Onko kukaan muu käytännössä luovuttanut tulevaisuuden suhteen?

Luovutin jo muutamia vuosia sitten. Liian masentavaa kun ainoa sallittu huvi on ryyppääminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Kannattaa alkaa keskittyä omaan elämään ja siihen, että tekee niitä omia pieniä juttuja mistä itse tykkää. Maailman murheita tosiaan voi kantaa vain rajallisen määrän. Ap olet ehkä vain hyväksynyt maailman kärsimyksen. Seuraava askel on terve empatia ja kyky elää itse onnellista elämää. Buddha sanoi että suurin kärsimys ihmiselle on kärsimyksen hyväksyminen. Sinä tunnut hyväksyneen jo kärsimyksen , joten olet oikeasti oikealla tiellä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko luovuttaneet perheettömiä ja työttömiä?

Minulla on aikuiset lapset ja työ.

Onko elämäsi muutoin tyhjää? Koska mä en tiedä, miten edes ehtisin luovuttaa, kun on kuitenkin niin paljon kaikkea.

Minä en näe mieltä siinä *kaikessa* jatkossa. Siksi en enää halua ryysiä oravanpyörässäkään.

Ok. Onko tuo sitten mukavampi tapa viettää elämää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Ei mikään, terveiset kuplaan! Laita silti kattila varmuuden vuoksi päähän.

Eli et osaa konkreettisesti vastata?

Kyllä minä osaan ja vastasinkin. Joku vain ehti ensin tekeytyä minuksi.

Historia on täynnä muutoksia. Sadan vuoden päästä on vaikka mitä ihmeellistä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa alkaa keskittyä omaan elämään ja siihen, että tekee niitä omia pieniä juttuja mistä itse tykkää. Maailman murheita tosiaan voi kantaa vain rajallisen määrän. Ap olet ehkä vain hyväksynyt maailman kärsimyksen. Seuraava askel on terve empatia ja kyky elää itse onnellista elämää. Buddha sanoi että suurin kärsimys ihmiselle on kärsimyksen hyväksyminen. Sinä tunnut hyväksyneen jo kärsimyksen , joten olet oikeasti oikealla tiellä .

Kun hyväksyy maailman kärsimyksen, ymmärtää, ettei pidä luovuttaa, vaan juuri arvostaa sitä hetkeä, jonka elää. Tämä on se Buddhan opetus.

Joo mutta en minä mitenkään tästä maailmantilanteesta ole huolissani. Kyllä nämä kriisit taas ohi menee kuten sellaisilla on tapana. Eikä meillä käytännössä täällä Suomessa muutu oikein mikään edes tilapäisesti. Omaa elämääni ei ainakaan tällä hetkellä nämä kosketa mitenkään.

Oma luovuttamiseni johtuu siitä, että olen löytänyt itseni keski-iässä tilanteesta jossa en halua olla, mutta josta en pääse pois koska ikä ja siihen liittyvät asiat. Mies sai viidenkympin villityksen ja jätti nuoremman tuontimorsiamen takia vuosi sitten. Lapsia en koskaan hankkinut koska mies ei halunnut ja nyt kadun sitäkin, mutta minkäs sille enää voi kun esivaihdevuosivaivat on jo vahvasti päällä. Alkanut. myös tympäistä koko työ ja ammatti, tai itse asiassa se on tympäissyt aina mutta lasten ja perheen takia jaksoin. Nyt lapset on jo isoja ja asun yksin, kotona on vain yksinäisyyttä ja tyhjää. Motivaatio tehdä vastenmielistä työtä on vähäinen. Mutta ei tässä iässä enää vaihdetakaan oikeastaan ammattia. Haluaisin myös muuttaa ulkomaille mutta kukapa ottaisi viisikymppisen akan sinne töihin, ei kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Ei mikään, terveiset kuplaan! Laita silti kattila varmuuden vuoksi päähän.

Eli et osaa konkreettisesti vastata?

Kyllä minä osaan ja vastasinkin. Joku vain ehti ensin tekeytyä minuksi.

Kysyin siltä henkilöltä, joka vastasi. En sinulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko luovuttaneet perheettömiä ja työttömiä?

Minulla on aikuiset lapset ja työ.

Onko elämäsi muutoin tyhjää? Koska mä en tiedä, miten edes ehtisin luovuttaa, kun on kuitenkin niin paljon kaikkea.

Minä en näe mieltä siinä *kaikessa* jatkossa. Siksi en enää halua ryysiä oravanpyörässäkään.

Ok. Onko tuo sitten mukavampi tapa viettää elämää?

Ei, mutta se on rehellisempi. En vain kykene elämään valheelliseen tulevaisuuteen luottaen. Saatika opiskelemaan/nyhräämään jotakin vailla luottoa tulevaan. Tuntuisi hölmöläisen hommalta. Siksipä vain olen ja seuraan tuhoa. Enää.

Itse näen tulevaisuuden vain valoisampana kuin ennen, koska omassa elämässä menee paremmin kuin ennen. Ukrainan sota tai joku korona ei vaikuta mielialaani, enkä pelkää etukäteen jotain mitä saattaa ehkä tapahtua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.

No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko luovuttaneet perheettömiä ja työttömiä?

Minulla on aikuiset lapset ja työ.

Onko elämäsi muutoin tyhjää? Koska mä en tiedä, miten edes ehtisin luovuttaa, kun on kuitenkin niin paljon kaikkea.

Minä en näe mieltä siinä *kaikessa* jatkossa. Siksi en enää halua ryysiä oravanpyörässäkään.

Ok. Onko tuo sitten mukavampi tapa viettää elämää?

