Lue keskustelun säännöt.
Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän
27.09.2022 |
Jotkut ikävaiheet ovat olleet toista helpoimpia mutta missään vaiheessa ei ole ollut erityisen mukavaa tai antoisaa. Jokapäivän väsyttäviä ongelmia on 100x enemmän. Yksi iso tekijä on, että rahaa ei ole missään vaiheessa ollut tarpeeksi ja sehän olisi helpottanut elämää suuresti. Rahanmenoa ja rahasta tulevaa stressiä enemmän harmittaa kuitenkin omat unelmat. Tajusin liian myöhään mitä kaikkea olisin halunnut tehdä sen sijaan että olen kotona, komennan, siivoan, kokkaan, hoidan vaatteita, flunssia ja kaiken maailman hammaslääkäreitä ja asioita koulun ja kavereiden kanssa. Jotenkin olen selviytynyt ja se vaivan palkka on ihan hyvin voiva lapsi mutta itselleni en ole saanut tästä paljon mitään hyviä kokemuksia, sillä lapselta tai keltään muualtakaan ei toki tule kiitosta mistään. Jos olisin valinnut toisenlaisen polun olisin mahdollisesti päässyt jo pitkälle ja olisin rikkaampi, terveempi ja onnellisempi. Olen yrittänyt tavoitella niitä unelmia nyt myöhemmin mutta edellytykset eivät ole läheskään samat kuin niillä, joilla on aika puolellaan ja kaikki voimavarat käytettävissä itseensä. Mikään ei tietenkään lapsen vika ja sillekään ei mitään voi, että hetkellä jolloin lapsi on tehty ei minulla ole ollut riittävää itsetuntemusta ja elämänkokemusta. Jotenkin epäuskoinen olo silti siitä, että missään vaiheessa asiat eivät ole alkaneet tuntua siltä, että olihan tämä ihan hyvä juttu.
Kommentit (620)
Vierailija kirjoitti:
Tässä vielä nro 43.
Eräs asia, joka on auttanut minua ymmärtämään ihmisten erilaisuutta tässäkin asiassa, on ollut tutustuminen Myers-Briggs -persoonallisuustyyppeihin.
Ehkä koko mainitsemani ajattelutapa on huuhaata, ehkäpä ei, mutta ainakin se on avannut silmäni sille, ettei kaikista ihmisistä millään saa samanlaisia parhaimmallakaan asennoitumisella, ryhdistäytymisellä, rennoksi heittäytymisellä tai hyvillä päätöksillä - eikä pidä saadakaan. Olen oivaltanut sen miten hyvä on, että olemme erilaisia. Persoonallisuustyypit täydentävät toisiaan ja kaikkia tarvitaan.
Esimerkiksi minulle jatkuvat häiriöt ovat harmillisia. Hälyäänet ja keskeytykset ja ylipäätään se että minut riuhtaistaan ajatuksistani - se kaikki on epämiellyttävää.
En pysty esimerkiksi yhtään katselemaan lastenohjelmia (ja monia muitakaan ohjelmia) tv:stä, niiden äänimaailma on kauhea ja koko ajan törmäillään, säntäillään ja kiljutaan. En sano että se on pahaa, minulle se on vain liian häiritsevää.
En ole tomera toimen ihminen joka hoitelee omat ja muiden hommat liikoja miettimättä. Aistin muiden tunnetilat ja yritän venyä niihin sopiviksi. Teen parhaani ja mietin jälkeenpäin teinkö oikein ja tarpeeksi. Venyminen väsyttää, ja mitä useampia ihmisiä, sitä ohuemmaksi venyn.
Lapsiperhe-elämässä joutuisin venymään liikaa.
Ehkä olen tehnyt osani tässä elämässä toisilla tavoilla, sellaisilla jotka sopivat minulle paremmin. Olen myös auttanut sellaisissa tilanteissa joissa lapsen omat vanhemmat eivät ole pystyneet tai jaksaneet.
