalta, että joskus elämä on kamalaa, tai vaikka siksi, että tulevaisudessa kuolen? Toiset ihmiset ovat selvinneet oikeasti aivan hirvittävistä olosuhteista luovuttamatta, keskitysleireistä, sodista, kansanmurhista jne. Onko sun elämäsi oikeasti hirveämpää kuin vaikkapa luettelemani?

Sinulla tämä hetki siis on niin hyvä, että pystyt löytämään syytä elää. Tämän vuoksi olet sekä tietämätön että hieman harhaisen omahyväinenkin. Sinun pikkuiseen ajatusmaailmaasi arvatenkin kuuluu myös klisee "jokainen ihminen on arvokas", vai mitä?

Sinun kaltaisesi ihmisen onnettomuutta olisi kiva seurata vierestä. On aina niin tyydyttävää, kun elämässään sattuman kaupalla tyytyväisenä pysyneelle tyhmikselle käykin huonosti.

Olet aika kova panemaan sanoja toisten suuhun.

Sanon edelleen: ihmiset ovat selvinneet todella vaikeista ja pitkäkestoisen traumaattisista tilanteista luovuttamatta. Se on sitä resilienssiä, jota toisilla on, toisilla ei. Olosuhteet eivät ole ainoa tekijä, kuten ilmeisesti tunnut ajattelevan. Suosittelen lukemaan erilaisten ihmisten elämistä, niin voit todeta itsekin saman.

Et siis edes pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa mitään toivoa paremmasta ei ole.

Ja sitten se tyhmin, mitä olet päästänyt suustasi tähän mennessä: lukemissuositukset. Tässä alkaa olla lähellä se raja, jonka toisella puolella minä en enää jaksa vaivautua. Mutta hetken vielä jaksan. Kerropa siis lisää siitä, miksi katsot olevasi pätevä laukomaan ohjeita tilanteeseen, josta et tiedä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole luovuttajatyyppiä, joten en nytkään ole luovutustunnelmissa. Olen pikemminkin varautuja ja muokkaan erilaisia suunnitelmia erilaisten tilanteiden varalle.

Yliopistolla oli aikoinaan yksi tenttikirja, josta jäi mieleen, miten erilailla ihmiset suhtautuvat elämään. Ne joilla on syntynyt tunne, että voivat vaikuttaa asioihin, ovat onnellisimpia. Kurja ja onneton elämä on niillä, joilla on uskomus, että eivät voi vaikuttaa elämäänsä, vaan he ajelehtivat voimattomina maailman laineilla.

Se tunne, että voiko vaikuttaa, syntyy jo lapsuudessa. Jos esim vauvan itkuun reagoidaan, hän oppii, että sillä voi vaikuttaa. Ja pienillä lapsilla kasvatuksessa voi joko antaa lapselle kokemuksen, että voi itse vaikuttaa johonkin, vaikka valita, syökö ruokaa q vai b, vai eikö voi vaikuttaa mihinkään.

Niin että ketjun luovuttaneilla on varmaan aika syvään iskostunut se voimaton ajatusmalli, eikä sitä ole helppoa itse muuttaa. Kannattaa silti yrittää. Yrittäkää esim. miettiä konkreettisia erilaisiatapahtumavaihtoehtoja ja mitä niiden kohdalla voisi itse tehdä ja miten niihin voisi varautua ennalta. Aina voi tehdä jotain.

Tuo pitää paikkaansa. Yksilö voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja omaan onneensa. Yksilö ei kuitenkaan voi vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen kehitykseen, mikäli suuret massat ajattelevat toisin. 

Tämähän se on, ja nyt on kyse _ihmiskunnan_ tuhosta ja yksilön reagoimisesta siihen. Henkilökohtaisesti olen välinpitämätön. Ei mitään hävittävää.

Vierailija kirjoitti:

En ole luovuttajatyyppiä, joten en nytkään ole luovutustunnelmissa. Olen pikemminkin varautuja ja muokkaan erilaisia suunnitelmia erilaisten tilanteiden varalle.

Yliopistolla oli aikoinaan yksi tenttikirja, josta jäi mieleen, miten erilailla ihmiset suhtautuvat elämään. Ne joilla on syntynyt tunne, että voivat vaikuttaa asioihin, ovat onnellisimpia. Kurja ja onneton elämä on niillä, joilla on uskomus, että eivät voi vaikuttaa elämäänsä, vaan he ajelehtivat voimattomina maailman laineilla.

Se tunne, että voiko vaikuttaa, syntyy jo lapsuudessa. Jos esim vauvan itkuun reagoidaan, hän oppii, että sillä voi vaikuttaa. Ja pienillä lapsilla kasvatuksessa voi joko antaa lapselle kokemuksen, että voi itse vaikuttaa johonkin, vaikka valita, syökö ruokaa q vai b, vai eikö voi vaikuttaa mihinkään.

