Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?

En sekunniksikaan olisi liittänyt omia alaikäisiä lapsiani uusperheeseen, jossa heidän olisi pitänyt hyväksyä asuminen heille tuntemattoman mieshenkilön (uuden isäpuolen) ja mahdollisesti vielä hänen lastensa kanssa.

Ei edes joka toinen viikonloppu. Ei missään tapauksessa.

Minä rakastin ja rakastan lapsiani, jotka ovat onnellisia ja tasapainoisia aikuisia tällä hetkellä. He voivat hyvin, sillä heillä oli hyvä lapsuudenkoti.

Uusperhe elämä on saatanasta. Varsinkin jos jompikumpi sun vanhemmista käynyt asioilla sen nykyisen heilan ex-kumppanin kanssa kun olivat vielä yhdessä. Helvetti jäätyy siinä.

Ymmärrän, että tällainen tilanne on varmasti hankala monille, mutta on harmi miten negatiivisesti täällä monet puhuvat siitä, kuinka lapset haluavat viettää aikaa omassa kodissaan ja vanhempansa kanssa. Vaikka kumppanisi olisi etä-vanhempi, tämän koti on aina myös lapsen koti. Itse uusperheessä kasvaneena äitipuolen tympeä suhtautuminen minun normaaliin elämiseen hänen ja isäni (ja minun) kodissa oli pitkään itselleni hyvin kipeä asia, ja teki teini-iästä henkisesti raskasta. Tiesin ettei isäni kumppani pitänyt minusta, joten kotona jouduin pienentämään itseäni, etten vain olisi vaivaksi. Sinä voit puolisona valita eron, tai muuttaa omaan asuntoon jos se tuntuu toimivammalta ratkaisulta, mutta lapsella on joka tapauksessa oikeus olla kotonaan rauhassa ja tuntea itsensä toivotuksi. 

Omaan pirtaan tuntuu, että suhteet on sitä varten, että jaetaan elämä. Eikai se voi olla kellekkään yllätys, että puolison lapset jonkun toisen kanssa olisivat jotenkin sitten siinä uusioperheen elämässä mukana? Ihmeellistä sohimista, ja kaikkia sattuu sitten.

Siinä vaiheessa kun lapset haukkui kilpaa uutta miestäni ja tämä ajoi auton sitten mereen laiturilta. Tai siis minun olisi pitänyt tajuta.

Kaksi alle 10-vuotiasta sukulaislastani joutuvat elämään uusioperheh*lvetissä. Äidillä ja isällä on uudet puolisot ja uudet lapset. Reppanat joutuvat olemaan kummassakin kodissa varpaillaan. Uusi äitipuoli on ilkeyteen taipuvainen ja äksyilee ja syrjii näitä kahta. Eräs sukulainen otti asian suoraan puheeksi lasten isän kanssa, mutta lopputulos oli se, että isä ja äitipuoli suuttuivat.

Sääliksi käy näitä kahta. Tuon kaiken lisäksi joutuvat reissaamaan pari tuntia suuntaansa kotia vaihtaessa. Voin vain kuvitella missä stressissä lapset elävät, kun väsyneinä kouluviikon päätteeksi joutuvat matkustamaan ja kestämään vanhempiensa uusia elämiä.

Aikuiset ovat välillä niin itsekkäitä. Noissa tilanteissa täytyisi laittaa lasten etu edelle. En ymmärrä miksi uusien puolisoiden kanssa täytyy aina lisääntyä ne yhteiset "rakkauslapset".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, mitä tarinoita. Meillä uusperhe, jossa

- lapset tulevat vain juuri silloin, kun sopimuksessa lukee

- lasten toinen vanhempi ei sanele, miten meillä eletään

- lapset eivät häiritse, eli eivät möykkää, ovat muutenkin hyväkäytöksisiä ja vieraskoreita

- lapsilla omat huoneet, eli ovat paljon siellä, ovat siis jo isompia

- mies hoitaa omat lapsensa, eikä sysää tätä vastuuta äitipuolelle.

Todella, todella surullista, että lapset eivät koe toista kotiaan kodiksi vaan ovat "vieraskoreita". Missä lapsi ja nuori voi sitten turvallisesti purkaa oloaan ja olla oma itsensä (keskenkasvuinen), jos ei kotonaan?

