Lue keskustelun säännöt.
Menee hermot äitiin!
29.09.2022 |
Jatkuvaa huomionhakua! Feikkaa itselleen sairauksia, eikä kestä sitä, että mulla lapsi ja mies menee hänen edelle.
Esim. nyt lapsi sairaana (kuumeessa). Äiti soitti ja kyseli kuulumisia. Kerroin, että lapsella edelleen kuumetta. Yhtäkkiä kesken puhelun äiti alkoi huohottaa. Kysyin onko joku hätänä. Äiti sanoi, että hänellä on hengenahdistusta ja epäilee keuhkosyöpää. Näitä kohtauksia hänelle tulee aina, kun joku muu saa enemmän huomiota. Kohtauksia on tutkittu ja todettu katatonisiksi ja/tai hyperventilaatioksi. Yleensä äiti alkaa huohottaa ja silmät pyörii päässä ja kädet tärisee. Sitten hän huutaa SOI-TA AM-BU-LANS-SI! Hän saattaa soittaa vaikka kymmenelle puolitutulle ja hokea sitä samaa.
No kysyin äitiltä soitanko ambulanssin. Äiti: Ei ku SINÄ TULET TÄNNE HETI! Sanoin, että en nyt oikein pääse. Äiti huusi: Sinun on tultava! Minulla on SYÖPÄ!
Ja taustaa sen verran, että isä kuoli syöpään 2 vuotta sitten, ihan yhtäkkiä yllättäen. Sen jälkeen äiti on hokenut, että hänellä on milloin mikäkin syöpä ja kuolee kohta.
Aiemmin äiti on tehnyt tätä samaa ja kun olen mennyt heti paikalle, hän on rauhassa keitellyt kahvia ja valitellut yksinäisyyttään.
Äidillä käy kotihoito 3 kertaa viikossa ja JOKA PÄIVÄ hänellä käy ystäviä. Silloin, kun ei käy, hän on puhelimessa. Hän ei kestä hetkeäkään yksin.
Kommentit (113)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Luultavasti tuo äitisi mielenterveysongelma on ollut läsnä jo lapsuudessasi. Äitisi tahtoo olla keskipiste, ja saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä. Oliko hän lapsuudessasi väkivaltainen, tai käyttikö hän esim. muille nolaamista rangaistuksena? Luen sinusta AP rivien välistä, että haluaisit olla hänen apuna, muttet pysty, ja se ahdistaa. Ahdistus voi tulla siitä, ettet halua =sisäinen lapsesi ei uskalla sanoa äidillesi ei. Koska edelleen pelkäät sitä äidin rangaistusta, aikuisena että hän soittaa jollekin toiselle ja esim. kertoo, että et tullut apuun vaikka hän oli niiiiin kuoleman sairas?
Itse pääsin tuollaisesta hullusta vanhemmasta eroon psykoterapialla. Siis itse menin. Psykoterapeutti avasi minulle, että väkivaltainen lapsuuteni on johtanut siihen, etten halunnut konflikteja vanhempien kanssa = en osannut sanoa ei juuri samanlaisiin äidin hulluihin vaatimuksiin. Terveelle ihmiselle olisi esim. koronan aikana pitänyt käydä kaupassa ja kävelylle mukaan, ettei vaan liukastu talvella. Manipuloivaa toimintaa oli vain, pärjää hyvin yksin nykyisin kun en ole enää hänelle apuna.
Siis tää kuulostaa niin tutulta! Kyllä, vastaavaa käytöstä on ollut jo lapsuudessani.
Sain kyllä lähetteen psykoterapiaan isän kuoleman jälkeen, mutta en ole mennyt sinne, kun siitäkin äiti nosti metelin, miten HÄNEN SAIRAUTENSA on nyt tärkeämpi ja että MINUN ei tarvitse käydä missään, koska MINULLA ei ole yhtä vaikeaa, kuin hänellä.
Äiti ei ollut väkivaltainen, mutta naureskeli kaikille tekemisilleni. Esim. kun tein pianoläksyä, äiti nauroi ja sanoi, että ei siitä mitään tule, kun en ole yhtä musikaalinen kuin hän. Välillä hän saattoi yhtäkkiä vain lähteä kävelemään (ovesta ulos) ja selitti jälkeenpäin, että ei jaksanut kuunnella minun kiukutteluani.
Kun 7.luokalla keskiarvoni putosi alle 8, äiti huusi, että hänen lapsi ei voi olla näin huono koulussa. Etenkin ylästeella koin, että tuotin äidille jatkuvasti pettymyksiä. No, 9.luokalla aloin kapinoida. 7.luokalla sairastuin anoreksiaan ja siitäkin äiti valitti, että ei jaksa tätä minun huomionhakuisuuttani (todellisuudessa häneltä meni yli puoli vuotta huomata laihtumiseni ja sekin johtui siitä, että luokanvalvoja soitti kotiin ja kertoi huolensa).
Ap
Jos sinulla on lähete psykoterapiaan, niin mene ihmeessä! Heiltä saa niin paljon uusia näkökantoja ja ajatusmalleja aina samalla lailla luuppaaviin ongelmiin. Minullakin siis äiti on tuollainen samanlainen sairauksien keksijä, ja se tosiaan oli raskasta, kun hän kertoili muille sukulaisille ettei lapset tule auttamaan edes vaikka hän makaa lattialla verissä päin (=nenästä tuli verta pari tippaa). Ihan hullua oli elämä, ennen kuin pääsin siitä irti.
Mun äiti lähettelee lähes päivittäin whatsapissa kuvia sormista, varpaista, käsistä ja jaloista ja kun kysyn mitä nyt, hän vastaa että kaatui tai sormi jäi oven väliin tms. Ja kun kehotan menemään päivystykseen, hän selittelee että ei ne siellä mitään tee ja pyytää minua tulemaan sinne. Ja minunkin äitini on todella taitava syyllistämään. Jos kieltäydyn menemästä, hän sanoo dramaattisesti, että kyllä hän pärjää ja että ei hänestä tarvitse välittää. Tai sitten käskee luokseen. Riippuen tilanteesta. Ja joka kerta jaksaa muistuttaa että taas hän joutui kivuissa kärsimään.
Ap
Sano äidillesi että sinulla on just nyt vatsatauti, korona tms ettet voi tulla sairastuttamaan. Ja tuohon kun sanoo että kyllä hän pärjää, sano vain hyvä homma, ei mitään muuta. Kyllä nyt pitää ihmisten elää omaa elämää, ja jos ei muu auta tee huoli ilmoitus sosiaalitoimeen ja kerro tilanne.
