Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Mun kokemuksen mukaan se uusi muija vaatii pikaista yhteen muuttoa miehen kanssa, lapsikatraansa kanssa, ja miehen lapset jäävät huomiotta ja täysin exän vastuulle. Miehet on vässyköitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin näkyy, että aika moni lapsellinen mies tai nainen olisi valmis muuttamaan lapsettoman aikuisen kanssa yhteen. Olisihan se houkuttelevaa saada aikuisseuraa, läheisyyttä ja ilmainen lapsenvahti ja kasvattaja.
Mutta kertokaa yksikin peruste, miksi sen lapsettoman kannattaisi muuttaa sen lapsellisen kanssa yhteen? Rakkaus varmaan tulee mieleen, mutta rakastaa voi myös erillään asuen. Lapsettoman ja lapsellisen yhteenmuutto näyttäytyy mun silmään ainoastaan sen lapsellisen näkökulmasta kannattavana. Lapseton menettää tuossa kuviossa rahansa, rauhansa ja ehkä jopa mielenterveytensä.
Erittäin hyvin sanottu!
Itse kävin velvollisuudesta isän ja uuden vaimonsa myöhemmin lastensa (puoliveljieni) luona. Stressaavaa, oman tilan puutetta, en saanut keskittyä siihen mihin halusin, ajankäyttö vaan hajosi ja omat sosiaaliset suhteeni kärsivät. Lopetin muistakseni 14-vuotiaana. Nyt olen 36. Seurauksena se, että viime vuosina vasta olen alkanut miettiä omia rajojani ja oman ajankäyttöni rajoja ja valintoja. Pitkään kokemus oli, että revitäään vaan joka paikkaan ja mentävä on, eikä siinä synny käsitystä omasta tilasta, omista valinnoista ja omasta ajasta. Koen, että se oli vittumaosta riistoa, mutta ei sitä lapsena hahmottanut ja seurauksen avaan epämääräinen paha olo. Tekemistä ja seuraa on jälkeenpäinkin riittänyt paljon ja se on mielekästä ja olenkin varmaan tavallaan etuoikeutettu, mutta olen vasta viime aikoina alkanut miettiä, onko tämä mahdollisuuksien jatkuva hyötykäyttö kuinka paljon vain opittua reagoivaa sätkimistä, kun kokemus aidosta rauhassa olemisesta puuttuu.
Mitään uusperheitä ja muita aikuisten tarpeita palvelevia rakenteita ei pitäisi olla. Päättäkää, haluatteko lapsia ja kenen kanssa ja eläkää valintojenne mukaisesti. Älkää hankkiko niitä, älkääkä ryhtykö uusperheen osaksi, jos ei kiinnosta. Itse olen pitkäaikainen vela, ja vituttaa katsella tolloja tuttavia, jotka säätävät näitä räpellyksiään hankittuaan lapset väärän ihmisen kanssa tai katuvat koko lasten hankkimista.
Muutama vuosi sitten luin tutkimuksesta, että yksinhuoltajien lapset voivat huonoiten. Edes uusperheissä ei lapset voi niin huonosti. Ei ollut ainut tutkimus.
Mitenköhän tässä ketjussa ei oteta tätä huomioon?
Kirjoitin aiemmin että pidin kiinni ydinperheestä kynsin ja hampain. Tarkennan mitä tarkoitin: Eli jos menee huonosti, niin hakeudun pariterapiaan. Kun mies ottaa aivoon niin ajattelen että itsessäni on vikoja myös. Kun tekee mieli olla impulsiivinen ja ajatella itseään, niin muistan että lapset ei ole pyytänyt syntyä tänne vaan vastuu on mun. Teen parhaani oman jaksamisen tueksi. Jos ei s*ksi suju niin menen senkin tiimoilta jonnekin terapiaan, jotta se alkaisi sujua. Ja niin edelleen.