Kuten sanoin, olen yli kuusikymppinen enkä ole ikinä hetkeäkään katunut sitä ettei minulla ole lapsia. Tunnen tehneeni oikean valinnan.
Olet erityisherkkä :) Niin minäkin, täällä 39-v ja samastun täysin kirjoituksiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen samalla tavalla. En tiennyt mihin ryhdyin kun päätin hankkia lapsen. Luulin kokevani enemmän iloa ja mielihyvää ja saavani tästä enemmän kuin olen saanut. En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille. Varsinkin kun itsellä on voimakkaita vaillejäämisen kokemuksia lapsuudesta lähtien ja moni haave ja suoranainen tarve jäänyt täyttymättä ja toteutumatta.
Lapsen vika tämä ei ole millään tavalla ja kannan valinnastani vastuun. Omat menetetyt mahdollisuudet vaan surettavat. Ja sen tiedostaminen että elämä olisi ollut helpompaa ja nautinnollisempaa ilman lasta. Tässä on koettu monia vaikeita vuosia ja kriisejä.
Sanot: En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille.
Lapsen katumisen voin ymmärtää, mutta tätä kohtaa en. Mitä kuvittelit, että lapsi sinulle antaa? Mitä sellaista ajattelit saavasi mitä et saanut? Ja miten ihmeessä voi tulla yllätyksenä, että vanhemmuus on hyvin paljon, tietysti, juuri tuota, että ei itse pysty tekemään jtn koska on vanhempi. Miten sinulla on ollut niin harhaiset käsitykset vanhemmuudesta, että nämä kirjoittamasi asiat (miten paljon lapselleen antaa, miten lapsi on aina etusijalla) voivat tulla minkäänlaisena yllätyksenä?Sen ymmärrän hyvin että vanhemmuus ei kaikilla herätä sellaisia positiivisia tunteita, joita toivoo ja odottaa. Mutta tämä kun aikuinen ihminen ei tykkääkään olla vanhempi siksi että lapsi pitää pistää etusijalle ja joutuu antamaan todella paljon sekä luopumaan monista asioista, tällainen tuo lähinnä mieleennseb 8-vuotiaan joka ei haluakaan enää koiranpentua kun iski tajuntaan että se on tosiaan ihan oikeasti pissatettava ulkona myös sateella.
Aika moni olettaa että äitiys on jokin ihana tunne minkä saa kun tulee äidiksi ja kaikki lapsen edistysaskeleet on suuri riemun aihe ja miten lapsen kasvamisen katsominen on palkitsevaa. Kukaan ei kerro totuutta, että äitiys on piinallisen tylsää raatamista ilman vapaita eikä ensimmäisen lapsen jälkeen voisi kilin kulkusten vertaa kiinnostaa mikä nyt taas on rääkymisen ja huomion hakemisen aiheena.
Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.
Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.
Tässä 43. Olen INFP, joskus testissä INFT.
Vierailija kirjoitti:
Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.
Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.
Missä ap sanoi ettei rakasta lastaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis INFP tai INTP. Näppihäiriö. Terv. 43
Itelläni on 25 vuotias tytär. Muutti omilleen 18 vuotiaana ja vasta sen jälkeen ollaan jotenkin ns kasvettu yhteen. Ollaan tehty yhdessä enemmän kuin ikinä silloin kun asui vielä kotona. Nykyään ollaan kuin paita ja per.e, aina menossa yhdessä. En tiedä mistä johtuu mutta niin vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" Kuten monista vastauksista saamm huomata, tämä on tosiaan edelleen tabu, josta pitäisi vaan olla hiljaa ja tyytyväisenä hymistellä, että vanhemmuus oli ehdottomasti elämäni paras ratkaisu, olipa se sitten sitä tai ei."
Juuri tämän takia, että ihmiset keskustelevat täällä vereslihalla ja suoraan niistä aiheista, mitä ääneen ei tohdi keskutelua avata, tämä on suomen ylivoimaisesti suosituin anonyymi keskustelupalsta.
