Miten muut jaksatte sekoilevia, iäkkäitä vanhempianne?

Mulla vakavasti käytöshäiriöinen narsisti isä ja vanhemmiten ei jaksa enää pitää sitä feikkikulissia vaan on ihan avoimesti mulkku ja häijy. Mutsi mahdollistajana siinä vierellä. Siihen päälle se iän tuoma sekoilu. Puuhaillaan kaikkea sekoa himassa. Juttuja missä ei ole mitään tolkkua. Mitään apua eivät halua koska kokevat sen alentavana ovathan kaikkia ihmisiä ja etenkin lapsiaan parempia kaikessa. Niillä on joku yhteispeli sellaisten kanssa joita nyt on alkanut ilmaantua perinnön toivossa sinne niiden kuvioihin. Mitä siinä voi tehdä ei toisia voi pakolla auttaa kun ovat niin täydellisiä. Riitaahan siitä vaan tulee ja ihan törkeyksiä saa osakseen. Pitää jättää omaan arvoonsa ja elää omaa elämää vaan. Mitään arvokasta ei vanhenemisessa ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äitisi on menossa lääkäriin, voisitko mennä mukaan tai vaikka ilmoittaa lääkärille, että äitisi muisti on heikentynyt. Jollei äitisi ole käynyt tällä samalla lääkärillä usein, ei vastaanotolla huomata muuttunutta tilannetta. Varsinkaan, jos tutkitaan ihan jotain muuta. Ja kokemuksesta voin sanoa, että tulet hämmästymään monesti kuinka äitisi pystyy skarppaman silloin, kun ei halua huomion kiinnityvän muistamattomuuteensa. Mitä pikemmin asia todetaan lääkärissä, sitä helpommin saat hänelle apua kotiin. Mahdollista dementiaa sairastavan kanssa on otettava ohjat omiin käsiin, niin avun piiriin pääseminen helpottuu.

Tuo skarppaaminen onkin todella ovelaa. Välillä vieläkin äiti saattaa joinain päivinä olla ihan kuin ei mitään olisi ja hyvinkin terävän oloinen ja sellainen oma itsensä, joka on aina ollut. Silloin tuntuu, että eihän tässä varmasti mikään olekaan vialla. Sitten taas vähän ajan kuluttua jysähtää pommi niskaan, kun äiti onkin ihan kuin eri ihminen, hukassa ja sekavan oloinen, muistamaton ja kyselee, jankuttaa asioita. Itsekin jossain suhteessa tajuaa, ettei ole enää niin terävä ja laittaa sitä huumorin piikkiin ikään kuin olisi hauska vitsi, että sitä se vanhuus teettää ym. Usein kuitenkin kuultaa läpi, että ihan kuin hän ovelasti kiertelisi asiat niin, ettei todellinen tilanne tulisi esille. Hämmästyttävää tosiaan miten osaa olla niin ovela, vaikka todellisuudessa olisikin jo kuutamolla. Luulen kuitenkin, ettei osaisi enää edes välttämättä vastata kaikkiin lääkärin kysymyksiin tai sanoisi joka toiseen asiaan, ettei muista niin tulisi esille ettei ole ihan kärryillä enää asioista.

-Ap

Tämäkin on käsittääkseni aika yleistä. Lyhyen keskustelun perusteella ei tosiaankaan pysty arvioimaan sitä, onko toinen osapuoli kuutamolla vai ei. Sen takia onkin aika erikoista vaatimukset esim. erilaisille myyjille, että ei saisi myydä muistisairaille. Joo ei, mutta se että ihminen vastailee koherentisti puhelimessa, ei tarkoita että hän ymmärtäisi mikä kyseinen tuote on, tai seuraavana päivänä muistaisi sellaista tilanneensa. Jopa lääkärikäynnillä voi muistisairaus jäädä huomaamatta, kun potilas skarppaa.

Ja sitten vielä tuo äidin mahdollinen muistisairaus luo synkän varjon oman elämän päälle siinä mielessä, että alkaa pelätä itse perivänsä saman sairauden ja se luo lohduttoman olon. Tuntuu, että tuo muistisairaus asia on pilaamassa koko elämän. Siis tuo äidin tilanne ja pelko omastakin sairastumisesta. Toisaalta olen niin väsynyt asiaan (vaikka se on vasta alussa) etten edes jaksa ajatella omaa sairastumista tai toivon, että kuolisin ajoissa ennen kuin se iskee. Äidin isällä oli muistisairaus, joka puhkesi ennen 80 ikävuotta ja äiti on nyt 77 eli voi olla perinnöllistä. Vaari eli vielä melkein kymmenen vuotta diagnoosin jälkeen.