Tuo ei muuten toimi narsistiin. Samanlainen luulosairas/läheisriippuvainen äiti ja kun oikeasti sairastin pitkän koronan, hän silloin kertoili kaikille tutuille vaan miten ei ole lapsenlapset viikkokausiin käynyt siellä eikä lapsi auttanut halkojen kannossa :D muistutin että oltiin muuten koronassa, antoi rivien välissä ymmärtää ettei häntä kiinnosta syyt, kun yksin piti halotkin kantaa vajaan.
Tuo koronatilanne tosiaan hauska näille oman elämänsä luulosairaille. Ottaa vissiin koville, kun omat keksityt sairaudet ei olekaan se kahvipöydän kiinnostavin puheenaihe.
Oikeesti hsssua kun viiskymppiset haukkuu ja solvaa vanhuksiaan , kilpailevat heidän kanssaan kuka tässä kahelimpi on.
Tiedoksi, lapset saavat kotitalousvähennyksen jos kustantavat vanhemmilleen siihen oikeuttavaa apua.
Monet viisikymppiset ovat lujilla omien vanhempiensa kanssa. Iän myötä vanhusten luonteet taipuvat kohti murkkuikää, mustavalkoista ja kovin vaihtoehdotonta elämää. Aikuisilla lapsilla on työt ha lapset hoidettavana, lisänä kärttyinen vaativa vanhus. Siinä ei 24 h vuorokaudessa riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Luultavasti tuo äitisi mielenterveysongelma on ollut läsnä jo lapsuudessasi. Äitisi tahtoo olla keskipiste, ja saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä. Oliko hän lapsuudessasi väkivaltainen, tai käyttikö hän esim. muille nolaamista rangaistuksena? Luen sinusta AP rivien välistä, että haluaisit olla hänen apuna, muttet pysty, ja se ahdistaa. Ahdistus voi tulla siitä, ettet halua =sisäinen lapsesi ei uskalla sanoa äidillesi ei. Koska edelleen pelkäät sitä äidin rangaistusta, aikuisena että hän soittaa jollekin toiselle ja esim. kertoo, että et tullut apuun vaikka hän oli niiiiin kuoleman sairas?
Itse pääsin tuollaisesta hullusta vanhemmasta eroon psykoterapialla. Siis itse menin. Psykoterapeutti avasi minulle, että väkivaltainen lapsuuteni on johtanut siihen, etten halunnut konflikteja vanhempien kanssa = en osannut sanoa ei juuri samanlaisiin äidin hulluihin vaatimuksiin. Terveelle ihmiselle olisi esim. koronan aikana pitänyt käydä kaupassa ja kävelylle mukaan, ettei vaan liukastu talvella. Manipuloivaa toimintaa oli vain, pärjää hyvin yksin nykyisin kun en ole enää hänelle apuna.
Siis tää kuulostaa niin tutulta! Kyllä, vastaavaa käytöstä on ollut jo lapsuudessani.
Sain kyllä lähetteen psykoterapiaan isän kuoleman jälkeen, mutta en ole mennyt sinne, kun siitäkin äiti nosti metelin, miten HÄNEN SAIRAUTENSA on nyt tärkeämpi ja että MINUN ei tarvitse käydä missään, koska MINULLA ei ole yhtä vaikeaa, kuin hänellä.
Äiti ei ollut väkivaltainen, mutta naureskeli kaikille tekemisilleni. Esim. kun tein pianoläksyä, äiti nauroi ja sanoi, että ei siitä mitään tule, kun en ole yhtä musikaalinen kuin hän. Välillä hän saattoi yhtäkkiä vain lähteä kävelemään (ovesta ulos) ja selitti jälkeenpäin, että ei jaksanut kuunnella minun kiukutteluani.
Kun 7.luokalla keskiarvoni putosi alle 8, äiti huusi, että hänen lapsi ei voi olla näin huono koulussa. Etenkin ylästeella koin, että tuotin äidille jatkuvasti pettymyksiä. No, 9.luokalla aloin kapinoida. 7.luokalla sairastuin anoreksiaan ja siitäkin äiti valitti, että ei jaksa tätä minun huomionhakuisuuttani (todellisuudessa häneltä meni yli puoli vuotta huomata laihtumiseni ja sekin johtui siitä, että luokanvalvoja soitti kotiin ja kertoi huolensa).
Ap
Jos sinulla on lähete psykoterapiaan, niin mene ihmeessä! Heiltä saa niin paljon uusia näkökantoja ja ajatusmalleja aina samalla lailla luuppaaviin ongelmiin. Minullakin siis äiti on tuollainen samanlainen sairauksien keksijä, ja se tosiaan oli raskasta, kun hän kertoili muille sukulaisille ettei lapset tule auttamaan edes vaikka hän makaa lattialla verissä päin (=nenästä tuli verta pari tippaa). Ihan hullua oli elämä, ennen kuin pääsin siitä irti.
Mun äiti lähettelee lähes päivittäin whatsapissa kuvia sormista, varpaista, käsistä ja jaloista ja kun kysyn mitä nyt, hän vastaa että kaatui tai sormi jäi oven väliin tms. Ja kun kehotan menemään päivystykseen, hän selittelee että ei ne siellä mitään tee ja pyytää minua tulemaan sinne. Ja minunkin äitini on todella taitava syyllistämään. Jos kieltäydyn menemästä, hän sanoo dramaattisesti, että kyllä hän pärjää ja että ei hänestä tarvitse välittää. Tai sitten käskee luokseen. Riippuen tilanteesta. Ja joka kerta jaksaa muistuttaa että taas hän joutui kivuissa kärsimään.
Ap
Sano äidillesi että sinulla on just nyt vatsatauti, korona tms ettet voi tulla sairastuttamaan. Ja tuohon kun sanoo että kyllä hän pärjää, sano vain hyvä homma, ei mitään muuta. Kyllä nyt pitää ihmisten elää omaa elämää, ja jos ei muu auta tee huoli ilmoitus sosiaalitoimeen ja kerro tilanne.
Olen tehnyt huoli-ilmoituksen ja äiti on sosiaalitoimen asiakas. Hänellä on oma sosiaalityöntekijä. Meillä on tapaamisia suht usein. Tää työntekijä on sanonut, ettei heillä oikein ole sen ikäisille sopivia palveluita, kun äiti pärjää omillaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini alkoi olla myös tuollainen huomiohakuisen tuntuinen ja tosi rasittava.
