miksi kaikki "taika" häviää maailmasta kun ikää tulee ?

Aika paljon voi syyttää ympärillä olevia aikuisia. Jos ajattelen itseäni lapsena ja kuinka monta kertaa mulle sanottiin, että ole järkevä... Ja sitten kouluun ja koulusta työelämään ja se ympäriltä tuleva ohjaus on kärjistettynä anna itsesi opiskelulle -> anna itsesi työlle -> ole töissä mahdollisimman pitkään -> hiivu huomaamattomasti pois. 

Sitämukaa kun maailman epäoikeudenmukaisuudet ja vääryydet tulee esille, vttuuntuu ja kyynistyy, samalla häviää se "taikakin". Maailma ei ole reilu eikä täällä järki voita, ahneimmat paskiaiset määrää ja siinä ei ole mitään järkeä mukana vaan pelkkää mielivaltaa, halpamaista vallan näyttöä köyhemmille alamaisille vaan.

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Olipa tarttuva biisi, jäi soimaan. Kiitos!

Olet pyörinyt liikaa samoissa ympyröissä ja siksi siinä ei ole mitään uutta ja yllättävää. Olet "nähnyt kaiken", mutta vain pienessä kuplassasi.

Lääke: kokeile uusia asioita. Uusi harrastus, uusi musiikki, muuta, vaihda työpaikkaa tai jopa ura, vaihda puoliso, opiskele uutta, tapaa uusia ihmisiä.

Kehitysvammaiset häviävät muuten monessa asiassa paitsi tässä. Heillä se pysyy ja se on ihanaa

Olen 63 eikä se taika ole mihinkään hävinnyt. Maailma on hieno paikka,  elämä on upeaa. Voi opiskella uusia kiinnostavia asioita, tutustua vieraisiin kieliin ja kulttuureihin, reissata ympäriinsä. Hienointa on että saa katsoa lastenlasten iloa siitä mitä kaikkea hienoa on olemassa ja jakaa heille sitä kaikkea hienoa mitä itse olen jo saanut kokea.

Piakkoin pääsen eläkkeelle ja meininki vain paranee. Voin koluta matkailuautolla pitkin Eurooppaa ihan niin paljon kuin huvittaa ja malttaa olla erossa niistä lapsenlapsista.

Vierailija kirjoitti:

Muistan nuoruudessa pelkkä vuodenajan vaihtuminen oli jotenkin aistillinen ja hieno kokemus , nykyisin se on vaan että jaa , siellä on taas syksy 

Ennen vanhaan toivoin talvea jotta joulu tuntuisi aidolta. Nykyään inhoan molempia. Elän tässä vaiheessa enää vain kuolemaa odotellen. 

Itsekään en tunne vuodenaikoja enää niin voimakkaasti. Paitsi syksy on nykyään ihana. Kaikki hiljenee ja rauhoittuu. Alan nukkumaan paremmin. Marraskuu on nykyään lempikuukauteni. Toisaalta ikuista marraskuuta ei ehkä jaksaisi ja pitää kärsiä valoisa aika ensin. 

Onko vanhuus niin pimeää, että alkaa kaivata pimeää?

Ei se katoa, kun et anna kadota.

Tämä on ainakin neljän toisiinsa liittyvän seikan ansiota. :P

1) Tiedät enemmän yleensä joten yllätyt ja askarrut vähemmän.

2) Asiat vaikuttavat muuttuvan vähemmän ja uskot näin olevan.

3) Liikut vähemmän sivusuuntiin ja päivistäsi tulee samanlaisia.

4) Et haasta itseäsi enää ja vierastat sitä joka ei mahdu kuvaan.

Niin se käy, melko helposti ja hienovaraisesti. Hiukan tiivistin toki.

Minulla on eri kokemus. Olen uskovainen, ja Raamatun valossa katsottuna maailmankaikkeus, maailman ilmiöt ja ihmisyys pohdituttavat yhä enemmän kun ikää tulee. 

Myös psykologisesti ja sosiaalipsykologisesti yhteiskunnalliset ilmiöt ja ihmisyys tarjoavat kiehtovia mysteerejä ratkottavaksi.

Faith kirjoitti:

Minulla on eri kokemus. Olen uskovainen, ja Raamatun valossa katsottuna maailmankaikkeus, maailman ilmiöt ja ihmisyys pohdituttavat yhä enemmän kun ikää tulee. 

Myös psykologisesti ja sosiaalipsykologisesti yhteiskunnalliset ilmiöt ja ihmisyys tarjoavat kiehtovia mysteerejä ratkottavaksi.

Kieltämättä siinä saattaa hiukan alkaa pohtimaan kun noita vierekkäin katsoo.. :D

Sielun puutostila

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tapahtunut mulle, ja olen jo 60 v. Olisi kiva kuulla, millaisille ihmisille näin käy ja millaisille ei. Voiko olla esim. niin, että jos on oikein turvallisuushakuinen ja tekee kaiken "oikeaoppisesti" ja kenties ympäristön odotusten mukaan, selvittämättä, mitä todella haluaa, niin sitten pettyy, kun hyvin järjestetty elämä tuntuukin vieraalta eikä omalta? 