Niin että ketjun luovuttaneilla on varmaan aika syvään iskostunut se voimaton ajatusmalli, eikä sitä ole helppoa itse muuttaa. Kannattaa silti yrittää. Yrittäkää esim. miettiä konkreettisia erilaisiatapahtumavaihtoehtoja ja mitä niiden kohdalla voisi itse tehdä ja miten niihin voisi varautua ennalta. Aina voi tehdä jotain.

Ja sitten se tärkein, eli kannattaa syntyä oikeaan sukuun. Kummasti helpottaa elämää ja lisää vaihtoehtoja, kun miljonäärivanhemmat on pedanneet kovapalkkaisen pestin odottamaan jo ennen kuin on päivääkään opiskellut. Ei tarvi kuin käydä valmiiseen pöytään ja naattia, kun ei ole pikkurahasta pulaa.

Toista se on kun syntyy köyhille vanhemmille, joilla ei ole suhteita yhtään mihinkään. Silloin ei voi valkata, vaan pitää ottaa sen mitä sattuu saamaan.

Jos jaksat selata twitteriä ja etsiä negatiivisia uutisia, ei tule sääliä täältä. Itsepä olet tilanteesi luonut. 

Vaikka aiemmin oman eloni aikana ei ole näin lähellä sodittu tai ollut koronan kaltaista pandemiaa, ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin historiassa kun tilanne oli toinen. Toki tuntuu järkyttävältä, että vielä tänä päivänä käydään tällaista sotaa Euroopassa. Onneksi edes terveydenhoito on kehittynyt huimasti, jos erilaisia kulkutauteja mietitään.

Vierailija kirjoitti:

En ole luovuttajatyyppiä, joten en nytkään ole luovutustunnelmissa. Olen pikemminkin varautuja ja muokkaan erilaisia suunnitelmia erilaisten tilanteiden varalle.

Yliopistolla oli aikoinaan yksi tenttikirja, josta jäi mieleen, miten erilailla ihmiset suhtautuvat elämään. Ne joilla on syntynyt tunne, että voivat vaikuttaa asioihin, ovat onnellisimpia. Kurja ja onneton elämä on niillä, joilla on uskomus, että eivät voi vaikuttaa elämäänsä, vaan he ajelehtivat voimattomina maailman laineilla.

Se tunne, että voiko vaikuttaa, syntyy jo lapsuudessa. Jos esim vauvan itkuun reagoidaan, hän oppii, että sillä voi vaikuttaa. Ja pienillä lapsilla kasvatuksessa voi joko antaa lapselle kokemuksen, että voi itse vaikuttaa johonkin, vaikka valita, syökö ruokaa q vai b, vai eikö voi vaikuttaa mihinkään.

Niin että ketjun luovuttaneilla on varmaan aika syvään iskostunut se voimaton ajatusmalli, eikä sitä ole helppoa itse muuttaa. Kannattaa silti yrittää. Yrittäkää esim. miettiä konkreettisia erilaisiatapahtumavaihtoehtoja ja mitä niiden kohdalla voisi itse tehdä ja miten niihin voisi varautua ennalta. Aina voi tehdä jotain.

Mikäs tenttikirja tämä onkaan? Älä vain sano, ettet muista.

Kannattaa keskittyä omaan elämään, ei muiden. Elämän tarkoitus on keksiä tekemistä, eihän tässä muuten mitään järkeä ole. Telkkari kiinni.

90-luvulla pommitettiin eurooppalaista pääkaupunkia murusiksi, eikä kukaan pelännyt yhtään. Lähinnä naureskeltiin.

Ei tämä ole maailmanhistorian ensimmäinen sota, eikä viimeinen.

Mulla ei mene maailmantilanteen takia vaan ihan sisäisen pahan olon ja yksinäisyyden ja kaiken. Tämä maailmantilanne kaikessa kauheudessaan sentään jopa vähän pitää pinnalla, kun uutisia seuraan. Eli ihan tyystin masentunut en ole. Ikää kohta 50v ja se ahdistaa. Mihin hävisi elämä, mitään en ole saanut aikaiseksi, onneton luuseri. Selaan puhelinta illat, miesystävää ei ole enkä jaksa edes ajatella. En jaksa pohtia terveyttäni vaan tissuttelen. Järjen tasolla tiedän kuinka pitäisi liikkua ja nauttia jne. Haluaisin nauttia mutta en voi. Voiskohan joku hyvin tehokas mielialalääke ja hormonihoito vaihdevuosiin vielkä nostaa muta alhosta pois?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole luovuttajatyyppiä, joten en nytkään ole luovutustunnelmissa. Olen pikemminkin varautuja ja muokkaan erilaisia suunnitelmia erilaisten tilanteiden varalle.

