Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?

Vierailija kirjoitti:

Ei siitä mitään tullut, uusperheestä. Ensin eroa oireilivat minun aikuiset lapset, olin paha ihminen/äiti kun jätin perheeni, sitten kun löysin miesystävän niin hänen teini-ikäiset kotona asuvat lapsensa oireilvat minua, kun yritin sopeutua heidän perheeseensä. Välillä kyllä ydinperhettä ikävä, kukaan ei oireillut mistään, siis lapsista. Minulla taisi olla 50 kriisi ja haaveilin ihanasta uusperheestä, voi vi..u ei sellaista olekaan. Nyt asun yksin ja tapailen miestä muutaman kerran viikossa. En tiedä mitä tästä tulee. 

Aikuiset lapsesi oireilevat eroasi?

Ja miettisin, että ehkäpä et ollut liitossasi muutenkaan onnellinen, kerran erosit. 

Täällä itse lapseton, uusperheen jäsen. Miehellä kaksi pientä lasta, jotka ovat vuoroviikoin meillä. Koen järjestelyn erittäin raskaaksi. Meteli, sotku, jatkuva jonkun tarpeiden huomiointi ja muille eläminen vuoroviikkona on raskasta. Olen aiemmin ajatellut, että en halua lapsia, mutta pieniä häivähdyksiä on nyt alkanut tulla aina silloin, kun lapset eivät ole meillä. Nämä ajatukset katoavat kuitenkin kuin tuhka tuuleen, kun tulevat taas.. välillä mietin, että jäänkö jostakin nyt paitsi kun ei ole tilaa kasvattaa lapsihaaveita, kun miehen lapset kuormittavat jo valmiiksi. On niin monia asioita mitä ottaa huomioon, lapsillekin varmasti hankalaa kun vaihtavat kotia joka viikko. Eri sääntöjä ja tapoja toimia, sopeutumista joka suunnalla. En tiedä, milloin tähän tottuu vai tottuuko koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä itse lapseton, uusperheen jäsen. Miehellä kaksi pientä lasta, jotka ovat vuoroviikoin meillä. Koen järjestelyn erittäin raskaaksi. Meteli, sotku, jatkuva jonkun tarpeiden huomiointi ja muille eläminen vuoroviikkona on raskasta. Olen aiemmin ajatellut, että en halua lapsia, mutta pieniä häivähdyksiä on nyt alkanut tulla aina silloin, kun lapset eivät ole meillä. Nämä ajatukset katoavat kuitenkin kuin tuhka tuuleen, kun tulevat taas.. välillä mietin, että jäänkö jostakin nyt paitsi kun ei ole tilaa kasvattaa lapsihaaveita, kun miehen lapset kuormittavat jo valmiiksi. On niin monia asioita mitä ottaa huomioon, lapsillekin varmasti hankalaa kun vaihtavat kotia joka viikko. Eri sääntöjä ja tapoja toimia, sopeutumista joka suunnalla. En tiedä, milloin tähän tottuu vai tottuuko koskaan.

Miksi sinun tulisi elää muille vuoroviikkoina? Ymmärrän tunteesi, mutta toki tiedän itse, että minulla on täysi oikeus irroittautua itsellenikin noina viikkoina, oli siitä kuka tahansa mitä mieltä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä itse lapseton, uusperheen jäsen. Miehellä kaksi pientä lasta, jotka ovat vuoroviikoin meillä. Koen järjestelyn erittäin raskaaksi. Meteli, sotku, jatkuva jonkun tarpeiden huomiointi ja muille eläminen vuoroviikkona on raskasta. Olen aiemmin ajatellut, että en halua lapsia, mutta pieniä häivähdyksiä on nyt alkanut tulla aina silloin, kun lapset eivät ole meillä. Nämä ajatukset katoavat kuitenkin kuin tuhka tuuleen, kun tulevat taas.. välillä mietin, että jäänkö jostakin nyt paitsi kun ei ole tilaa kasvattaa lapsihaaveita, kun miehen lapset kuormittavat jo valmiiksi. On niin monia asioita mitä ottaa huomioon, lapsillekin varmasti hankalaa kun vaihtavat kotia joka viikko. Eri sääntöjä ja tapoja toimia, sopeutumista joka suunnalla. En tiedä, milloin tähän tottuu vai tottuuko koskaan.