Kiitos alkuperäisille keskustelunavaajille , jotka avaavat ajatuksiaan ihan kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.
Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.
Varmasti moni kommentoija lapsiaan rakastaa. Rakkaus ei silti aina riitä. Sen avulla ei tule pirteämmäksi, valmista ruokaa, siivoa ja tee kausivaateinventaariota. Minä olisin mainio etä-äiti. Rakastaminen pienissä erissä vähän matkan päästä olisi unelma. Harmillisesti ex-mies otti sen etän roolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta on hienoa että on alettu avoimesti puhua siitä, että se vanhemmuus ei ole aina niin hienoa ja upeaa. Hyvä että myös sen pa*kamaisuudesta saa puhua ja siitä, mitä menetin vanhemmuuden myötä. Näitä lisää. Kiitos Ap tästä avauksesta.
Ylen podcast:
"Vanhemmuus liitetään usein onneen ja iloon, siihen, että ollaan onnellisia saadessaan kasvattaa ja hoivata muita. Syyllisyys, ahdistus, suuttumus tai oman tilan kaipuu eivät kuulu hyvään vanhemmuuteen. Viime vuosina vanhemmuutta koskevat puhetavat ovat avautuneet myös kielteisten tunteiden ilmaisulle. Lapset kiukuttelevat, arki uuvuttaa eikä parisuhteelle jää aikaa. Lapsiperhearjen laskutoimituksessa plussat ylittävät kuitenkin lopulta miinukset: rakkaus lasta kohtaan ylittää mitkä tahansa vastoinkäymiset. Mutta entä jos niin ei olekaan? Entä jos saisi valita uudelleen, ryhtyisikö vanhemmaksi, ja vastaus olisi "ei"? Dokumentissa kolme äitiä ja yksi isä kertovat siitä, millaista on katua omien lastensa syntymää. Miltä tuntuu, kun ei rakasta lastaan? Jos olisi valmis antamaan lapsensa pois minä hetkenä hyvänsä? Miltä tuntuu, kun lapset ovat pilanneet elämän? Kun huomaa, ettei ollutkaan valmis vanhemmaksi? Käsikirjoitus ja ohjaus: Miina Viljanen. Äänisuunnittelu: Anders Wiksten. Tuottaja: Hannu Karisto."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis INFP tai INTP. Näppihäiriö. Terv. 43
Okei, niin vähän uumoilinkin :).
T: se joka kysyi
Haluaisin sanoa, että en tehnyt lapsia saadakseni elämääni sisältöä mutta nyt lasten muutettua pois siltä se vaikuttaa. En voi sanoa olleeni useinkaan kovin innostunut lasten myötä tulleesta sisällöstä mutta jotenkin se oli silti mielekkäämpää kuin tämä nykyinen ja ennen lapsia ollut töihin, harrastuksiin ja kotiin elämän sisältö, jota elin ennen lapsia ja lasten muutettua pois.
En epäile hetkeäkään että maailmasta ei olisi löytynyt kiinnostavampaa elämän sisältöä kuin lapset ja niiden mukana tuleva sisältö, mutta luulen, että mikään muu kuin vähän niin kuin pakko olisi saanut minua käymään toimeen, koska nykyäänkään en tee elämäni sisällöttömyydelle mitään vaikka se olisi mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
Mitä olisi tapahtunut, jos olisin lakannut "suorittamasta". En ole mikään ylisuorittaja, jolle pitää kaikki olla täydellisesti, vaan välillä on tukka leikkaamatta lapsella, ruuaksi nakkeja ja tiskaus kesken. Mutta koko ajan on jotain hoidettavaa, mitä ei oikein VOI jättää, kuten laskut. Olemme tietysti myös lapsen kanssa käyneet uimassa, kylässä ja puistossa ym ja osan ajasta nuo hetket ovat olleetkin mukavia. Ne ovat kuitenkin aika pieni osa siitä kokonaisuudesta.