Mun elämä on ollut ponnistelua alusta loppuun, mutta mielenkiinto on säilynyt suunnilleen koko ajan, ajoittaisia notkahduksia lukuun ottamatta. Ehkä tämä on ainakin osittain asennekysymys, tai ehkä sitä, että kun koko ajan joutuu keksimään keinoja selvitä, niin pysyy vireänä. Olisi tosiaan kiva tietää, onko tässä jokin kaava ja mitä siitä ehkä voisi oppia.

Mun ympärilläni on ollut pääsääntöisesti vain huonoja ja pahoja ihmisiä. Kun vuosikaudet vain potkitaan päähän, syrjitään ja tehdään selväksi ettet ole tarpeeksi hyvä etkä kelpaa porukkaan, menee kiinnostus koko paskaan. Tähän päälle se että mun elinaikanani pilattiin yksi maailman parhaista hyvinvointivaltioista ja ihmiset pakotetaan elämään kuin elukat samalla kun mun omat vaan hurraa ja taputtaa koko kehitykselle kun luullaan olevansa niitä kovia alfa-miehiä, jotka vuoren lailla mukamas seisovat irrallaan immuuneina koko jutulle. 

Mä oon saanu tarpeekseni ihmisten typeryydestä. Uskon tietäväni nyt miten pahalta Albert Einsteinista tuntui kun hän joutui voimattomana todistamaan mihin tilaan Saksa vajosi hänen eläessään. Sama kehitys on menossa nyt. Mitä sitten vaikka kukat kukkivatkin ja jossain kissanpentu leikkii lankakerällä? Miten sen kaiken on määrä pelastaa MINUT tältä lähestyvältä katastrofilta? 

Väsymys ja stressi kasautuu. Myös aivot muuttuvat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tapahtunut mulle, ja olen jo 60 v. Olisi kiva kuulla, millaisille ihmisille näin käy ja millaisille ei. Voiko olla esim. niin, että jos on oikein turvallisuushakuinen ja tekee kaiken "oikeaoppisesti" ja kenties ympäristön odotusten mukaan, selvittämättä, mitä todella haluaa, niin sitten pettyy, kun hyvin järjestetty elämä tuntuukin vieraalta eikä omalta? 

Mun elämä on ollut ponnistelua alusta loppuun, mutta mielenkiinto on säilynyt suunnilleen koko ajan, ajoittaisia notkahduksia lukuun ottamatta. Ehkä tämä on ainakin osittain asennekysymys, tai ehkä sitä, että kun koko ajan joutuu keksimään keinoja selvitä, niin pysyy vireänä. Olisi tosiaan kiva tietää, onko tässä jokin kaava ja mitä siitä ehkä voisi oppia.

Mun ympärilläni on ollut pääsääntöisesti vain huonoja ja pahoja ihmisiä. Kun vuosikaudet vain potkitaan päähän, syrjitään ja tehdään selväksi ettet ole tarpeeksi hyvä etkä kelpaa porukkaan, menee kiinnostus koko paskaan. Tähän päälle se että mun elinaikanani pilattiin yksi maailman parhaista hyvinvointivaltioista ja ihmiset pakotetaan elämään kuin elukat samalla kun mun omat vaan hurraa ja taputtaa koko kehitykselle kun luullaan olevansa niitä kovia alfa-miehiä, jotka vuoren lailla mukamas seisovat irrallaan immuuneina koko jutulle. 

Mä oon saanu tarpeekseni ihmisten typeryydestä. Uskon tietäväni nyt miten pahalta Albert Einsteinista tuntui kun hän joutui voimattomana todistamaan mihin tilaan Saksa vajosi hänen eläessään. Sama kehitys on menossa nyt. Mitä sitten vaikka kukat kukkivatkin ja jossain kissanpentu leikkii lankakerällä? Miten sen kaiken on määrä pelastaa MINUT tältä lähestyvältä katastrofilta? 

Ei missään nimessä kukkien ja kissanpentujen ja yleensä ympäröivän maailman tarkoitus ole pelastaa juuri SINUA.  