Kunnes selvisi , että hänellä oli ollut useita pieniä aivoinfarkteja, jotka näkyivät ulospäin ainoastaan käytöksen muutoksena.
Lopulta hän sai ison infarktin ja kuoli puolen vuoden kuluttua siitä.
Mutta ei se tullut mieleenkään , koska hänellä oli ollut koko elämänsä ajan mielenterveysongelmia.
Luulin ( ja niin uskoivat muutkin ) että ne ongelmat nyt vaan ovat pahentuneet tms.
Eli voi olla sairaus takana myös.
Kiitos tästä vinkistä! Tämä pisti miettimään! Äidin äiti ja äidin sisko ovat kuolleet aivoinfarktiin. Aloin nyt tosissaan pohtia voiko tässä olla jotain sellaista taustalla. Olen lapsesta asti ollut äidin kanssa tuntosarvet tarkkana, mutta nyt viime aikoina on tullut tunne, että en enää jaksa ottaa kaikkea niin tosissani, kun suurin osa äidin oireista on keksittyjä. Voi että! :/ Muistan ne mummin päänsäryt ja pahoinvoinnit ennen kuolemaa. Äiti ei (ihme kyllä) ole koskaan valittanut päänsärkyä. Ainakin siinä vaiheessa varmaan osaisin ottaa vakavasti.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Luultavasti tuo äitisi mielenterveysongelma on ollut läsnä jo lapsuudessasi. Äitisi tahtoo olla keskipiste, ja saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä. Oliko hän lapsuudessasi väkivaltainen, tai käyttikö hän esim. muille nolaamista rangaistuksena? Luen sinusta AP rivien välistä, että haluaisit olla hänen apuna, muttet pysty, ja se ahdistaa. Ahdistus voi tulla siitä, ettet halua =sisäinen lapsesi ei uskalla sanoa äidillesi ei. Koska edelleen pelkäät sitä äidin rangaistusta, aikuisena että hän soittaa jollekin toiselle ja esim. kertoo, että et tullut apuun vaikka hän oli niiiiin kuoleman sairas?
Itse pääsin tuollaisesta hullusta vanhemmasta eroon psykoterapialla. Siis itse menin. Psykoterapeutti avasi minulle, että väkivaltainen lapsuuteni on johtanut siihen, etten halunnut konflikteja vanhempien kanssa = en osannut sanoa ei juuri samanlaisiin äidin hulluihin vaatimuksiin. Terveelle ihmiselle olisi esim. koronan aikana pitänyt käydä kaupassa ja kävelylle mukaan, ettei vaan liukastu talvella. Manipuloivaa toimintaa oli vain, pärjää hyvin yksin nykyisin kun en ole enää hänelle apuna.
Siis tää kuulostaa niin tutulta! Kyllä, vastaavaa käytöstä on ollut jo lapsuudessani.
Sain kyllä lähetteen psykoterapiaan isän kuoleman jälkeen, mutta en ole mennyt sinne, kun siitäkin äiti nosti metelin, miten HÄNEN SAIRAUTENSA on nyt tärkeämpi ja että MINUN ei tarvitse käydä missään, koska MINULLA ei ole yhtä vaikeaa, kuin hänellä.
Äiti ei ollut väkivaltainen, mutta naureskeli kaikille tekemisilleni. Esim. kun tein pianoläksyä, äiti nauroi ja sanoi, että ei siitä mitään tule, kun en ole yhtä musikaalinen kuin hän. Välillä hän saattoi yhtäkkiä vain lähteä kävelemään (ovesta ulos) ja selitti jälkeenpäin, että ei jaksanut kuunnella minun kiukutteluani.
Kun 7.luokalla keskiarvoni putosi alle 8, äiti huusi, että hänen lapsi ei voi olla näin huono koulussa. Etenkin ylästeella koin, että tuotin äidille jatkuvasti pettymyksiä. No, 9.luokalla aloin kapinoida. 7.luokalla sairastuin anoreksiaan ja siitäkin äiti valitti, että ei jaksa tätä minun huomionhakuisuuttani (todellisuudessa häneltä meni yli puoli vuotta huomata laihtumiseni ja sekin johtui siitä, että luokanvalvoja soitti kotiin ja kertoi huolensa).
Ap
Jos sinulla on lähete psykoterapiaan, niin mene ihmeessä! Heiltä saa niin paljon uusia näkökantoja ja ajatusmalleja aina samalla lailla luuppaaviin ongelmiin. Minullakin siis äiti on tuollainen samanlainen sairauksien keksijä, ja se tosiaan oli raskasta, kun hän kertoili muille sukulaisille ettei lapset tule auttamaan edes vaikka hän makaa lattialla verissä päin (=nenästä tuli verta pari tippaa). Ihan hullua oli elämä, ennen kuin pääsin siitä irti.
Miksi nämä aina ajattelee, että lasten pitäisi rynnätä auttamaan? Jos minä makaisin lattialla verissä päin ja katsoisin tarpeelliseksi soittaa johonkin, soittaisin häkeen. Jos siis apua tarvitsisin, muussa tapauksessa teippaisin reikäni ja menisin taksilla tikattavaksi.
Ihmettelen myös aiemmin kommentoinutta, joka kertoi että sukulaiset piti vuoroöinä puhelimiaan kiinni, että saivat nukuttua. MIKSI KUKAAN VASTAA KESKELLÄ YÖTÄ KENENKÄÄN SOITTOIHIN? Minulla ainakin on puhelin aina yöllä lentokonetilassa. Jos ylipäänsä osaa puhelimeen tarttua, osaa soittaa 112, mistä saa sitten sitä oikeaa, akuuttia apua. Tapahtui yöllä mitä hyvänsä, omaiset kerkiää sen kyllä kuulla aamullakin.
Jos taas apu ei ole niin kiireistä että olisi syytä soittaa häkeen, sopii odottaa aamuun.
Jos kyseessä taas on muistisairaus, sitä suuremmalla syyllä ei pidä vastailla. Itsensä siinä vaan uuvuttaa, eikä se muistisairas kumminkaan edes muista puhuneensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini alkoi olla myös tuollainen huomiohakuisen tuntuinen ja tosi rasittava.
Kunnes selvisi , että hänellä oli ollut useita pieniä aivoinfarkteja, jotka näkyivät ulospäin ainoastaan käytöksen muutoksena.
Lopulta hän sai ison infarktin ja kuoli puolen vuoden kuluttua siitä.