Ainoa skenaario, missä nyt ajattelen, että olisin voinut onnistua, olisi sellainen, missä olisin ensin opiskellut haluamaani alaa ja päässyt alkamaan tienaamaan sillä hyvin - mikä ei ole mitenkään itsestään selvää - ja olisi löytynyt puoliso, joka ottaisi päävastuun arjen pyörittämisestä. Siis siinä tilanteessa saattaisin olla ihan tyytyväinen valintaani lisääntyä, jos kaikki muut asiat olisivat todella hyvin. Mutta niilläkään ihmisillä, jotka ovat tehneet hyviä valintoja ja käynyt hyvä onni, ei ole mitenkään taattua, että taloudellinen tasapaino tai puoliso pysyy. Veikkaan, että jos en olisi tuolloin taannoin päättänyt tehdä lasta, niin olisin saattanut myöhemmin päättää, että en aio tehdä ollenkaan. ApTai sitten jossittelisit, miksi et tehnyt sitä lasta, kun siihen pystyit. Kukaan ei tiedä, mien elämäsi olisi mennyt ilman lasta, olisitko todella rikkaampi ja onnellisempi. Voisit yhtä hyvin olla yksinäinen ja omaa lasta kaipaava, etkä pystyisi ikinä antamaan itsellesi anteeksi lapsettomuuttasi.
Totta kai olen olen ottanut huomioon, että saattaisin olla vaikka sortunut huumeisiin tai rikoksen polulle ilman lasta ja esimerkiksi sillä tavalla elämänvalinta on saattanut huomaamattani suojella minua. Muistan kuitenkin ajalta ennen lasta, että kun velvollisuuksia oli vähemmän, rahasta ei ollut paljon huolta ja itseään sai toteuttaa, niin olin enimmäkseen iloinen ja onnellinen. Ja nyt kun olen myöhemmin oppinut lisää, niin tiedän, minkälaiset asiat tuovat minulle iloa ja mitä haluan elämässä tehdä. Tarkoitan sitä, että jos tällä elämänkokemuksella voisin tehdä saman valinnan uudelleen, niin päättäisin luultavasti eri tavalla. Toisaalta tosiaan, jos en olisi tehnyt lasta, niin en tietäisi ja osaisi kuvitella tämänikäisenä millaista se on. Toisaalta enhän nytkään tiedä, millaista olisi monen lapsen äitinä tai jonkun toisen lapsen äitinä.
Huomionarvoista on ehkä sekin, että en odota lapsenlasten saamista, en ainakaan heidän hoitamisessaan auttamista. Olen iloinen, jos lapseni saa lapsia jos hän niitä haluaa, mutta toivon, että minun ei odoteta käyttävän loppuelämästäni kovin suurta osaa pienten lasten hoitoon. Ap
Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.
Yritähän nauttia äitiydestä.
Vierailija kirjoitti:
Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.
Yritähän nauttia äitiydestä.
Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen samalla tavalla. En tiennyt mihin ryhdyin kun päätin hankkia lapsen. Luulin kokevani enemmän iloa ja mielihyvää ja saavani tästä enemmän kuin olen saanut. En ymmärtänyt että vanhemmuus on enemmän antamista kuin saamista, lapsen laittamista etusijalle kaikessa jopa niin että kokee itse jäävänsä vaille. Varsinkin kun itsellä on voimakkaita vaillejäämisen kokemuksia lapsuudesta lähtien ja moni haave ja suoranainen tarve jäänyt täyttymättä ja toteutumatta.
Lapsen vika tämä ei ole millään tavalla ja kannan valinnastani vastuun. Omat menetetyt mahdollisuudet vaan surettavat. Ja sen tiedostaminen että elämä olisi ollut helpompaa ja nautinnollisempaa ilman lasta. Tässä on koettu monia vaikeita vuosia ja kriisejä.
Luulenpa, että kokisit vaille jäämistä joka tapauksessa. Kun ihmisessä on pohjaton tarve, se ei täyty koskaan. Usein myös odotukset ovat valmiiksi liian korkealla.