Yritän kaikkeni että liitto ei kaatuisi, jotta lapset ei joudu siihen uusperhehelvettiin jossa itse olin. Mies onneksi kokenut saman, joten yhdessä yritetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea kaikkia kommentteja. Mutta nopeasti tuli sellainen fiilis, että äitylit eivät siedä uuden puolisonsa lapsia. MUTTA. Omat lapset on tietenkin ihan ällösöpöjä ja hyväkäytöksisiä, ja lapset tulevat TIETYSTI äippäliinin mukana bonuksena. Ja miehen täytyy tämä hyväksyä, että naisen lapset muuttavat samaan kämppään miehen kanssa. Ovathan he sentään äitylin lapsia! Mutta miehen omat lapset ovat ärsyttävä riesa, joilla ei ole mitään oikeutta asua uusperheen luona vakituisesti. Ja ne viikot/viikonloput kun miehet lapset tulevat isälleen, ovat tälle uusperheen äidille täyttä kärsimystä. Pitäähän nyt äipän sietää miehensä mukuloita! Äitylit vaan unohtaa, että miehet sietää naisensa mukuloita 24/7!
Vela N
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt uusperheessä 10 vuotta. Helppoa tämä on siksi, että miehen lapset ovat vain joka toinen viikonloppu. He ovat vähän kun vieraita (minun näkökulmastani), jotka tulevat miehen vieraiksi. Eli mies viihdyttää heitä, ja minä olen vain kohtelias ruokapöydässä. Vieraat myös käyttäytyvät hyvin ja vieraskoreesti.
Vaikeaa tämä on siksi, että meillä on vieraita joka toinen viikonloppu. Kuka nyt vieraita haluaisi niin usein kestitä.Meillä oli sama järjestely. Tosin olin lapsipuolen asemassa. Kyllähän lapsikin näkee näennäisen kohteliaisuuden taakse ja huomaa ettei ole toivottu vieras. No enpähän enää rasita vierailuilla heitä, nähdään nolla kertaa vuodessa. Isää ei saa edelleenkään ilman tämän naisen läsnäoloa tavata niin ei sekään ratkaisu. En tiedä miten hänkin niin lapanen tässä. Onneksi vanhoja asioita, lähinnä koen surua. Mietin uskallanko kirjoittaa tätä. Näitä herttaisia äitipuolia kun näköjään enemmänkin.
Oon pahoillani puolestasi. En tiedä mikä ihmisiin menee että ne toimii noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitipuolia syytetään aina kaikesta. Kyllä siinä tilanteessa tarvitaan kaikilta, myös lapsilta, sopeutumista tilanteeseen eikä sitä voi kaataa yksin yhden ihmisen harteille. Miehelläni on lapsi, joka oli tavatessamme 11-vuotias. Mieheni ja lapsen äiti olivat eronneet jo ennen lapsen syntymää ja lapsi kävi mieheni luona joka toinen viikonloppu ja kolme viikkoa kesälomalla. Sovimme mieheni kanssa jo ihan alussa, että saan edelleen tehdä omia juttujani eikä hän velvoita minua mihinkään lapsen suhteen, mutta tietysti kiva, jos välillä vietän heidän kanssaan aikaa. Näin toimimme ja kaikki meni oikein hyvin kunnes aloin odottaa yhteistä lastamme.
Sen jälkeen kaikki suistui raiteiltaan ja elämästä tuli kauheaa taistelua. Ymmärrän tietysti tietyn mustasukkaisuuden, joka varmasti kuuluu tällaisiin tilanteisiin, mutta tästä tuli aivan sietämätöntä. Kun sai tietää raskaudesta, lapsi puhui kaikille sukulaisille, ettei ole koskaan tykännytkään minusta (vaikka siihen asti oli puhunut aivan päinvastaista) ja haukkui minua minkä kerkesi. Yritimme puhua, kävimme perhetyöntekijän juttusilla ja mieheni ravasi psykologeilla lapsen äidin kanssa juttelemassa tästä "kamalasta tilanteesta". Lopputulos oli aina sama: lapsi ei kestänyt ajatusta, että me olemme yhdessä ja hänen vanhempansa eivät - meidän pitäisi erota, jotta hän voisi olla onnellinen. Emme siihen kuitenkaan suostuneet. Lapsen äiti ja mummo soittelivat miehelleni jatkuvasti, myös keskellä yötä. Olin viimeisilläni raskaana ja olin todella stressaantunut. Lapsi lopetti jossakin vaiheessa meillä käymisen, vaikka mieheni yritti häntä meille suostutella monesti. Lapsi on nyt täysi-ikäinen ja mieheni on jo useamman vuoden tavannut lasta ilman minua. Edelleen minua syytetään tästä.