On se sitten kumma juttu, että kun vanhenee, niin mukamas ei koe enää jänniä juttuja?!  Minä, jo kokenut vanhempi ihminen, koen joka päivä jotain ihanaa ja uutta. Eilen 10.3 sain autooni uuden akun ja pääsen mökille kuuntelemaan kevättä. Sitten huomasin oravanpoikasen rannalla. Talitiainen tuli kädelleni syömään auringonkukansiemeniä ja se kutsui kaverit siihen mukaan. Kohta niitä on lähelläni useita ja saan kuunnella heidän lauluaan. Pian kuulen kun metsässä liikkuu jotain. Menen katsomaan. Outo ääni, täällä mökilläni, en ole ennen kuullutkaan, höristän korviani. En voi uskoa, mutta totta se piruvie on. Varmistan asian ottamalla kiikarin salin satavuotta vanhasta piirongin laatikosta. Näen korkealla, männyn latvassa, veden äärellä jotain upeaa. Sääksi on saapunut suomeen, mutta miksi niin aikaisin, kun on luntakin ja järvi jäässä. Mutta totesin, että Sääksi oli menomatkalla länteen, ehkä Satakuntaan, jossa on kalaisat vedet lähellä ja aukeat maisemat. Istahdin  ja mietin, että olipa upea lintu ja valtavan kokoinen, kun vertaa käden päällä kauniisti keikistelleet Talitiaiset. Mutta, kas, jotain liikkuu vielä lumessa, vaikka aurinko kyllä sulattaa sen pian, mutta jokin liikkuu. Säpsähdän. Kyy tuli mietteliäänä seuraamaan touhujani, irvisteli ja näytti kieltä. Höh, mitä minä siitä, kunhan syö kunnolla myyrät ja muut haitalliset. Painukoot koloonsa takaisin. Muutaman tunnin aikana olin kokenut uusia asioita ja varsinkin Sääksen näkeminen niin lähellä oli jotain henkeäsalpaavaa. Sydän hyppää aina kurkkuun kun näen Kyyn. Varsinkin valkoista, puhdasta lunta vasten. Talkkarit ovat hauskoja ja niitten kanssa voi lörpötellä yhdessä.  Olen 78-vuotias ja elän ihanaa aikaa. Nautin elämästä ja sen tuomista ihanista uusistakin asioista. Joka päivä. 

Kun oppii miten kaikki toimii ja lisäksi silmä tottuu, niin ei asioissa oikein ole mitään ihmeellistä. Olen yrittänyt pitää kiinni edes pienestä taiasta ja löytää arkisista jutuista pientä kauneutta, mutta vaikeata se on, kun kyynistyy.

Tiedän, että lasten hankinta ei ole kaikille, mutta voin kuitenkin omakohtaisesti sanoa, että lasten kanssa sen taian on löytänyt uudestaan. Jossain vaiheessa aikuisuutta sitä vaan kadottaa taidon nähdä pieniä yksityiskohtia. Lasten kautta sen saa takaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Sitämukaa kun maailman epäoikeudenmukaisuudet ja vääryydet tulee esille, vttuuntuu ja kyynistyy, samalla häviää se "taikakin". Maailma ei ole reilu eikä täällä järki voita, ahneimmat paskiaiset määrää ja siinä ei ole mitään järkeä mukana vaan pelkkää mielivaltaa, halpamaista vallan näyttöä köyhemmille alamaisille vaan.

Tää on sinänsä ihan totta, näin se menee, muun kuvittelu on vain harhaa tai ymmärtämättömyyttä. Mutta ei tuon silti pidä antaa kyynistää koko elämän suhteen. Kun keskittyy omaan elämään, jonka muokkaa sellaiseksi, että mahdollisimman vähän joutuu noiden ihmissyöpien/ankeuttajien kanssa tekemisiin, elämä on lopulta aika mukavaa. Ja hienoa on, että meillä Suomessa on ainakin vielä mahdollisuus toimia noin. Kaikkialla maailmassa ei ole.

Luo siis oman kuplan, jossa piirit on isossa mittakaavassa aika pienet, mutta mitä sitten. Nuorena sitä haihatteli jotain maailmanparantamisfantasioita, mutta niistä kun päästää irti, eikä ota kaikkea itseensä, niin hyvin menee.

Eipä silti, vähän huvittaa nämä vähän iäkkäämmät, jotka sanoo, ettei se lapsen taika mihinkään häviä. Kyllä se nyt vaan häviää. Ehkä on sitten vielä vanhempana (olen itse 50) vaan jo niin huono muisti, ettei muista, millaista se oli lapsena/nuorena. Ja oikein huono muisti kun on, niin kaikki on taas uutta ja ihmeellistä. Tuollainen itsepetos, kuten kaikki jeesushöpinätkin nyt on mitä on. Mulle itsepetos ei vaan toimi pidemmän päälle, vaan auttaa vain hetken.

Toki tuota taian hiipumista vastaan kannattaa taistella ja se auttaa paljon, mutta hiipuu silti. Kyllä iän myötäkin kaikkea uutta ja kivaa voi kokea, vaikka se ei yhtä hienolta tunnukaan kuin nuorempana. Mutta sehän on oikeastaan asia, josta ainakin itse jopa nautin. Osaa suhtautua enemmän järjellä asioihin, eikä elämän tarvitse olla mitään vuoristorataa. Suomalaiset mäetkin riittää. Ja jos muistelee myös ikäviä asioita, niin kyllähän nekin koki nuorena paljon voimakkaammin. Sitä nyt ei ainakaan ole yhtään ikävä. Iän myötä järki voittaa ja hyvä niin. Jos näkee vanhat päivät, sitten sitä taas taantuu lapseksi, mutta en itse kyllä sitäkään odota yhtään.