Ei osata ajatella mitä on saanut. Keskitytään siihen mitä ei ole.
Tässä voi olla jotain perääkin. Kasvoin itse päihdeperheessä ja kateellisena seurasin kavereiden elämää. Vaikka olen kiitollinen kaikesta mitä kaikesta huolimatta olen saanut hyvinvointiyhteiskunnan kautta niin silti minuun on iskostunut juuri tuollainen "pohjaton tarve" joka tosiaan ei tunnu täyttyvän koskaan. Olen 35-vuotias lapseton sinkku ja usein mietin miten elämäni olisi mennyt toisin jos olisin elänyt normaalissa perheessä tai tehnyt erilaisia valintoja niiden virheliikkeeksi osoittautuneiden sijaan. Olen nimittäin usein sortunut glorifioimaan jotain muuta tilannetta jossa itse olen ja sitten tohinalla vienyt elämääni siihen suuntaan kunnes olen huomannut ettei se toinen juttu niin kummoinen ollutkaan. Jos esim. lapsen takia en olisi pystynyt hyödyntämään mahdollisuuksia, olisin varmasti jäänyt kaipaamaan niitä "menetettyinä tilaisuuksina".
Yritän tässä vain sanoa että myös meillä lapsettomilla joilla periaatteessa on mahdollisuus keskittyä itseemme, ei välttämättä elämä ole sen hohdokkaampaa. Tai joiltain osin toki on, mutta sitten taas ap:lla saattaa olla jotain sellaista mitä esim. mulla ei ole.
Helposti myös päätyy ajattelemaan vain sitä mitä puuttuu ja että se asia jota kaipailee ei pelkästään helpota elämää vaan suorastaan poistaa kaikki ongelmat. AP ajattelee että ilman lasta eläisi jotenkin täydempää elämää kun olisi enemmän aikaa keskittyä itseensä. Veikkaisin, ettei lapseton ap olisi välttämättä sen onnellisempi, hänellä vain olisi nykyisten tilalla jotain muita ongelmia ja muita asioita joita kaivata, silloinhan hän mm. kaipailisi sitä lasta jonka ajattelisi tuovan iloa ja mielihyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.
Yritähän nauttia äitiydestä.Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.
Kisa oli helppo, mutta sulla ketjun katkerin kommentti. Otan osaa.
T. Eri
Vierailija kirjoitti:
Mulle lapset on tuonut suurimman ilon ja rakkauden elämään.
Lasten myötä olen oppinut rakkautta. Omat toiveet ovat vaihtuneet lasten hyvän elämän tavoitteluun. Kun lapset kasvavat, voin itsekkin harrastaa jotakin mielekästä. Lapset ovat elämäni tärkein asia.
No tuota. Esimerkiksi nyt tämä nykyinen maailmantilanne. Asumme isossa omakotitalossa, lasten takia. Sähkö- ja muut kulut olisivat paljon pienemmät, jos lapsia ei olisi. Ruokakulut samoin. Meillä on kaksi autoa, lasten takia. Jos olisin sinkku, asuisin autottomana kerrostalossa. Olisi vähemmän kuluja ja siivottavia neliöitä, okt ei ole koskaan ollut minulle mikään onnen autuus. Sotauutiset ahdistavat paitsi niitä lapsia, myös minua -jälleen lasten takia. Tein lapset nuorena miehen kanssa, joka on minulle täysin väärä. Kuitenkin ihan hyvä ns. perusmies. Ei ollut itsetuntemusta, kun leikkiin lähdin. Lasten takia en ole pystynyt eroamaan. Jos lapsia ei olisi, asuisin yksin tai sitten ihan toisen henkilön kanssa, jota olen rakastanut vuosia. Eli onhan näitä. Lapset myös minulla teini-iässä. En vaan ole pystynyt hajottamaan perhettä. Ja tämä ei ole mitään ruikuttamista ja itsesääliä, ainoastaan faktojen luetteloa.