                                                               Mielenkiintoista lukea näiden katkerien henkilöiden  kommentteja jotka ei hyväksy että joilakin  menee hyvin. Itselle tulee hyvä fiilis kun tuttavilla menee hyvin.

Vierailija kirjoitti:

ärsyttävää kun pitäs keksiä typerä nimimerkki kirjoitti:

Mitään uusperheitä ja muita aikuisten tarpeita palvelevia rakenteita ei pitäisi olla. Päättäkää, haluatteko lapsia ja kenen kanssa ja eläkää valintojenne mukaisesti. Älkää hankkiko niitä, älkääkä ryhtykö uusperheen osaksi, jos ei kiinnosta. Itse olen pitkäaikainen vela, ja vituttaa katsella tolloja tuttavia, jotka säätävät näitä räpellyksiään hankittuaan lapset väärän ihmisen kanssa tai katuvat koko lasten hankkimista.

Aika sairasta, että aikuisella ei muka saisi olla tarpeita tai siis ne pitää vaan ohittaa. Satut joskus nuorena 20-30 vuotiaana tekemään virhearvion ja hankit lapsia sellaisen ihmisen kanssa, kenen kanssa et haluakaan elämääsi viettää. Niin senkö takia sitten seuraavat melkein 20 vuotta pitäisi elää sellaista elämää, jota ei halua, jos ei pitäisi olla mitään aikuisten tarpeita palvelevia uusperhesysteemejä. Tuhlaat sen yhden elämäsi siinä. Helppohan sellaisten ihmisten on huudella, jotka ei kaipaa toista aikuista jakamaan arkeaan tai ole löytänyt elämänsä rakkautta. Koittakaa ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia. Joillekin on yhtä suuri tarve asua yhdessä rakastamansa kumppanin kanssa kun toiselle taas olla vaikkapa äiti. Joskus se vaan edellyttää sitä uusperhekuviota. Uusperhekuvio ei pilaa lapsen elämää, kunhan kaikki aikuiset tukee lasta siinä. Ja kyllä minä ainakin olen sitä mieltä, että ihmisen elämä kunnolla vasta alkaa sitten, kun aikuisena muuttaa omilleen ja saa itse päättää elämästään. Uusperheessä vietetty elämä ei pilaa lapsen elämää vaan lapsi saa aikuiseksi kasvettuaan rakentaa itselleen juuri sellaisen elämän kuin haluaa. Jos joku väittää, että uusperheessä vietetty lapsuus pilasi elämän, niin kyllä siinä on taustalla muutakin ongelmaa kuin vaan se uusperhe. Kyllä niistä ydinperheistäkin tulee traumatisoituneita ihmisiä, jotka kokevat, että lapsuus pilasi elämän.

Lapsi saa aikuiseksi kasvettuaan rakentaa sellaisen elämän kun haluaa? Ekat 20 vuotta ei ole mielestäsi mitenkään merkityksellisiä siihen nähden millainen siitä lopusta rakentuu? Et myöskään ole ollut lapsi uusperheessä mutta tiedät paremmin kuin me sen kokeneet, että se ei voi pilata elämää? Just näin aikuiset ihmiset perustelee omia huonoja valintojaan. Minäminä. Minulla on oikeus minun onneen omien huonojen päätösteni jälkeen. Lapset rakentaa sitten sen oman elämänsä, pyörittyään ensin muiden jaloissa ilman vaikutusmahdollisuuksia. Niin surullista luettavaa.

Aikansa kutakin kirjoitti:

Ex-mieheni ei välittänyt omista lapsistaan kun ne olivat pieniä. Ei halunnut kuljetella lapsia mukanaan, sanoi vaan että hän ei pentuja kuljettele. Ei halunnut lasten kanssa lomareissuille jne. Kuitenkin tykkäsi haaveilla eräästä pienen lapsen äidistä, jolla oli jo mies. Nykyisin ihmettelee mikseivät muista häntä isänpäivänä.

Ja useampi lapsi piti tuollaiselle miehelle tehdä koska hän näyttää mahtavaa miehen mallia vai?