Mutta ei se tullut mieleenkään , koska hänellä oli ollut koko elämänsä ajan mielenterveysongelmia.
Luulin ( ja niin uskoivat muutkin ) että ne ongelmat nyt vaan ovat pahentuneet tms.
Eli voi olla sairaus takana myös.Kiitos tästä vinkistä! Tämä pisti miettimään! Äidin äiti ja äidin sisko ovat kuolleet aivoinfarktiin. Aloin nyt tosissaan pohtia voiko tässä olla jotain sellaista taustalla. Olen lapsesta asti ollut äidin kanssa tuntosarvet tarkkana, mutta nyt viime aikoina on tullut tunne, että en enää jaksa ottaa kaikkea niin tosissani, kun suurin osa äidin oireista on keksittyjä. Voi että! :/ Muistan ne mummin päänsäryt ja pahoinvoinnit ennen kuolemaa. Äiti ei (ihme kyllä) ole koskaan valittanut päänsärkyä. Ainakin siinä vaiheessa varmaan osaisin ottaa vakavasti.
Ap
Sinänsähän käytöksen syy ei vaikuta sinun jaksamiseesi millään tavalla. Sinulla on aivan yhtä suuri oikeus pitää puhelinta pois päältä, soitteli äitisi ilkeyttään, mt-ongelmiaan, dementiaansa tai aivoinfarktiaan.
Jos ei jaksa, ei jaksa, eikä tyhjästä kaivosta voi ammentaa. Sinun velvollisuutesi on huolehtia itsestäsi, että jaksat huomioida lastasi ja miestäsi. Varsinkin kun äitisi on selvästi hyvinkin kattavan hoidon piirissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini alkoi olla myös tuollainen huomiohakuisen tuntuinen ja tosi rasittava.
Kunnes selvisi , että hänellä oli ollut useita pieniä aivoinfarkteja, jotka näkyivät ulospäin ainoastaan käytöksen muutoksena.
Lopulta hän sai ison infarktin ja kuoli puolen vuoden kuluttua siitä.
Mutta ei se tullut mieleenkään , koska hänellä oli ollut koko elämänsä ajan mielenterveysongelmia.
Luulin ( ja niin uskoivat muutkin ) että ne ongelmat nyt vaan ovat pahentuneet tms.
Eli voi olla sairaus takana myös.Kiitos tästä vinkistä! Tämä pisti miettimään! Äidin äiti ja äidin sisko ovat kuolleet aivoinfarktiin. Aloin nyt tosissaan pohtia voiko tässä olla jotain sellaista taustalla. Olen lapsesta asti ollut äidin kanssa tuntosarvet tarkkana, mutta nyt viime aikoina on tullut tunne, että en enää jaksa ottaa kaikkea niin tosissani, kun suurin osa äidin oireista on keksittyjä. Voi että! :/ Muistan ne mummin päänsäryt ja pahoinvoinnit ennen kuolemaa. Äiti ei (ihme kyllä) ole koskaan valittanut päänsärkyä. Ainakin siinä vaiheessa varmaan osaisin ottaa vakavasti.
Ap
Sinänsähän käytöksen syy ei vaikuta sinun jaksamiseesi millään tavalla. Sinulla on aivan yhtä suuri oikeus pitää puhelinta pois päältä, soitteli äitisi ilkeyttään, mt-ongelmiaan, dementiaansa tai aivoinfarktiaan.
Jos ei jaksa, ei jaksa, eikä tyhjästä kaivosta voi ammentaa. Sinun velvollisuutesi on huolehtia itsestäsi, että jaksat huomioida lastasi ja miestäsi. Varsinkin kun äitisi on selvästi hyvinkin kattavan hoidon piirissä.
No vaikuttaisi se ainakin niin, että olisin enemmän äitini kanssa. Isällä kun todettiin syöpä, isä ehti olla pari viikkoa sairaalassa ja istuttiin siellä sängyn vieressä joka päivä sen 4 tuntia mitä vierailuaika oli. Ja soiteltiin hänelle ja hän puhui sen verran kuin jaksoi. Itkin joka päivä isän sängyn vierellä. Ja kun sairaalasta soitettiin, minä olin töissä! En siis päässyt hyvästelemään isää kuolinhetkellä. Koin siitä kamalaa syyllisyyttä ja äitikin muisti syyllistää siitä. Jos äiti joutuisi sairaalaan, varmaan päivystäisin puhelinta 24/7, myös töissä.
Ap
Jokaine jolla on hankala mutsivanhus muistakoon että kertoo itsestään vanhana. Nyt luulette muuta mutta ette
Pysty itseänne säätelemään sen enempää kuin nytkään. Pahansuopuus , mikä elää kommenteissa, säilyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Luultavasti tuo äitisi mielenterveysongelma on ollut läsnä jo lapsuudessasi. Äitisi tahtoo olla keskipiste, ja saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä. Oliko hän lapsuudessasi väkivaltainen, tai käyttikö hän esim. muille nolaamista rangaistuksena? Luen sinusta AP rivien välistä, että haluaisit olla hänen apuna, muttet pysty, ja se ahdistaa. Ahdistus voi tulla siitä, ettet halua =sisäinen lapsesi ei uskalla sanoa äidillesi ei. Koska edelleen pelkäät sitä äidin rangaistusta, aikuisena että hän soittaa jollekin toiselle ja esim. kertoo, että et tullut apuun vaikka hän oli niiiiin kuoleman sairas?
Itse pääsin tuollaisesta hullusta vanhemmasta eroon psykoterapialla. Siis itse menin. Psykoterapeutti avasi minulle, että väkivaltainen lapsuuteni on johtanut siihen, etten halunnut konflikteja vanhempien kanssa = en osannut sanoa ei juuri samanlaisiin äidin hulluihin vaatimuksiin. Terveelle ihmiselle olisi esim. koronan aikana pitänyt käydä kaupassa ja kävelylle mukaan, ettei vaan liukastu talvella. Manipuloivaa toimintaa oli vain, pärjää hyvin yksin nykyisin kun en ole enää hänelle apuna.
Siis tää kuulostaa niin tutulta! Kyllä, vastaavaa käytöstä on ollut jo lapsuudessani.
Sain kyllä lähetteen psykoterapiaan isän kuoleman jälkeen, mutta en ole mennyt sinne, kun siitäkin äiti nosti metelin, miten HÄNEN SAIRAUTENSA on nyt tärkeämpi ja että MINUN ei tarvitse käydä missään, koska MINULLA ei ole yhtä vaikeaa, kuin hänellä.