Yliopistolla oli aikoinaan yksi tenttikirja, josta jäi mieleen, miten erilailla ihmiset suhtautuvat elämään. Ne joilla on syntynyt tunne, että voivat vaikuttaa asioihin, ovat onnellisimpia. Kurja ja onneton elämä on niillä, joilla on uskomus, että eivät voi vaikuttaa elämäänsä, vaan he ajelehtivat voimattomina maailman laineilla.

Se tunne, että voiko vaikuttaa, syntyy jo lapsuudessa. Jos esim vauvan itkuun reagoidaan, hän oppii, että sillä voi vaikuttaa. Ja pienillä lapsilla kasvatuksessa voi joko antaa lapselle kokemuksen, että voi itse vaikuttaa johonkin, vaikka valita, syökö ruokaa q vai b, vai eikö voi vaikuttaa mihinkään.

Niin että ketjun luovuttaneilla on varmaan aika syvään iskostunut se voimaton ajatusmalli, eikä sitä ole helppoa itse muuttaa. Kannattaa silti yrittää. Yrittäkää esim. miettiä konkreettisia erilaisiatapahtumavaihtoehtoja ja mitä niiden kohdalla voisi itse tehdä ja miten niihin voisi varautua ennalta. Aina voi tehdä jotain.

Ja sitten se tärkein, eli kannattaa syntyä oikeaan sukuun. Kummasti helpottaa elämää ja lisää vaihtoehtoja, kun miljonäärivanhemmat on pedanneet kovapalkkaisen pestin odottamaan jo ennen kuin on päivääkään opiskellut. Ei tarvi kuin käydä valmiiseen pöytään ja naattia, kun ei ole pikkurahasta pulaa.

Toista se on kun syntyy köyhille vanhemmille, joilla ei ole suhteita yhtään mihinkään. Silloin ei voi valkata, vaan pitää ottaa sen mitä sattuu saamaan.

Muistaaksini on tutkimuksia siitä, että ghetoissa asuvilla (ei tietenkään kaikilla, mutta monilla) on suurta tuevaisuudenuskoa, koska pohjalta ei ole muuta tietä kuin ylöspäin. 

Mutta totta kai suomalainen mamma on aina huonoimmassa asemassa. 

 (eri) 

Vierailija kirjoitti:

Joo mutta en minä mitenkään tästä maailmantilanteesta ole huolissani. Kyllä nämä kriisit taas ohi menee kuten sellaisilla on tapana. Eikä meillä käytännössä täällä Suomessa muutu oikein mikään edes tilapäisesti. Omaa elämääni ei ainakaan tällä hetkellä nämä kosketa mitenkään.

Oma luovuttamiseni johtuu siitä, että olen löytänyt itseni keski-iässä tilanteesta jossa en halua olla, mutta josta en pääse pois koska ikä ja siihen liittyvät asiat. Mies sai viidenkympin villityksen ja jätti nuoremman tuontimorsiamen takia vuosi sitten. Lapsia en koskaan hankkinut koska mies ei halunnut ja nyt kadun sitäkin, mutta minkäs sille enää voi kun esivaihdevuosivaivat on jo vahvasti päällä. Alkanut. myös tympäistä koko työ ja ammatti, tai itse asiassa se on tympäissyt aina mutta lasten ja perheen takia jaksoin. Nyt lapset on jo isoja ja asun yksin, kotona on vain yksinäisyyttä ja tyhjää. Motivaatio tehdä vastenmielistä työtä on vähäinen. Mutta ei tässä iässä enää vaihdetakaan oikeastaan ammattia. Haluaisin myös muuttaa ulkomaille mutta kukapa ottaisi viisikymppisen akan sinne töihin, ei kukaan.

Tavallaan voin tähän samaistua täysin. Olen myös keski-ikäisenä tilanteessa, jossa en haluaisi olla, enkä vielä puoli vuotta sitten edes osannut pelätä asiaa. Eli minun mieskin koki 50 v villityksen ja ilmoitti, että haluaa erota. Takana 30 vuotta yhteistä hyvää elämää. Tyttäreni vielä asuvat kotona 16v ja 18v, mutta elävät hyvin itsenäistä elämää. Nämä maailman murheet korona, Ukraina yms pyörivät ympärillä ja totta kait talousasiat huolettaa kohonneiden hintojen takia. Töitä olen tehnyt etänä yli 2 vuotta ja on viikkoja kun en astu ovesta ulos kun ruokakauppaan. Töitä on tehtävä, mutta töistäni en pidä. Silti kaikki muu ympärillä tuntuu henkilökohtaisesti vähäpätöiseltä siihen suruun, jonka koen mieheni aiheuttaman surun rinnalla. Siinä meni ihminen jonka luulin olevani rinnalla loppuun asti, ihminen jonka kanssa olemme kasvaneet yhdessä ja jonka kanssa kokenut todella suuria iloja ja myös suruja. Parisuhde oli riidaton ja seksielämä vilkasta, mikään ei varoittanut etukäteen ja olimme pariskunta jotka tekivät paljon yhdessä. Elämä yllättää ja satuttaa.