Christiiina kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä henkisesti raskasta. Nyt on koko ajan (haluamattani) vahvasti tunne, että en todella jaksa/kestä enää yhtään miehen lasta meillä. Mun perhe on mies ja minä, mun koti on minä ja mies täällä. Lapsi on minulle vieras ja perheen ulkopuolinen vaikka päälläni seisoisin. Ja voin sanoa, että olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta tämä tunne on vain vahva. Ja tämä on siis se mikä on totta, kun rehellinen olen. Karu totuus. Tuntuu, että litistyn kasaan. En yhtään enää jaksa vetää tätä teatteria ja näytelmää joka toinen viikko omassa kodissani.

Sen kun vaan sanot miehellesi, että etsii oman asunnon, jossa voi tavata lastaan joka toinen viikko.

Harvinaisen paska idea tuon lapsen kehityksen kannalta. Jos lasta ei pysty kestämään niin sitten vain suosiolla kannattaa erota.

Vierailija kirjoitti:

Muutama vuosi sitten luin tutkimuksesta, että yksinhuoltajien lapset voivat huonoiten. Edes uusperheissä ei lapset voi niin huonosti. Ei ollut ainut tutkimus.

Mitenköhän tässä ketjussa ei oteta tätä huomioon?

Yksinkertaistettuna siis: Ei kannata erota, niin lapset voivat paremmin.

Onkohan tämä uusperhe-elämä hankalaa vain Suomessa ja muissa yksilökeskeisissä maissa? Onko se helpompaa maissa, joissa olla sosiaalisia ja yhteisöllisiä. Vieraita halutaan ympärille, eikä vieraat lapsetkaan haittaa.

"Paha" äitipuoli kirjoitti:

Äitipuolia syytetään aina kaikesta. Kyllä siinä tilanteessa tarvitaan kaikilta, myös lapsilta, sopeutumista tilanteeseen eikä sitä voi kaataa yksin yhden ihmisen harteille. Miehelläni on lapsi, joka oli tavatessamme 11-vuotias. Mieheni ja lapsen äiti olivat eronneet jo ennen lapsen syntymää ja lapsi kävi mieheni luona joka toinen viikonloppu ja kolme viikkoa kesälomalla. Sovimme mieheni kanssa jo ihan alussa, että saan edelleen tehdä omia juttujani eikä hän velvoita minua mihinkään lapsen suhteen, mutta tietysti kiva, jos välillä vietän heidän kanssaan aikaa. Näin toimimme ja kaikki meni oikein hyvin kunnes aloin odottaa yhteistä lastamme.

Sen jälkeen kaikki suistui raiteiltaan ja elämästä tuli kauheaa taistelua. Ymmärrän tietysti tietyn mustasukkaisuuden, joka varmasti kuuluu tällaisiin tilanteisiin, mutta tästä tuli aivan sietämätöntä. Kun sai tietää raskaudesta, lapsi puhui kaikille sukulaisille, ettei ole koskaan tykännytkään minusta (vaikka siihen asti oli puhunut aivan päinvastaista) ja haukkui minua minkä kerkesi. Yritimme puhua, kävimme perhetyöntekijän juttusilla ja mieheni ravasi psykologeilla lapsen äidin kanssa juttelemassa tästä "kamalasta tilanteesta". Lopputulos oli aina sama: lapsi ei kestänyt ajatusta, että me olemme yhdessä ja hänen vanhempansa eivät - meidän pitäisi erota, jotta hän voisi olla onnellinen. Emme siihen kuitenkaan suostuneet. Lapsen äiti ja mummo soittelivat miehelleni jatkuvasti, myös keskellä yötä. Olin viimeisilläni raskaana ja olin todella stressaantunut. Lapsi lopetti jossakin vaiheessa meillä käymisen, vaikka mieheni yritti häntä meille suostutella monesti. Lapsi on nyt täysi-ikäinen ja mieheni on jo useamman vuoden tavannut lasta ilman minua. Edelleen minua syytetään tästä.

Sori, mutta sama lapsen näkökulmasta:

Kun isäni alkoi uuden suhteen ja nainen muutti meille, välimme olivat aika etäiset, hän teki omia juttujaan ja joskus piipahti paikalla, kun minä olin isälläni. Meni ihan ok, koska emme juurikaan olleet missään tekemisissä, eikä naisen elämä liipannut omaani juurikaan.