-Ap

Kaupungin kotihoito. Meidän ukilla kotisairaanhoitaja käy kerran päivässä ja se on riittänyt. Kodinkoneet sellaisia jotka sammuvat itse. Jos olotila huononee, ksh hankkii turvapuhelimen.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen niin, että hän jaksoi mua, kun olin sekoileva uhmaikäinen, sekoileva kouluikäinen ja erityisesti silloin, kun olin sekoileva teini. 

Kannusti ja rakasti ja ohjasi. Lisäksi haen tukea läheisiltä. 

Se vanhempi hankki sen sekoilevan uhnaikäisensä ja teininsä ehdoin tahdoin, siinä ei sekoilevalta lapsiparalta kyselty. Vanhemman velvollisuus on tietenkin hoitaa maailmaan pakottamansa ihminen eli lapsensa, lapsella taas ei ole vanhempia kohtaan velvollisuuksia.

Se on kuulkaa yksi hujaus, kun ollan itse tuossa tilassa.

Itse en todellakaan toivo pitkää ikää, koska se tuntuu tuovan mukanaan vain huonoja asioita. Tympii kaikki haaveet elää 100-vuotiaaksi, kuten usein kuulee. Ja ehkä julmaa, mutta ehkä toivon, että äitikin menehtyisi johonkin muuhun ennen muistisairauden pahinta vaihetta.

-Ap

Meillä ei ole isovanhempia hengissä. Ihan hyvä. Muutenkaan ei elämämme heitä kiinnostanut.

Työkaverin isä on kotonaan asuva dementikko. Jo sivusta seuraaminen on raskasta, kun ukkeli häviää ja sitten etsitään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla vakavasti käytöshäiriöinen narsisti isä ja vanhemmiten ei jaksa enää pitää sitä feikkikulissia vaan on ihan avoimesti mulkku ja häijy. Mutsi mahdollistajana siinä vierellä. Siihen päälle se iän tuoma sekoilu. Puuhaillaan kaikkea sekoa himassa. Juttuja missä ei ole mitään tolkkua. Mitään apua eivät halua koska kokevat sen alentavana ovathan kaikkia ihmisiä ja etenkin lapsiaan parempia kaikessa. Niillä on joku yhteispeli sellaisten kanssa joita nyt on alkanut ilmaantua perinnön toivossa sinne niiden kuvioihin. Mitä siinä voi tehdä ei toisia voi pakolla auttaa kun ovat niin täydellisiä. Riitaahan siitä vaan tulee ja ihan törkeyksiä saa osakseen. Pitää jättää omaan arvoonsa ja elää omaa elämää vaan. Mitään arvokasta ei vanhenemisessa ole. 

Kuulostaa todella ikävältä. Kaikissa tilanteissa sitä joudutaankin elämään päivästä toiseen. Otan vilpittömästi osaa jaksamisen puolesta.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten vielä tuo äidin mahdollinen muistisairaus luo synkän varjon oman elämän päälle siinä mielessä, että alkaa pelätä itse perivänsä saman sairauden ja se luo lohduttoman olon. Tuntuu, että tuo muistisairaus asia on pilaamassa koko elämän. Siis tuo äidin tilanne ja pelko omastakin sairastumisesta. Toisaalta olen niin väsynyt asiaan (vaikka se on vasta alussa) etten edes jaksa ajatella omaa sairastumista tai toivon, että kuolisin ajoissa ennen kuin se iskee. Äidin isällä oli muistisairaus, joka puhkesi ennen 80 ikävuotta ja äiti on nyt 77 eli voi olla perinnöllistä. Vaari eli vielä melkein kymmenen vuotta diagnoosin jälkeen.

-Ap

Neurologisiin vaivoihin voi itse vaikuttaa paljon liikunnalla ja jättämällä päihteet pois. Yleinen asenne elämäänkin vaikuttaa. Monilla filmitähdillä tulee neurologisia sairauksia kun niiden piireissä on yleistä huumeiden käyttö. Monella tavallisellakin ihmisellä voi jo ihan suht nuorena keski-iällä ja nuorempanakin tulla neurologisia ongelmia viinan käytön ja vaikka diabeteksen myötä. Terveet elämäntavat ja turha murehtiminen pois.

