Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?

Vierailija kirjoitti:

Olipas vuodatus. Olen itse kokenut paskan lapsuuden jossa vanhemmat oli yhdessä ja ei tarvinnut muuttaa. Silti mielenterveys palasina kun vanhemmilla omat pääkopan sisäiset ongelmansa oli.

Jos mietitään eroperheitä niin kyllä se lapselle varmasti on parempi että vanhemmilla säilyy mielenterveys kun ei tarvitse elää ihmisen kanssa jonka seura tekee pahaa. Ei elämä kenelläkään voi olla täydellistä eikä yhdessä olevat vanhemmat tai asunnon muuttumattomuus mitään onnea lapselle takaa. Muuttujia on paljon sille että onko lapsella hyvä olla. Teet yhdestä asiasta merkittävämmän kuin se on. 

Joo, mutta nykyään heitetetään hanskat tiskiin aika helposti. 

Itse alkoholistiperheessä kasvaneena on tosi ristiriitaista, että kumpi olisi ollut parempi. Ero vai jää.

Meidän äiti jäi. Siihen aikaan ero ei ollut helppo asia yhteiskunnassa.

Ja kyllä siitä kärsittiin. Näin kauempaa katsottuna, jos on väkivaltaa, niin ero ilman muuta. 

Mikäli se syy on vaikka kyllästyminen, niin voisiko sille kuitenkin tehdä jotain muuta kuin erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rikkiniset ja katkerat aikuiset täällä kehuu kuin ihanaa on uusi perhe.  Tärkeintä on siis  aikuisen onnellisuus, kunhan aikuinen on onnellinen, niin lapsi kyllä sopeutuu. Lapsen on pakko, lapsella ei ole annettu vaihtoehtoa kun aikuinen haluaa onnellinen. Lapsi vaan kiukuttelee kun oireilee jatkuvista muuttamisista ja laukun pakkaamisesta. Lapen pitäisi olla reipas ja iloinen...niin aikuinen sanoo ja toteaa, vaikka lapsen sisällä huutaa. 

Mitä ihmettä te aikuiset ajattelette, itseänne vaan, lapset pois viikoksi ja taas saa hengähtää, on ihanaa lapsivapaa viikko!!!!  Sitten minä jaksan taas olla lapsen kanssa ja annan kaiken aikani hänelle!!  Ei se korvaa sitä lapsen arkea, että ollaan  tiiviisti viikko lapsen kanssa korvatakseen, vaan lapsi haluaa sen normaalin arjen kun saa olla kotona, eikä tarvi  muuttaa viikottain. Itsekkäät aikuiset laittavat oman onnensa etus

Mitä hän jättää sinulle kertomatta?

Jo ennen kun koko suhde ehti kunnolla alkaakaan. Mies puhui rumasti lasten äidistä ja oli hyvin takertuvainen.

Siinä vaiheessa, kun aikuisena sinkkuna aktiivisesti etsin kumppania. Päätin jo alussa, että "lapsellisia" eronneita en etsi, koska itse olin itse siinä vaiheessa lapseton ikisinkku. En halunnut uudelta suhteelta mitään ylimääräistä menneisyyttä mukaan kuvioon, ei exiä eikä lapsia. Onneksi löysin sitä mitä hain, uudella kumppanilla ei ollut kuin 2 kissaa 😉

Kun yritin seurustella lapsellisen naisen kanssa. Olisikin ollut lapsellinen sillä toisella tavalla, mutta ei.



Alku meni hyvin. Aikaa vietettiin kahdestaan. Nainen kertoi kuinka ei ole etsimässä uutta isää lapsilleen ja kuinka hän hoitaa lapset itse, ei minun tarvitse ottaa siihen osaa. Lapset kun olivat jo teini-ikäisiäkin.



No sitten alkoi säätö. Oota mä myöhästyn vartin kun Jenna (nimi muutettu) kiukuttelee ja Jopan (nimi muutettu) mopon kaasutin ei toimi. He voisitko heittää Jennan kouluun ja katsoa Jopen mopon kaasutinta. Pian alkoi syntyä tilanteita joissa joko vaikuttaisin k*sipäiseltä tai tarjoaisin rahaa ja vaivaa osallistumalla lapsiin liittyviin lahjoihin ja juhliin, auttaisin perhearjessa, ja olisin ylipäätään osallisena siinä multitaskin-sekoilussa jota perhe-elämä on. Ja kaikesta huomasi, ettei tämä ollut sattumaa, ei nainen ollut tehnyt parastaan toteuttaakseen lupauksensa. Suorastaan päin vastoin, tuntui että tässä taktikoitiin ihan tarkoituksella siten, että saataisiin uusi mies tekemään sitä ja tätä.



