Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan muu käytännössä luovuttanut tulevaisuuden suhteen?
11.10.2022 |
Minulta on mennyt sekä toivo että motivaatio maailmantilanteen (kaikki mahdollinen) vuoksi. En usko että vanhoilla kuvioilla ja opeilla enää selviää tai että niistä on hyötyä. Aika kuluu Twitteriä seuraten, enkä näe edes mieltä missään piiperrysharrastuksissa tai opinnoissa.
Kommentit (129)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.
Mikä tuho?
Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.
Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.
Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.
Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.
No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää.
Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.
Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.
Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?
Ylpeä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa alkaa keskittyä omaan elämään ja siihen, että tekee niitä omia pieniä juttuja mistä itse tykkää. Maailman murheita tosiaan voi kantaa vain rajallisen määrän. Ap olet ehkä vain hyväksynyt maailman kärsimyksen. Seuraava askel on terve empatia ja kyky elää itse onnellista elämää. Buddha sanoi että suurin kärsimys ihmiselle on kärsimyksen hyväksyminen. Sinä tunnut hyväksyneen jo kärsimyksen , joten olet oikeasti oikealla tiellä .
Kun hyväksyy maailman kärsimyksen, ymmärtää, ettei pidä luovuttaa, vaan juuri arvostaa sitä hetkeä, jonka elää. Tämä on se Buddhan opetus.
Juurikin näin. Itse näen kuitenkin että ap on selvästi matkalla tätä kohti. Luovuttaminen on vain steppi matkalla .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.
Mikä tuho?
Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.
Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.
Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.
Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.
No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää.
Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.
Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.
Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?
Ylpeä?
Näissä viesteissä tulee vastaan sitä, että ajatellaan, että itse tiedetään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ollaan vahingoniloisia siitä, että niille, jotka elävät elämäänsä, käy huonosti. Ylpeys siitä, että itse on muka asioiden yläpuolella.
Jos propaganda ja pelottelua uutisia lukee eikä muuta tee niin kai siinä elämä menee pilalle,yksi vinkki aivopestyille ja pelosta tärisijöille: ÄLKÄÄ SEURATKO UUTISIA NIIN EI AHDISTA!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.
Mikä tuho?
Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.
Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.
Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.
Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.
No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää.
Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.
Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.
Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?
Ylpeä?
Näissä viesteissä tulee vastaan sitä, että ajatellaan, että itse tiedetään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ollaan vahingoniloisia siitä, että niille, jotka elävät elämäänsä, käy huonosti. Ylpeys siitä, että itse on muka asioiden yläpuolella.
Aha, keksit siis ihan itse mieleisesi vastauksen. Jatka vain samaan malliin, niin pysyt autuaana siihen saakka, kun kohdalle osuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.
Mikä tuho?
Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.
Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.
Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.
Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.
No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää.
Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.
Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.
Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?
Ylpeä?
Näissä viesteissä tulee vastaan sitä, että ajatellaan, että itse tiedetään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ollaan vahingoniloisia siitä, että niille, jotka elävät elämäänsä, käy huonosti. Ylpeys siitä, että itse on muka asioiden yläpuolella.
Aha, keksit siis ihan itse mieleisesi vastauksen. Jatka vain samaan malliin, niin pysyt autuaana siihen saakka, kun kohdalle osuu.
Vastasin kysymykseesi. Jos et halua keskustella asiasta, miksi ihmeessä kysyt ja vielä vastailet?
Vierailija kirjoitti:
Jos propaganda ja pelottelua uutisia lukee eikä muuta tee niin kai siinä elämä menee pilalle,yksi vinkki aivopestyille ja pelosta tärisijöille: ÄLKÄÄ SEURATKO UUTISIA NIIN EI AHDISTA!!
Ei minua ahdista 🤔 Ei luovuttaminen sitä tarkoita. Se kyllä ahdistaisi aivan saatanasti, jos jatkaisin piiperryselämää ja jättäisin faktat tiedostamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko luovuttaneet perheettömiä ja työttömiä?
Olen lapseton, erittäin hyvin työelämässä pärjäävä.
Vierailija kirjoitti:
Historia on täynnä muutoksia. Sadan vuoden päästä on vaikka mitä ihmeellistä.
Se ei lohduta kun sadan vuoden kuluttua en ole olemassa. Tuskin olet sinäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos propaganda ja pelottelua uutisia lukee eikä muuta tee niin kai siinä elämä menee pilalle,yksi vinkki aivopestyille ja pelosta tärisijöille: ÄLKÄÄ SEURATKO UUTISIA NIIN EI AHDISTA!!
Ei minua ahdista 🤔 Ei luovuttaminen sitä tarkoita. Se kyllä ahdistaisi aivan saatanasti, jos jatkaisin piiperryselämää ja jättäisin faktat tiedostamatta.
Voisitko kertoa, mikä erottaa sinun elämäsi piperryselämästä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Historia on täynnä muutoksia. Sadan vuoden päästä on vaikka mitä ihmeellistä.
