Mummi kuoli - Miehen mielestä 10-vuotiasta poikaa ei pidä ottaa mukaan kun käydään jättämässä jäähyväiset.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ollut mammani hautajaisissa, kun olin 8 v. Systeri oli 11, pikkuveli 5. Mukana myös kaikki serkut iältään 4-12 v. Ei se ollut mitenkään erityisen ahdistavaa, kivempi oli nähdä serkkuja pitkästä aikaa. Ei ton ikäiset lapset vielä ymmärrä ahdistua ja surra jossain hautajaisissa, turha hysteriaa tollanen kuvittelu.

Jaa. Itse olin myös 8 v. pappani hautajaisissa. Muistan ahdistuksen edelleen, vaikka aikaa on mennyt jo 46 vuotta. Me ihmiset ollaan katsos erilaisia. Kivaa ei ollut missään vaiheessa.

Ukko39 kirjoitti:

Mut on lapsena/nuorena useita kertoja viety ruumiita katsomaan, puoliväkisin. Mummoja, pappoja, enoja, settiä, oma isä jne.

Tekosyynä käytetty tätä "viimeinen tervehdys, jätä hyvästit yms" soopaa. Syyllistetty ties millä, jos en tule paikalle.

Itse olen sitä mieltä että haluan muistaa vainajan sellaisena mitä hän oli elävänä. En näe mitään lisäarvoa sillä että näen raadon vielä kerran ennen kuin se kuopataan.

Mielestäni asian voi lapsellekin esittää niinkuin se on. Henkilö x on kuollut, haluatko tulla katsomaan? On täysin ok jos haluat jäädä pois.

Jos lapsi ei halua tulla, ei häntä pidä painostaa tai kiristää tulemaan.

Erinomaista tekstiä. Minulla on samoja kokemuksia. Ole mies, ja jotenkin minun suvussa on sellainen kummallinen oletus, että miehen on kestettävä lapsesta saakka mitä tahansa. Pakettiin sisältyy ruumiiden katselu. Muista elävästi kun hautajaisissa minut vietiin muiden miesten mukana katsomaan ukin ruumista sinne kellariin, ennen kuin se siitä vietiin siunattavaksi. Ukki oli täysin tunnistamaton, naama oli jotenkin venähtänyt ja irvisti. Se heitti traumat niskaan, mistä ei toki saanut kenellekään puhua vaan miettiä yksin että miksi se ukki näytti siltä, mitä kuolema on, kuolenko itse ihan juuri, tuleeko minunkin naamastani samanlainen.. jne. 

Vierailija kirjoitti:

Itse aikoinaan olin sisarusteni kanssa näkemässä omin silmin kun mummomme kuoli. Näimme siis ihan kuolinhetken. Kukaan ei traumatisoitunut.

Hölmöä paapomista ja todellisuuden pakoilua tuo, jotta lapselle ei saisi näyttää kuollutta.

Sekin on eri asia, kuin käydä katsomassa kuollutta. Etukäteen ei voi tietää miten levolliselta kasvot näyttävät.

Mummoni oli aikoinaan tajuttomana hengityskoneessa ja äitini siskon mielestä, meidän lasten olisi pitänyt käydä hyvästelemässä mummo. Sairaanhoitaja äitini oli sitä mieltä, että ei tarvitse.

Pieni lapsi haluaa miellyttää vanhempiaan, joten luultavasti menisi ruumista katsomaan, vaikka vaivaisikin.

Itse en kyllä veisi noin pientä katsomaan enkä edes kysyisi mielipidettä. Vasta teini-ikäiseltä voisin kysyä ja sittenkään ei tietenkään ole pakko jos ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te, jotka ette päästäisi lasta katsomaan kuollutta, suhtaudutte itse kuolemaan? Onko se teille pelottava, ahdistava tai vaikea asia?