Kun ilmoitin, ettei tästä tule mitään, nainen suorastaan kiukustui että eihän tämä sitä alkuajan romanssia voi koko ajan olla, ja antoi ymmärtää että se on hölmöä kuvitella sellaista.



No miksi sitten sanoit, ettei perhearkeen tarvitse osallistua eikä se häiritse seurustelua, jos asia ei olekaan niin?



Aivan. Sitä arkea on kiva jakaa kun oma taakka kevenee ja toiselle tulee lisää kannettavaa. Mutta sitten se pitää sanoa alussa suoraan. Moni nainen tuntuu pelaavan sillä taktiikalla, että mies koukutetaan myyntipuheilla  ja markkinointikampanjalla, ja sitten hiljalleen pelataan kuviota kohti todellista tavoitetta.

 

Up

Aloitukseen vastausta.

Tutustui ihan mukavaan naiseen jolla oli kaksi lasta. Tapailimme muutaman kerran ja kävin sitten hänen luonaan omakotitalossaan. Poika noin 5-6v hyppäsi syliini välittömästi kun istahdin sohvalle ja oli siinä koko ajan.

Olin aina halunnut lapsia, mutta kyllä se olisi sopeutumista vaatinut mennä valmiiseen settiin.

Säälitti kyllä ne lapset, isä oli hylännyt ja näin sen aivan valtavan kaipuun erityisesti pojassa, mutta tytössäkin oli vaan varovaisempi. Aiti ei ehkä työkiireidensä ja muun vuoksi ehtinyt rakkautta niin paljoa lapsille antaa kuin lapset tarvitsisivat.

Päädyin kuitenkin rakentamaan itse perheen ja nyt pojat 14 ja 16v. Mitähän sille YH naiselle ja lapsille kuuluu, en tiedä kun eri paikkakunnalla ja aikaankin kulunut jo 20v

Vierailija kirjoitti:

Kun yritin seurustella lapsellisen naisen kanssa. Olisikin ollut lapsellinen sillä toisella tavalla, mutta ei.



Alku meni hyvin. Aikaa vietettiin kahdestaan. Nainen kertoi kuinka ei ole etsimässä uutta isää lapsilleen ja kuinka hän hoitaa lapset itse, ei minun tarvitse ottaa siihen osaa. Lapset kun olivat jo teini-ikäisiäkin.



No sitten alkoi säätö. Oota mä myöhästyn vartin kun Jenna (nimi muutettu) kiukuttelee ja Jopan (nimi muutettu) mopon kaasutin ei toimi. He voisitko heittää Jennan kouluun ja katsoa Jopen mopon kaasutinta. Pian alkoi syntyä tilanteita joissa joko vaikuttaisin k*sipäiseltä tai tarjoaisin rahaa ja vaivaa osallistumalla lapsiin liittyviin lahjoihin ja juhliin, auttaisin perhearjessa, ja olisin ylipäätään osallisena siinä multitaskin-sekoilussa jota perhe-elämä on. Ja kaikesta huomasi, ettei tämä ollut sattumaa, ei nainen ollut tehnyt parastaan toteuttaakseen lupauksensa. Suorastaan päin vastoin, tuntui että

Kyllä tämä toimii toisinkin päin. Minä sanoin miehelle, että en halua alkaa pikkulapsielämää elämään uudestaan. Hän sanoi, ettei tarvitsekaan. Kummasti hän kyllä sitä halusi - koukutuksen jälkeen.