Se ei lohduta kun sadan vuoden kuluttua en ole olemassa. Tuskin olet sinäkään.
Lohtua ei pidäkään etsiä tulevaisuudesta tai menneisyydestä, vaan jokapäiväisestä elämästä. Ja se on ihan sellaista, jollaiseksi sen tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Martti Luther tuumiskeli aikoinaan, että vaikka maailma loppuisi huomenna, silti tänään istutan vielä omenapuun. Tätä komppaan minäkin. Eihän tämä maailma kovin hyvältä näytä, jos tiedotusvälineitä yhtään seuraa. Silti minun elämäni jatkuu tänäänkin. Töihin on mentävä, laskut maksettava ja lapset ruokittava ja hoidettava. Luovuttaa ei voi. Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja siitäkin selvittiin. Voin vain kuvitella, millaisia ajatuksia he ovat silloin pyöritelleet. Eihän meillä tosiasiassa ole asiat tällä hetkellä mitenkään huonosti. On turhaa mennä asioiden edelle, koska edelleen on myös se mahdollisuus, että lopulta kaikki kääntyykin ihan hyvälle tolalle ja elämä jatkuu.
Tämä on ihan ok valinta. Minä heräsin tässä kriisissä huomaamaan, että itse en arvosta elämää siinä muodossa missä sitä elin: roolissani perheessä, työpaikalla, ystävänä jne. Oli suorastaan helpottavaa huomata, että halusin tahi en, ne roolit lopuvat hyvin pian. Itseasiassa voin lopettaa ne jo nyt.
Vierailija kirjoitti:
Historia on täynnä muutoksia. Sadan vuoden päästä on vaikka mitä ihmeellistä.
Mitähän mieltä roomalaiset olivat aikoinaan muutoksista? Minusta tuntuu että meille käy samoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko luovuttaneet perheettömiä ja työttömiä?
Olen lapseton, erittäin hyvin työelämässä pärjäävä.
Ilmeisesti kuitenkaan työ ei tuota juuri tyydytystä, kun elämä tuntuu merkityksettömältä?
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.
No miksei siis nauttisi siihen asti siitä mitä on? Eihän etukäteen kannata lopettaa elämistä ja luovuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Historia on täynnä muutoksia. Sadan vuoden päästä on vaikka mitä ihmeellistä.
Mitähän mieltä roomalaiset olivat aikoinaan muutoksista? Minusta tuntuu että meille käy samoin.
Riippuu varmasti siitä, keitä Roomalaisia tarkoitetaan. Rooman imperiumi oli valtava. Monen roomalaisen kohdalla imperiumin hajoaminen ei tarkoittanut käytännössä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko luovuttaneet perheettömiä ja työttömiä?
Olen lapseton, erittäin hyvin työelämässä pärjäävä.
Ilmeisesti kuitenkaan työ ei tuota juuri tyydytystä, kun elämä tuntuu merkityksettömältä?
Ei minun elämäni ole merkityksetöntä, vaan tulevaisuus yleisellä tasolla näyttää masentavalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.
Mikä tuho?
Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.
Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.
Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.
Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.
No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää.
Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.
Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.
Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?
Ylpeä?
Näissä viesteissä tulee vastaan sitä, että ajatellaan, että itse tiedetään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja ollaan vahingoniloisia siitä, että niille, jotka elävät elämäänsä, käy huonosti. Ylpeys siitä, että itse on muka asioiden yläpuolella.
Aha, keksit siis ihan itse mieleisesi vastauksen. Jatka vain samaan malliin, niin pysyt autuaana siihen saakka, kun kohdalle osuu.
Vastasin kysymykseesi. Jos et halua keskustella asiasta, miksi ihmeessä kysyt ja vielä vastailet?
Koska minusta on viihdyttävää katsella sitä, kun toistaiseksi elämästään liiemmittä vaurioitta selvinnyt ihminen yrittää vakuutella itselleen, että kyllä tässä hyvin käy, eikä juuri minua mikään voi ajaa tilanteeseen, jossa mitään toivoa ei enää ole.
Martti Luther tuumiskeli aikoinaan, että vaikka maailma loppuisi huomenna, silti tänään istutan vielä omenapuun. Tätä komppaan minäkin. Eihän tämä maailma kovin hyvältä näytä, jos tiedotusvälineitä yhtään seuraa. Silti minun elämäni jatkuu tänäänkin. Töihin on mentävä, laskut maksettava ja lapset ruokittava ja hoidettava. Luovuttaa ei voi. Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja siitäkin selvittiin. Voin vain kuvitella, millaisia ajatuksia he ovat silloin pyöritelleet. Eihän meillä tosiasiassa ole asiat tällä hetkellä mitenkään huonosti. On turhaa mennä asioiden edelle, koska edelleen on myös se mahdollisuus, että lopulta kaikki kääntyykin ihan hyvälle tolalle ja elämä jatkuu.