Uusperhe-elämä ei ole ketään varten. Ei kukaan halua huolehdittavakseen toisen mukuloita saati kiinny näihin. Tätä ei sanota ääneen, mutta kuka nyt toisen siittämiä lapsia haluaisi elättää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tiennyt sen koko ajan. En todellakaan missään vaiheessa ole kuvitellut jaksavani toisen lapsia saati halunnut tuoda uutta naista lasteni elämään.
Kompromisseja olen joutunut tekemään, että saisin edes jotain läheisyyttä, mutta kumppanin etsin vasta kun lapseni ovat aikuisia.
Vähän sama juttu. Olen aina tiennyt, että en halua toisen miehen lapsia elämääni. Tässä iässä voisi myös todeta, että en haluaisi edes kenenkään lapsenlapsia elämääni. Ihan vaan sen takia, kun en ole omiakaan lapsia tehnyt, niin en halua muidenkaan. Ja ne aikuiset lapset on ihan yhtä pahasti väliintulijoita, yleensä jopa pahempia.
Mieheni kuoleman jälkeen en ole tehnyt mitään kompromisseja, vaan jatkan tästä eteenpäin yksin.
Kun olin teini-iässä, isäni oli tuomassa meille uusperhekuviota. Äiti oli kuollut ja isällä oli kova kiire aloittaa "uusi aika". Kyllä se tuntui kummalliselta ja pahalta myös. On jäänyt erityisesti mieleen se, kun isä suunnitteli kahdelle lapsipuolelle huoneita taloon, jossa minä en ollut vuosienkaan yrittämisen jälkeen saanut omaa huonetta tai edes nurkkausta. Uusperheen perustamisesta ei millään lailla keskusteltu meidän kolmen lapsen kanssa, aikuiset vain olivat päättäneet näin. Kuvio ei lopulta toteutunut. Ihmettelen näin aikuisena että miksi muutto lähemmäs ei ollut vaihtoehto, vaan piti heti yrittää ängetä kaikkia saman, liian pienen katon alle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luuletteko te uudet puolisot, että lapset haluavat teidät? Te olette oman äidin/ isän tilalla. Lapset kaipaavat omaa entistä ydinperhettä. Lapsilta ei kysytä, vaan heidän pitää sopeutua ja sietää aikuisten touhuja. Ei ole ihmekään jos vastalauseita ja konflikteja tulee.
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin näkyy, että aika moni lapsellinen mies tai nainen olisi valmis muuttamaan lapsettoman aikuisen kanssa yhteen. Olisihan se houkuttelevaa saada aikuisseuraa, läheisyyttä ja ilmainen lapsenvahti ja kasvattaja.
Mutta kertokaa yksikin peruste, miksi sen lapsettoman kannattaisi muuttaa sen lapsellisen kanssa yhteen? Rakkaus varmaan tulee mieleen, mutta rakastaa voi myös erillään asuen. Lapsettoman ja lapsellisen yhteenmuutto näyttäytyy mun silmään ainoastaan sen lapsellisen näkökulmasta kannattavana. Lapseton menettää tuossa kuviossa rahansa, rauhansa ja ehkä jopa mielenterveytensä.