Up

Kuvittelin että sopeutuisin uusperheilyyn ihan tuosta vaan. Miehellä ennestään 2 teini-ikäistä, minulla ei yhtään. Nuorempi lapsista otti minut todella hyvin vastaan ja hänen kanssaan oli ilo asua ja elää. Vanhempi lapsi ei oikein koskaan tainnut sopeutua isänsä uuteen elämäntilanteeseen. Kun aloin odottaa ensimmäistä yhteistämme muuttui tilanne ihan mahdottomaksi, vanhempi tytär teki elämästäni hel..ttiä. Eu tehnyt elettäkään muuttakseen pois vaikka oli jo siinä vaiheessa +20. Jatkuvia yhteenottoja isänsä kanssa talon säännöistä ja käytöksestä. Ei puhettakaan, että olisin saanut nauttia vauvakuplasta, elämä oli pelkkää taistelua ja selviämistä tämän jo aikuisen lapsen kanssa ja hänen mielialojensa mukaan menemistä. Tulen olemaan hänelle ikuisesti tästä katkera ja ikävä kyllä hänen takiaan en ikinä suosittelisi kenellekään uusperhettä, vaikka olen siten itse saanut myös elämääni kaikkein parasta ja rakkainta, mieheni ja lapseni.

Vierailija kirjoitti:

Aloitukseen vastausta.

Tutustui ihan mukavaan naiseen jolla oli kaksi lasta. Tapailimme muutaman kerran ja kävin sitten hänen luonaan omakotitalossaan. Poika noin 5-6v hyppäsi syliini välittömästi kun istahdin sohvalle ja oli siinä koko ajan.

Olin aina halunnut lapsia, mutta kyllä se olisi sopeutumista vaatinut mennä valmiiseen settiin.

Säälitti kyllä ne lapset, isä oli hylännyt ja näin sen aivan valtavan kaipuun erityisesti pojassa, mutta tytössäkin oli vaan varovaisempi. Aiti ei ehkä työkiireidensä ja muun vuoksi ehtinyt rakkautta niin paljoa lapsille antaa kuin lapset tarvitsisivat.

Päädyin kuitenkin rakentamaan itse perheen ja nyt pojat 14 ja 16v. Mitähän sille YH naiselle ja lapsille kuuluu, en tiedä kun eri paikkakunnalla ja aikaankin kulunut jo 20v

Ei taida yh enää olla, jos lapset jo vähintään parikymppisiä aikuisia. Meillä erovanhemmillakin ne lapset kasvavat ihan kuten  ydinperheidenkin lapset. 

Menin aikoinaan naimisiin miehen kanssa jolla oli tuolloin 13-vuotias tytär joka pääsääntöisesti asui isänsä kanssa eli siis meillä. Ensimmäinen vuosi oli ihan hirveä; en osannut olla rennosti kotona kun tytär oli paikalla vaan minusta tuntui kuin joku vieras olisi ollut meillä. Lisäksi välttelimme molemmat tyttären kanssa toisiamme ja aina jos jouduimme puhumaan jostain se päättyi riitaan. Sitten yhtenä päivänä täysin sattumalta tapasin tyttären äidin josta en ollut oikeastaan tiennyt mitään etukäteen. Mieheni ei ollut juurikaan kertonut hänestä ja aika pian ymmärsin miksi. Nainen oli kirjaimellisesti paholaisen oikea käsi. Täysin narsistinen ihminen jonka olemassaolon ainoa tarkoitus tuntui olevan muiden loukkaaminen. Tapaamisen jälkeen aloin ymmärtää tyttären käytöstä paremmin, miksi hän aina oli niin puolustuskannalla ja miksi hän tuntui pelkäävän minua. Ehdotin miehelleni perheterapeutilla käymistä ja hän suostui. Terapeutin kanssa aloimme sitten purkaa sitä traumaa minkä mieheni ex-vaimo oli aiheuttanut tyttärelle. Nykyään tytär on jo aikuinen kahden lapsen äiti ja yksi parhaimmista ystävistäni vaikka onkin reilut parikymmentä vuotta nuorempi kuin minä.

Se mitä tällä halusin kertoa on se että uusioperheen perustaessa et ainoastaan saa puolisoa ja puolison lapsia vaan myös kaiken sen menneen joka heillä on takanaan. Ja sen menneisyyden kanssa eläminen ei välttämättä ole helppoa koska itse ei kuulu siihen, mutta silti siitä tulee osa omaa elämää. Vaatii siis aika paljon työtä monesti että uusioperheestä tulee toimiva kokonaisuus eikä se aina onnistu. Sanoisin että jos kaikki osapuolet ovat valmiita tulemaan ns. puolitiehen vastaan niin silloin on parhaimmat mahdollisuudet.