Miksi sinun tulisi elää muille vuoroviikkoina? Ymmärrän tunteesi, mutta toki tiedän itse, että minulla on täysi oikeus irroittautua itsellenikin noina viikkoina, oli siitä kuka tahansa mitä mieltä tahansa.

Mietin itsekin, että miksi uusperheen ns. bonusvanhemman pitäisi olla kaikessa mukana? Kun kyseessä ei kuitenkaan ole ydinperhe, ja isäänsähän he ovat katsomassa, niin ei kai oletus ole, että olet koko ajan tiiviisti mukana hiekkalaatikon reunalla istumassa lasten isän mukana?

Peilaan siis omaan lapsuuteen, jossa seilasin kahden kodin väliä. Isän vaimo kyseli kuulumiseni, laittoi ruoat yms. mutta muutoin ei lähtenyt mukaan leikkipuistoihin jne. Enkä nähnyt tässä mitään outoa, koska tosiaan isäänihän minä olin tapaamassa.

Mikä on nyt sun tilanne AP?

Nuo uusperheet kun saisi lailla kieltää. Mitään muuta kun kärsimystä tule niistä kaikille osapuolille.

Mutta kun se on kuitenkin oma koti niin sekin tuntuu jotenkin väärältä itseään kohtaan jos joutuu keksimään miten pääsee kotoaan pois. Eri asia ne jo vapaaehtoisesti itselleen sovitut, mutta sekin turhauttaa eikä siitä nauti jos sitten joutuu vielä keksimään ylimääräistä menoa. Varsinkin kun haluaisi vain olla rauhassa kotona. 

Tuo on aina usein neuvo, että lähde jonnekin kotoa tai miksi teet tai et tee sitä tai tätä. Kotonaan pitäisi saada olla lähtemättä tai miettimättä mitähän nyt tässä kannattaisi tehdä tai ei tehdä. 

En ole nyt uusperheellinen, mutta muistan hyvin ne ajat. 

Silloin kun hankin omia lapsia itsellisenä, totesin, että en taatusti seurustele kenenkään kanssa ennen kuin lapseni ovat isoja, enkä kelpuuta ketään sellaista, jolla on omia pieniä lapsia jonkun toisen kanssa. Hoitakoon vanhemmat itse lapsensa.

Muistan hyvin nuo ajat kun puolisoni ja omat lapseni olivat nuorempia, ja asuivat kotona, säännöllisen epäsäännöllisesti. Koskaan ei voinut tietää, millä kokoonpanolla ollaan, sillä puolisoni ajatus oli että hänen lapset voivat tulla meille milloinka vain. Oli aina yllätys eteisessä, kun tulin töistä, montako kenkäparia eteisessä odotti. Omat lapseni olivat ex-puolisollani aina suunnitellusti. Tämän vuoksi koin vuosia hirvittävän raskaita tunteita ja syyllisyyttä, kun en osannutkaan pitää puolisoni lapsista, kuten olin ajatellut. Pohdin kyllä eroakin tämän asian vuoksi. Nyt lapset jo aikuisia ja heillä omat perheet, joten asia varsinaisesti ei ole enää mielessäni. Mutta toki joulut tms ovat aina vieläkin tavanomaista enemmän jännitteitä täynnä, ts eivät sellaisia perhejouluja, mihin aiemmin ydinperheessä totuin. Sanoisin, ettei uusperhe sovi kaikille, eikä varmastikaan ole kenenkään naisen haave, mutta sen kanssa voi lopulta tulla toimeen, kun ajattelee empaattisesti, ettei ole helppoa yhdelläkään uusperheen osapuolella.

"Mietin itsekin, että miksi uusperheen ns. bonusvanhemman pitäisi olla kaikessa mukana? Kun kyseessä ei kuitenkaan ole ydinperhe, ja isäänsähän he ovat katsomassa, niin ei kai oletus ole, että olet koko ajan tiiviisti mukana hiekkalaatikon reunalla istumassa lasten isän mukana?"