Äiti ei ollut väkivaltainen, mutta naureskeli kaikille tekemisilleni. Esim. kun tein pianoläksyä, äiti nauroi ja sanoi, että ei siitä mitään tule, kun en ole yhtä musikaalinen kuin hän. Välillä hän saattoi yhtäkkiä vain lähteä kävelemään (ovesta ulos) ja selitti jälkeenpäin, että ei jaksanut kuunnella minun kiukutteluani.
Kun 7.luokalla keskiarvoni putosi alle 8, äiti huusi, että hänen lapsi ei voi olla näin huono koulussa. Etenkin ylästeella koin, että tuotin äidille jatkuvasti pettymyksiä. No, 9.luokalla aloin kapinoida. 7.luokalla sairastuin anoreksiaan ja siitäkin äiti valitti, että ei jaksa tätä minun huomionhakuisuuttani (todellisuudessa häneltä meni yli puoli vuotta huomata laihtumiseni ja sekin johtui siitä, että luokanvalvoja soitti kotiin ja kertoi huolensa).
Ap
Jos sinulla on lähete psykoterapiaan, niin mene ihmeessä! Heiltä saa niin paljon uusia näkökantoja ja ajatusmalleja aina samalla lailla luuppaaviin ongelmiin. Minullakin siis äiti on tuollainen samanlainen sairauksien keksijä, ja se tosiaan oli raskasta, kun hän kertoili muille sukulaisille ettei lapset tule auttamaan edes vaikka hän makaa lattialla verissä päin (=nenästä tuli verta pari tippaa). Ihan hullua oli elämä, ennen kuin pääsin siitä irti.
Mun äiti lähettelee lähes päivittäin whatsapissa kuvia sormista, varpaista, käsistä ja jaloista ja kun kysyn mitä nyt, hän vastaa että kaatui tai sormi jäi oven väliin tms. Ja kun kehotan menemään päivystykseen, hän selittelee että ei ne siellä mitään tee ja pyytää minua tulemaan sinne. Ja minunkin äitini on todella taitava syyllistämään. Jos kieltäydyn menemästä, hän sanoo dramaattisesti, että kyllä hän pärjää ja että ei hänestä tarvitse välittää. Tai sitten käskee luokseen. Riippuen tilanteesta. Ja joka kerta jaksaa muistuttaa että taas hän joutui kivuissa kärsimään.
Ap
Sano äidillesi että sinulla on just nyt vatsatauti, korona tms ettet voi tulla sairastuttamaan. Ja tuohon kun sanoo että kyllä hän pärjää, sano vain hyvä homma, ei mitään muuta. Kyllä nyt pitää ihmisten elää omaa elämää, ja jos ei muu auta tee huoli ilmoitus sosiaalitoimeen ja kerro tilanne.
Tuo ei muuten toimi narsistiin. Samanlainen luulosairas/läheisriippuvainen äiti ja kun oikeasti sairastin pitkän koronan, hän silloin kertoili kaikille tutuille vaan miten ei ole lapsenlapset viikkokausiin käynyt siellä eikä lapsi auttanut halkojen kannossa :D muistutin että oltiin muuten koronassa, antoi rivien välissä ymmärtää ettei häntä kiinnosta syyt, kun yksin piti halotkin kantaa vajaan.
Tuo koronatilanne tosiaan hauska näille oman elämänsä luulosairaille. Ottaa vissiin koville, kun omat keksityt sairaudet ei olekaan se kahvipöydän kiinnostavin puheenaihe.
Oikeesti hsssua kun viiskymppiset haukkuu ja solvaa vanhuksiaan , kilpailevat heidän kanssaan kuka tässä kahelimpi on.
Tiedoksi, lapset saavat kotitalousvähennyksen jos kustantavat vanhemmilleen siihen oikeuttavaa apua.
Eläkkeellä olevat vanhemmat voivat ihan itse kustantaa itselleen apua ja hyödyntää kotitalousvähennyksen. Kaikki eläkkeellä olevat eivät saa pienintä takuueläkettä.
Ah, mä niin tunnistan tän ihmistyypin. Mitään mielenterveyspalveluiden tai sosiaalihuollon apuja ei tietenkään suostu ottamaan vastaan. Todella kurjaa omaisille :( Ei siinä auta, kun vetää rajat tai sitten vaan alistua. T. sairaanhoitaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Luultavasti tuo äitisi mielenterveysongelma on ollut läsnä jo lapsuudessasi. Äitisi tahtoo olla keskipiste, ja saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä. Oliko hän lapsuudessasi väkivaltainen, tai käyttikö hän esim. muille nolaamista rangaistuksena? Luen sinusta AP rivien välistä, että haluaisit olla hänen apuna, muttet pysty, ja se ahdistaa. Ahdistus voi tulla siitä, ettet halua =sisäinen lapsesi ei uskalla sanoa äidillesi ei. Koska edelleen pelkäät sitä äidin rangaistusta, aikuisena että hän soittaa jollekin toiselle ja esim. kertoo, että et tullut apuun vaikka hän oli niiiiin kuoleman sairas?
Itse pääsin tuollaisesta hullusta vanhemmasta eroon psykoterapialla. Siis itse menin. Psykoterapeutti avasi minulle, että väkivaltainen lapsuuteni on johtanut siihen, etten halunnut konflikteja vanhempien kanssa = en osannut sanoa ei juuri samanlaisiin äidin hulluihin vaatimuksiin. Terveelle ihmiselle olisi esim. koronan aikana pitänyt käydä kaupassa ja kävelylle mukaan, ettei vaan liukastu talvella. Manipuloivaa toimintaa oli vain, pärjää hyvin yksin nykyisin kun en ole enää hänelle apuna.
Siis tää kuulostaa niin tutulta! Kyllä, vastaavaa käytöstä on ollut jo lapsuudessani.
Sain kyllä lähetteen psykoterapiaan isän kuoleman jälkeen, mutta en ole mennyt sinne, kun siitäkin äiti nosti metelin, miten HÄNEN SAIRAUTENSA on nyt tärkeämpi ja että MINUN ei tarvitse käydä missään, koska MINULLA ei ole yhtä vaikeaa, kuin hänellä.
Äiti ei ollut väkivaltainen, mutta naureskeli kaikille tekemisilleni. Esim. kun tein pianoläksyä, äiti nauroi ja sanoi, että ei siitä mitään tule, kun en ole yhtä musikaalinen kuin hän. Välillä hän saattoi yhtäkkiä vain lähteä kävelemään (ovesta ulos) ja selitti jälkeenpäin, että ei jaksanut kuunnella minun kiukutteluani.