Jaa. Minusta olisi äärimmäisen epämukavaa, jos uusi kumppanini muuttaisi luokseni asumaan. En voisi elää ja olla lasteni kanssa kuten haluan. Rakastan sitä, että saan olla lasteni kanssa keskenään. Voisin toki asua naisen kanssa vuoroviikoin, yhteisasumista sinänsä kaipaan. Mutta että muuttaisi asumaan luokseni lasteni kanssa, ei kiitos. Minä menettäisin siinä oman rauhani, mielenterveyteni ja suhteeni lapsiin heikentyisi merkittävästi.
Korjaan sinua myös siinä, että kyllä se lapseton muuttava kumppani säästäisi asumiskuluissaan paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ex-mieheni ei välittänyt omista lapsistaan kun ne olivat pieniä. Ei halunnut kuljetella lapsia mukanaan, sanoi vaan että hän ei pentuja kuljettele. Ei halunnut lasten kanssa lomareissuille jne. Kuitenkin tykkäsi haaveilla eräästä pienen lapsen äidistä, jolla oli jo mies. Nykyisin ihmettelee mikseivät muista häntä isänpäivänä.
Nuorena varmaan sopeutuu paremmin, en tiedä. Minä olen kasvanut iän myötä niin omanlaisekseni, etten taida ottaa miestäkään, jos jään yksin. Ja jos kaveri löytyisi, haluaisin pitää oman kodin. Oikeastaan olisi kauheata rakastua niin kuin nuorena, mutta toisaalta en kiellä ettenkö voisi seurustella. Semmoinen oikeastaan kokematta.
ärsyttävää kun pitäs keksiä typerä nimimerkki kirjoitti:
Mitään uusperheitä ja muita aikuisten tarpeita palvelevia rakenteita ei pitäisi olla. Päättäkää, haluatteko lapsia ja kenen kanssa ja eläkää valintojenne mukaisesti. Älkää hankkiko niitä, älkääkä ryhtykö uusperheen osaksi, jos ei kiinnosta. Itse olen pitkäaikainen vela, ja vituttaa katsella tolloja tuttavia, jotka säätävät näitä räpellyksiään hankittuaan lapset väärän ihmisen kanssa tai katuvat koko lasten hankkimista.
Aika sairasta, että aikuisella ei muka saisi olla tarpeita tai siis ne pitää vaan ohittaa. Satut joskus nuorena 20-30 vuotiaana tekemään virhearvion ja hankit lapsia sellaisen ihmisen kanssa, kenen kanssa et haluakaan elämääsi viettää. Niin senkö takia sitten seuraavat melkein 20 vuotta pitäisi elää sellaista elämää, jota ei halua, jos ei pitäisi olla mitään aikuisten tarpeita palvelevia uusperhesysteemejä. Tuhlaat sen yhden elämäsi siinä. Helppohan sellaisten ihmisten on huudella, jotka ei kaipaa toista aikuista jakamaan arkeaan tai ole löytänyt elämänsä rakkautta. Koittakaa ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia. Joillekin on yhtä suuri tarve asua yhdessä rakastamansa kumppanin kanssa kun toiselle taas olla vaikkapa äiti. Joskus se vaan edellyttää sitä uusperhekuviota. Uusperhekuvio ei pilaa lapsen elämää, kunhan kaikki aikuiset tukee lasta siinä. Ja kyllä minä ainakin olen sitä mieltä, että ihmisen elämä kunnolla vasta alkaa sitten, kun aikuisena muuttaa omilleen ja saa itse päättää elämästään. Uusperheessä vietetty elämä ei pilaa lapsen elämää vaan lapsi saa aikuiseksi kasvettuaan rakentaa itselleen juuri sellaisen elämän kuin haluaa. Jos joku väittää, että uusperheessä vietetty lapsuus pilasi elämän, niin kyllä siinä on taustalla muutakin ongelmaa kuin vaan se uusperhe. Kyllä niistä ydinperheistäkin tulee traumatisoituneita ihmisiä, jotka kokevat, että lapsuus pilasi elämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin näkyy, että aika moni lapsellinen mies tai nainen olisi valmis muuttamaan lapsettoman aikuisen kanssa yhteen. Olisihan se houkuttelevaa saada aikuisseuraa, läheisyyttä ja ilmainen lapsenvahti ja kasvattaja.