En halunnut 18-v mennä katsomaan mummoani kuolleena, sairaalassa kävin melkein päivittäin, juteltiin paljon.

ollessani 26-v toinen mummo kuoli syöpä/dementia-yhdistelmällä, en käynyt edes sairaalassa katsomassa kun sairaanhoitaja äitini tokaisi, että turhaan menet kun ei tunnista ketään ja suositteli muistamaan entisenlaisena mielummin.

Äitini kuoli vuosi sitten, ahdistuin sairaalassa käydessä koska hän oli melkeinpä tajuton koko ajan, mietin vaan kokoajan että ei toi ole enää mun äiti ja kuolleena en käynyt katsomassa, muistelen mielummin millainen oli kun oli vielä kotona ja omaitsensä

Äitini kuoli kotisaattohoidossa kotonaan ja meille oli ilman muuta selvää että mieheni toi 6- ja 7-vuotiaat lapsemme vielä katsomaan Mummua. Olihan tätä edeltänyt sairasteluvaihe ja lapset tiesivät että Mummu ei elä pitkään. Tulivat katsomaan ja näkivät Mummun kuolleena vuoteessa, saivat silittää tai koskettaa. Ei ole jäänyt traumoja ja yhdessä välillä muistellaan Mummua kun hän oli elossa.

Kuolemaa ja ruumiita tulee joka ilta TV:stä mutta eikö ole outoa että oikeaa luonnollista kuolemaa pelätään näin paljon? Se miten lapset kokevat asian riippuu myös paljon kuinka kauhuissaan tai sinut vanhemmat asian kanssa ovat, koska näyttävät (myös sanatonta) esimerkkiä. Mummu itse oli uskossa eikä pelännyt tulevaa kuolemaa, sekin varmasti auttoi.

Tämä onkin hankalaa. Minun vaarini kuoli, kun olin 10. Vanhempani kysyivät, että haluanko mennä jättämään jäähyväiset ja tuolloin halusin. Ymmärsin kuoleman ja sen lopullisuuden, mutta en sitä, mitä kuolleen vaarin näkeminen ja katsominen minulle teki.

Tilanne on jäänyt sen jälkeen vaivaamaan, ahdistamaan ja pelottamaan. En enää koskaan halua nähdä kuollutta ihmistä, ellei ole pakko. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, muistaisin vaarin ennemmin elävänä.

Minun kokemukseni ei tietenkään tarkoita, että sinun lapsellesi kävisi näin. Mutta tämä on asia, jota on syytä pohtia huolellisesti. En itse usko, että lapsi jää mistään paitsi, vaikka ei näkisi kylmää ruumista.

No en kyllä veisi. Itsellinen aikuisena pukemassa isääni arkkuun ja oli kyllä aika kokemus. En veisi lasta. Sinä toki tunnet itse lapsesi.

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisiin voi mennä, mutta ruumista ei tarvitse katsoa. Nykyisin on menty niin kauas luonnollisuudesta, että tälläinenkin tilaisuus katsotaan kauhuksi. Lapselle voi sanoa, että käydään mummi hyvästelemässä.

Olen 60-luvun lapsi, eikä meitä viety katsomaan ruumista. Hautajaisiin tietenkin osallistuimme.

Voi tehdä itsarin jos tulee liian surulliseksi.

Haluatteko että kuolee?

Vainajien kasvot siistitään hautajaisiin, omaisten katsottavaksi yms. niin hyvin, että ei siellä näy ruhjeet tai lautumat. Jos kuitenkin onnettomuuden tms. myötä kasvot ovat rujon näköiset, ei vainajan kasvoja silloin näytetä varsinkaan lapsille. t. seurakuntamestari

Meidän karjalalähtöisessä suvussa on paljon ortodokseja ja heidän hautajaisissa arkku on auki. Vai oliko niin, että arkussa on erillinen "luukku" pään kohdalla, mut eniveis, kasvot ovat koko hautajaisten esillä. Kyllä sinne hautajaisiin meni pienetkin lapset mukaan ja arkun vierellä seisoessa hyvin näki pienikin pirpana vainajan kasvot. Ei lapset itkeneet tai edes tajunneet, että se on kuollut tai että mitä se kuollut edes meinaa.