Ei, mutta se on rehellisempi. En vain kykene elämään valheelliseen tulevaisuuteen luottaen. Saatika opiskelemaan/nyhräämään jotakin vailla luottoa tulevaan. Tuntuisi hölmöläisen hommalta. Siksipä vain olen ja seuraan tuhoa. Enää.

Millä mittareilla rehellisempi? Mä elän tätä hetkeä. En elä tulevaisuudessa, en elä menneisyydessä. Elämä sitä, mitä tulee vastaan joka päivä. Asioita, joita pitää hoitaa, ongelmia, jotka pitää selvittää, ja toki myös kaikkea mukavaa. Jos jäisin passiivisena odottamaan tuhoa, miten olisin rehellisempi?

Hyvä keskustelu! Olen, täysin! Ensin ahdistuin siitä helvetisti, mutta nyt tunne on utelias; seurailen sivusta kuinka tuhoudumme. Ja joo, kaikki nyhräys ja yrittäminen on ohi. Outoa 😅

Minä luovutin ihan vain siksi, että jatkuva suunnittelu teki elämään tyytymättömäksi. Huomasin että aina kun saavutti jotain haaveilemaansa oli heti nurkan takana uusi tavoite ja tyytymättömyys tähän hetkeen. Olen koko elämäni inhonnut sitä hetkeä mitä elän. Nyt opettelen olemaan läsnä tässä hetkessä, pakenematta ja tyydyn tähän. Osasyynä tähän prosessiin on tämä maailman tilanne nyt. Entinen maailmani hävisi jonnekin ja uuteen ei ole suunnitelmaa enkä osaa sitä edes kuvitella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.

No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää. 

Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.

Mun mielestä ne joilla on esim. Työ, harrastuksia yms. ei ole oikeasti luovuttaneet. Itsestäkin kyllä tuntuu tosi usein, että ihan sama, luovutan. Ja tavallaan tämä kaiken turhuus ja sota yms. lamaannuttaa, mutta en kyllä sanoisi, että kärsimyksen tiedostaminen olisi aiheuttanut luovuttamisen kaiken suhteen, vaikka useimmiten onkin ankea olo. Koska kuitenkin käyn töissä ja jatkan arkeani normaalisti. Vaikkakaan en jaksa harrastaa ja kaikki tuntuu turhalta. Koitan silti saada iloa jostain tosi pienistä asioista, kuten kauniista luonnosta, tai lemmikistä. Ne, jotka oikeasti on luovuttaneet ei jaksa elää edes tällaista arkielämää.

Mikään ei ole pysyvää, vaan kaikki muuttuu. Mihinkään ei kannattaisi jämähtää, vaan tulisi kyetä elämään hetkessä, ja olla valmis muokkaamaan elämäänsä uusien olosuhteiden mukaan.

Jos olet tähän asti täyttänyt elämäsi vaikka urheilulla, ja terveydentilasi romahtaa niin ettet kykene enää aktiivista liikuntaa harrastamaan, pitäisi kyetä löytämään uusi harraste ja sisältö elämäänsä. Aivan sama työn, lasten, puolison, jne, jne. suhteen.

Ikinä ei saa luovuttaa, huomenna on aina päivä uusi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei enää ole kotia, työtä, perhettä tai mitään muutakaan elämisen arvoista, joten seurailen maailmanmenoa lähinnä huvittuneena. Niitä, jotka elelevät omaan pikku elämäänsä tyytyväisinä, katselen jo etukäteen vahingoniloa tuntien: kyllä se tuho sinunkin kohdallesi vielä osuu, odotapas vain.

Mikä tuho?

Tiivistettynä: kulkutaudit, vainolaiset ja ihmisen mittaamaton typeryys.

Niin. Et kuitenkaan näe tulevaisuutta, joten et voi kenenkään ihmisen kohdalla kertoa, millainen tulevaisuus häntä kohtaa.

Sellaisen asian haluaisin vielä tietää, mikä etu koituu siitä, että ei elä ihan mielekästä, hyvää elämää sinä aikana, jolloin ei ole vielä tuhoutunut, jos se tuho nyt sitten kuitenkin kohtaa kaikkia. Eli mitä se vahingonilo tuossa oikeastaan on? Toivoisin hieman syvällisempää pohdintaa.

Ei tipu syvällisempää pohdintaa. Vahingonilo on nautinnollinen tunne myös etukäteen.

No ei varmasti, koska pohdinta voi sattua. Mutta siis sinä tuhoudut samalla kuin nämä elämänsä eläjät, miksi tunnet sitä vahingoniloa? Tätä on vaikea käsittää. 

Etkö tosissasi pysty kuvittelemaan sitä ikivanhaa ajatusmallia, että "kun kerran minä en saa, ei saa kukaan muukaan"? Kyllä se sinussakin asuu, vaikkakin toistaiseksi niin pienenä, ettet tunnista sitä, saati sitten tunnusta.

Totta kai pystyn kuvittelemaan, yritän nyt tässä kysellä, miksi siitä pitää olla ylpeä. Ei mun elämä ole mitään 24/7 ekstaasia, mutta ainakaan en ole tuollaisten elämää rajoittavien ajatusmallien vallassa, jotka pakottaisivat mut elämään elämääni toisten ihmisten onnen/epäonnen kautta.

Sen lisäksi yritän ymmärtää, mitä nautinnollista on siinä, ettei tee mielekkäitä asioita omassa elämässään, vaan tuntee vahingoniloa muiden ihmisten tilanteesta, kun kuitenkin kaikki tuhoutuvat. Eikö tuhon varmuus saa ollenkaan miettimään, mitä minä haluaisin kokea ja tehdä ennen sitä? Eikö se tee elämästä jotenkin täydempää, kun on tunne, että viime hetket ovat käsillä?