Ainakin Tinderissä kun olen viestitellyt miesten kanssa, joilla on koton alaikäisiä lapsia, niin nämä miehet itse edellyttävät, että tulevan naisystävän pitää viettää aikaa heidän lapsen kanssa ja muodastaa häneen suhde. Näille miehille ei käy se, että vietetään lapsivapaata parisuhdeaikaa uuden kumppanin kanssa.  En minä ainkaan ymmärrä, mikä se heidän motiivinsa on, että miksi näin pitäisi olla? Haluavatko he sitten itse viettää aikaa naisystävän lasten kanssa?

Vierailija kirjoitti:

"Mietin itsekin, että miksi uusperheen ns. bonusvanhemman pitäisi olla kaikessa mukana? Kun kyseessä ei kuitenkaan ole ydinperhe, ja isäänsähän he ovat katsomassa, niin ei kai oletus ole, että olet koko ajan tiiviisti mukana hiekkalaatikon reunalla istumassa lasten isän mukana?"

 

Ainakin Tinderissä kun olen viestitellyt miesten kanssa, joilla on koton alaikäisiä lapsia, niin nämä miehet itse edellyttävät, että tulevan naisystävän pitää viettää aikaa heidän lapsen kanssa ja muodastaa häneen suhde. Näille miehille ei käy se, että vietetään lapsivapaata parisuhdeaikaa uuden kumppanin kanssa.  En minä ainkaan ymmärrä, mikä se heidän motiivinsa on, että miksi näin pitäisi olla? Haluavatko he sitten itse viettää aikaa naisystävän lasten kanssa?

Kai se on jokin toive ydinperheen takaisin saamisesta? Jos on vain keskenään lasten kanssa, ei se tunnu ydinperheeltä. Tai sitten mies ei vain osaa olla lastensa kanssa niin hyvin, vaan tarvitsee siihen jonkun.

Minä elän uusperheessä ja yhteen mentäessä vannotin, että en ala enää leikkimään perhe-elämää omien lasteni ollessa isoja. Mies lupasi, eikä ole minulta sitä vaatinut. Mutta silti, vielä 12 yhteisen vuoden jälkeenkin, rivien välistä kuultaa toive siitä, että tekisin yhteisiä juttuja hänen lastensa kanssa. Oudoksi tilantern tekee se, ettei hän itsekään tee lasten kanssa oikeastaan mitään. Mutta jotenkin minun pitäisi sitten tehdä?

En tiedä olenko ketjuun vastannut. Olin itse uusperheen lähi-äitipuoli 19v, ei mulla ole pahaa sanottavaa aiheesta. Olen nyt ensimmäistä kertaa mummopuoli, aivan ihanaa. Itse koen lapsipuolen kuin omaksi, siinä se on mennyt kuin sittemmin myös yhteiset lapsetkin. Haastavaa voi olla ydinperheessäkin, ei perhemuoto yksistään asioita sanele, vaan asenne ja ratkaisutaidot ja halu ratkoa asioita tarvittaessa. Itse olen myös lapsen äidin kanssa aina tullut hyvin juttuun, nykyäänkin ohimennessään saattaa piipahtaa miehensä kanssa kahvilla ja toki lapsen juhlissa nähdää, viimeksi lapsenlapsen ristiäisissä

Up

Vierailija kirjoitti:

Mutta kun se on kuitenkin oma koti niin sekin tuntuu jotenkin väärältä itseään kohtaan jos joutuu keksimään miten pääsee kotoaan pois. Eri asia ne jo vapaaehtoisesti itselleen sovitut, mutta sekin turhauttaa eikä siitä nauti jos sitten joutuu vielä keksimään ylimääräistä menoa. Varsinkin kun haluaisi vain olla rauhassa kotona. 

Tuo on aina usein neuvo, että lähde jonnekin kotoa tai miksi teet tai et tee sitä tai tätä. Kotonaan pitäisi saada olla lähtemättä tai miettimättä mitähän nyt tässä kannattaisi tehdä tai ei tehdä. 

En ole nyt uusperheellinen, mutta muistan hyvin ne ajat. 