Kuolema on niin iso osa normaalia elämää, että kun siihen totuttaa pienestä pitäen kertoen rehellisesti asiat, ei maailma sitten ihan täysin romahda, kun kuolema tulee ihan lähietäisyydelle.

Kävisin ensin itse katsomassa miltä mummo näyttää. Jos näyttää vain nukkuvalta niin voisin EHKÄ ottaa lapsen mukaan.

Itse näin lapsena oman kuolleen tätini. Oli lapsuuteni traumaattisin kokemus. Oli niin laiha, harmaa, pelottavan näköinen.

Kallistun tässä kyllä herkästi miehesi puolelle

Mikä ihmeen himo teillä on viedä noita lapsia vainajia katsomaan? Jotenkin tuntuu, että te hoidatatte omia traumojanne lasten kustannuksella. Kiltti lapsi suostuu ja sanoo mitä tahansa miellyttääkseen vanhempiaan. Eri asia sitten on, mitä se oikeasti ajattelee. Hautajaiset on ahdistavia ja joku vainajan katsominen mielestäni näin aikuisenakin asia, mitä en halua tehdä. Haluan säilyttää muiston elävästä. Ja olen nähnyt vainajia paljon, mutta olen edelleen tätä mieltä. 

Missään nimessä ei lasten paikka.

Miksi haluat väkisin lapselle tuollaisen kokemuksen?

Vaikka kysyisit asiaa lapselta ja hän vastasi että joo, haluan tulla mukaan, hän saattaa sanoa niin mieliksesi, ei siksi, että oikeasti haluaisi lähteä mukaan.

Tuollainen voin olla lapselle todella traumaattinen kokemus.

Lapsi voi ihan hyvin muistaa mummoa hautajaisissa, tilaisuudessa josta jää edes jollain tasolla kaunis muisto.

Vierailija kirjoitti:

Minä ja veljeni olimme katsomassa kuollutta isovanhempaa alle kouluikäisinä. Ei siitä mitään traumoja todellakaan tullut! Nykyään lapsia paapotaan ihan liikaa.

Just, kuolema on luonnollinen osa elämää. Miksi sitä pitäisi piiloitella. Lapsenkin on hyvä heti ymmärtää, että elämä on rajallinen. Ei tule näitä harhaisia kuvitelmia kuolemattomuudesta ja yli-ihmisyydestä mitä joillakin nuorilla ja vanhemmillakin niin usein431 nykyisin on.

Vierailija kirjoitti:

Siis kävisitte katsomassa mummia, kun makaa arkussa jossain kylmiössä vaiko juuri ennen hautajaistilaisutta, jolloin suntio käyttäisi arkkua avoinna? Ainakaan pari v sitten tuo ei ollut mahdollista, mutta silloin olikin koronan alkuajat meneillään.

Minä kävin kauan sitten 11 vuotiaana katsomassa mummoani jonkin kappelin kylmiössä yhdessä äitini ja hänen tätinsä eli mummovainajan sisaren kanssa. Siellä mummo makasi arkussa rauhallisen näköisenä. Täti halasi vielä häntä.

Ap:n lapsi saa itse valita, haluaako käydä katsomassa. Outoa jos katsomisesta jotain traumaa jäisi.

Käydään katsomassa kun on aseteltu arkkuun ja kun arkun kansi suljetaan. Ja olen ottamassa lapset (tämä 10v on nuorin) mukaan, halusin vaan varmistella mikä on yleinen näkemys asiasta.