Kun 7.luokalla keskiarvoni putosi alle 8, äiti huusi, että hänen lapsi ei voi olla näin huono koulussa. Etenkin ylästeella koin, että tuotin äidille jatkuvasti pettymyksiä. No, 9.luokalla aloin kapinoida. 7.luokalla sairastuin anoreksiaan ja siitäkin äiti valitti, että ei jaksa tätä minun huomionhakuisuuttani (todellisuudessa häneltä meni yli puoli vuotta huomata laihtumiseni ja sekin johtui siitä, että luokanvalvoja soitti kotiin ja kertoi huolensa).
Ap
Jos sinulla on lähete psykoterapiaan, niin mene ihmeessä! Heiltä saa niin paljon uusia näkökantoja ja ajatusmalleja aina samalla lailla luuppaaviin ongelmiin. Minullakin siis äiti on tuollainen samanlainen sairauksien keksijä, ja se tosiaan oli raskasta, kun hän kertoili muille sukulaisille ettei lapset tule auttamaan edes vaikka hän makaa lattialla verissä päin (=nenästä tuli verta pari tippaa). Ihan hullua oli elämä, ennen kuin pääsin siitä irti.
Miksi nämä aina ajattelee, että lasten pitäisi rynnätä auttamaan? Jos minä makaisin lattialla verissä päin ja katsoisin tarpeelliseksi soittaa johonkin, soittaisin häkeen. Jos siis apua tarvitsisin, muussa tapauksessa teippaisin reikäni ja menisin taksilla tikattavaksi.
Ihmettelen myös aiemmin kommentoinutta, joka kertoi että sukulaiset piti vuoroöinä puhelimiaan kiinni, että saivat nukuttua. MIKSI KUKAAN VASTAA KESKELLÄ YÖTÄ KENENKÄÄN SOITTOIHIN? Minulla ainakin on puhelin aina yöllä lentokonetilassa. Jos ylipäänsä osaa puhelimeen tarttua, osaa soittaa 112, mistä saa sitten sitä oikeaa, akuuttia apua. Tapahtui yöllä mitä hyvänsä, omaiset kerkiää sen kyllä kuulla aamullakin.
Jos taas apu ei ole niin kiireistä että olisi syytä soittaa häkeen, sopii odottaa aamuun.
Jos kyseessä taas on muistisairaus, sitä suuremmalla syyllä ei pidä vastailla. Itsensä siinä vaan uuvuttaa, eikä se muistisairas kumminkaan edes muista puhuneensa.
He välittivät äidistään ja anopistaan joka terveenä oli tekevä, ystävällinen kaikille, herttainen ihminen. Siksi he kestivät äitiään haukkumatta tämän ikävän ajan ennrn hoitopaikan saamista. On turha ajatella koulivansa dementikkoa joka ei kelloa enää tunne. Aika kauan kuitenkin hallitsi kännykän käytön, sitä ihmettelin. Ei muille soitellut kuin merkityt suoravalintanumerot.
Kuten sanoin , tervepäiset liki kuuskymppiset, he tiesivät äitinsä /anoppinsa olevan sairas, ei ilkeä häiritsijä tai manipuloija.
Tämä äiti teki suuren työn myös lastenlastensa hoitajana tarpeen mukaan ja joskus enem.änkin. kiitollisuus oli läsnä hautajaisissa, ei viha yöherätyksistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Luultavasti tuo äitisi mielenterveysongelma on ollut läsnä jo lapsuudessasi. Äitisi tahtoo olla keskipiste, ja saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä. Oliko hän lapsuudessasi väkivaltainen, tai käyttikö hän esim. muille nolaamista rangaistuksena? Luen sinusta AP rivien välistä, että haluaisit olla hänen apuna, muttet pysty, ja se ahdistaa. Ahdistus voi tulla siitä, ettet halua =sisäinen lapsesi ei uskalla sanoa äidillesi ei. Koska edelleen pelkäät sitä äidin rangaistusta, aikuisena että hän soittaa jollekin toiselle ja esim. kertoo, että et tullut apuun vaikka hän oli niiiiin kuoleman sairas?
Itse pääsin tuollaisesta hullusta vanhemmasta eroon psykoterapialla. Siis itse menin. Psykoterapeutti avasi minulle, että väkivaltainen lapsuuteni on johtanut siihen, etten halunnut konflikteja vanhempien kanssa = en osannut sanoa ei juuri samanlaisiin äidin hulluihin vaatimuksiin. Terveelle ihmiselle olisi esim. koronan aikana pitänyt käydä kaupassa ja kävelylle mukaan, ettei vaan liukastu talvella. Manipuloivaa toimintaa oli vain, pärjää hyvin yksin nykyisin kun en ole enää hänelle apuna.
Siis tää kuulostaa niin tutulta! Kyllä, vastaavaa käytöstä on ollut jo lapsuudessani.
Sain kyllä lähetteen psykoterapiaan isän kuoleman jälkeen, mutta en ole mennyt sinne, kun siitäkin äiti nosti metelin, miten HÄNEN SAIRAUTENSA on nyt tärkeämpi ja että MINUN ei tarvitse käydä missään, koska MINULLA ei ole yhtä vaikeaa, kuin hänellä.
Äiti ei ollut väkivaltainen, mutta naureskeli kaikille tekemisilleni. Esim. kun tein pianoläksyä, äiti nauroi ja sanoi, että ei siitä mitään tule, kun en ole yhtä musikaalinen kuin hän. Välillä hän saattoi yhtäkkiä vain lähteä kävelemään (ovesta ulos) ja selitti jälkeenpäin, että ei jaksanut kuunnella minun kiukutteluani.
Kun 7.luokalla keskiarvoni putosi alle 8, äiti huusi, että hänen lapsi ei voi olla näin huono koulussa. Etenkin ylästeella koin, että tuotin äidille jatkuvasti pettymyksiä. No, 9.luokalla aloin kapinoida. 7.luokalla sairastuin anoreksiaan ja siitäkin äiti valitti, että ei jaksa tätä minun huomionhakuisuuttani (todellisuudessa häneltä meni yli puoli vuotta huomata laihtumiseni ja sekin johtui siitä, että luokanvalvoja soitti kotiin ja kertoi huolensa).