Tämä on aivan totta. On kurjaa lähteä omasta kodista karkuun tai keksiä menoja joita ei oikeastaan haluaisi. Olen elänyt uusperheajan, oli vain yksi miehen lapsi, mutta mies ei pystynyt laittamaan mitään rajoja. Olemme eronneet, pitkälti juuri uusperheen rasittavuuden takia, monine sivujuonteineen. 

Nyt ajatellen olisi ollut viisaampaa pitää oma asunto. Mutta silloin taas mietin, että mies olisi ollut varmaan lapsen kanssa paljon minun luonani. En tiedä, harmittaa nyt kun mies olisi ollut sopiva ja keskenään sujui. 

Ei ole tarvinnut kokeilla, että tiedän, ettei ole minun juttu. En ikinä sopeutuisi, enkä haluaisi, että lapseni joutuisivat sopeutumaan omassa kodissaan vieraiden jatkuvaan läsnäoloon.

Ei biologinen vanhemmuus ja uusperheellisyys ole koskaan samaa. 

Riippuu varmaan kenen kanssa siinä uusperheessä on. Itse oon joutunu kans huomaamaan että vaikka oon nk uusperheessä, ihan yksin hoidan omat lapset ja niiden asiat vaikka toisin kuvittelin. Enpä olis uskonu että ajattelen että eipä menny niinku luulin että suhteessa hoidetaan asioita yhdessä. Luulen että omalta osaltani ns ydinperhe elämää sain viettää 10 vuotta, siinä hyvää oli matkustelu, turvallisuus, paras ystävä samalla. Nyt on yh kun lapset itsellä, seurustelukumppani kenen kanssa koen silti olevani pitkälle yksin

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaan kenen kanssa siinä uusperheessä on. Itse oon joutunu kans huomaamaan että vaikka oon nk uusperheessä, ihan yksin hoidan omat lapset ja niiden asiat vaikka toisin kuvittelin. Enpä olis uskonu että ajattelen että eipä menny niinku luulin että suhteessa hoidetaan asioita yhdessä. Luulen että omalta osaltani ns ydinperhe elämää sain viettää 10 vuotta, siinä hyvää oli matkustelu, turvallisuus, paras ystävä samalla. Nyt on yh kun lapset itsellä, seurustelukumppani kenen kanssa koen silti olevani pitkälle yksin

Ei kuulu sun seurustelukumppanille hoitaa sinun lapsiasi. Ja oletan sinulla olevan jo sen verran isot lapset, että miten niitä sun mielestä pitäisi "hoitaa"?

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaan kenen kanssa siinä uusperheessä on. Itse oon joutunu kans huomaamaan että vaikka oon nk uusperheessä, ihan yksin hoidan omat lapset ja niiden asiat vaikka toisin kuvittelin. Enpä olis uskonu että ajattelen että eipä menny niinku luulin että suhteessa hoidetaan asioita yhdessä. 

Oletko sä mies vai nainen?

Kun kerran yhdessä asutaan niin siinä pitäis mielestäni yhdessä niitä asioita hoitaa mitä nyt arkeen kuuluukin. Tietysti tästä on eri mielipiteitä mutta näin mä ajattelen  :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaan kenen kanssa siinä uusperheessä on. Itse oon joutunu kans huomaamaan että vaikka oon nk uusperheessä, ihan yksin hoidan omat lapset ja niiden asiat vaikka toisin kuvittelin. Enpä olis uskonu että ajattelen että eipä menny niinku luulin että suhteessa hoidetaan asioita yhdessä. Luulen että omalta osaltani ns ydinperhe elämää sain viettää 10 vuotta, siinä hyvää oli matkustelu, turvallisuus, paras ystävä samalla. Nyt on yh kun lapset itsellä, seurustelukumppani kenen kanssa koen silti olevani pitkälle yksin

Ei kuulu sun seurustelukumppanille hoitaa sinun lapsiasi. Ja oletan sinulla olevan jo sen verran isot lapset, että miten niitä sun mielestä pitäisi "hoitaa"?

Näistä on tottakai eri mielipiteitä mutta kun yhteen ollaan muutettu niin olettaisin että sillon yhdessä niitä arjen asioita silloin hoidetaan.. :)