Mutta sitten hän tuli raskaaksi ja alkoi olemaan paikallakin enemmän, oli kaikenlaista, joka vaikutti suoraan minun elämääni, esim. luvattuja asioita peruuntui ja lapsen synnyttyä luonnollisesti minun tilani kapeni vielä huomattavasti enemmän. Olin niin nuori vielä, että en ymmärtänyt, miten kokonaisvaltaista pienen vauvan hoito on, molemmilta vanhemmilta.

Tietysti olin myös mustasukkainen ja tunsin, että vähäkin aikani isän kanssa, n. 27 viikonloppua ja 3 viikkoa vuodessa, supistuu ja isän huomio ei enää näinä vähäisinäkään aikoina kohdistu minuun. Kun yritän ilmaista tätä huonolla kyvylläni, olen hankala ja nainen alkaa vihata minua.

En halua enää mennä sinne, olkoon koko asia, minä olen kehittänyt itselleni oman elämän, omat kaverit, jne. äitini luona. Kun vaan nuo aikuiset lakkaisi tappelemasta tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa lähdin, kun huomasin, että kotona ei olisi puolison lasten mielestä saanut tehdä mitään muutoksia, ei sisustuksellisia eikä muutakaan. Yhtään mikään ei olisi saanut muuttua. Paras esimerkki on kun sain lapsen valituksen päälleni, kun olin rasvannut tuulikaapin välioven saranat, eikä ovi enää narissut aiempaan tapaan.

Asuimme siis kodissa, jossa silloinen puoliso lapsineen ja exineen oli aiemmin asunut ja jonka silloinen puoliso oli exältään lunastanut. Heidän erostaan oli tuolloin jo vuosia ja vuosia katselin tuota lasten temppuilua, kun ajattelin sen olevan ihan normaalia, että isojen muutosten jälkeen haluaa joidenkin asioiden pysyvän täysin ennallaan. Sitä jatkui kuitenkin vuosia ja alkoi olla mahdotonta asua talossa, jota ei saa laittaa mieleisekseen eikä tosiaan edes suorittaa huoltotoimenpiteitä, kuten yllä. Mies ei lasten vastusteluun puuttunut.

Tässä ketjussa on moneen kertaan sanottu, ettei koskaan saa muuttaa toisen kotiin, vaan asunnon pitää olla neutraali kaikille.

Tätä faktaa ei voi liikaa korostaa tai toistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatustasolla outoa, että rakastaisi jotain ihmistä ja ei silloin myös välittäisi tämän ihmisen lapsista. Etenkin jos nuo lapset ovat tärkeitä tälle ihmiselle.

Kannattaisi varmaan miettiä nuo asiat jo ennen ensitreffejä. Jos toisella on lapsia, niiden lapsien pitäisi olla etusijalla kaikessa. Jos ei ole, ei tuo ihminen minusta ole minkään arvoinen. Kuka haluaa seurustella ihmisen kanssa, joka hylkää omat lapsensa? Voi vaan kuvitella, miten helpolla hylkää kumppaninsakin.

Parisuhde täytyy aina priorisoida kaikkien muiden ihmissuhteiden edelle, mikäli haluaa sen kestävän. Ei lapsia tarvitse silti hylätä. Moni pari eroaa juuri siksi, että toinen vanhemmista laittaa puolison lapsia alemmaksi. Vielä herkempi on uusi parisuhde, jossa lapset eivät edes ole yhteisiä. Sanoisinkin niin päin, että jos ei ole valmis pitämään uutta kumppania tärkeimpänå, ei kannata alkaa suhteeseen.

Tämä neuvo pätee vain ydinperheissä, jossa molemmat vanhemmat (lähtökohtaisesti, persoonallisuushäiriöt yms. sitten tietysti erikseen) tahtovat automaattisesti lapsilleen parasta ja pyrkivät luonnostaan pitämään heidät hyvinvoivina. Tästä lähtökohdasta onkin tärkeää priorisoida parisuhde, sillä vanhempien suhde on lasten koti ja lapset eivät menetä mitään, kun koti vahvistuu.

Uusioperheessä tällaista asetelmaa ei ole, vaan se "ylimääräinen" aikuinen saattaa olla joko välinpitämätön lapsia kohtaan, tai jopa vihamielinen. Tällaisissa tilanteissa olisi äärimmäisen vaarallista ja lasten kehitykselle haitallista laittaa uusi puoliso lasten edelle. Jos vanhempi keskittää voimavarojaan uuteen puolisoon joka ei kaikessa toimi lasten parhaaksi, se on suoraan lapsilta pois ja heikentää heidän hyvinvointiaan merkittävästi.