Mutta kertokaa yksikin peruste, miksi sen lapsettoman kannattaisi muuttaa sen lapsellisen kanssa yhteen? Rakkaus varmaan tulee mieleen, mutta rakastaa voi myös erillään asuen. Lapsettoman ja lapsellisen yhteenmuutto näyttäytyy mun silmään ainoastaan sen lapsellisen näkökulmasta kannattavana. Lapseton menettää tuossa kuviossa rahansa, rauhansa ja ehkä jopa mielenterveytensä.
Jaa. Minusta olisi äärimmäisen epämukavaa, jos uusi kumppanini muuttaisi luokseni asumaan. En voisi elää ja olla lasteni kanssa kuten haluan. Rakastan sitä, että saan olla lasteni kanssa keskenään. Voisin toki asua naisen kanssa vuoroviikoin, yhteisasumista sinänsä kaipaan. Mutta että muuttaisi asumaan luokseni lasteni kanssa, ei kiitos. Minä menettäisin siinä oman rauhani, mielenterveyteni ja suhteeni lapsiin heikentyisi merkittävästi.
Korjaan sinua myös siinä, että kyllä se lapseton muuttava kumppani säästäisi asumiskuluissaan paljon.
Ai säästäisi vai? Kunhan muistaa sitten ostaa puolison Minna-Petterille ja Kalle-Marketalle hienot synttäri- ja joululahjat. Kesäisin pitää päästää huvipuistoon ja talvisin lasten kanssa etelänreissulle. "Kaikki kulut puoliks kun ollaan nyt perhe, eiks niin?"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin näkyy, että aika moni lapsellinen mies tai nainen olisi valmis muuttamaan lapsettoman aikuisen kanssa yhteen. Olisihan se houkuttelevaa saada aikuisseuraa, läheisyyttä ja ilmainen lapsenvahti ja kasvattaja.
Mutta kertokaa yksikin peruste, miksi sen lapsettoman kannattaisi muuttaa sen lapsellisen kanssa yhteen? Rakkaus varmaan tulee mieleen, mutta rakastaa voi myös erillään asuen. Lapsettoman ja lapsellisen yhteenmuutto näyttäytyy mun silmään ainoastaan sen lapsellisen näkökulmasta kannattavana. Lapseton menettää tuossa kuviossa rahansa, rauhansa ja ehkä jopa mielenterveytensä.
Jaa. Minusta olisi äärimmäisen epämukavaa, jos uusi kumppanini muuttaisi luokseni asumaan. En voisi elää ja olla lasteni kanssa kuten haluan. Rakastan sitä, että saan olla lasteni kanssa keskenään. Voisin toki asua naisen kanssa vuoroviikoin, yhteisasumista sinänsä kaipaan. Mutta että muuttaisi asumaan luokseni lasteni kanssa, ei kiitos. Minä menettäisin siinä oman rauhani, mielenterveyteni ja suhteeni lapsiin heikentyisi merkittävästi.
Korjaan sinua myös siinä, että kyllä se lapseton muuttava kumppani säästäisi asumiskuluissaan paljon.
Ai säästäisi vai? Kunhan muistaa sitten ostaa puolison Minna-Petterille ja Kalle-Marketalle hienot synttäri- ja joululahjat. Kesäisin pitää päästää huvipuistoon ja talvisin lasten kanssa etelänreissulle. "Kaikki kulut puoliks kun ollaan nyt perhe, eiks niin?"
No jos sillä vanhemmalla on huono moraali. Liikut ilmeisesti eri porukoissa.
No, kyllä meilläkin löytyy milloin mitäkin, sellaisia kun lapset ovat. Sanon siis, että uusperhe ei sovi pikkutarkoille ihmisille. Miehen ei myöskään ole sellainen.