Olen oikeastaan aika hämmentynyt vastauksista. Itse kävin mummuni arkun äärellä noin 10 - vuotiaana ennen kuin arkku suljettiin. Mummu oli vähän eri näköinen kuin elävänä, mutta sama mummi siellä arkussa makasi. Siskoni mies menehtyi kotonaan sairauden uuvuttamana, ja kaikki lapset (2-10v) olivat paikalla ennen kuin ruumis vietiin pois. Itsekin ja puolet suvusta kävimme hyvästelemässä siskon miehen heillä kyseisenä aamuna..

Meillä on tottakai puhuttu kuolemasta, eikä asiasta puhumista ole vältelty. Puhuimme mummun sairaudesta, ja että se johtaa kuolemaan,, olemme keskustelleet siitä miten serkut jäivät aikoinaan puoliorvoiksi, olemme pohtineet tätä elämän rajallisuutta laajasti. Kuolema on minulle, jos ei nyt arkinen asia, niin ei myöskään mikään tabu. Sitä se on myös lapsilleni, ja siksi olin vähän hämmentynyt miehen asenteesta, mutta nyt tajusin, että itse olenkin hyvin pienessä vähemmistössä ajatuksineni.

Hämmentävää.

AP

Kysykää lapselta, haluaako nähdä. Voihan lapsi vaikka kurkistaa ovelta ja päättää siinä vaiheessa, onko nähnyt tarpeeksi. En kuitenkaan pakottaisi katsomaan kuollutta.

Vainajalle voi antaa jäähyväiset myös vainajan pukemisen yhteydessä. Silloin leuka ei roiku eivätkä silmät toljota auki. Kuolema muuttaa tutun ihmisen vieraan näköiseksi. Se on erikoinen kokemus, ei välttämättä pelottava.

Henkilökohtaisesti koin "hävinneiden" isovanhempien menettämisen vaikeampana ja monimutkaisempana. Isän puolen isovanhemmat näin kuolleina ja vaikka se oli vähän pelottavaa, niin suru tuli voimakkaampana mutta kesti paljon lyhyemmän aikaa. Surutyö oli erilaista, kun sai valvoa siinä vieressä "matkan" ajan eikä rakas läheinen vain "kadonnut jonnekin" elämästä.

Mut vietiin katsomaan mummoa kun olin jotain 7v ja mummo kuoli. Hautajaispäivänä ennen kuin arkku siirrettiin kylmiöstä kirkkoon, mutta oli jo tosiaan arkussa. Ei ollut yhtään traumaattista, mummo hymyili ja näytti onnelliselta. Oli kuollut hymyillen, äitini oli paikalla.

Miehelleni taas oli kova paikka nähdä oman mummonsa ruumis, vaikka oli jo lähes 30. Ei se ole iästä kiinni, vaan persoonasta ja siitä mitä asiasta puhutaan. Meillä lapsille puhuttiin että ruumis oli vain kuori, mummo oli taivaassa. Uskovaiset vanhemmat, jotka esittivät kuoleman vapauttajana, jota ei tarvitse pelätä. Enää en tietenkään ole uskovainen, mutta lapselle se oli hyvin lohdullinen ja turvallinen tapa käsitellä asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te, jotka ette päästäisi lasta katsomaan kuollutta, suhtaudutte itse kuolemaan? Onko se teille pelottava, ahdistava tai vaikea asia?

Ei ole pelottava ja olen ollut kaverini vierellä hänen kuollessaan. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei lapsena tarvinnut käydä mummin ruumista katsomassa. 

Ketään ei oletuksena tule viedä katsomaan. En ole itsekään halunnut nähtyäni ukin 4v lapsena . Mahdollisuus sen jälkeen on meille lapsille annettu aina kun isovanhempi kuoli, kuka kävi ja kuka ei. Oma isäni kuoli ja kysyin teiniltä haluaako käydä. Minulle elävä muisto on tärkeä, voin hyvästellä muutenkin kun ruumiin ääressä.

Ehkä olisi eriasia jos kyseessä traumaattinen kuolema ihan lähiomaisen suhteen.