Ainoan poikkeuksen tähän tekevät ne valitettavan harvat uusioperheet, joissa molemmat vanhemmat sitoutuvat täysillä koko perheen hyvinvointiin ja panostavat kaikkiin lapsiin kuten omiinsa.

"Paha" äitipuoli kirjoitti:

Äitipuolia syytetään aina kaikesta. Kyllä siinä tilanteessa tarvitaan kaikilta, myös lapsilta, sopeutumista tilanteeseen eikä sitä voi kaataa yksin yhden ihmisen harteille. Miehelläni on lapsi, joka oli tavatessamme 11-vuotias. Mieheni ja lapsen äiti olivat eronneet jo ennen lapsen syntymää ja lapsi kävi mieheni luona joka toinen viikonloppu ja kolme viikkoa kesälomalla. Sovimme mieheni kanssa jo ihan alussa, että saan edelleen tehdä omia juttujani eikä hän velvoita minua mihinkään lapsen suhteen, mutta tietysti kiva, jos välillä vietän heidän kanssaan aikaa. Näin toimimme ja kaikki meni oikein hyvin kunnes aloin odottaa yhteistä lastamme.

Sen jälkeen kaikki suistui raiteiltaan ja elämästä tuli kauheaa taistelua. Ymmärrän tietysti tietyn mustasukkaisuuden, joka varmasti kuuluu tällaisiin tilanteisiin, mutta tästä tuli aivan sietämätöntä. Kun sai tietää raskaudesta, lapsi puhui kaikille sukulaisille, ettei ole koskaan tykännytkään minusta (vaikka siihen asti oli puhunut aivan päinvastaista) ja haukkui minua minkä kerkesi. Yritimme puhua, kävimme perhetyöntekijän juttusilla ja mieheni ravasi psykologeilla lapsen äidin kanssa juttelemassa tästä "kamalasta tilanteesta". Lopputulos oli aina sama: lapsi ei kestänyt ajatusta, että me olemme yhdessä ja hänen vanhempansa eivät - meidän pitäisi erota, jotta hän voisi olla onnellinen. Emme siihen kuitenkaan suostuneet. Lapsen äiti ja mummo soittelivat miehelleni jatkuvasti, myös keskellä yötä. Olin viimeisilläni raskaana ja olin todella stressaantunut. Lapsi lopetti jossakin vaiheessa meillä käymisen, vaikka mieheni yritti häntä meille suostutella monesti. Lapsi on nyt täysi-ikäinen ja mieheni on jo useamman vuoden tavannut lasta ilman minua. Edelleen minua syytetään tästä.

Vaikea uskoa, että perhetyöntkijä tai pyskologi olisi sanonut, että teidän täytyy erota.

Vierailija kirjoitti:

"Paha" äitipuoli kirjoitti:

Äitipuolia syytetään aina kaikesta. Kyllä siinä tilanteessa tarvitaan kaikilta, myös lapsilta, sopeutumista tilanteeseen eikä sitä voi kaataa yksin yhden ihmisen harteille. Miehelläni on lapsi, joka oli tavatessamme 11-vuotias. Mieheni ja lapsen äiti olivat eronneet jo ennen lapsen syntymää ja lapsi kävi mieheni luona joka toinen viikonloppu ja kolme viikkoa kesälomalla. Sovimme mieheni kanssa jo ihan alussa, että saan edelleen tehdä omia juttujani eikä hän velvoita minua mihinkään lapsen suhteen, mutta tietysti kiva, jos välillä vietän heidän kanssaan aikaa. Näin toimimme ja kaikki meni oikein hyvin kunnes aloin odottaa yhteistä lastamme.