Ehdottomasti muistitestiin, siitä sitten lähtee prosessi käyntiin. Yhteys kunnan vanhustenpalveluihin, sieltä tullaan tekemään tilanteen arviointi ja kartoittamaan mahdolliset tulevat toimenpiteet. Kotihoito on isona apuna, helpottaa kummasti omaista, kun tietää, että joku seuraa ja huolehtii. Apua kyllä saa kunhan osaa pyytää ja toimii ajoissa.

Laita ne laskut nyt ainakin suoramaksuun tai mikä nyt systeemin nimi lieneekään niin yksi pieni stressi vähemmän .

Toiseksi hommaa itsellesi oikeus äitisi omakantaan, kelaan ym.käsittääkseni ihan mahdollista niin pysyt jollain tasolla kärryillä missä siellä mennään.

Yo.ei paranna mitään,mutta rauhoittanee vähän.

Pakko kirjoittaa tänne vain ja purkaa asiaa. Jotenkin on ollut kamala shokki, kun nuo äidin sekoilut on alkaneet. Pitkään, kun oli vain satunnaisia ja lieviä oireita silloin tällöin ja pitkiä hyviä jaksoja niin jaksoin uskoa, että kaikki oli vielä hyvin ja vain normaalia vanhenemista. Olen tuntenut jopa vihaa ja pettymystä miksi näin piti käydä? Äiti oli niin pitkään terävä ja hyväkuntoinen, ettei olisi koskaan uskonut, että hänelle tulisi muistisairaus. Ja juuri nyt kun olen saanut oman elämän kuntoon ja hyvälle mallille (minullakin ollut paljon ongelmia) niin tuntuu ihan kohtuuttomalle alkaakin nyt sitten paimentamaan seonnutta äitiäni. Olin toivonut hänelle seesteistä vanhuutta ja että olisimme voineet vielä yhdessä viettää hyviä aikoja. Nyt tuntuu, ettei äiti ole enää edes se sama ihminen ja tekisi mieli jopa erkaantua hänestä lähes kokonaan suojellakseen omaa jaksamista ja (ajoittain heikkoa) mielenterveyttä, mutta jokin ääni sisällä sanoo, ettei se olisi oikein hylätä äitiäni. Eihän hän tahallaan ole sairastunut. Mutta missään nimessä en yksin tule jaksamaan hänen hoitoaan jos se on samanlaista ja vielä pahempaa sekoilua, kuin nyt on ollut. Pelkään, että jossain vaiheessa itselläni pinna palaa niin, että huudan joillekin viranomaisille asioita joutuen itse jonnekin mielisairaalahoitoon (epävakaa persoonallisuushäiriö)

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Edunvalvontaan! Edunvalvoja hoitaa ihan kaiken laskut,pankki asiat.Kauppakasssi palvelu. Kotihoidon yksiköstä osoto palveluna siivous,pykkäys,1 Kerta viikossa vanhusten päivä toimintan palvelutalon..Maksaa kerta noin 20e. Johon kuluu haku ja kotiin takas tuonti. Aamiainen virikettä päivällinen ja välipala. Mahtava paikka on Hely kodit.Itsenäinen asuminen,mutta apu lähellä. Jos omat rahat ei riitä ostopalvelu seteli avuksi sosiaalivirasto..

Ei edunvalvojaa tuosta noin vain määrätä. Tiedän monta muistisairasta jotka eivät edunvalvojaa halua ja todella muistamaton saa olla ennenkuin pakolla määrätään. AP tee vanhustensuojeluilmoitus. Ilmoituksen myötä kunta tekee kotikäynnin ja keskustelee äitisi kanssa mahdollisista avuntarpeista ja muistikoordinaattorin kanssa tehtävään testiin. Monesti apuun on helpompi suhtautua, kun se tulee täysin ulkopuoliselta.

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti muistitestiin, siitä sitten lähtee prosessi käyntiin. Yhteys kunnan vanhustenpalveluihin, sieltä tullaan tekemään tilanteen arviointi ja kartoittamaan mahdolliset tulevat toimenpiteet. Kotihoito on isona apuna, helpottaa kummasti omaista, kun tietää, että joku seuraa ja huolehtii. Apua kyllä saa kunhan osaa pyytää ja toimii ajoissa.