Nyt. Pari vuotta tein lähtöä, mutta aina pyörsin päätökseni. Miten se olikin niin vaikeaa. Nyt vihdoin sain ne jotkut näkymättömät kahleet poikki ja jätin uusperheen taakseni lapseni kanssa. Meillä ei siis ollut yhteisiä lapsia. Nyt vaan parantelemaan haavoja. Ehdottomasti oikea päätös!

Uusperhe tuo harvoin onnea kaikille sen jäsenille. Joku kärsii aina! 

Minulla on vastakkainen kokemus. Eli minä haluaisin sitä uusperhe-elämää, mutta yhtäkkiä miesystävä ei sitä enää halua. 

Olemme olleet yhdessä pian viisi vuotta. Tiesimme molemmat mihin ryhdymme. Lähtötilanteessa minulla oli lapset luonani vuoroviikoin. Miehellä oli kaksi jo omillaan asuvaa nuorta ja yksi lukioikäinen, joka asui äidillään. Lapseni pitävät miehestä ja tulevat toimeen miehen nuorten aikuisten kanssa. Sanoin minä pidän näistä nuorista ja käsittääkseni he minusta, vaikka aika harvoin tavataan. Alkuun oli ajatus, että muutetaan yhteen kahden vuoden päästä kun miehen nuorin kirjoittaa ylioppilaaksi. Noh, erillään asutaan edelleen.

 

Vaikka meillä uusperheen sisäiset suhteet ovat ideaaliset, niin mies selkeästi haluaa keskittyä omaan vapaaseen elämään, nyt kun hänen lapsensa ovat aikuistuneet. Meillä olisi mitä toimivin laajennettu uusperhe, mutta ei. Mies ei ole asiaa varsinaisesti myöntänyt, mutta asia on selkeä. Mies asuu edelleen pienessä kaksiossaan ja on jatkuvasti reissussa ilman minua tai meitä. Lomalla matkustelen lasten kanssa kolmistaan ja mies puuhailee omiaan. Urheilun katsominen, golffaaminen ja kavereiden kanssa kaljoittelu menee ohitsemme. 

On hieman katkera olo, sillä jos olisin tiennyt, että emme koskaan perusta yhteistä kotia, olisin jäänyt odottamaan sitä, jonka sellaisen haluaa. En halua vanheta yksin. Äitini seurusteli elämästään viimeiset 30 v miehen kanssa, joka ei yhteistä kotia halunnut. Oli kamalaa katsoa kun hän yksin vanheni, sairastui ja hiipui pois.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vastakkainen kokemus. Eli minä haluaisin sitä uusperhe-elämää, mutta yhtäkkiä miesystävä ei sitä enää halua. 

Olemme olleet yhdessä pian viisi vuotta. Tiesimme molemmat mihin ryhdymme. Lähtötilanteessa minulla oli lapset luonani vuoroviikoin. Miehellä oli kaksi jo omillaan asuvaa nuorta ja yksi lukioikäinen, joka asui äidillään. Lapseni pitävät miehestä ja tulevat toimeen miehen nuorten aikuisten kanssa. Sanoin minä pidän näistä nuorista ja käsittääkseni he minusta, vaikka aika harvoin tavataan. Alkuun oli ajatus, että muutetaan yhteen kahden vuoden päästä kun miehen nuorin kirjoittaa ylioppilaaksi. Noh, erillään asutaan edelleen.

 

Vaikka meillä uusperheen sisäiset suhteet ovat ideaaliset, niin mies selkeästi haluaa keskittyä omaan vapaaseen elämään, nyt kun hänen lapsensa ovat aikuistuneet. Meillä olisi mitä toimivin laajennettu uusperhe, mutta ei. Mies ei ole asiaa varsinaisesti myöntä

Sanoit, että miehen lapset asuivat äidillään eli ei ole halunnut perhe-elämää edes omiensa kanssa. Miksi ihmeessä haluaisi sitä nyt vieraiden kanssa? Taitaa poimia vaan rusinat pullasta ja jatkaa huoletonta elämäänsä sinua hyväksikäyttäen.

Ydinperhe best

Kannattaa pitää kynsin hampain kiinni siitä lapsen toisesta vanhemmasta.

Itse olin niin varma, että kaikista negatiivisista mielipiteistä, mitä olen kuullut, huolimatta juuri minä ja mieheni onnistuttaisiin luomaan ihana uusperhe. Kaksi järkevää aikuista. Mutta kaikki se hyvä tahto ei vaan riittänyt. On liian hankalaa. Vaikka miten yrittäisi. 

.