Sen jälkeen kaikki suistui raiteiltaan ja elämästä tuli kauheaa taistelua. Ymmärrän tietysti tietyn mustasukkaisuuden, joka varmasti kuuluu tällaisiin tilanteisiin, mutta tästä tuli aivan sietämätöntä. Kun sai tietää raskaudesta, lapsi puhui kaikille sukulaisille, ettei ole koskaan tykännytkään minusta (vaikka siihen asti oli puhunut aivan päinvastaista) ja haukkui minua minkä kerkesi. Yritimme puhua, kävimme perhetyöntekijän juttusilla ja mieheni ravasi psykologeilla lapsen äidin kanssa juttelemassa tästä "kamalasta tilanteesta". Lopputulos oli aina sama: lapsi ei kestänyt ajatusta, että me olemme yhdessä ja hänen vanhempansa eivät - meidän pitäisi erota, jotta hän voisi olla onnellinen. Emme siihen kuitenkaan suostuneet. Lapsen äiti ja mummo soittelivat miehelleni jatkuvasti, myös keskellä yötä. Olin viimeisilläni raskaana ja olin todella stressaantunut. Lapsi lopetti jossakin vaiheessa meillä käymisen, vaikka mieheni yritti häntä meille suostutella monesti. Lapsi on nyt täysi-ikäinen ja mieheni on jo useamman vuoden tavannut lasta ilman minua. Edelleen minua syytetään tästä.

Vaikea uskoa, että perhetyöntkijä tai pyskologi olisi sanonut, että teidän täytyy erota.

Samaa mieltä.

Lisäksi minusta on aina outoa, että ne uudet puolisot, jotka selkeästi ensin itse ilmaisevat, että eivät  halua olla lapsen elämässä läsnä, jopa sopivat, että ovat muualla, kun lapsi on paikalla, ihmettelevät, miksi lapsi ottaa etäisyyttä,  ei halua tulla käymään, toisin sanoen, ei osoita kiintymystä. Ei siis osoita kiintymystä ihmiselle, joka on tehnyt selväksi, että lapsi ja lapsen hyvinvointi ei kiinnosta.

Itse olen vela, mutta jos nyt rakastuisin päätä mieheen, jolla on 11 v lapsi niin aika Damien täytyisi lapsen olla, että ajankaan mittaan en alkaisi tuntea mitään kiintymyksen tunteita.  Tai että en tahtoisi olla mikään osa isän ja lapsen yhteistä elämää. Varsinkin, kun todella on kyse noin pienestä ajasta, joka toinen viikonloppu ja 3 vkoa kesästä.

Ei tarkoita, etteikö myös omia menoja voisi kohdentaa siten, että tyttöjen ilta on lapsiviikonloppuna, näinhän tehdään muutenkin, eli yritetään sovittaa menoja niin, että molemmilla on "jotain muuta" tekemistä, mutta siis noin yleensä ottaen.

Kysymyshän on siitä, miten aikuiset järjestävät uusperhe-elämän. Ei aikuisten tarvitse mitään lapsi-läheisriippuvaa elämää elää, eli asettaa lapsia jonnekin jalustalle ja laittaa omaa elämää jäihin vain, koska erosivat, mutta se millaiseksi lasten elämä muodostuu on kyllä ihan aikuisista kiinni. Jos uusi puolisosi ei kohtele lapsiasi hyvin, asiat tulee selvittää, eikä vain antaa olla. Suuri osa kuitenkin ei osannut selivttää asioitaa edes avioliitossaa, ei puhuttu ongelmista, ei osattu riidellä, ei osattu sitä tai tätä ja se sitten suoraan siirtyy uusiin suhteisiin. Siksi tämä on niin monimutkaista. Näkisin, että terveessä rakastavassa suhteessa osataan selvittää myös uusperheen asiat hienosti, kaikkia kunnioittaen ja huomioon ottaen. Joten ei voi yleistää, että kaikki ussperheet olisivat huonoja lasten kannalta. 

Tapasin viikonloppuna kaksikin ns. uusioperhettä. Ovat sukulaisia. Huomasin, että eräs lapsista kertoi koko ajan, mitä hänen mummunsa oli sanonut tytön äidistä. Haukkunut ja vihjaillut. Tiedän, etteivät jutut ole totta, mutta helppoa on lapsen manipulointi. Jäin ihmettelemään, mitä mummon päässä liikkuu, kun haukkuu lapselle tämän äitiä. Vaikka vihaa ex-miniää, voisi karttaa vihankylvöä lapsen mieleen.

Ihmettlin hetken sitä että mies ei halunnut yrittää lasta, ja syy selvisikin siinä vaiheessa kun selvisi että mies olikin teini-ikäisen tyttäreni perään...