Ja kun ihminen osaa skarpata aina kun kotihoito käy käynnillä ja puhutaan tarpeista. Ei ne näe sitä totuutta . Me lapset nähdään koko komeus sekoiluineen kaikkineen ja huoli-ilmoitus turha kun juuri käynnillä äiti osaa hetken skarpata ja selittää että pärjää. Oikeasti ei pysty enää huolehtimaan itsestään eikä kodistaan, rahoistaan yms. Peruu palveluita miten huvittaa ja aamukäynnin saa tehdä juuri ja juuri. Turvapuhelin auttaa mikäli kaatuu vain muuten eikä tajuttomuuden takia jolloin on löytynyt lojumasta muutamankin kerran. Soittelee kesken työpäivän että nyt heti pitää lähteä etsimään avaimia tms, asumme 80-300km säteellä ja kaikki töissä päivisin. Ei muista että kukaan ei pysty lähtemään tai puhumaan kesken töiden. Ajantaju heittää totaalisesti eikä tiedä onko kuluva ajankohta eilen,nyt,huomenna vai viimevuonna. Sotkee ja sekoittaa. Vaan ei huoli edes kotiapuja saati lähde asumaan palvelukotiin. Aivan toivoton tapaus ja niin itsepäinen.

Äitisi voi, ap, ihan hyvin elää vielä 15 vuotta.

Oma äitini on 91 vuotta ja pikku hiljaa alkaa miettimään, ehdinkö itse ikinä elää omaa elämääni. Lapset sai kasvatettua aikuiseksi, niin alkoi vanhuksen hoito. Ja on vielä sitovampaa kuin lasten hoitaminen.

Vierailija kirjoitti:

Pakko kirjoittaa tänne vain ja purkaa asiaa. Jotenkin on ollut kamala shokki, kun nuo äidin sekoilut on alkaneet. Pitkään, kun oli vain satunnaisia ja lieviä oireita silloin tällöin ja pitkiä hyviä jaksoja niin jaksoin uskoa, että kaikki oli vielä hyvin ja vain normaalia vanhenemista. Olen tuntenut jopa vihaa ja pettymystä miksi näin piti käydä? Äiti oli niin pitkään terävä ja hyväkuntoinen, ettei olisi koskaan uskonut, että hänelle tulisi muistisairaus. Ja juuri nyt kun olen saanut oman elämän kuntoon ja hyvälle mallille (minullakin ollut paljon ongelmia) niin tuntuu ihan kohtuuttomalle alkaakin nyt sitten paimentamaan seonnutta äitiäni. Olin toivonut hänelle seesteistä vanhuutta ja että olisimme voineet vielä yhdessä viettää hyviä aikoja. Nyt tuntuu, ettei äiti ole enää edes se sama ihminen ja tekisi mieli jopa erkaantua hänestä lähes kokonaan suojellakseen omaa jaksamista ja (ajoittain heikkoa) mielenterveyttä, mutta jokin ääni sisällä sanoo, ettei se olisi oikein hylätä äitiäni. Eihän hän tahallaan ole sairastunut. Mutta missään nimessä en yksin tule jaksamaan hänen hoitoaan jos se on samanlaista ja vielä pahempaa sekoilua, kuin nyt on ollut. Pelkään, että jossain vaiheessa itselläni pinna palaa niin, että huudan joillekin viranomaisille asioita joutuen itse jonnekin mielisairaalahoitoon (epävakaa persoonallisuushäiriö)

-Ap

Ei kenenkään mieli ole teflonia, poislukien psykopaatit ja sensellaiset. Viimevuodet feikkipandemioineen ja nyt tämä NWO muu alkanut touhu ja talouslama rasittaa varmasti monen mielenterveyttä. Mielenterveydestään kannattaa pitää huolta. Kaikenlaista hullua alkaa nähdä. Moneen asiaan auttaa huumori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti muistitestiin, siitä sitten lähtee prosessi käyntiin. Yhteys kunnan vanhustenpalveluihin, sieltä tullaan tekemään tilanteen arviointi ja kartoittamaan mahdolliset tulevat toimenpiteet. Kotihoito on isona apuna, helpottaa kummasti omaista, kun tietää, että joku seuraa ja huolehtii. Apua kyllä saa kunhan osaa pyytää ja toimii ajoissa.

Ja kun ihminen osaa skarpata aina kun kotihoito käy käynnillä ja puhutaan tarpeista. Ei ne näe sitä totuutta . Me lapset nähdään koko komeus sekoiluineen kaikkineen ja huoli-ilmoitus turha kun juuri käynnillä äiti osaa hetken skarpata ja selittää että pärjää. Oikeasti ei pysty enää huolehtimaan itsestään eikä kodistaan, rahoistaan yms. Peruu palveluita miten huvittaa ja aamukäynnin saa tehdä juuri ja juuri. Turvapuhelin auttaa mikäli kaatuu vain muuten eikä tajuttomuuden takia jolloin on löytynyt lojumasta muutamankin kerran. Soittelee kesken työpäivän että nyt heti pitää lähteä etsimään avaimia tms, asumme 80-300km säteellä ja kaikki töissä päivisin. Ei muista että kukaan ei pysty lähtemään tai puhumaan kesken töiden. Ajantaju heittää totaalisesti eikä tiedä onko kuluva ajankohta eilen,nyt,huomenna vai viimevuonna. Sotkee ja sekoittaa. Vaan ei huoli edes kotiapuja saati lähde asumaan palvelukotiin. Aivan toivoton tapaus ja niin itsepäinen.