Ap
Jos sinulla on lähete psykoterapiaan, niin mene ihmeessä! Heiltä saa niin paljon uusia näkökantoja ja ajatusmalleja aina samalla lailla luuppaaviin ongelmiin. Minullakin siis äiti on tuollainen samanlainen sairauksien keksijä, ja se tosiaan oli raskasta, kun hän kertoili muille sukulaisille ettei lapset tule auttamaan edes vaikka hän makaa lattialla verissä päin (=nenästä tuli verta pari tippaa). Ihan hullua oli elämä, ennen kuin pääsin siitä irti.
Miksi nämä aina ajattelee, että lasten pitäisi rynnätä auttamaan? Jos minä makaisin lattialla verissä päin ja katsoisin tarpeelliseksi soittaa johonkin, soittaisin häkeen. Jos siis apua tarvitsisin, muussa tapauksessa teippaisin reikäni ja menisin taksilla tikattavaksi.
Ihmettelen myös aiemmin kommentoinutta, joka kertoi että sukulaiset piti vuoroöinä puhelimiaan kiinni, että saivat nukuttua. MIKSI KUKAAN VASTAA KESKELLÄ YÖTÄ KENENKÄÄN SOITTOIHIN? Minulla ainakin on puhelin aina yöllä lentokonetilassa. Jos ylipäänsä osaa puhelimeen tarttua, osaa soittaa 112, mistä saa sitten sitä oikeaa, akuuttia apua. Tapahtui yöllä mitä hyvänsä, omaiset kerkiää sen kyllä kuulla aamullakin.
Jos taas apu ei ole niin kiireistä että olisi syytä soittaa häkeen, sopii odottaa aamuun.
Jos kyseessä taas on muistisairaus, sitä suuremmalla syyllä ei pidä vastailla. Itsensä siinä vaan uuvuttaa, eikä se muistisairas kumminkaan edes muista puhuneensa.
Se hetki on aika jäätävä, kun huomaat että sinulle on soitettu 7 kertaa yöllä ja kun yrität isää kiinni, niin kukaan ei vastaa. Isä oli elämänsä viimeiset kuukaudet välillä aika sekaisin. Ei aina tiennyt missä oli ja välillä oli kotona välillä taas sairaalassa.
Oli kova huoli, toisaalta oma unirytmi sekaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistathan, ettei mahdollinen äidillösi oleva sairauskaan tee tuota huomionhakuisuutta ja itsekkyyttä sen hyväksyttävämmäksi. Oman mielenrauhasi ja äitisi mielenrauhan vuoksi kannattaa vaikka omalla rahalla pää kuvauttaa, sitten kun siinä ei alkavaa alzheimeria kummempaa näy, niin ihan jonkin ulkopuolisen auttajan (jopa oma puoliso voisi olla tässä hyvä, mutta ei ehkä halua sitä syyllistämistä siitä) kanssa rajaatte sen, kuinka monta kertaa viikossa mihin aikaan vastaat puhelimeen, kuinka kauan puhut ja kuinka monta kertaa käyt äitisi luona. Parempi voisi olla, että sinä olet se, joka soittaa itse tarkasti määriteltyinä aikoina. Ja muuten äitisi puhelut eivät edes puhelimeesi tule. 112 toimii, äidilläsi on paljon muitakin kontakteja ja sinä olet uupunut ja lopussa ja rajattoman äitisi sylky- ja oksennuskuppi. Tämähän ei ole alkanut nyt minkään aivosairauden myötä, vaan rajattomuus on ollut aina ja isäsi kuolema pahensi tilannetta. Lastesi takia eirtyisesti kannatan todella sitä psykoterapiaan hakeutumista, tuo todella vaikea äitisuhde syö sinua ja olisi hyvä, että pääset eroon noista patologisista syyllisyydentunteista niin kauan, kuin äitisi täällä vielä hulluilee, ettet sitten aikanaan putoa samaan suohon ja näe äitiäsi ikävän sumentamalla näöllä ja ala pitämään hänen käytöstään rakkaudellisena.
Todella ikävä ja aivan liian yleinen tilanne, monella ystävällä on vanhempiin samankaltaisia suhteita, joissa aikuiset lapset kyykkää, hyppää ja kuuntelee marttyrien ja läheisriippuvaisten käskyttämänä ja juoksuttamana koko ikänsä. Onneksi on monia niitäkin, joilla on ihan tervepäisetkin vanhemmat, vaikka kuinka syöpää ja sydänsairauttakin olisi.
En osaa auttaa kuin sanomalla, että huolehdi ensisijaisesti omasta jaksamisestasi.
Olen itse 29v ja äitini reilu 53v. Hän on viimeiset 14 vuotta pitänyt minua likasankona - soittaa avautumispuheluita (arvostelee toisten toimintaa esim. Sisarusteni, haukkuu isääni tai heidän parisuhdettaan, narisee mummosta (omasta äidistään sekä isästään)..on katkera monesta asiasta elämässään..) en ole saanut kokea kuin pikkulapsena sitä, miltä tuntuu kun äiti huolehtii, kannustaa ja arvostaa minua. Teininä häntä ei kiinnostanut minun juttuni ja nykyään roolit on enempi siten, että minä toimin äitinä ja hän lapsena. Kamalaa.
Saat sympatiani, pistä estot puheluille ja viesteille sekä itselle että miehellesi. Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka se äiti olisi kuolemaisillaan ja soittaisi sinulle sen 10 kertaa yössä etkä vastaa, ei se kuolema ole sinun syysi. Sekään, ettet ollut paikalla kun isäsi kuoli, ei olisi isääsi pelastanut tai tilannetta muuttanut. Yrittäkää päästä irti siitä ajatuksesta, että te voisitte tehdä yhtään mitään kuolevan ihmisen eteen, kun aika tulee se tulee eikä se ole sen vika joka ei vastaa puhelimeen. Jos sairas päättää soitella numeroon joka ei vastaa 112 sijasta, on se kuolevan ihmisen oma päätös olla ottamatta saatavilla olevaa apua vastaan.
Toivon itse kuolevani yksin jossain erämetsässä, ilman hätäileviä ihmisiä ympärillä.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka se äiti olisi kuolemaisillaan ja soittaisi sinulle sen 10 kertaa yössä etkä vastaa, ei se kuolema ole sinun syysi. Sekään, ettet ollut paikalla kun isäsi kuoli, ei olisi isääsi pelastanut tai tilannetta muuttanut. Yrittäkää päästä irti siitä ajatuksesta, että te voisitte tehdä yhtään mitään kuolevan ihmisen eteen, kun aika tulee se tulee eikä se ole sen vika joka ei vastaa puhelimeen. Jos sairas päättää soitella numeroon joka ei vastaa 112 sijasta, on se kuolevan ihmisen oma päätös olla ottamatta saatavilla olevaa apua vastaan.