Onhan noita aika-ajoin kun joku vanhus on häippässyt aamutakissa ja löytyy sitten kylmettyneenä.

Luulenpa, että olisi järkevintä palata vuosisataiseen tapaan, että parisuhteet ovat pysyviä ja pääasiassa perheenäidit ovat kotona ja hoitavat lapset ja vanhukset. (Mikään ei estäisi, että jossain perheessä osat olisivat toisin päin.)

Sen miehen palkka ja eläke pitäisi jakaa reilusti tasan vaimon kanssa tällöin, mihin tarvittaisiin laki.

Työpaikkoja riittäisi näin paremmin kaikille.

1960-luvulla oli vielä laki, että lasten on huolehdittava vanhoista vanhemmistaan. (Mun eräässä sukuhaarassa tää tehtiin keräämällä lasten kesken rahaa hyvää yksityistä hoitokotia varten. Turun ukkokoti.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äitisi on menossa lääkäriin, voisitko mennä mukaan tai vaikka ilmoittaa lääkärille, että äitisi muisti on heikentynyt. Jollei äitisi ole käynyt tällä samalla lääkärillä usein, ei vastaanotolla huomata muuttunutta tilannetta. Varsinkaan, jos tutkitaan ihan jotain muuta. Ja kokemuksesta voin sanoa, että tulet hämmästymään monesti kuinka äitisi pystyy skarppaman silloin, kun ei halua huomion kiinnityvän muistamattomuuteensa. Mitä pikemmin asia todetaan lääkärissä, sitä helpommin saat hänelle apua kotiin. Mahdollista dementiaa sairastavan kanssa on otettava ohjat omiin käsiin, niin avun piiriin pääseminen helpottuu.

Tuo skarppaaminen onkin todella ovelaa. Välillä vieläkin äiti saattaa joinain päivinä olla ihan kuin ei mitään olisi ja hyvinkin terävän oloinen ja sellainen oma itsensä, joka on aina ollut. Silloin tuntuu, että eihän tässä varmasti mikään olekaan vialla. Sitten taas vähän ajan kuluttua jysähtää pommi niskaan, kun äiti onkin ihan kuin eri ihminen, hukassa ja sekavan oloinen, muistamaton ja kyselee, jankuttaa asioita. Itsekin jossain suhteessa tajuaa, ettei ole enää niin terävä ja laittaa sitä huumorin piikkiin ikään kuin olisi hauska vitsi, että sitä se vanhuus teettää ym. Usein kuitenkin kuultaa läpi, että ihan kuin hän ovelasti kiertelisi asiat niin, ettei todellinen tilanne tulisi esille. Hämmästyttävää tosiaan miten osaa olla niin ovela, vaikka todellisuudessa olisikin jo kuutamolla. Luulen kuitenkin, ettei osaisi enää edes välttämättä vastata kaikkiin lääkärin kysymyksiin tai sanoisi joka toiseen asiaan, ettei muista niin tulisi esille ettei ole ihan kärryillä enää asioista.

-Ap

Hän on dementian ykkösvaiheessa, eli peittelee ja häpeilee, unohtelee ja sekoilee. Asia on tutkittava. Hävittää muuten pian esimerkiksi talon paperit järjestellessään. Et voi muuttaa paikan päälle, mutta älä odota, että hän suostuu noin vain muuttamaan mihinkään hoitokotiin, koska omasta mielestään pärjää ja sinä vouhotat turhaan. Edunvalvonta peliin, vaikka ensin jollakin tuki- tai seurahenkilöverukkeella. Keskustele lääkärin kanssa. Äitisi soittelee tietysti, koska ei pysty selvittämään virallisia asioitaan itse. Ei pysty enää selostamaan loogisesti asiaansa. Hädissään sitten soittelee sinulle, eikä ymmärrä, että olet töissä, siis että et voi irrottautua tehtävistäsi. On jo sairastunut. Toimi.

Terkkuja hoitokodista.