Toivon itse kuolevani yksin jossain erämetsässä, ilman hätäileviä ihmisiä ympärillä.
Mutta jos sinulla on se yksi näppylä jota osaat painaa? Et osaa näpytellä numeroita etkä hakea nimiluettelosta ketään?
Arvostan näitä sukulaisperheitä, he eivät jättäneet äitiään yksin hädissään vaan joku neljästä vastasi aina puhelimeen.
Kyllä kai normaalilla ihmisellä on huoli äidistään, joka höperöityneenä elää yksin, sulakkeita otettu pois hellasta, pesukoneista sähköjohdot pois, joka pelkääkin kotonaan.
Ei kukaan hyväksy jos vanhusosasto on ilman yökköä mutta täällä kovapintaiset ei ymmärrä vanhusten öistä sekavuutta. Se voi olla pahempaa kuin päivällä.
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa kuin sanomalla, että huolehdi ensisijaisesti omasta jaksamisestasi.
Olen itse 29v ja äitini reilu 53v. Hän on viimeiset 14 vuotta pitänyt minua likasankona - soittaa avautumispuheluita (arvostelee toisten toimintaa esim. Sisarusteni, haukkuu isääni tai heidän parisuhdettaan, narisee mummosta (omasta äidistään sekä isästään)..on katkera monesta asiasta elämässään..) en ole saanut kokea kuin pikkulapsena sitä, miltä tuntuu kun äiti huolehtii, kannustaa ja arvostaa minua. Teininä häntä ei kiinnostanut minun juttuni ja nykyään roolit on enempi siten, että minä toimin äitinä ja hän lapsena. Kamalaa.
Saat sympatiani, pistä estot puheluille ja viesteille sekä itselle että miehellesi. Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa.
Tämä sama.
Vierailija kirjoitti:
Voi myös tehdä aikansakuluksi pienen muistivihkon mihin merkitä , ketkä sukulaisista ja lapsista soittavat ja kuinka usein. Sitä voi sitten selata sivut rullalle, ja valittaa miten yksinäinen vanhus sitä on.
Repesin. Meidän äidillä on seinäkalenteri, johon kirjaa kaikki puhelut ja vierailut ja kortit ja tekstarit. Että voi sitten puhelimessa sanoa ettet ole soittanut 9 päivään.
Kuulostaa että aika monella on hankala mutsi.
Mun pappa tekee tätä. Ihan sairasta. Olen vähentänyt yhteydenpitoa kun joka kerta puhelu/tapaaminen alkaa syyllistämisellä. Hänen mielestään mun pitäisi käydä monta kertaa viikossa (joskus teininä kävin kerran viikossa). Ihan kun mulla ei olisi muuta elämää. Nykyään nähdään pari kertaa vuodessa. Niin makaa kun petaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka se äiti olisi kuolemaisillaan ja soittaisi sinulle sen 10 kertaa yössä etkä vastaa, ei se kuolema ole sinun syysi. Sekään, ettet ollut paikalla kun isäsi kuoli, ei olisi isääsi pelastanut tai tilannetta muuttanut. Yrittäkää päästä irti siitä ajatuksesta, että te voisitte tehdä yhtään mitään kuolevan ihmisen eteen, kun aika tulee se tulee eikä se ole sen vika joka ei vastaa puhelimeen. Jos sairas päättää soitella numeroon joka ei vastaa 112 sijasta, on se kuolevan ihmisen oma päätös olla ottamatta saatavilla olevaa apua vastaan.
Toivon itse kuolevani yksin jossain erämetsässä, ilman hätäileviä ihmisiä ympärillä.
Mutta jos sinulla on se yksi näppylä jota osaat painaa? Et osaa näpytellä numeroita etkä hakea nimiluettelosta ketään?
Arvostan näitä sukulaisperheitä, he eivät jättäneet äitiään yksin hädissään vaan joku neljästä vastasi aina puhelimeen.
Kyllä kai normaalilla ihmisellä on huoli äidistään, joka höperöityneenä elää yksin, sulakkeita otettu pois hellasta, pesukoneista sähköjohdot pois, joka pelkääkin kotonaan.
Ei kukaan hyväksy jos vanhusosasto on ilman yökköä mutta täällä kovapintaiset ei ymmärrä vanhusten öistä sekavuutta. Se voi olla pahempaa kuin päivällä.
Jopa hoivakodeissa huomaa, että asukkaiden pelokkuus lisääntyy yötä kohti, vaikka vaivana olisi pelkkä nuha. Asukkaat tietävät, kuinka vähän henkilökuntaa yöllä on ja vaikka he tietävät kierrot, he saattavat pyytää ylimääräistä varmennusta. Kun tuon tietää ymmärtää, mikä hätä yksin asuvalla on. Mikäli yksinpärjääminen on ongelma huoli-ilmoitusta ja ongelmien läpikäyntiä vastaavan sosiaalihoitajan kanssa sopivan hoitopaikan saamiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi myös tehdä aikansakuluksi pienen muistivihkon mihin merkitä , ketkä sukulaisista ja lapsista soittavat ja kuinka usein. Sitä voi sitten selata sivut rullalle, ja valittaa miten yksinäinen vanhus sitä on.
Repesin. Meidän äidillä on seinäkalenteri, johon kirjaa kaikki puhelut ja vierailut ja kortit ja tekstarit. Että voi sitten puhelimessa sanoa ettet ole soittanut 9 päivään.
Kuulostaa että aika monella on hankala mutsi.
Mun pappa tekee tätä. Ihan sairasta. Olen vähentänyt yhteydenpitoa kun joka kerta puhelu/tapaaminen alkaa syyllistämisellä. Hänen mielestään mun pitäisi käydä monta kertaa viikossa (joskus teininä kävin kerran viikossa). Ihan kun mulla ei olisi muuta elämää. Nykyään nähdään pari kertaa vuodessa. Niin makaa kun petaa.
Nämä on kuin koulukiusaajien juttuja. Oma syysä kun kiusataan, mitäs on tommonen. Ymmärrän että se helpottaa omaa välinpitämättömyttä kun voi perustella että vanhuksen syy kun on niin ikävä ihminen.
Olkaa itsellenne rehellisiä, ette halua menmä, vanhuksenne ei merkkaa teille mitään .
Harhaluuloisuushäiriö.
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00373